tiistai 19. syyskuuta 2017

Tim Walker - Lost in Suomi, Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Puhuin tässä yhtenä päivänä eräälle kaverilleni kirjoista, joita lainasin kirjastosta. Kaikki olivat joko murhajuttuja, tai elämänkertoja todella masentavista aiheista, enkä edes itse ollut tajunnut sitä ennen kuin hän ystävällisesti osoitti sen minulle. Joten nyt tämän kirjan myötä yritän osoitaa, että luen jotain muutakin kuin vain masentavia kirjoja (tosin tämän jälkeen palaan kyllä niihin masentaviin elämänkertoihin takaisin). 


Tim Walkerin omakohtaisissa tarinoissa avomielinen nuori amerikkalainen kohtaa suomalaisen, opettelee tervehtimään oikein, pitämään suunsa kiinni ja nauttimaan kahvin mustana. Walker kertoo kirjassaan kokemuksistaan suomalaisperheen amerikkalaisvävynä, koti-isyydestä Kuopiossa ja muista Suomi kokemuksistaan ja havannoistaan. 

"Yhdysvalloissa olin tottunut kolmeen pääateriaan - aamiaiseen, lounaaseen ja päivälliseen - ja isäni moitti minua usein siitä, että söin niiden välillä... Suomessa sen sijaan oli viisi valtakunnallisesti tunnustettua ruoka-aikaa: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Minusta tuntui kuin olisin odottanut koko elämäni päästäkseni tähän paikkaan, jossa sain syyllisyyttä potematta syödä aamusta iltaan."

On aina jollain tavalla piristävää lukea ulkopuolisen kertomuksia omasta maastaan. Vaikka Walker onkin asunut jo pidemmän aikaa Suomessa, hänen kertomuksensa ovat huvittavia, ja yllättäviä. Ne pistävät miettimään omia käytöstapojamme ja kulttuuriamme. Kuinka hassua on kerätä kahvikassaan rahaa, ja kuinka on todella todella kiellettyä ottaa kahvihuoneessa jonkun toisen oma kuppi. Kuinka tervehdimme toisiamme ja kuinka emme tervehdi toisiamme tietyissä tilanteissa. Näitä asioita, ei tule mietittyä sen enempää itse ikinä, joten onkin mielenkiintoista lukea niistä ja välillä vähän herätellä itseään. 

Kirjassa käsitellään ilmiselvien kulttuurierojen ja pojasta mieheksi kasvamisen lisäksi myös Suomen kuuluisaa koululaitosta. Walker on ammatiltaan opettaja, ja kirjoittaakin paljon Suomen ja Yhdysvaltojen koulutuserosta, ja mielestäni hyvin herättelee meitä suomalaisia siihen, että ehkä koulutuslaitoksemme ei olekkaan niin hyvä, kuin miksi sitä hehkutetaan ulkomailla. Toki onhan siinä paljon hyvää, mutta jotkut opetustapamme ovat hyvin vanhoillisia. 

"Kun muutin Suomeen ja  näin, kuinka suomalaiset lapset näyttivät kukoistavan, kun heillä oli niin paljon aikaa leikkiä, hylkäsin aiemmat epäilykseni käytännön hyödyllisyydestä. Nykyään en enää ajattele leikkimistä lepsuiluna; pidän sitä järkevänä. Olen myös löytänyt paljon tieteellistä tutkimusta, joka vahvistaa leikin merkityksen lapsen kehittymisen kannalta."

Kirja on tosiaan piristävää iltapäiväluettavaa. En sitä kutsuisi millään lailla korkeakulttuuriksi, eikä sen sitä ole tarkoitus ollakkaan, vaan lähinnä se tuntuu olevan piristävä teos kulttuuristamme, ja elämisestä Suomessa. 


maanantai 18. syyskuuta 2017

Seinäjoen Kirjasto




Okei, olen siis muuttanut Vantaalta Seinäjoelle nyt syyskuussa opiskelemaan Kirjasto-ja tietopalvelualaa Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Ensimmäisiä asioita tietenkin, joita tänne tullessani tein oli paikalliseen kirjastoon tutustuminen (vaikka ilmeisesti käymme kyllä siellä koulun puolestakin tutustumassa, mutta innokkaana lukijana olen siellä jo (useasti) käynyt.)

Vantaallahan kirjastot ovat sellaisia 70-90 luvulla rakennettuja (ehkä joku jopa 2000-luvulla) rakennettuja, ei mitenkään arkkitehtuurisesti hienoja rakennuksia, joihin tuntuu että on vain lisätty kirjahyllyt ja se on siinä. Mielestäni suurin osa niistä on tarkoitettu vain ja ainoastaan lainaustarkoitukseenn Niistä huokuu sellainen, tulet, etsit, lainaat ja lähdet -perjaate, joka ei huokuta jäämään tai oleskelemaan siellä sen enempää aikaa.

PAHOITTELEN jo etukäteen videoiden huonoa laatua! Niitä ei ollut tarkoitettu julkaistaviksi vaan otin ne kännykällä ja lähetin ne eteenpäin ystävälleni, jolle olen kyseistä rakennusta jo useaampaan otteeseen hehkuttanut!

Kirjasto koostuu kahdesta eri rakennuksesta: 1965 Alvar Aallon suunnittelemasta Aalto-keskuksesta, jossa huokuu Aallolle tyypilliset piirteet. Isot avarat ikkunat, ja selkeät linjat. Vanhalla puolella pystyy aistimaan vanhan kirjaston monella tapaa, mielestäni siellä tuoksuikin kirjat ihan eri tavalla.

Uusi Rakennus on taas Apila-niminen, ja se on vuonna 2012 valmistunut rakennus, jonka on suunnitellut JKMM arkkitehdit. Apila-kirjasto on valittu vuoden 2012 betonirakenteeksi.  Uusi puoli on avara, ilmava, valoisa ihan eri tapaa mitä Aalto-keskus on. Sieltä löytyy lukutiloja ja työskentelytiloja monen eri tyyppisiä ja se on viihtyisä. 


Jos esiteininä/teininä ollessani kotikirjastoni olisi ollut yhtä viihtyisä, kuin tämä on, olisin siellä viettänyt HUOMATTAVASTI enemmän aikaa mitä vietin. 


Joten jos vierailet täälläpäin suosittelen ihmeessä piipahtamaan ja vilkaisemaan tämä kirjasto läpi! 

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kate Morton - Talo Järven rannalla


Kesäkuussa  1933 Edevanen perhe on järjestämässä idyllisessään talossa Cornwalissa jokavuotisia juhannusaaton juhlia. Koko tila odottaa malttamattomana satoja vieraita saapuvaksi. Alice Edevane, kuusitoistavuotias kirjailijanalku on erityisen innoissaan. Ilta päättyy loisteliaaseen ilotulitukseen ja Alice on varma, että mitä tahansa voi tapahtua.
 Mutta seuraavana aamuna Edevanen perhe herää kaameaan tradegiaan. Perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut.

Kesäkuu 2003. Sadie Sparrow, lontoolainen rikostutkija, lähetetään pakkolomalle pieleen menneen rikostutkinnan takia. Sadie lähtee isoisänsä luokse Cornwalliiin, jossa odottaa tylsyys ja toimettomuus. Eräänä päivänä hän kuitenkin törmää umpeenkasvaneen puutarhan keskellä olevan hylättyyn taloon. Huhu kertoo, että kauan sitten talosta katosi juhlien jälkeen poikavauva.

Samaan aikaan Hampsteadissa Alice Edevane jatkaa dekkareiden kirjoittamista. 86-vuotiaan Alicen elämä on yhtä harkittua kuin hänen bestsellerinsäkkin. Kunnnes Sadie lähestyy häntä tiedustellen Edevanen perheen menneisyydestä. Alicen on viimein kohdattava monimutkainen menneisyytensä ja salaisuutensa, joita hän on niin kovin kauan yrittäny paeta.

"Alicen katsellessa mies kumartui ja tarttui pölkkyyn tukevasti ennen kuin laski sen pinoon toisten päälle. Mies oli vahva, ja se oli hyvä. Alice ei ollut varma, miksi se oli hyvä, tiesi vain, että sillä oli merkitystä hänen mielensä syvissä ja tutkimattomissa sopukoissa. Poskia kuumotti; hän punastui."

Kirja on perinteistä Mortonia. On päätarina, joka tapahtuu jossain menneisyydessä, ja "nykyisyydessä" ihmiset selvittävät mitä on tapahtunut ja selvittävät palanen kerrallaan mitä on tapahtunut. Ihmisten salaisuudet nousevat yksitellen esille, eikä kukaan ole viaton.

"Eleanor päätti puhua Alicen kanssa siitä huolimatta, että ajatukset olivat sumeat ja hänen teki vastuttamattomasti mieli vajota takaisin sänkyyn, kätkeytyä peiton alle ja torjua mielestä päivän kauhut. Tytär tiesi jotain Theon katoamisesta, siitä Eleanor oli varma."

Kävin kirjan hakemassa kirjakaupasta heti sen suomennoksen ilmestyttyä, eli viime torstaina. Ja luin sen samantien! Olen odottanut tätä kirjaa jo pitkään luettuani kaikki muut, ja ehdottomasti halusin lukea suomennetun version, koska uskoin että näin saan siitä enemmän irti.

(Huomatkaa kuinka ihana kansi on!!!)


Useat muut Mortoneissa on mielestäni joku shokeerava yksityiskohta. Se viimeinen silaus, joka sekoittaa pakan kokonaan ja mitä ei missään nimessä voi uskoa todeksi. Tässä se suoraan sanottuna mielestäni puuttui. Kirja oli ehkä enemmänkin romanttinen kertomus, kuin mitä aiemmat teokset ovat olleet, ja jäin kaipaamaan edelleen jotain hieman enemmän.

Kirjassa tosiaan seurataan Alice Edevanea ja Sadie Sparrowta, sekä heidän lisäkseen tutustutaan Alicen erityiseen perheeseen; hänen vanhempiensa uskomattomaan rakkaustarinaan, ja sisariinsa, sekä ärtyisään isoäitiin. Sekä perheen hyvään ystävään kirjailija Llewellyyn. Kaikkien heidän tarinansa on tavalla tai toisella kietoutuneet pikku Theon kohtaloon.

"Sitä hän ei tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seuraisivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt."

Pidän kuitenkin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Mielestäni on kiehtovaa se, kuinka hän sekoittaa nykyisyyttä ja menneisyyttä ja kuinka tarinat kietoutuvat erityisellä tavalla yhteen.
Kirjoissa aina on joku joka salailee kaiken. Joku joka ehkä tietää totuuden kaikesta, mutta joka jostain syystä on päättänyt olla kertomatta sitä. Tai kuinka hän tietää vain palasen siitä totuudesta, ja on itse tehnyt, aivan väärät johtopäätökset. Ja miten nämä päätökset, salaisuudet kummittelevat heitä vielä pitkään tulevaisuuteen.

Morton kertoo ihmisyydestä monelta eri kantilta, miten he ovat vain ihmisiä. Sadien menneisyys on tullut kummittelemaan huonolla hetkellä, ja se vaikutti hänen kykyynsä tehdä työtänsä. Alice salailee jotain menneisyydessään, jotain mitä hän teki kauan sitten ja joka muutti häntä pysyvästi. Alicen äiti Eleanor on villistä ja eloisasta nuoresta tytöstä kasvanut äidiksi, jonka päätöksiä hänen rakkaat tyttärensä eivät aina ymmärrä, ja joka joutuu salassa taistella heidän kaikkien turvallisuuden puolesta. Ihmiskohtalot eivät ole aina siltä miltä näyttää. Kaikissa on jotain rikkinäistä, joka muokkaa heitä tulemaan siksi, keitä he loppujenlopuksi ovat.

"Elämä ei kuitenkaan ollut satu, ja vastaan tuli tilanteita, jolloin ei voinut saada kaikkea haluamaansa yhtäaikaa."

Talo järven rannala on tosiaan Mortonin viides suomennettu teos. Kaikki neljä aiempaa romaania on palkittu Australian (Kate Morton on siis Australialainen kirjailija) kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani-palkinnolla

Blogista löytyy aiemmat postaukset Mortonin aiemmista kirjoista:  Hylätty puutarha, Salaisuuden kantaja ja Kaukaiset hetket. Paluu Rivertoniin on Mortonin ensimmäinen romaani ja luin sen ennen blogin perustamista, joten siitä ei valitettavasti löydy postausta.

HUOM! Kirjat tosiaan ovat omia kertomuksiaan, joten niitä ei tarvitse lukea julkaisemisjärjestyksessä!








keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Sean Steward - Matkijalintu

Päätin lukea Matkijalinnun uudestaan melkein heti sen jälkeen kun olin lukenut Good Omensin. Olin alunperin kirjan lukenut jo vuonna 2009 ja ihastuin jo silloin siihen. Pienen etsiskelyn jälkeen (luojan kiitos kirjastojen lainaushistorialle!) löysin kirjan uudestaan! 
En tosiaan muistanut kirjan tai kirjailijan nimeä, ne on mitkä unohtuvat ensimmäisenä, mutta muistin tiettyjä kohtauksia ja tapauksia kirjasta, joiden perusteella sain paikannettua sen. 

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä..."

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei vielä tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja...

Tosiaan kuten mainitsin, luin kirjan jo aikaisemminkin, enkä ehkä ollut kovinkaan yllättynyt, että Good Omensin jälkeen halusin lukea juuri tämän kirjan (okei siihen voi vaikuttaa sekin, että olin juuri katsonut American Gods tv-sarjan). Kirjassa on jumalia, voodoota, noituutta tietyllä tapaa. Kirjassa eletään meidän maailmassamme, mutta myös noituuden maailmassa. Tulevaisuuteen näkemisen maailmassa, ja maailmassa, jossa jumalat pystyvät hallita meitä. 


Kirja kertoo ehkä kuitenkin mielestäni ennenkaikkea äideistä ja tyttäristä. Kirjan päähenkilö ei ole Elena, vaan Elenan tytär Toni, Antoinette, joka väkivalloin yrittää olla tulematta äitinsä kaltaiseksi. Pidän Tonin hahmosta, hän ei ole itseään tyrkyttävä, kaikkia ihastuttava hahmo, vaan enemmänkin hieman vastaantaisteleva ja taka-allalle samaan aikaan jäävä, joka kuitenkin löytää omat voimansa, sekä pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään äitiään enemmän. 

Toni pohtii elämäänsä kirjan edetessä. Hänen ätinsä kaappijumalat, Ratsastajat ottavat hänet valtaansa, ja opettavat hänelle asioita elämästä. Toni on ehkä monella tapaa samanlainen kuin moni muukin meistä, hänellä on ollut joskus ollut tietty kuva elämästään, miten hän haluaisi sen menevän, mutta sitten elämä tulee siihen eteen ja mikään ei mene niinkuin oli joskus suunnitellut. 

"Olin aina ajatellut, että ainoa toivoni oli tulevaisuudessa. Sen piti olla täydellinen. Kulutin kaiken aikani huolehtien ja tähdäten kaukaista huomista kohden. Ainoa mitä tiesin onnesta oli, että se oli vielä kaukana edessäpäin. Aioin rakentaa itselleni tulevaisuuteen suojaisan bunkkerin. Sinne sijoitin turvatun talouden, mukavan talon ja ainakin yhden terveen lapsen. Palvova aviomies ja voittoputki Astrosin baseball-joukkueelle olisivat mukavia lisäkkeitä, muta eivät mitenkään välttämättömiä. Ja kun saisin bunkkerini valmiiksi, ryömisin sisään ja paiskaisin oven kiinni antaakseni elämän sodan riehua ulkopuolella."

Tosiaan äidistä ja tyttäristä ei voi kertoa tarinaa, olematta kertomatta tarinaa perheestä. Siinä tässäkin kysymys on. Miten toisen ihmisen luonne hautaa ehkä alleen toisen, ilman sitä toisen tajuamatta. Miten sisarukset jotka ovat läheisiä, ovat siltikin täysin tuntemattomia toisilleen. Miten vanhemmilla on ollut elämä ennen sinua, ja mten se elämä voi tulla kummittelemaan myöhemmin. Miten kaikki rakastavat omalla tavallaan. 
 
Perhetarinat ovat aina kiehtovia. Ne, jos mitkä, kertovat inhimillisyydestä ehkä parhaiten. 

"Niin kauan kun minä elän, myös osa hänestä elää. Ja sama pitää paikkansa tyttäreni kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla ja hänen tyttärensä. 
Tässä perheessä me kaikki olemme laulajia, ja me olemme myös lauluja,"


lauantai 9. syyskuuta 2017

Terry Pratchett - Johan Riitti

Tällä kertaa vuoron sai kolmas Terry Pratchetin kiekkomaailman teos; Johan Riitti

"Aamu valkeni. Täällä ylhäällä Oinasvuorilla aamunkoitto oli aina vaikuttava, varsinkin silloin, kun myrsky oli kirkastanut ilman. Persahterin kylän laaksosta oli mahtavat näkymät vähäisimmälle vuorenrinteille ja kukkuloille, jotka niiden ylitse virtaava lempeä aamunkajo oli värjännyt purppuraisiksi ja kellanpunertaviksi, vaikka kaukaisuudessa erottuvat tasangot olivat yhä varjojen peitossa (Kiekkomaailman maagisessa kentässä valo näet liikkuu hidastettuna.)"

Mahtava velho tekee kuolemaa kiekkomaailmassa. Perinteen mukaisesti hänen tarkoituksensa on siirtää voimansa kahdeksannen pojan kahdeksannelle pojalle, joka on juuri syntymässä. Hiukan liian myöhään paljastuu muuan pikkuseikka: syntynyt pienokainen onkin tyttö. Paikallinen noita nhaluaa väen vängällä korjata vahingon muuttamalla tulokkaan aivan tavalliseksi noidaksi. Mutta tytön pitää tunkeutua Näkymättömän yliopiston sisimpään pyhättöön - ja pyrkiä pelastamaan maailma hyvin tähdätyllä potkulla!


Kirjan alkuperäinen nimi on Equal Rites, ja mielestäni aika hienosti nimetty kirja. Kirja tosiaan kertoo nuoresta Eskarina tai Esk nimisestä tytöstä, jonka pitäisi ryhtyä velhoksi. Ainoa ongelma on, että naispuolisia velhoja ei ole koskaan ollut. Eikä perimätiedon mukaan heitä tule myöskään koskaan olemaankaan. Kirja on ennenkaikkea teos tasa-arvosta. Vaikka koskaan ei ole ollut naispuolisia velhoja, ei se tarkoita ettei joku päivä voisi olla. 
Kirjan sanoma on tosiaan oivallinen; elämmekö me miehet ja naiset tosiaan niin omissa sukupuolirooleissamme, että emme voi hyväksyä sitä (vähintään ilman suuren suurta nikottelua) että toisen sukupuolen edustaja poikeaa hänelle syntymässään "määrätystä" roolista. Nainen haluaa ruveta kirvesmieheksi tai mies haluaa kampaajaksi (ehkä hieman huonot esimerkit, mutta ensimmäiset jotka tulivat mieleen), tai kuten tässä kirjassa; tyttö haluaa velhoksi. Eikö meillä kaikilla pitäisi olla samanlainen oikeus ryhtyä ihan siksi mitä me itse haluamme olla, ilman että (tässä tapauksessa vanha mies) tulee sanomaan meille ei!

 Haluan tässä kohtaa nyt kuitenkin painottaa, että tämä kyseinen kirja on ilmestynyt 30 vuotta sitten, joten uskon että kirjan sanoma ei niinkään pidä enää tänä päivänä paikkansa (ainakaan suurimmalta osin, ehkä ihmiskunta on kehittynyt tämän asian osalta edes hieman). 

"Naiset osaavat kuitenkin olla toisinaan hämmentäviä. Liian herkkiä hermostumaan. Suurmagiaan vaaditaan äärettömän selkeitä ajatuksia, eivätkä naisten lahjat löydy siltä suunnalta. Heidän aivoillaan on tapana ylikuumentua. Minun täytyy surukseni sanoa, että velhouteen on olemassa vain yksi sisäänkäynti, joka on Näkymättömän Yliopiston pääportti, eikä yksikään nainen ole koskaan käynyt siitä läpi."

Johan Riitti kirjan myötä Pratchett esittelee toisen lempihahmoni kiekkomaailmassa. Rincewindin lisäksi suosikkini on aina niin kärttyisen hyvällä tavalla ihastuttavan realistinen Muori Säävirkun. Muori on noita, sanan kaikessa merkityksessä. Hän pukeutuu mustiin, käyttää pollalogiaa ja mustaa noidan hattua, koska jos hän ei käyttäisi hattua, niin miten kukaan voisi tietää, että hän ylipäätänsäkkin on noita! Kun myöhemmin pääsen jatkamaan Kiekkomaailman osalta niin Noidat tulevat hyvinkin tutuiksi. 

"Hatussa ei ollut muutaa erityisen poikkeuksellista kuin se, ettei kenelläkään toisella kyläläisellä ollut samanlaista. Tuo ei kuitenkaan tehnyt siitä maagista."

Seuraavana Kiekkomaailman teoksista olisi vuorossa Mort. En edes muista milloin olen viimeksi tuon kyseisen kirjan lukenut, joten ihan mielenkiinnolla odotan sitä. Tämän vuoden tavoitteeksihan laitoin, että saisin edes 4 Pratchettia luettua, ja nyt on kolme siis käyty läpi! Onneksi Joulukuuhun on aikaa vielä, niin monta kirjaa nyt mielessä joita pitäisi lukea. Lukemista suuresti häiritsee nyt se, että aloitin juuri opiskelmaan Kirjasto-ja tietopalvelualaa ammattikorkeakoulussa joten syksy tulee todennäköisesti olemaan monella tapaa kiireinen.

"Sellaisia universumeja saattaa olla olemassa, missä kirjastonhoitoa pidetään rauhallisen sorttisena ammattina, ja missä työn vaarat rajoittuvat hyllyiltä päähän putoaviin suurikokoisiin teoksiin.."

tiistai 5. syyskuuta 2017

Neil Gaiman, Terry Pratchett - Good Omens

Jos fantasiakirjoista pitäisi valita yksi suosikki, tulisi se ehdottomasti olemaan Neil Gaimanin ja Terry Pratchetin kirja Good Omens. 



Kirjan luin alunperin, muistaakseni suomeksi, joskus ikuisuus sitten (todennäköisesti ylä-asteella/lukiossa) ja sen jälkeen se nousi yhdeksi lempikirjakseni (tosiaan, mielestäni on vain julmaa kysyä paljon lukevalta hänen lempikirjaansa! Liian paljon vaihtoehtoja). Suosittelen kirjaa suuresti kaikille, jotka vähäänkään pitävät kummankaan kyseisen kirjailijan teoksista. 

Kirja siis kertoo lyhesti sanottuna maailmanlopusta. Lyhyesti sanottuna siis. Kyseiseen maailmanloppuun on sotkeutunut kuollut noita, jonka ennustukset viitoittavat hänen perillisensä tietä, kunniakkaan noitametsästäjien-armeijan kaksi jäsentä, ilmestyskirjan ratsastajat, sekä demoni Crowley ja enkeli Aziraphale. Sekä tietenkin itse antikristus, jonka olisi tarkoitus edesauttaa viimeistä taistelua taivaan ja helvetin taistelua. 
Tämä siis lyhyesti sanottuna. 

Kirja on kaikinpuolin hauska, hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu ja kaikinpuolin viihdyttävää luettavaa. Koska en kirjaa ole suomeksi kohtuuhinnalla löytänyt, olen sen hankkinut englanniksi ja englanniksi sen nyt luin. 
Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin on tiettyjä lempikohtauksia, joihin palaa aina mielellään, ja jotka jäävät mieleen pyörimään:

"He had heard about talking to plants in the early seventies, on Radio Four, and thought it was an excellent idea. Althought talking is perhaps the wrong word for what Crowley did. What he did was put the fear of God into them. More precisely, the fear of Crowley. In addition to which, every couple of months Crowley would pick out a plant that was growing too slowly, or succumbing to leaf-wilt or browning, or just didn't look quite as good as the others, and he would carry it around to all the other plants. "Say goodbye to your friend," he'd say to them. "he just couldn't cut it.."
Then he would leave the flat with the offending plant, and return an hour or so later with a large, empty flower pot, which he would leave somewhere conspicuously around the flat.
The plants were the most luxurious, verdant, and beautiful in London. Also the most terrified."

Luin kirjan nyt, koska kuulin että siitä suunnitellaan minisarjaa/tv-elokuvaa/jotain sellaista, ja halusin muistuttaa itselleni kirjan tapahtumista. Se on hyvä aina välillä palata takaisin lempikirjojen pariin. Lukea ne uudestaan, ja muistuttaa itselleen niiden hienosta sisällöstä. 






Camilla Läckberg - Noita

HUOM: Kirjoitin tämän päivityksen jo aaaaikoja sitten, olen koko elokuun ollut vain niin superkiireinen/stressaantunut, etten kerennyt aiemmin tätä julkaisemaan :)


Täällä se on! Uusin Läckberg suomennettuna! Tietenkin minun piti heti perjantaina, kun kirja ilmestyi, marssia kirjakauppaan heti herättyäni ja käydä hakemassa kirja omiin kokoelmiin.

Uhmattuani tuulta ja sadetta (ah, suomen kesä!) pääsin vihdoin ja viimein lukemaan kirjaa. Kirja oli uskollinen edeltäjillensä, samalla tavalla mukaansatempaava, ja kaikkien aiempien kirjojen jälkeen oli kiva palata tuttuun ja turvalliseen (tai no ehkei niin turvalliseen) Fjällbackaan.

Tyttö katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätää ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi nelivuotias tyttö, joka myöhemmin löydettiin kuolleena.

Tuolloin sieppaamisesta ja taposta syytettiin kahta teinityttöä. Heistä toinen jäi elämään hiljaiseloa kylään ja toinen on nyt kolmenkymmenenvuoden jälkeen palannut takaisin, ihailtuna Hollywood näyttelijänä. 

Patrik Hedsröm Tanumin poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää. Erika Falck, joka on aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta, avustaa tutkimuksissa. 
Tutkimuksen edestessä alkaa paljustua synkkiä vaiettuja salaisuuksia, ja vanhat salaisuudet kantavat pitkälle. Ja mitä ihmettä kaikella tällä on tekemistä on 1600-luvulla noituudesta tuomitun naisen kanssa?

Sen jälkeen kun olin kirjan saanut noin puoleenväliin (kirjassa on siis yli 600 sivua) alkoi jo aurinko taivaalta pilkistämään, joten siirryin mansikoiden kanssa parvekkeelle lukemaan.



Kirjassa tosiaan seurataan vanhoja tuttuja hahmoja; Tanumin poliisilaitoksen väkeä, Patrik Hedströmiä, hänen vaimoaaan Erika Falckia ja heidän perhettään, sekä ystäviä ja sukulaisia. Onkin viihdyttävää aina lukea samojen henkilöiden elämästä ja huomata miten henkilöt kehittyvät. Olisin tässä kirjassa toivonut hieman enemmän Patrikin ja Erikan perhe-elämän kuvailuja, mutta ymmärrän myös hyvin miksi ne eivät ehkä sopineet kirjan aiheisiin.

Kirjassa käsiteltiin paljolti tekojen seurauksia sukupolvien päähän. Miten vanhempien synnit painavat lapsia, ja miten ne vaikuttaa heihin. Minkäikäisenä on vastuussa teoistaan, milloin pitäisi ymmärtää tekojensa merkitykset ja mitä voi laskea nuoruuden hölmöilyksi. Kirja on monella tapaa synkkä, ja kertoo hyvin rikkinäisistä ihmisitä, jotka ovat tehneet virheitä ja vääriä päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Kirjassa on heti alusta pitäen enteilevä tunnelma, sieltä täältä tulee poimittuja vihjeitä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Sen pystyy enteilemään, ja ei voi kuin lukea vierestä ja katsoa kuinka hahmot askel askeleelta kulkevat kohti tuhoa.

Olen tosiaan kaikki aiemmat Läckbergit lukenut ja ihastuin niihin heti ensimmäisen kirjan myötä. Viimeisin kirja Leijonankesyttäjä, oli kuitenkin monella tapaa  Camilla Läckbergin paras teos. Ja olen tämän kirjan luettuani edelleen sitä mieltä. Leijonankesyttäjän jälkeen Läckbergin odotetaan varmasti voittavan itsensä ja kirjoittavan yhtä kiehtovalla tavalla karmivan kirjan, mutta valitettavasti Noita ei mielestäni siihen yltänyt.

Vaikka Noidassa oli paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia, tuntui se paikoin pinnalliselta, henkilöhahmoihin ei perehdytty tarpeeksi ja mielestäni kirjassa tapahtui liikaa. Siinä oli liian monta juonenpätkää ja liian monta päähenkilöä, joiden elämää tuli seurattua ja keiden tiesi jollain tavalla sitoutuvan kaikkeen. Kaiken tämän takia tuntui, että kirja ei syventynyt tarpeeksi olellisiin yksityiskohtiin.

Kirja oli mielenkiintoinen monella tapaa ja ajatuksia herättävä. Ei ehkä lempikirjani Camilla Läckbergin valikoimasta, mutta ei myöskään huonoin.