maanantai 31. lokakuuta 2016

Loman luku-urakka

Nyt se alkoi, Loma! Seuraavan viikon olen kotona, rentoutumassa ja nauttimassa syksystä. Kirjamessut kuuluvat loman ohjelmistoon, samaten Rocky Horror Picture Show kulttuuritalolla ensiviikon perjantaina, ja pyhäinmiestenpäivänä elokuvailta.

Ajattelin kaiken tämän ohella ryhdistäytyä nyt lukemisessa, ja yrittää lukea mahdollisimman paljon. Minulla on kirjahyllyssä yhdellä hyllyllä kirjastonkirjoja, jotka ovat jo PITKÄÄN odottaneet lukemista. Kirjat on uusittu jo moneen otteeseen, ja en vain ole päässyt vielä niihin käsiksi. Sitä varten ajattelin nyt ottaa projektiksi tämän loman aikana lukea kaikki nuo kirjat, jotka ovat kummitelleet siellä jo hetken. 

Ja olen myös kotona flunssassa, tietenkin. Joten tämäpä sattui sopivasti. Mikä sopivampi aika aloittaa kunnon luku-urakka. Tutustua kaikkiin noihin teoksiin, joita en ole saanut vielä luetuksi, ja myös niihin, jotka ostin kirja-messuilta.

Katsotaan montako kirjaa saan luetuksi ensi maanantaihin (7.11) mennessä luettua! 

Julian Fellowes - Belgravia

Julian Fellowes on ihanan ja kuuluisan Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja. Nyt häneltä on tullut ihastuttava romaani Belgravia. 



Aatelissukuun kuuluva nuori Edmund järjestää nousukasperhelle kutsun tätinsä järjestämiin tanssiaisiin. Edmundin suku on huolissaan, sillä he ovat huomanneet pojan kiinnostuksen nousukasperheen lumoavan kauniiseen tyttäreen Sophiaan, ja Sophian tunteet tuntuvat olevan yhtä vahvat. Tanssiaisssa nuoret ovat toistensa pauloissa, mutta juhlahumu keskeytyy tietoon Napoleonin lähestymisestä. Moni juhloista joutuu lähtemään suoraan taisteluun ja kaatuu Waterloon kentille paraatiasussaan.
Sophian ja Edmundin välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo jotain, jonka vaikutukset siirtyvät sodan jälkeen vuosikymmenienkin jälkeen Belgiasta aina Lontooseen, hohdokkaaseen Belgravian korteliin.

"Kaupunki ei näyttänyt siltä, että se oli sodan partaalla, saati siltä että maa jonka pääkaupunki se oli, oli repäisty irti yhdestä kuningaskunnasta ja liitetty toiseen vain kolme kuukautta aikaisemmin. Kesäkuussa 1815 Brysselin olisi voinut luulla elävän juhlahumua, en fête, sillä sen monenkirjavat torikojut kuhisivat asiakkaita ja sen valtaväylillä liikkui jatkuvana virtana kirkasvärisiä vaunuja kuljettaen ylhäistä syntyperää olevia rouvia ja tyttäriään tärkeisiin seurapiiritapahtumiin."

Kirjassa on samaa ihanaa tuntua, kuin Downton Abbey-sarjassa, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin ihan eri vuosisadalla kuin sarjassa. Ehkä sen tekee se maaginen tapa, jolla Fellowes kuvailee ihmisten elämää ylemmässä yhteiskuntaluokassa.

Kirjan alku on hieman takkuileva, alku tuntuu hieman jäykältä, ja paikkaansa kuulumattomalta. Alku tuntuu välillä vain pakolliselta pahalta, jonka jälkeen kirjan oikeat tapahtumat alkavat.
Heti kun tapahtumat alkavat rullata eteenpäin kirjaa on vaikea laskea käsistä. Salaisuuksia paljastuu kerroksittain, pahkesuntaa ja yhteiskuntaluokkien välistä kamppailua tapahtu paljon. Unohtamatta romantiikkaa.

Kirjan loppupuolella alkaa se suurin jännitys. Kirjassa on koko ajan pieni enteilevä tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Heti alusta lähtien kirjassa on sellainen jäätävä olo, ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän se vahvistuu. Itselleni tuli ainakin sellainen olo, että en malta lukea kaikkia sivuja, vaan haluan päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Tietää mitä tulee tapahtumaan.
Mielestäni se on hyvän kirjan merkki. Lukija on koukussa, hän vain ajattelee mitä seuraavaksi tapahtuu, hänen on vain pakko saada tietää.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kirjamessujen saldoa!


Kirjamessut eivät sitten menneetkään ihan niin kuin olin ajatellut. Suunnitelmissa oli käydä kuuntelemassa keskusteluita ja rauhassa tutkia mitä kaikkea löytyy. Ihan niin ei kuitenkaan nyt mennyt. Olen jo pari päivää kärsinyt lievästä flunssasta, mutta viime yönä flunssa yltyi sitten aika lailla. Yö tuli nukuttua huonosti jatkuvan kurkkukivun ja yskimisen takia, ja aamulla oli olo kuin ei olisi nukkunut ollenkaan.

Parin tuntia heräämisestä olin saanut itseni osittain ihmisen näköiseksi ja pitkällisen harkinnan tuloksena päätin raahautua messuille. Istuin zombina junassa kohti messukeskusta ja silloinkin mietin vielä, että onkohan tämä järkevää.

Pääsin kuitenkin messuille ja innostuin, kun pääsin sinne. Pahin olotila oli mennyt ohi (jos ei lasketa, että vieläkin yskin, eikä minulta lähtenyt ääntä lähes ollenkaan) ja tunsin oloni suhteellisen ok:ksi. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen, että koska keskittymiseni ei todellakaan nyt riitä kaikkeen, niin päätän keskittyä vain kirjoihin mitä löydän ja mitä sattuu eteen. En aio mennä kuuntelemaan mitään (lievä pettymys. Olin suunnitellut jo monta keskustelua, ja päättänyt ne mitkä olisivat kiinnostaneet, mutta en flunssaisena niistä olisi saanut kuitenkaan mitään irti.)


Messuilta siis lähinnä keräsin lukuvinkkejä, mitä kannattaisi lukea, mikä kiinnostaisi minua ja mihin haluaisin tutustua. Ja tietenkin päätin ostella lisää hyllyntäytettä.

Messuilta sitten tarttui mukaan muutama teos:

Hugh Howey - Hiekka
Siilon kirjoittajan uusi teos: Vanha maailma on hautautunut hiekkaan ja uusi maailma rakennettu sitä peittävien dyynien päälle, Paahtavassa erämaassa neljä sisarusta kamppailee selviytyäkseen kukin tahollaan. Ainoa tapa menestyä on ryhtyä hiekkasukeltajaksi, mutta dyynit ovat arvaamattomia ja hengevaarallisia.
Nuori Palmer lähtee isänsä jalanjäljissä etsimään kadonnutta kaupunkia - matkalle, josta isä ei koskaan palannut. 




S.J. Watson - Kaksoiselämää 


Julian pikkusisko Kate murhataan, ja tapahtuma ravisuttaa Lontoossa valokuvaajana työskentelevän Julian rauhallista elämää. Koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassaan, Julia matkustaa Pariisiin ja alkaa itse selvitellä Katen viimeisiä vaiheita, niin itsensä vuoksi kuin myös poikansa Connorin, jonka oikea äiti Kate oli. Julia ystävystyy Katen asuintoverin Annan kanssa, ja pikkusiskon elämästä alkaa paljastua salaisuuksia. 







Marianne Käcko - Tapa minut, äiti!

Kun Katarina Käcko sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran, hän oli yksitoistavuotias. Kun hän oli viidentoista ja toista kertaa sairaana, hän vakuuttui siitä, ettei hän enää koskaan söisi. Tapa minut, äiti! on Marianne Käckon kertomus tyttärensä sairaudesta. Se on tarina siitä, millaista on nähdä oman lapsen kärsivän ja millaista on taistella sopivan hoitomuodon löytymiseksi. 







Emmi Itäranta - Kudottujen kujien kaupunki

Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien talon pihasta verisen puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse. Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessä Eliana löytää itsensäkeskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelma, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä. 




Kate Morton - Hylätty Puutarha 
On vuosi 1913. Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell- tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikolta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokaattinen Mountrachetin suku.
Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltään yllättävän perinnön. Mystinen Clihh Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä - ja ennen kaikke selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden. 

Siinä nyt on lukemista muutamalle päivälle! Onneksi on loma, jotta voi parannella flunssaa (hyvät työntekijät sairastavat vapaalla ja lomalla) ja lukea!

Kuvassa Tee-kuppi,jonka toivoin lievittävän flunssaa.. Ei toiminut,


torstai 27. lokakuuta 2016

Françoise Gilot, Carlton Lake - Elämä Picasson rinnalla

Tämä teos on hyvin ainutlaatuinen ja intiimi muotokuva, joka Picassosta on varmaan koskaan julkaistu. Françoise oli 21-vuotias, kun hänen ja Picasson joka oli häntä 40-vuotta vanhempi, tiet kohtasivat miehitetyssä Pariisissa. Seuraavien lähes kymmenen vuoden ajan Françoise jakoi elämänsa Picasson kanssa, ja jopa synnytti tälle kaksi lasta. Se oli elämää, jota Picasson nerous sekä valaisi että varjosti.  Kirja on siis Françoise Gilotin elämänkerta teos ajasta, jolloin hän eli ja rakasti Pablo Picassoa.



Teos on mielenkiintoinen monelta eri kannalta. En ole koskaan lukenut Picassosta oikein mitään, tiedän hänen taiteensa, ja tiedän minkälainen vaikutus Picassolla on ollut taidehistoriaan, mutta ihmisenä hän on aina ollut suuri mysteeri. Nyt ymmärrän miksi.
Kirjassa Francoise kuvaa taitelijan, jonka elämään ei mahdu oikein muuta kuin taide. Kaikki pitää tapahtua taiteilijan mielitekojen ja tunteiden mukaan. Françoise kuvaa Picassoa, joka tuntuu olevan samaanaikaan sekä narsisti, että psykopaatti ja sovinisti.  Naiset ovat hänelle vain hyödyke. Ei mikään ihmekään siis, että kukaan ei puhu Picassosta ihmisenä kovinkaan paljoa.

"Hän ei ilmeisesti ei sietänyt ajatusta, että hänen elämäänsä kuuluneet jäisivät elämään hänen jälkeensä. Muistin hänen sanoneen yhteiselämämme alussa: «Aina vaimoa vaihtaessani minun pitäisi polttaa edellinen. Sillä tavalla pääsisin heistä eroon, eivätkä he pääsisi sotkemaan elämääni. Ja kukaties saisin siten nuoruutenikin takaisin. Tapat naisen ja pyyhit siten pois hänen edustamansa menneisyyden.»"

Kirjassa on ihailtavan yksityiskohtaisesti kerrottu keskusteluista ja teoista, ja muista sen ajan taiteilijoista. Yksityiskohdat ovat vuosienkin takaa kerrottu hyvin elävästi. Kirjassa kerrottiin myös todella paljon Picasson taiteesta, hänen luomisprosessistaan. Oli kiehtovaa lukea näitä faktoja ja taidehistoriaa.

En myöskään aiemmin ollut tutustunut Françoise Gilottiin. Pienen tutkimuksen jälkeen hän paljastui varsin mielenkiintoiseksi ihmiseksi. Françoise on ranskalainen taidemaalari ja menestyskirjailija, hän oli Picasson rakastettu ja muusa vuodesta 1944 aina vuoteen 1953 asti. Sen jälkeen hän on luonut omaa uraansa hyvinkin kunnioitettavasti. Vuonna 1973 hän sai nimityksen tiedejulkaisu Virginia Woolf Quarterlyn taiteelliseksi johtajaksi ja vuonna 1976 hänestä tuli Etelä-Kalifornian yliopiston taiteiden osaston johtokunnan jäsen.
Myöhemmin Françoise meni naimisiin rokotuksen uranuurtajan Jonas Salkin kanssa, ja oli hänen kanssaan naimisissa aina vuoteen 1995 asti, kunnes Salk kuoli.
Vielä vuonna 2012 Françoise piti taidenäyttelyn New Yorkissa.

Françoise Gilotin maalaus "Young owl with Blue Background" (1964)

Kirjaa lukiessa ei voi kuin vain sääliä Françoisea ja miettiä: miten fiksu ja kaunis ja lahjakas nainen voi antaa noin vain ison osan elämästään miehelle, joka kohtelee häntä kuin roskaa. Joka olettaa, että nainen on olemassa vain häntä varten, ja joka tekee jokaikisen asian vain koska hän niin sanoo.

"Päätin, että keramiikkatöiden kuvaaminen ei ollun niin tärkeä asia, että se olisi voinut estää minut lähtemästä Pariisiin - edes yhdeksi päiväksi - nähdäkseni vielä kerran isoäitini. Tiesin, että jos olisin soittanut Pablolle, hän olisi kieltänyt minua lähtemästä, koska ainoa asia, joka hjänelle todella jotakin merkitsi ol hänen työnsä." 

Kirja inspiroi lukemaan taidehistoriaa, ja tutustumaan tarkemmin Picasson ja hänen aikalaistensa töihin. Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)"

tiistai 25. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut!

Helsingin Kirjamessut järjestetään tänä vuonna 27.-30.10.2016. Itse olen messuille menossa (bloggaripassin kera!) vasta sunnuntaina, sillä torstaista launtaihin olen Itämerellä risteilemässä ja fanittamassa Jari Sillanpäätä (kyllä, luit oikein). Tuplabuukkasin itseni siis täksi viikonlopuksi, mutta onneksi sunnuntaina olen jo hyvin todennäköisesti siinä kunnossa että voin kirjamessuille mennä fiilistelemään. Tätä onkin jo odotettu,

Tilasin kotiin jo kirjamessujen messulehden ja olen tässä suunnitellut, että mitä kaikkea haluan mennä kuuntelemaan. Tänä vuonna messuilla on teemana Pohjoismaat, ja samalla syvennytään ajankohtaisiin teemoihin: maahanmuuttoon ja yhteiskunnan kehitykseen. Rakastan pohjoismaisia dekkareita hyvinkin suuresti ja nyt odotan innolla että mitä kaikkea muuta kivaa messuilta löytyy.
 Tällä hetkellä suunnitelmassa on monta päällekkäistä keskustelua ja ilmeisesti aion viettää messuilla lähes koko päivän. No vielä pitää hioa suunnitelmia, onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa!


Kukas muu on suunnitellut menevänsä kirjamessuille tänä vuonna?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.



Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 
Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

tiistai 18. lokakuuta 2016

Samuel Bjørk - Minä matkustan yksin


Eräänä lokakuun iltana messengeriini ilmaantui viesti, jossa työkaverini kysyy haluaisinko lukea tämän kyseisen kirjan. En ollut kuullutkaan koko teoksesta, mutta hänen kehunsa saivat kirjan kuulostamaan niin loistavalta, etten voinut vain ohittaa sitä.

Ja todellakin! Tätä kirjaa ei voi lukea ja olla pitämättä siitä. Jos rakastat dekkareita läheskään yhtä paljon kuin minä, niin tämä kirja nousee heti suosikkikirjojesi kärkeen!

Samuel Bjørk nimen takana piilee norjalainen moniosaaja Frode Sander Øien. Øien on kirjoittanut viisi näytelmää, julkaissut kuusimusiikkialbumia ja julkaissut kaksi romaania. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen trilleri. 

Metsästä löytyy kuolleen kuusivuotias tyttö. Lapsi on puettu nukenvaatteisiin ja kaulassaan hänellä on lappu "Minä matkustan yksin."

Hyytävä tapausta alkaa tutkia elämää nähnyt vanhan liiton poliisi Holger Munch. Hän saa työparikseen nuoren Mia Krügerin, joka on huippulahjakas mutta jota riivaa menneisyyden henkilökohtainen tragedia. 

Pian löytyy toinenkin kuollut tyttö, ja tutkijoille käy selväksi, että tämä ei vain karmiva yksittäinen tapaus. Joku metsästää pieniä tyttöjä. 

Kirja on kaikessa synkkyydessään aivan loistavaa luettavaa. Kirjan kuvailemat olot, synkkyys ja ihmisluonteen pimeä puoli on aivan uskomattoman hienosti kirjoitettu, ja kirja todellakin tempaisee lukijan hetkessä mukaansa. En itse malttanut laskea kirjaa alas vaan ahmin sen yhden aamupäivän aikana ja hoin monta kertaa "ei voi olla totta!" ja "tää on ihan loistava"! Onneksi kukaan ei ollut siis tuota yksinpuhelua kuuntelemassa, olisivat voineet luulla että olen seonnut nyt aivan kokonaan.

Kirjasta tulee mieleen monet muutkin pohjoismaalaiset dekkaristit: Stieg Larssonin Millenium- sarja nerokkaan ja piemän menneisyyden omaavan naispäähenkilön suhteen, ja Camilla Läckberg  kuvailuineen ja miten tarinan kerronnan perusteella. Pohjolan dekkareistella tuntuu olevan hyvin omanlaisensa tapa kuvailla ihmisen pimeää puolta. Pahat ihmiset ovat pahoja, mutta heillä on hyvin inhimilliset syynsä olla sellaisia. Tai sitten ei.

Jos et ole vielä tutustunut tähän kirjaan, niin ehdottomasti! Juokse kirjakauppaan tai osta e-kirja, tai laita varausjonoon, mutta tämä sinun on pakko lukea!



tiistai 11. lokakuuta 2016

Aleksis Kiven päivä

Olen nyt vähän myöhässä, mutta eilen siis vietettiin Aleksis Kiven päivää, ja samalla suomalaisen kirjallisuuden päivää, ja sen kunniaksi siis Suomen lippu liehui salossa.

Aleksis Kivi (Oikealta nimeltään siis Alexis Stenvall) oli suomalainen kirjailija, joka kirjoitti kansallisromaanin aseman saavuttaneen Seitsemän veljestä. Hänen kynästään on lähtöisin myös näytelmä Nummisuutari, sekä useita runoja. 

Kivi syntyi 10.10 1834 Nurmijärven Palojoella, ja oli perheen neljäs lapsi.  
Aleksis Kiven syntymästä on tänä vuonna kulunut 182 vuotta. 

Ennen Aleksis Kiveä ei ollut olemassa juuri mitään suomenkieliestä kirjallisuutta, sillä suomalainen sivistyneistö puhui ja kirjoitti käytännössä vain ruotsia. Kivi kirjoitti teoksensa suomeksi ja käytti kirjailijanimenään suomenkielistä Aleksis Kiveä ruotsalaisen nimensä sijaan. Aleksis Kivi olikin suomalaisen suomen kielellä kirjoitetun kirjallisuuden uranuurtaja ja ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kiveä pidetään Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin ohella suomalasien kirjallisuuden luojana. 



SEITSEMÄN MIEHEN VOIMA (romaanista "7 veljestä")

Kiljukoon nyt kaikkein kaula, 
koska mielin virren laulaa 
voimasta seitsemän miehen.

Tähtiä kuin otavassa, 
poikia on Jukolassa, 
laiskanpulskeja jallii.

Juho pauhaa, pirtti roikaa; 
hän on talon aika poika, 
ankara "Poika-Jussi".

Tuomas seisoo niinkuin tammi, 
koska saarnaa Aaprahammi, 
Jukolan Salomon suuri.

Simeoni, liuhuparta, 
valittaa se "ihmisparka, 
syntinen, saatana, kurja".

Simeoni herneet keittää, 
Timo sekaan rasvat heittää, 
patahan kuohuvaan sylkee.

Lauri-poika metsäs häärii, 
katselevi puita väärii, 
mäyränä nummia tonkii.

Viimein tulee hännän huippu, 
Pikku-Eero, liukas luikku, 
Jukolan tiuskea rakki.

Siinä onpi velisarja, 
jalo niinkuin sonnikarja, 
voimalla seitsemän miehen.


Mites, kuinka tuttua teille on Aleksis kiven elämä ja tuotanto? Seitsemällä veljeksellä on ollut vahvat perinteet suomalaisessa kouluopetuksessa, itse muistan oppineeni jo ala-asteella tuon yllä olevan runon. Tiesittekö muuten, että 1960-luvulle saakka Aleksis Kiven päivä oli myös koululaisten vapaapäivä. 
Päivästä tuli myös "Suomalaisen kirjallisuuden päivä" vasta 1978.

Olettekos te lukeneet Seitsemän veljestä? Tai tutustuneet Nummisuutari-näytelmään?


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Jessica Brockmore - Kirjeitä Saarelta

Ja taas romantiikka! Okei, tämä kirja minun oli aika lailla pakko jo pikkuhiljaa lukea. Tämä kirja on odotellut jo pitkään hyllyssä, että lukisim sen. Olen varmaan jo 3 kertaa uusinut lainauksen, ja vain vältellyt sen palauttamista kirjastoon. Tiedättekö sen tunteen, kun olet lainannut kirjan, mutta menetit mielenkiinnon jos sitä kohtaan, mutta et haluaisi palauttaa sitä lukematta ja se vain vaanii siellä hyllyssä. Sellainen juttu minulla oli tämän kirjan kanssa.

Maaliskuussa 1912 Nuori 24-vuotia runoilia Elspeht asuu Kauniilla Skyen saarella skotlannissa. Hän pelkää purjehtimista, eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän saa yllättäen ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelijalta Daveyltä ja kirjeenvaihdosta puhkeaa heidän välilleen lämmin ystävyys.

Kesäkuu 1940 Elspehtin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään eikä ymmärrä ollenkaan, miksi äiti varoittaa sotkeutumasta rakkauteen sodan aikana. Kun pommi tuhoaa osan heidän talostaan ja Elspeht katoaa, Margaretilla ei ole muita jälkiä seurattavanaan kuin raunioista löytynyt kirje.''



"Mikä on selitykseni, voit oikeutetusti kysyä. Vanha pelkoni olisi toki kätevä. Ikävä kyllä minun pelkoni ovat tässä tapauksessa hupsumpia, kenties jopa hieman yksityisempiä. Minua pelottaa, että mystisyys kaikkoaa, jos me tapaamme."

Mitäköhän sanoisin tästä kirjasta? Tämä on hyvin perinteinen romantiikan kirja; herättää paljon tunteita, kaipausta ja ihastusta, mutta ei sitten oikein muuta. Kirja toki on ihastuttava, ja oli erikoista lukea romaania, joka oli pelkästään kirjoitettu kirje-muotoon.

Kirjeiden kirjoittaminen on aika katoavaa perinnettä. Miksiköhän? Nykyään saa toisen ihmisen niin helposti kiinni; on facebook, instagram, kaikki mahdollinen. Toisen ihmisen saa nyt kiinni hetkessä, eikä tarvitse enää samalla tavalla kertoa kuulumisista kirjeiden muodossa. Mikä on toisaalta sääli. On se katoavaa, että osaa kirjoittaa tapahtumistaan, kuvailla tunteitaan ja ajatuksiaan, tosin ehkä se on taito, jota nyky-ihminen ei enää tarvise.
Aika samalla lailla, kun joulukortit. Veljeni kuvaili joulukorttien lähettämistä "turhaksi ja eihän sitä tee muut kuin vanhat ihmiset", mikä mielestäni kertoo vain kuinka laiskaksi ja itsekkäiksi ihmiset ovat tulleet. Kaikki nämä; kirjeiden lähettäminen, korttien lähettäminen, on tapa kertoa toiselle ihmiselle, että "minä muistan sinut". Mutta ehkä koska elämme niin itsekeskeisessä maailmassa, toisen muistaminen, tai toisen ilahduttamisella ei ole enää mitään merkitystä.

ja se, että "postimerkit ovat niin kalliita", on vain tekosyy aikana, jolloin käytämme muutenkin satoja euroja lahjojen ostoon.

Ja suurin osahan tästä ei millään lailla liittynyt kyseiseen kirjaan millään lailla. Jos vielä kaipailet vinkkejä Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "Kirja, jossa kirjoitetaan kirjeitä", niin suosittelen lukemaan tämän teoksen!

p.s. Anteeksi paasauksesta, ei ilmeisesti pitäisi kirjoittaa pahantuulisena mitään! Ja tästä ilmeisesti huomaa, että kuulun joulukortti-ihmisiin! Ja siis painota, että hyväksyn täysin sen, että joulukorttien sijaan lahjoittaa kortteihin menevän rahan johonkin hyväntekeväisyyteen, ja loppujen lopuksi niiden lähettäminenhän on jokaisen ihmisen oma päätös.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Lasse Erola - Omituiset olympialaiset

Kirjassa kerrotaan erikoisia sattumuksia, ja tempauksia ja tapahtumia mitä nykyaikaisissa olympialaisissa on tapahtunut. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus historiaa, faktaa ja urheilua, ja juuri siksi todella mielenkiintoinen luettavaksi.



Kuulin ystävältäni J:ltä alunperin tästä kirjasta. Hän oli valinnut kirjan lukuhaasteen kohtaan "Olympialaisista kertova kirja", ja kehui kirjaa paljon. Rakastan pieniä erikoisia faktoja, joita voi myöhemmin kertoa eteenpäin, ja tämä kirja on täynnä niitä. Juuri siksi valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen juuri tuohon samaiseen kohtaan. 

"Erityisesti ulkomaisia kisavieraita silmällä pitäen Alko lanseerasi kesällä 1952 Suomessa joukon uusia alkoholijuomia. Parhaiten uutuuksista menestyi Gin Long Drink, greipinmakuinen pitkä ginijuoma. Se sai heti markkinoille tultuaan lisänimen Urheilijan kesäjuoma."

Kirjassa tosiaan kerrotaan kommelluksia aina ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista, jotka järjestettiin Ateenassa vuonna 1896, aina vuoteen 2008, jolloin kisat järjestettiin Pekingissä. 

Omituiset olympialaiset on urheilukirja ihmisille, jotka eivät välitä urheilusta, eli siis juuri minunlaisille ihmisille. En ole kertaakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut Olympialaisista, mutta tämä teos tuo myös hieman toisenlaisen näkökulman tunnettuihin kisoihin. Ehkä seuraavien olympialaisten aikaan seuraan kisoja hieman tarkemmin.





perjantai 7. lokakuuta 2016

Lianne Moriarty - Nainen joka unohti

Ah, Lianne Moriarty! Sain eräältä työkaverilta tämän kirjan lainaksi, kun ensin olin hänelle suositellut toista Moriartyn teosta: Mustat Valkeat Valheet. Olin tuon kirjan lukenut kesänlukuhaasteeseen. Alunperin tutustuin kyseiseen kirjailijaan, kun eräs toinen työkaveri sanoi, että minun on aivan aivan aivan pakko lukea Moriartyn kirja Hyvä Aviomies. Ihastuin Moriartyn tapaan kertoa tarinaa siltä istumalta, ja tässä sitä nyt ollaan. Mustat Valkeat Valheet lähti eräälle kolmannelle työkaverille nyt lainaan! Hyviä kirjoja pitää kierrättää!



"Ette taida pitää mustasta, karvaasta huumoristani, vai kuinka? Olen huomannut että hymyilette kohteliaasti ja ikään kuin surullisesti, aivan kuin nolaisin itseni ja te tietäisitte syyn, aivan kuin olisin teini-ikäinen joka ei osaa hallita kiusallisia tunteitaan"

Neljääkymmentä lähestyvä Alice saa hikisessä aerobic- treeneissä tällin päähänsä ja menettää muistinsa. Hän on nyt kolmen ventovieraan lapsen äiti ja eroamassa rakkaasta Nickistään. Sisko ei juuri puhu hänelle ja entiset ystävät välttelevät. Peili näyttää lisänneen hänelle 10 vuotta ikää, mutta karisuttaneen kiloja. Ja kuka on Gina, jonka nimi lipsahtaa jokaisen huulilta, mutta josta vaietaan
heti?

"Alice oli kasvanut aikuiseksi. Siitä tässä oli kysymys. Häntä katsoi peilistä aikuinen nainen. Se ei vastannut hänen omaa tunnettaan."

Kirja jatkaa samaa nerokasta Moriartyn tyyliä. Nyt vuorossa onkin muistinmenetys ja ihmisen muuttuminen; mitä kaikkea kymmenessä vuodessa voikaan tapahtua? kuinka paljon ihminen voikaan muuttua tuossa ajassa? Mitäs jos ei tunnistakkaan omaa itseään enää? Saako uuden tilaisuuden ja muuttua paremmaksi ihmiseksi?
Nämä kaikki kysymykset pyörivät mielessä kirjaa lukiessa, ja sen jälkeen. Ihmismuisti on niin mielenkiinotoinen asia, kaikki mitä olemme kokeneet, tehneet ja mitä meille on tehty ovat siellä. Mutta mitä jää jäljelle ihmisestä jos menettää ne kaikki? Kuka hän silloin on?

"Vuonna 2008 ei ollut tarpeeksi aikaa. Ajasta oli tullut hupeneva luonnonvara. Vuonna 1998 päivät olivat paljon väljempiä. Kun Alice heräsi aamulla, päivä avautui hänen edessään kuin pitkä käytävä, jota pitkin saattoi maleksia ja viivähtää parhaissa paikoissa. Nykyään päivät olivat niukkoja. Kitsaita ajan viipaleita."

Jos et oli vielä Liane Moriartyyn tutustunut, sinun ehdottomasti pitää! Kirjat ovat samaan aikaan sekä hauskoja, että traagisia. Ne koskettavat sinua syvältä ja saavat ajattelemaan elämää hieman eri kantilta; mitäs jos minulle olisikin käynyt toisin?

Pidin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien! Lueskelin kirjaa eilen ennen nukkumaan menoa, ja harkitsin kirjan laittamista pois ehkä viiden sekunnin ajan, kunnes tajusin että minun on pakko lukea teos loppuun ennenkuin voin nukahtaa. Joten niinhän siinä kävi. Kello oli lähemmäs puolenyön, ennenkuin pääsin loppuun. Onneksi tänään oli iltavuoro!