sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Judith Lennox - The Jeweller's wife

Vaikka en muuten pahemmin pidä romanttisista hölynpöly-kirjoista (siis virallisesti en pidä niistä, salaa ahmin niitä) niin rakastan Judith Lennoxin kirjoja. Hänen teoksensa "Jäljet rantahiekassa" on yksi lemppareistani ja olen lukenut sen varmaan 100 kertaa.

Tässä yhtenä päivänä (eli viime viikonloppuna) istuskelin kotisohvalla ja katsoin Downton Abbeyä , ja mietin että mitä seuraavaksi lukisi. Sitten mieleeni tuli, että Judiht Lennox, hänen teoksissaan on sellaista samanalaista henkeä kuin Downton Abbey-sarjassa.
 Rupesin pohtimaan että en ole pitkään aikaan lukenut mitään häneltä, ja pakkohan jotain on ollut pakko ilmestyä, sen viimeisen jälkeen jonka luin (ja jonka ostin jostain päin saksaa 6 vuotta sitten).  Joten googlettelin netissä ja kirjoittelin muistivihkooni kirjojen nimiä, joita minun pitää ehdottomasti lukea. Tämä Jeweller's wife oli yksi näistä kirjoista.







































Vuonna 1938, nopean romanssin jälkeen Juliet matkustaa Egyptista Essexin maaseudulle rikkaan jalokivikauppiaan. Henry Wintertonin, vaimona. Pian selviääkin, että hänen miehensä älykkään ja kunnianhimoisen kuoren alla piileekin julma ja häikäilemätön mies.
Ja kun komea poliitikko Gillis Sinclair tulee Marsh Courtiin vierailulle, tuntee Juliet vetoa tuohon charmikkaaseen mieheen. Ja niin alkaa intohimoinen suhde, jolla on seurauksia, joita Juliet ei pystynyt koskaan arvaamaan, sillä Gillisillä on synkkä salaisuus. Seuraava sukupolvi Wintertoneja kasvaa omine ongelmineen ja Juliet pelkää, että menneisyys tulee ja tahraa heidätkin.

 Kirja on kahden sukupolven kertomus kasvamisesta ja aikuistuimisesta, ja tietenkin se on romanttinen kirja. Rakkaus voittaa ja niin edelleen. Yksi kirjojen viehätys on, että ne sijoittuvat lähes aina maailmansotien tienoille. Yleensä tarina alkaa ennen sotaa, jatkuu sodan aikana tapahtuneisiin tapahtumiin ja sitten sodan jälkeiseen elämään. Miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat sodassa on yksi kirjojen kantava teema. Ja myös se, että kuinka itsestään voi löytää puolia, joita ei koskaan kuvitellutkaan omaavansa, ja kuinka rohkea voi olla monella eri tapaa.

Kirjat antavat elämästä ja ihmisistä niin monella tapaa positiivisen ja romanttisen kuvan. Ihmiset eivä ole välttämättä pahoja, rakkaus voittaa ja asioilla on monta puolta. Huonoista ajoista voi selvitä voittajana ja asiat eivät välttämättä ole aina siltä miltä näyttää. Nämä ovat varmaan ne syyt minkä takia pidän kirjoista. Ja tietenkin se, että rakastan kuvauksia Brittiläisestä ylimystöstä ja rikkaista ihmisistä, mutta myös boheemeistä ihmisistä ja toisinajattelijoista ja sääntöjen rikkojistä, joita myös on lähes poikkeuksetta Lennoxin kirjoissa.

PS. Unohdin näemmä ottaa tällä kertaa lainausksia kirjasta. Noh, seuraavalla kerralla pitää kai olla tarkempi!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Mary Hogan - Ihan kivat kasvot

Etsin hullun pitkään kirjaa, joka sopisi Helmetin lukuhaasteen osioon: "kannesta voi tehdä kirjanaaman". Etsin, ja mietin, ja etsin. Olin jo turhautunut, ja olin ihan varma, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi. Koin kaikki muut helpoksi, En pahemmin ole koskaan kiinnittänyt kirjojen etukansiin huomiota. Luen takakannen, ja jos se herättää mielenkiinnon niin hyvä hienoa, luen kirjan. Nyt piti kuitenkin valita kirja ihan vain etukannen perusteella... VAIKEAA!

Päädyin siis loppujenlopuksi selailemaan Helmetin vinkkiosiota ja Facebookin Helmet lukuhaaste 2016-ryhmän vinkkejä. Selailin jopa Instagramia siinä toivossa, että joku kirjan kirjanaama kuva olisi helppo toteuttaa ja se herättäisi edes pienen pientä kiinnostusta. En nyt siis ole yhtään varma, mistä noista kolmesta poimin tämän kirjan.

Kirjanaama kuvana oli helppo toteuttaa (se tärkein syy, miksi valitsin tämän kirjan!) ja kuvasta tuli ihan ookoo hieno! Ainakin omasta mielestäni siis.





Kirja siis kertoo 16-vuotiaan Hayleyn elämästä. Kun muut menevät rannalle Hayleyn äiti raahaa häntä painonvartioihin, ja kun muut saavat syntymäpäivälahjaksi bikineitä ja silikoni tissejä, Hayley saa vaa'an. Toki on Hayley ylipainoinen, mutta se että äiti paasaa siitä joka ikinen minuutti ei auta asiaa.

Hayleyn yllätykseksi hänen vanhempansa päättävät lähettää hänen kesäksi Italiaan perhetuttujen luokse. Italiassa Hayley huomaa äkkiä pitävänsä itsestään kummallisen paljon. Ja pian hänen elämäänsä tulee ihana turkoosinsilmäinen Enzo, jonka kanssa Hayley kokee nuoruuden ihanaa huumaa.

"Sellainen minä olen. Se hauska tyttö. Ystävä. Ei kenenkään tyttöystävä. Tyttö, jolla on ihan kivat kasvot."

Pystyn samaistumaan Hayleyn tunteisiin niiiiin monella tapaa (Äiti, jos luet tätä älä ota itseesi). On vaikeaa olla ylipainoinen 16-vuotias, jolla on paljon tunteita, ja joka tietää olevansa ylipainoinen. Siihen ei auta ollenkaan äidin saarnat, olivat ne kuinka oikeasssa tahansa. Yleensä ne tekevät aivan päinvastaisen reaktion. Niin tässäkin kirjassa käy. Hayleyn äiti saarnaa, ja Hayley päätyy syömään tunteensa monella eri tapaa. Hayleyn omakuva itsestään ei ole milläänlailla ruusuinen.

Kirja ei kuitenkaan ole täynnä teini-angstia. Se on loppujenlopuksi ihastuttavan positiivinen, ja juuri sellainen, jota teinien olisi hyvä lukea. Toki siinä on ihastumisen ja rakastumisen tuskaa, mutta myös lopuksi Hayley oppii rakastamaan omaa kehoaa, ja olemaan sille armollinen.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

En suosittele lukemaan kirjaa silloin kun olet: krapulassa, sen jälkeen, kun sinulle on kerrottu että taas yksi kavereistasi on löytänyt uuden ihanan suhteen ja sinä mietit että miksi tapaat tinderissä vain friikkejä, ja miksi olet edelleen yksin, ja miksi se yksi ihana kundi ei laita viestiä/soita.  En todellakaan. Tästä kirjasta ei tule silloin millään lailla hyvä olo.

Mutta jos et ole krapulassa ja tunne kaiken maailman angsti-fiiliksia, niin sitten suosittelen ehdottomasti tutustumaan kirjaan. Toki kirja on paikoin liioiteltu, ja välillä tulee olo että pyritäänkö tässä tahallaan järkyttämään, mutta henkilökohtaisesti pystyin samaistumaan yllättävän moniin tilanteisiin.

Henriikka Rönkkönenhän pitää sinkkublogia, ja siitähän idea kirjaan (ilmeisesti) lähti. En ole itse pahemmin blogiin tutustunut, ja kirjaankin törmäsin ensimmäisen kerran NYT-liiteen haastattelun kautta, jossa puhutaan abortista.

Kirjan esipuheessa kerrotaan että kirja on "faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielukuvituskavereilleni". Päähenkilönä kirjasa on Rönkkönen itse. Kirjassa kaikki tapahtuu hänelle. Hän puhuu rivoja ja ronskisti, ja heittää huonoa (ei tietenkään omasta mielestään) läppää. Hän harrastaa sitä epämääräistä sinkkusähläys seksiä ja on vain oma itsensä, yrittäessään samalla löytää sitä jotakuta jonka kanssa vain natsaisi.


"Sielunparantaja sen sijaan olisi halunnut nähdä minua vaikka joka päivä. Hän laitteli viestejä ainakin neljänä päivänä viikossa, vaikka en edes vastannut suurimpaan osaan. Ja vaikka vastasinkin, että en ole kiinnostunut, viestejä tuli edelleen." 

Kirja on hauskasti kirjoitettu tarina sinkkuelämän raadollisuudesta. Mietin vain välillä, että se taitaa olla nykyään aika trendi. Osoitetaan hieman vallankumouksellisesti että "hei, olen yksin ja se on ihan fine, en ole ollenkaan epätoivoinen ja HALUAN olla yksin. Se on oma valintani" ja samalla nieleskellään kyyneliä ja vedetään niitä viikonlopun viinipullon jämiä kotona (tämä EI ole kuvaus omasta elämästäni). Toki olen itse aivan mestari tuossa vallankumouksellisessa ajattelussa. Eikä siinä ole yhtään mitään vikaa. Itse ainakin olen mielummin juuri noin (miinus ne kyyneleet ja viikonlopun viinin jämät), kuin sitten epätoivoisena etsimässä miestä jokapaikasta ja hyväksymässä joka ikisen miehen, joka vain sattuu pitämään minusta. Vaikka minä en pahemmin pitäisikään hänestä.

Kirja on mielestäni myös ihanan virkistävä. Tässä päähenkilö ei satu vain törmäämään kadulla elämänsä mieheen, ja yhtäkkiä, noin vain kaikki sutjaantuvat. Ei, tässä puhutaan todellisista asioista, ja miten niihin todennäköisesti reagoisi. Kuinka paskamaista on kun ihastuu yksipuolisesti, kun toinen ei puhu. Kun yhdenillan jutut rupevat kyllästyttämään, kuinka äsyttävää on kun onnellisesti parisuhteissa olevat hokevat että "pitää vain laittaa itsensä likoon", ja kuinka paskamaista on olla yksin, välillä.

"Kaikkein suurin muutos oli se, että en etsinyt enää onnea miehistä. Opin, että niin kauan kuin haluan miehen tekevän minusta onnellisen, tulen olemaan tyhjä ja onneton"

Koin, ehkä että kirjan pääsanoma oli, että kukaan ei tule pelastamaan sinua. Et voi olettamaan, että kun tapaat miehen, asiat maagisesti loksahtaisivat paikoillen. Sinun pitää itse tehdä elämästi sellainen jollaiseksi sen haluat. Sinun pitää itse olla oma pelastajasi.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Richard C.Morais - Herkullinen elämä

Tämä ihanan hyväntuulinen teos vie lukijan mukaan vedet kielelle tuovalle matkalle. Chef Hassan Haji kertoo matkansa Mumbaista Pariisiin, vaatimattomasta intialaisesta ravintolasta maailmankuuluimpiin keittiöihin. Tätä kirjaa ei missään nimessä tule lukea nälkäisenä.

"Muistan tänäkin päivänä, miten pinnasängyn pinnat painuivat kylminä vauvankasvoihini, kun työnsin nenääni mahdollisimman kauas ja nuuhkin ilmasta tuota aromikimppua - kardemummaa, kalanpäitä ja palmuöljyä - joka antoi ymmärtää jo noin nuorella iällä, että vapaassa maailmassa pinnojen tuolla puolen oli löydettävissä ja nautittavissa käsimättämömiä rikkauksia."

Hassan kertoo tarinansa, kuinka heidän perhe joutui lähtemään juuriltaan, ja kuinka he päätyivät vaatimattomaan pieneen ranskalaiskylään. Siellä perhe perustaa paikkakunnan ensimmäisen intialaisen ravintolan, ja he joutuvat kulinaariseen sotaan paikkalisen gourmet-ravintolan omistajan, Madame Malloryn kanssa. Madamesta kuitenkin tulee Hassanin tarinasta se tärkeä henkilö, joka huomaa hänen kiistämättömän lahjakkuutensa ja auttaa häntä uralla eteenpäin.




Olin ennen kirjan lukemista nähnyt kirjaan perustuvan samannimisen elokuvan. Elokuva oli kirjan tavoin ihastuttavan hyväntuulinen ja herkullinen. Olin kuitenkin yllättynyt (vaikka ystäväni oli varoittanut minua aiemmin), kuinka erillaisia kirja ja elokuva loppujen lopuksi olivat. 
Ymmärrän kyllä elokuvaan tehdyt muutokset, kirjan tarina sellaisenaan ei olisi varmaankaan sopinut valkokankaalle kovinkaan hyvin, mutta olin ehkä siltikin hieman pettynyt.

"Valo siivilöytyi aulan lasimaalauksista, ja ilmassa pyöri hopeisia pölyhiukkasia. Kuulin papan karjuvan puhelimeen talon perällä. Juristilleen. Tiesin silloin: tästä ei seuraa mitään hyvää.
 Ei mitään hyvää."

Elokuva loppuu hyvin hollywoodmaisesti: Kokki palaa takaisin juurilleen (jo muutaman hassun vuoden jälkeen), saa naisensa, kaikki ovat yhdessä ja onnellisia. Kirjassa taas loppu oli ehkä enemmän inhimillinen. Henkilöitä kuoli, ja kokki vanheni muutamankymmentävuotta ja samalla kertoi elämästään. Tässäkin kokki palasi omille juurilleen, hieman eri tavalla kuitenkin kuin elokuvassa, lähinnä metaforisesti ruuan kautta. 

Se mikä taas kirjassa häiritsi oli ehkä tietynlainen päämäärättömyys ja jaarittelu. Välillä tuntui, että päähenkilöllä oli selkeä mielikuva tulevaisuudestaan ja välillä tuntui että hän vain ajelehti ajan virran ja muiden ohjauksen mukaan. Kirjan loppupuolella, kun yksi päähenkilön ystävistä ja idoleista kuolee päähenkilö tuntuu jaarittelevan ja pohtivan elämäänsä tämän ystävänsä kautta uskomattoman pitkään. Ehkä hieman tylsistyvän pitkään.

"Me nauroimme ja juttelimme iltamyöhään, kunnes meri ikkunan takana näytti siltä kuin se olisi pumpattu täyteen mustekalan mustetta. Sardiini-ja makrilliveneet suuntasivat mastot valoista loistellen kaupungin satamasta yökalastukselle."

Kirja oli mielestäni täydellinen valinta Helmetin lukuhaasteen osioon: ruuasta kertova kirja. Kirjassa ruoka tosiaan oli pääosassa, ja oli ihastuttavaa lukea ranskalaisesta keittiöstä, sen hierarkkiasta, opetuksesta ja nimenomaan ruuasta. Jos etsit vielä teosta tähän osioon niin suosittelen suuresti kyseistä kirjaa.