Neil Gaiman, Terry Pratchett - Good Omens

Jos fantasiakirjoista pitäisi valita yksi suosikki, tulisi se ehdottomasti olemaan Neil Gaimanin ja Terry Pratchetin kirja Good Omens. 

Kirjan luin alunperin, muistaakseni suomeksi, joskus ikuisuus sitten (todennäköisesti ylä-asteella/lukiossa) ja sen jälkeen se nousi yhdeksi lempikirjakseni (tosiaan, mielestäni on vain julmaa kysyä paljon lukevalta hänen lempikirjaansa! Liian paljon vaihtoehtoja). Suosittelen kirjaa suuresti kaikille, jotka vähäänkään pitävät kummankaan kyseisen kirjailijan teoksista. 

Kirja siis kertoo lyhesti sanottuna maailmanlopusta. Lyhyesti sanottuna siis. Kyseiseen maailmanloppuun on sotkeutunut kuollut noita, jonka ennustukset viitoittavat hänen perillisensä tietä, kunniakkaan noitametsästäjien-armeijan kaksi jäsentä, ilmestyskirjan ratsastajat, sekä demoni Crowley ja enkeli Aziraphale. Sekä tietenkin itse antikristus, jonka olisi tarkoitus edesauttaa viimeistä taistelua taivaan ja helvetin taistelua. 

Tämä siis lyhyesti sanottuna. 

Kirja on kaikinpuolin hauska, hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu ja kaikinpuolin viihdyttävää luettavaa. Koska en kirjaa ole suomeksi kohtuuhinnalla löytänyt, olen sen hankkinut englanniksi ja englanniksi sen nyt luin. 

Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin on tiettyjä lempikohtauksia, joihin palaa aina mielellään, ja jotka jäävät mieleen pyörimään:

"He had heard about talking to plants in the early seventies, on Radio Four, and thought it was an excellent idea. Althought talking is perhaps the wrong word for what Crowley did. What he did was put the fear of God into them. More precisely, the fear of Crowley. In addition to which, every couple of months Crowley would pick out a plant that was growing too slowly, or succumbing to leaf-wilt or browning, or just didn't look quite as good as the others, and he would carry it around to all the other plants. "Say goodbye to your friend," he'd say to them. "he just couldn't cut it.."

Then he would leave the flat with the offending plant, and return an hour or so later with a large, empty flower pot, which he would leave somewhere conspicuously around the flat.

The plants were the most luxurious, verdant, and beautiful in London. Also the most terrified."

Luin kirjan nyt, koska kuulin että siitä suunnitellaan minisarjaa/tv-elokuvaa/jotain sellaista, ja halusin muistuttaa itselleni kirjan tapahtumista. Se on hyvä aina välillä palata takaisin lempikirjojen pariin. Lukea ne uudestaan, ja muistuttaa itselleen niiden hienosta sisällöstä. 

Terry Pratchett - Magian väri

Tutustuin ala-asteella (muistaakseni) Terry Pratchetin ihmeelliseen maailmaan, kun hyvä ystäväni (APUA, en muista tarkkalleen kuka heistä!) suositteli minulle Noitia maisemissa kirjaa. Sen jälkeen olen sieltä täältä lukenut Prachetin kirjoja, jokseenkin hyvinkin valikoivasti. Olen lukenut kaikki Noita-kirjat,ja kaikki kirjat, jossa Rincewind esiintyy, sekä muutaman muunkin sieltä täältä. Olen ehkä nirso ja sen takia olen valikoinut kirjoja hyvinkin harvakseltaan.

Siihen ajattelin tehdä nyt muutosta, ja lueskella pikkuhiljaa kaikki Terry Prachetin kirjat läpi. Järjestyksessä. Lista on hullun pitkä, ja yllätyksekseni huomasin ettei kaikkia ole edes suomennettu!

Lukemisen aloitin ensimmäisestä Prachetin Kiekkomaailma-kirjasta. Eli Magian väristä. 

Magian väri esittelee Kiekkomaailman, joka on hieman eriskummallinen maailma. Siellä asuu Velhoja ja noitia, prinssejä, sankareita ja tietoisesta päärynäpuusta tehty Matkatavara, sekä itse Kuolema.
Magian värin päähenkilönä on Rincewind. Epäonnistunut velho, joka tulee seikkailemaan useassa muussakin kirjassa. Mielestäni hän on aivan mahtava hahmo. Vaikka hän kuinka yrittää olla sekaantumatta mihinkään, hän siltikin päätyy mitä kummallisimpiin tapahtumiin. Hän on mielestäni ihanan epätoivoinen, ja sen takia ehdottomasti yksi lempi hahmoni Kiekkomaailmassa.

Kirja kertoo kuinka Kakskukka, turisti Vastapainomantereelta saapuu Ankh-Morporkin kaksoiskaupunkiin. Eihän Turisteissa muuten ole mitään erikoista, mutta hän nyt vain sattuu olemaan ensimmäinen turisti koko kaupungissa. Erikoisten sattumien kautta Rincewind päätyy (tai pakotetaan henkensä uhalla) opastamaa ja pitämään Kakskukka hengissä vierailunsa ajan. Sen jälkeen kun he vahingossa sytyttävät Ankh-Morporkin tuleen lähtevät he kiertämään muuta Kiekkomaailmaa.
Reissu on hengenvaarallinen, tietenkin. Ja Rincewind on epätoinen, tietenkin. Ja Kakskukka on tietämättömän innoissaan kaikesta.

"Pitkät puiden rivistöt kaiuttivat Kakskukan ääntä puolelta toiselle ja palauttivat sen ennen pitkää hänelle takaisin, vastausta vailla. Hän istuutui kivelle ja yritti miettiä.
Ensinnäkin hän oli eksyksissä. Se oli kiusallista, mutta ei liiemmin huolestuttanut häntä, Metsä näytti varsin mielenkiintoiselta ja siellä oli luultavasti keijuja tai tonttuja, mahdollisesti jopa molempia. Itse asiassa hän oli pariin otteeseen ollut huomaavinaan, miten oudot vihreät kasvot katselivat häntä korkeammalta puiden oksista."

Jos totta puhutaan niin kirja on ehkä hieman sekava. Siinä pitää keskittyä kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Sinulle selitetään kirjassa hyvinkin paljon Kiekkomaailmasta, ja miten se toimii ja sinun oletetaan vain ymmärtävän se (ilmeisesti on okei, ettet ymmärrä kaikkea ja jatkavat vain kirjan lukemista.. kyllä sitten jossain vaiheessa ymmärrät).

 Kiekkomaailman teoksissa paradioidaan kaikkia perinteisia fantasiakirjallisuuden teemoja. Sankareita, palkkasotureita, velhoja, noitia, ja ylipäätänsä fantasiamaailmoja. Se on ihastuttavan virkistävää luettavaa, ja muistuttaa mielestäni lukijoita, että kaikkea ei todellakaan tarvitse ottaa niin vakavasti.

"Peikko oli  väriltään kauniin läpikuultavan sininen. Rincewindin tuijottaessa pieni kalaparvi pyrähti sen rinnan poikki.
`Ei ole kohteliasta tuijottaa´, peikko sanoi. Sen suun ympärille muodostui pieni vaahtopää, kun se avautui, ja sulkeutuva suu muistutti veden alle peittyvää kiveä.
`Eikö? Miksei?´ Rincewind kysyi. Miten hän pitää itsensä koossa? Tämä oli se kysymys, johon hänen mielensä huusi vastausta. Miksei hän läiky yli?"

Kiekkomaailman kirjoihin on aina helppo palata. Itse aloitin lukeamaan niitä jo lapsena, mutta aikuisenakin niistä saa paljon irti. Ne pakottavat lukijan avartamaan mielikuvitustaan ja kuvittelemaan mitä oudompia asioita. Ne muistuttavat mielestäni lukijoille, että harva asia on päätös mihinkään ja aina uusi seikkailu odottaa. Ja mielestäni se on hyvä muistutus myös aikuisillekkin välillä.

Victoria Aveyard - Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on uuden fantasiasarjan ensimmäinen osa. Se on ilmestynyt vuonna 2015, ja teosta on kuvailtu nälkäpelin ja Game of thronesin yhdistelmänä. Kirja oli Elisalla e-kirjana alennukselta, ja sieltähän se oli pakko ostaa. Näin jälkikäteen jään miettimään pitäisikö tämä ihan omaan kirjahyllyyn asti hankkia.

Kirjassa veri on kaikki kaikessa. Se jakaa ihmiset kahtia, punaisiin ja hopeisiin. Hopeiset ovat ylimystöä ja omaavat maagisia taitoja. Punaiset ovat rahvaita, työläisiä jotka joutuvat sotimaan, elleivät ole olleet onnekkaita ja päässeet ammattiin.
Kirjan sankaritar kuuluu jälkimmäiseen kastiin (tietenkin), hänen perheestään on lähtenyt sotimaan jo kolme vanhempaa veljeä, ja Mare täytettyään 18 olisi seuraava.

"Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakkaan."

Maren tulevaisuus muuttuu radikaaliksi, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten asemaa. Ystäväänsä ja omaa tulevaisuuttaan suojellaakseen Mare päätyy hopeisten keskuuteen, ja siellä hänelle ja hopeisten hallitsijahoville selviää, että punaisesta verestään huolimatta Mare omaa oman maagisen taitonsa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, ja valtataistelun ja kaiken juonittelun kiemuroissa on epäselvää, keneen hän voi luottaa. Mikään ei ole mustavalkoista, ja kuka tahansa voi olla petturi.

"Vuodet varjoissa ovat opettaneet minulle monia asioita.
Tunnistamaan ne, joilla on eniten rahaa mukanaan, ne jotka eivät huomaa minua, ja sen miltä valehtelija näyttää." 

Fantasiamaailmat ovat aina kiehtovia. Niissä aina on ylempi ihmisluokka, joka hallitsee muita vähempiosaisia. Karikatyyri omasta yhteiskunnastamme.
Tässä ihmiset ovat selkeästi jaettu, jonkin fyysisen ominaisuutensa mukaan kahteen luokkaan. Ne, joilla on hopeinen veri ovat hallitsijoita, lähes jumalia. Ne joilla on punainen veri, ovat rahvaita, kertakäyttötavaraa, uhrattavia. He eivät merkitse mitään ylimystölle, he sotivat sodat heidän puolestaan ja toimivat työläisinä, mutta heidän henkensä ei ole minkään arvoista.

"Kun vene jatkaa kulkuaan, minä alan uskoa, että koko kylä on täynnä typeryksiä. Kaikki kaksi tuhattu asukasta näyttävät tungeksivan joenpenkalla. Jotkut seisovat nilkkojaan myöten joessa. Näin kaukaa katsottuna he näyttävät kaikki samalta. Elottomia hiuksia, kuluneita vaatteita, läikikästä ihoa, väsymystä, nälkää - samanlainen olin ennen itsekin. 
Ja vihaa. Tunnen heidän vihansa veneeseen asti. He eivät hurraa tai huuda nimiämme. Kukaan ei heiluta kättään. Kukaan ei edes hymyile."

Kirjan alku oli mielestäni hieman sekava. En saanut aluksi nimistä selkoa, kuka on nainen ja kuka mies (todennäköisesti, jos olisin keskittynyt tarkemmin, tämä ei olisi ollut ongelma). Välillä kirjan juoni tuntui liian yksinkertaiselta. Ajattelin usein, että tottakai noin tapahtuu, ja tottakai tuosta seuraa tuota. Kirjan juoni tuntui ehkä paikoin liian yksinkertaiselta, ja sen takia kirja oli välillä hieman kyllästyttävä.

Kyllähän kirjassa tapahtui lähes koko ajan jotain. Se oli täynnä toimintaa, ja lievästä kyllästymisestäni huolimatta se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Tiedän, että kirja on vaikuttanut minuun, kun se jää häiritsemään lukemisen jälkeen. Tämä jäi häiritsemään.

Henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Pidin päähenkilö Maresta, hän oli fiksu ja rohkea. Hän myös teki pahoja virheitä perheelleen ja satutti lähimmäisiään, mutta siltikin hän yritti aina parhaansa. Inhimillistä hänessä oli hänen halunsa luottaa johonkin paikassa, jossa hän tiesi, ettei kehenkään saa luottaa. Myös miten Mare kirjan loppupuolella julistaa, että hän ei ole kenenkään puolella paitsi omallaan on omalla tavallaan inspiroiva.
 Toisaalta jotkut hahmot tuntuivat hieman kuluneilta: hallitseva kuningatar oli tietenkin ilkeä, ja kuningas jokseenkin naiivi.

Kirjalta olisin ehkä toivonut maailman kuvailemista enemmän. Ymmärsin että kyseessä on tietynlainen dystopinen kuvaus, ja että maailma on todella erilainen. Siltikin tuntui, että maailmasta sai vain pienen riipaisun. Kirjan alussa oli kartta maailmasta, mikä oli hienoa, sillä siitä sai jonkinlaisen käsityksen, mutta itse olisin enemmän toivonut kuvailua ja kertomuksia mitä on tapahtunut, miten tähän on päädytty, minkälainen tämä maailma on ollut ja minkälainen se on nyt. Toisaalta kirja on tarkoitettu nuorille aikuisille, joten ymmärrän hyvin miksi näitä ei ole ajateltu tärkeäksi.

"Yhteiset muistomme välähtelevät mielessämme. Muistan jokaisen hetkemme, mutta nyt ystävyytemme on ohi ja sen on korvannut ainoa asia, joka yhdistää meitä."

Kirjastahan on helmikuussa julkaistu jatko-osa: Glass Sword, ja sarjan kolmas-osa julkaistaan vuoden 2017 helmikuussa. Kaikesta huolimatta suunnitelmissa on tutustua myöhemmin myös jatko-osiin.
Punaisesta kuningattaresta on suunnitteilla myös elokuva.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Heti kun näin, että Helmetin kirjahaasteessa on kohta "kirjassa ollaan avaruudessa", tiesin että haluan lukea juuri tämän kirjan! Olisihan niitä ollut paljon muitakin vaihtoehtoja, mutta kun sain päähäni, että tämän haluan lukea, niin siitä ei enää käännytty takaisin. Oli minulla pieniä "vaikeuksiakin" saada kirja: kirjan varaus-haku aika oli mennyt jo 5.5 umpeen, mutta minäpä kiltisti töissä niin, etten päässyt kirjastoon sen aukioloaikana. ONNEKSI ihanat kirjastontädit pitivät sen vielä 9.5 asti, jolloin vapaapäivänä pääsin sen lunastamaan :) Kiitoksia ihanat kirjastotädit (ja -sedät)!

Kirja kertoo Markin tarinaa, kuinka hän loukkaantuu, ja jää jälkeen muun miehistön paetessa tuhoisaa hiekkamyrskyä. Kun hän vihdoin herää, on hän loukkaantunut, ja yksin Marsin pinnalla, ilman mitään keinoa kommunikoida NASA:n kanssa. Kun hän vihdoin saa yhteyden NASA:an alkaa kamppailu saada hänet elävänä takaisin maahan.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka pääosaa esittää Mark Wahlberg. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta en kauhesti hyvää ole siitä kuullut. Kuulin myös monelta taholta, että kirja on parempi (ylläri ylläri), ja että kirja sisältää kauheasti teknistä tietoa, ja faktatietoa, mikä pitää paikkansa. Kirja on niinsanotusti nörttikirja (hei, pitääpä luoda uusi tunniste "nörttikirjallisuus"), ja pakko myöntää, että ilmeisesti olen niin nörtti, että tykästyin kirjaan todenteolla. Kirjassa tosiaan on paljon teknistä tietoa, mutta se onkin kirjan idea. Päähenkilö on insinööri ja botanisti, ja on jumissa Marsin pinnalla, jossa juuri tälläinen tieto on elintärkeää, joten miksi ihmeessä hän miettisi muuta. Samoin oli mielestäni ihanaa, että päähenkilö säilytti huumorintajunsa koko ajan, se teki kirjasta inhimillisemmän, mutta ehkei kuitenkaan realistista. Niinkuin oikeasti, kuinka kauan selviäisit itse, ilman muita ihmisiä jutteluseurana selväjärkisenä.

Kun ensimmäisen kerran näin leffatrailerin pelkäsin kirjan olevan ahdistava, sellainen missä ei ole toivoa ollenkaan. Onneksi yllätyin, sillä kirjassa olikin enemmän positiivinen fiilis. Elokuvasta en tosin 

Kirja oli nopeatempoinen, ja mielestäni hyvin kirjoitettu, eikä ainakaan minun mielestäni se ole liikaa teknistä härpäkettä liikaa pullollaan. Pohdinkin, että jos jossain alessa törmään kirjaan ostan sen mielelläni kirjahyllyyn.

ps. palautin sitten kirjan, ennenkuin ehdin ottaa lainauksia siitä! 

Ernest Cline: Ready player one

"Aina kun istuin pimeässä katselemassa sarjaa läppäriltäni huomasin kuvittelevani, että minä asuin siinä lämpimässä, valoissa talossa ja että nuo hymyilevät , ymmärtäväiset ihmiset olivat minun perheeni. Että maailmassa ei ollut mitään niin pahasti pielessä, ettei sitä olisi ratkaistu yhden ainoan puolituntisen jakson loppuun mennessä (tai yhden kaksoisjakson loppuun mennessä, jos oli kyse jostain todella vakavasta"

Tutustuin kirjaan kun eräs Tinder-keskustelu koski tätä kirjaa (joo kyllä, kirjavinkkejä saa mielenkiintoisista paikoista), joku tyyppi (en muista hänen nimeään valitettavasti) kertoi, että tämä oli hänen lempikirjansa ja selosti lyhyesti, että mistä kirja kertoi. Ja se iski minuun heti. 

On vuosi 2044 ja Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa. 

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtiseen loppuvaiheen. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen - ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti. 

Siinä siis tarinan juoni, lyhyesti. Kirja on hyvin paljon pelimaailmaa, ja voin kuvitella, että pelaajat erityisesti tykkäävät siitä. Mielestäni kirjaa oli monestakin syystä hauska lukea, mutta tätä jotenkin erityisesti, koska joku oli tehnyt marginaaliin merkintöjä kummallisista sanoista, ja kirjoitusvirheistä. On hauska lukea kirjaa ja huomata, että jonkun silmään on iskenyt samat "virheet"(kirja oli siis kirjastosta lainattu, jos tämä jäi joltain epäselväksi).

Kirjassa on hyvin kuvailtu maailma, jossa ihmiset elävät elämäänsä virtuaalitodellisuudessa, sen sijaan että murenevassa todellisuudessa. Maapallon hiljalleen tuhoutuminen, ylikansoittuminen ja nälänhätää pakenevat ihmiset, elävät virtuaalitodellisuudessa, jossa kuka tahansa voi olla kuka tahansa. Mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuudesta. 

"Ollaksemme pelkkiä karvattomia apinoita olemme itse asiassa onnistuneet keksimään muutamia aika mielettömiä juttuja. Tietokoneita, Lääkkeitä. Lasereita. Mikroaaltouuneja. Keinosydämiä. Atomipommeja.Me olemme jopa lähettäneet pari tyyppiä Kuuhun ja takaisin. Me olemme myös luoneet maailmanlaajuisen viestintäverkoston, jonka ansiosta me kaikki voimme puhua ympäri maailmaa koko ajan. Vaikuttavaa, vai mitä?"

Vaikka kirja kertookin pelaamisesta (joka ei minua kiinnosta erityisesti) huomasin kirjan olevan siltikin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vaikka peli-selostukset, ja pienet faktat 80-luvusta, olivat välillä tylsiä, ei kirjan kokonaisuus mielestäni kärsinyt. Perusteemat pysyivät samana, altavastaava yksilö vastustaa isoa vaikutusvaltaista firmaa, joka käyttää kaikki mahdolliset keinot voittaakseen. 

Henkilöt olivat mielestäni samaistuttavia, he olivat niin sanottuja altavastaavia, sisäänpäin kääntyneitä erakkoluonteisia nuoria, jotka olivat kasvaneet virtuaalitodellisuudessa, joille se maailma oli kaikki kaikessa. Kirjassa puhutaan myös ihmisistä, jotka sulkeutuvat täysin ulkomaailmalta, elävät vain tietokoneidensa kanssa, ja kun se maailma järkkyy, he tappavat itsensä tai vahingoittavat jotakuta toista. He eivät pysty tai halua elää todellisuudessa. Tämähän on tosi asia jo Aasiassa, josta aina välillä kuulee aasiasta nuorista, jotka asuvat pelikahviloissa. 

Suosittelen kyllä lukemaan kirjan! Vaikka et olisikaan pelaaja, antaa tämä teos siltikin paljon.