tiistai 12. joulukuuta 2017

Tess Holliday - The not so subtle art of being a fat girl

Minulla oli pitkään halu lukea jotain.. vähemmän kaameaa kirjallisuutta (kaikki ne holokausti ja murhamysteerit rupesivat pikkuhiljaa käymään hieman raskaiksi) joten valitsinkin ihanan Tess Hollidayn omaelämänkerran. Kirja kertoo myös Hollidayn matkasta Body Positive-liikkeen parissa. En ole aina pitänyt Hollidaysta, mutta kirjan luettuani voin myöntää lukeutuvani hänen fanikseen. 

Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan seuraavanlaisesti:

"Tess Holliday is many things and perfect is not one of them. But she loves her imperfections - after all, they've formed the woman she is today. Tess' number one rule in life is to love yourself - no matter who you are, where you come from, what your faults may be and what dress size you wear. It's discovery that has helped her through everything from a difficult childhood, being abused and bullied about her weight, to fending off social media."



Jokaisen, joka pitää itseään vääränlaisena ulkonäkönsä vuoksi, erityisesti painonsa vuoksi, tulisi mielestäni tutustua paremmin Tess Hollidayhin, tähän kirjaan ja koko Body Positive -liikkeeseen. Itselleni kirja iski todella läheltä. Olenkin aina ollut muita isompi, ja joutunut sen takia eri tavoin kärsimään, lähinnä oman itseni takia. Holliday kirjassaan painottaakin kuinka itsensä kunniottaminen ja rakastaminen onkin lähtökohta kaikkeen. Erilaisuus on ok, ja vain sen takia että muut ovat jotain mieltä, tai yhteiskunta käskee olemaan tietynlainen, ei tarkoita että sinä olisit millään lailla väärä.

"Tess Holliday's Advice for Life #63: Embrace what makes you, you."

Kirjassa Holliday kertoo hyvin koruttomasti lapsuutensa ja elämänsä kurjista puolista. Isästä joka pahoinpiteli välillä fyysisti, mutta lähinnä henkisesti. Äidistä, jota poikaystä ampui, ja joka vammatui sen jälkeen. Koulukiusaamisesta, elämästä raamattuvyöhykkeellä, ja kuinka hän koko ajan kaipasi jotain muuta. Hollidayn elämä onkin hieno esimerkki, miten taustasta huolimatta ihminen tahdonvoimansa ja tuurin kautta voikin saavuttaa elämässään juuri sen mitä haluaa. Kunhan vain luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä. Hollidaystä tulikin 20-vuotiaana yksinhuoltajaäiti, ja hän joutuikin luopumaan sen hetkisestä itsenäisyydestään ja uudesta elämästään Seatlessa, ja palaamaan äitinsä luo. Monen ihmisen tuo elämän mutka olisi lannistanut, ja niin se tekikin hetkellisesti Hollidaylle. Asuttuaan jonkin aikaa äitinsä luona Holliday kokosikin itsensä, keräsi poikansa ja tavaransa ja muutti uudestaan Seatleen ja aloitti alusta. 

Koskaan ei pidä luovuttaa, ei pidä kutsuaan itseään tyhmäksi, vaikka ei sillä hetkellä mahtuisikaan yhteiskunnan asettamiin standardeihin. Maailma on niin paljon muutakin kuin koulua, elämä on niin paljon muutakin, kuin miltä se näyttää, minkä painoinen on, ja tärkeintä onkin muistaa olla oma itsensä, luottaa itseensä, tekemisiinsä ja elämä kantaa kyllä sinne minne on tarkoituskin. Tätä kaikki Holliday sanoo kirjassaan, ja se onkin ihana muistutus tähän talven synkimpään aikaan. 

"Tess Holliday's Advice for life #212: Don't limit yourself because you're scared of looking stupid. It's liberating to just embrace your inner dork."

Kirja antaakin paljon rohkeutta olla oma itsensä. Ehkä sen takia pidänkin siitä niin paljon. On mielenkiintoista päästä kuuluisan roolimallin päähän ja kuulla hänen ajatuksiaan. #effyourbeautystandars onkin Hollidayn (hieman vahingossa) luoma ilmiö, joka haastaa vallalla olevat käsitykset kauneudesta ja muodista. Jos et ole tutustunut ilmiöön, käy katsomassa esimerkiksi Instagramissa tai Facebookissa. 

"Tess Holliday's Advice for Life #336: When you embrace the things that people see as flaws, you rob them of any powers their words have to hurt you."




tiistai 5. joulukuuta 2017

Elly Griffiths - Risteyskohdat

Bongasin tämän kirjan kirjamessuilta. Jollain messupisteellä oli arvostelu kyseisestä kirjasta (tai sen jatko-osasta) ja se herätti mielenkiintoni.

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Norfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö, vai esihistoriallinen löytö?
Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu  saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vainun ansioista. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla - ja Ruthin rooli poliisin neuvonantaja käy todella vaaralliseksi.

Risteyskohdat kirja aloittaa Ruth Galloway- sarjan. Kirja on kevyt trilleri. Sopiva iltapäivä-luettava. Se ei vetänyt mukaansa kovinkaan innokkaasti, mutta oli ihan sopivaa ajankulua. Ajattelin kyllä, että voisin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, ja lukea hänen seuraavankin Gallowayn kirjan.

Ruth Gallowayn hahmo vaikuttaa lähinnä säälittävältä. Hän tuntuu inhoavan itseään monelta eri kannalta, vaikka hänellä ei olisi siihen syytä. Hän tuntuu olevan eksyksissä ja jotenkin kaipaavan huomiota. Ei yhtään perinteisen dekkarin nais-sankari. Ehkä sen takia minun pitäisikin olla innoissani tästä päähenkilöstä, mutta en vain ole.

"Ruth hankaa itseään pyyhkeellä pontevasti ja tuijottaa huuruista peiliä varsinaisesti sitä katsomatta. Hän tietää mitä siellä näkyy, eikä tieto ole sen lohduttavampi kuin vanhempien rukoukset. Olkapäille ulottuva ruskea tukka, siniset silmät, vaalea iho - ja seisoipa hän millä tavalla tahansa vaa'alla, joka nyt on karkotettu siivouskomeroon, hän painaa kahdeksankymmentä kiloa. Hän huokaa (paino ei määrittele minua, läski on vain mielentila) ja puristaa tahnaa hammasharjalle."

Seuraavaa teosta en kyllä suunitellut ostavani, vaan voisin sen lainata kirjastosta. Kirja ei tosiaan iskenyt minuun niin kovasti. Siinä oli todella monia piirteitä, joita hyvässä dekkarissa yleensä on, mutta siitä puuttui se jokin mikä tekisi siitä erinomaisen.


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Jodi Picoult - Yhdeksäntoista minuuttia

Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leikata nurmikon, värjätä hiukset, tai viikata pyykit. Sterlingin pikkukaupungista ajaa Vermontin rajalla yhdeksässätoista minuutissa. Samassa ajassa voi pysäyttää maailman. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii myös kostaa, ja juuri niin 16-vuotias Peter Houghton päätti tehdä. Kukaan Sterlingissä ei tiedä miksi, mutta rajusti purkautuneen väkivallan jälkeen mikään ei ole entisellään.

Tämä kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa: pääteemana toimii koulukiusaaminen ja kouluampuminen. Nuoruuden vaikeudet ja äärimmäiset reaktiot jotka siitä syntyvät pyörivät tässä kirjassa ympyrää kauhistutavalla tavalla. Kirja käsittelee perheiden reaktiota tapahtuman jälkeen, oikeuskäsittelyä ja syytä, miten näin kaameaan tilanteeseen päädyttiin.

Kirja on täysin fiktiota, mutta Jodi Picoult kirjottaa mielestäni hienolla tavalla nuorista, heidän julmuuksista ja siitä, miten vanhemmat eivät vain näe nuorten elämää. Tässä kirjassa Picoult tuo myös esille, sen kuinka nuoret piilottelevat tunteitaan vanhemmilta, miten he eivät hae apua, ja miten väärät päätökset johtavat entistä huonompiin tilanteisiin. 

"Laceyn sisälle ei jäänyt mitään. Hän oli antanut kaiken pojalleen. kaikkein suuri isku oli se, että lapset tuottivat väistämättä pettymyksen, riippumatta siitä, kuinka täydelliseksi heitä kuvittelee. Loppujen lopuksi käy ilmi, että lapset muistuttavat meitä enemmän kuin luulemmekaan - he ovat puutteellisia, läpikotaisin kelvottomia."

Kirjan loppu on mielestäni yllättävä, mutta samalla hieman pakotettu. Kirjailija yrittää lopussa tuoda äärimmäisen yllätyksen, jonka itse koin hieman pakotetuksi. Picoult tuo nuorten hyvinkin äärimmäisiä luonteen piirteitä joihin en itse pystynyt samaistumaan millään lailla (toisaalta en ole enää viisitoistavuotias), ja mietinkin usein, että näiden nuorten ajatusmaailma tuntuu todella kummalliselta. 

Pidin kirjasta, vaikka teema onkin hieman raskas. Se oli mielestäni hienosti kirjoitettu, hypellen henkilöstä toiseen, näyttäen erilaisia näkökulmia tapahtumien kulusta. Kahden äidin, ja kahden nuoren näkökulmia. Kirja myös hyppelee ajallisesti, mikä mielestäni oli hieman häiritsevää. Toisaalta takaumat olivat hyvin oleellisia kirjan kulun suhteen, mutta osan niistä koin siltikin hieman häiritseviksi, ja jotkut hieman turhiksi. 






perjantai 24. marraskuuta 2017

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

Nappasin kirjan mukaani vanhempieni kirjahyllystä viimeksi siellä käydessäni (sori äiti, hukkasin sen, mutta palautan sen heti kun löydän), sillä kaipasin juna-matkalle jotain luettavaa. Ihana kyllä, viimeksi junalla kulkiessani eräs vanhempi rouva tuli kertomaan minulle kuinka ihanaa oli, että joku lukee oikeita kirjojakin vielä. 

Kuolonkolari öisellä tiellä vaikuttaa rutiinijulta, joka ei häiritse Fjällbackan rauhaa eikä Patrikin ja Erican hääsuunnitelmia. Mutta vähitellen muualta maasta alkaa tihkua tietoja oudoista kuolemantapauksista, jotka näyttävät kytkeytyvät Fjällbackan juttuun. 
Oman kaaoksen tuo tullessaan riehakas kuvausryhmä, joka saapuu seudulle tekemään "Fuckin Tatum"-nimistä tv-sarjaa. Kun yksi ohjelman osallistujista kuolee, Patrik ja Erica tietävät olevansa lähes ylivoimaisen haasteen edessä. 

Pahanilmanlintu

Pahanilmanlintu on neljäs Fjällbackan- sarjaan kuuluva kirja, ja mielestäni ehkä huonoin niistä. Kirjan tarina on ihan ok, mutta ei mielestäni yllä muiden kirjojen tasolle. Kirjassa tuntuu olevan juoni hukassa suurimman osan aikaa, ja viimeisillä sivuilla kaikki nitoutuu yhtäkkiä, jopa hieman huomaamattomasti yhteen. 

Fjällbacka- kirjoissa seurataan kirjailija Erica Falckia ja hänen miestään Patrikia, joka on poliisi. Kirjoissa tutustutaan Erican ja Patrikin perhe-elämään, joka usein sekottuu tavalla tai toisella Patrikin poliisityöhön ja tutkimuksiin. Tällä kertaa pariskunnalla on huolehdittavana heidän pieni Maja-tyttärensä, sekä Erican sisko Anna, ja hänen lapsensa. Sekä omat häät, jotka kolkuttelevat nurkan takana. 

Olen tosiaan lukenut kaikki aiemmat Läckbergin Fjällbackan kirjat, useamman jo useampaan otteeseen, ja suosittelen niitä aina kaikille dekkarista pitäville. 

P.S. Päivityksestä tuli nyt kauhen lyhyt osittain sen takia, että en vain löydä kyseistä kirjaa mistään (Ei ilmeisestikkään kannata siivota!), ja muistini on flunssan takia hieman huonomman puoleinen. Ja ihan vain sen takia, että olen mielestäni jo useampaan otteeseen hehkuttanut Läckbergiä, joten mitä sitä itseään turhaan toistamaan. 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 


Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

perjantai 3. marraskuuta 2017

Halloween lukuhaaste

Kirjakissan hostaama Halloweenin lukuhaaste on nyt ohi! Minun oli tarkoitus lukea enemmän ehkä hieman teemaan sopivia kirjoja, mutta laskin nyt murhamysteerit ja dekkarit Halloweenin teeman mukaisesti, koska..noh..murha, kuolema, Halloween... Pitääkö sitä selitellä enempää?

Sain tosiaan vain kaksi kirjaa luettua haasteen aikana:

Mons Kallentoftin - Viides vuodenaika, josta voit lukea pidemmän postauksen täältä

ja

Emelie Scheppin - Ikuisesti merkitty, josta on tulossa parin päivän sisällä tarkempi postaus

Olen vähän pettynyt itseeni, ehdin lainaamaan yhden oikeasti teemaan sopivan kirjan, mutta kaikkien Lokakuun kiireiden takia en kerennyt sitä edes aloittamaan. Toisaalta huomasin haasteenkin myöhässä, melkein kuun puolessavälissä, koska olen niin huono olemaan aktiivinen seuraamaan näitä juttuja! NOTE TO SELF: ole aktiivisempi! 

Olin itseasiassa myös miettinyt, että olisin voinut lukea uudestaan Pikku Vampyyri-kirjoja, sillä ne ovat täysin ihana klasikkoja (ainakin minulle) ja vie minut uudestaan ala-asteelle, jossa opettajamme luki niitä luokalle. Harmittelen nyt, että ne jäivät välistä, tämä olisi ollut loistava tilaisuus uppoutua taas niihin.


Tämä haaste oli kyllä ihan mahtava idea, ja todella ihanan sopiva Lokakuuhun!