perjantai 5. lokakuuta 2018

Shonda Rhimes - Year of yes: how to dance it out, stand in the sun and be your own person

Aluksi pitää tehdä tunnustus: Olen hullu Greyn anatomia -fani! Sarjan, jonka Shonda Rhimes loi vuonna 2005. Olen seurannut sitä monen vuoden ajan jo todella intohimoisesti, ja siinä sivussa ruvennut fanittamaan Shondaa. Hän on mestari kirjoittaja, osaa luoda draamaa juuri oikealla tavalla, ja luo kiinnostavat, moniulotteiset hahmot.

Kuuntelin erästä poadcastia ja siellä eräs juontaja kertoi kuuntelevansa nyt Shondan kirjaa Year of Yes:sia.. Ajattelin, että voisin itsekkin tutustua kirjaan. Kirja kuulosti inspiroivalta, ja mielenkiintoiselta, ja ajattelin että voisin saada siitä jotain irti. Plus siitä ei ollut mitään haittaa, että aivan mahtava Shonda Rhimes oli sen kirjoittanut. 
Pienen tutkimustyön jälkeen (mistä saisin kirjan helpoiten/halviten) käsiini, päätin ladata Audiplen, josta sain kirjan rekistöröitymisen jälkeen ilmaiseksi (wuhuu!).



Jos jollakulla jäi epäselväksi, niin kuuntelin kyseisen kirjan. Työmatkoilla. 

Shonda kuvaa kirjassaan kuinka hän oli täysin onnellinen elämäänsä. Hän eli täysin onnellista elämää siihen asti, kunnes hänen siskonsa osoitti hänelle, että  hän ei oikeasti tee elämällään yhtään mitään. Hän vain puhuu kaikesta mahtavasta mihin hänet on kutsuttu, mutta hän ei oikeasti osallistu tapahtumiin koskaan. Hän vain on olemassa tässä maailmassa, lähinnä sivustakatsojana.

Niin Shonda sitten päätyy tekemään itselleen lupauksen, ensin pienen itsetutkiskelun ja sisarelleen vihoittelun jälkeen: vuoden ajan hän sanoo kaikkiin kyllä. Osallistuu tapahtumiin, joihin hänet on kutsuttu, antaa lapselleen ja perheelleen aikaa ja sanoo vain kyllä enemmän. Antaa itsestään enemmän maailmalle.
Helppoa se ei ollut, ei todellakaan.
Se kuitenkin oli todella palkitsevaa.

Kirjassa Shonda kertoo mitä kaikkea hän oppi, mitä hän sai ja mistä hän luopui, sillä jos kaikkeen sanoo kyllä niin siinä luopuu muustakin, kuin vain ajasta. Esimerkiksi kiloista, jotka ovat vuosien mittaan kertynyt, silloin kun on itselleen sanonut ei.

Suosittelen teosta lämpimästä,  ja erityisesti  sen kuuntelemista Shondan itsensä lukemana. Se on viihdyttävä ja inspiroi muuttamaan omaa elämäänsä, ja löytämään uusia asioita itsestään ja läheisistään.

Annan kirjalle 4 tähteä. 

maanantai 24. syyskuuta 2018

Gin Phillips - Niin kuin me olisimme kauniita

Eläintarha on melkein tyhjillään, on sulkemisaika. Joan ja hänen nelivuotias poikansa lähtevät vihdoin kohti portteja. Portilla Joan näkee kuitenkin jotain, mikä saa hänet ryntäämään paniikin vallassa takaisin eläintarhan uumeniin.
Seuraavat kolme tuntia Joanin ja hänen poikansa Lincolnin elämä on vaarassa. Kuin elämät heidät on suljettu tarhaan, jossa he piilottelevat ja lopulta pakenevat henkensä edestä, samalla kun heitä metsästetään, kuin eläimiä.



"Vihollinen on siinä niin, ja nyt hänellä on tilaisuus saada selville jotain - mitä vain - mistä hän voisi päätellä, mitä on tekeillä, mutta hänellä on vain pieniä paloja - apinoita ja kullanmuruja ja artimetiikkaa - eivätkä ne sovi toisiinsa laisinkaan." 

Kirja on taitavasti kirjoitettu trilleri. Sen juoni on erikoinen, ja olikin virkistävää lukea kirjaa, jossa ei oltu käytetty miljoona kertaa käytettyjä ideoita. Itselläni oli vaikeuksia päästä mukaan, luin kirjaa työmatkoilla ja jouduin keskittymään kirjaan hieman normaalia enemmän. Välillä tuntui myös, ettei
tarinalla ollut mitään järkeä. Huomasin paikoin kaipaavani lisäystä tarinaan ja hieman syvällisempää kerrontaa. Tuntui, että tarina jäi joiltain osin puuttelliseksi.

Kirjan tapahtumat tapahtuvat kolmen tunnin aikana. Eläintarhaan hyökätään, ja Joan poikansa kanssa pakenevat ja yrittävät selviytyä. He törmäävät muihin uhreihin ja yrittävät löytää tiensä turvaan. Kirjassa pääkertojana toimii Joan, mutta myös muutama muu hahmo saa kirjasssa oman äänen; teinityttö Kailynn ja vanha opettaja Powell, joihin Joan ja hänen poikansa törmäävät.
Se, että kirja sijoittuu niin lyhyeen aikaväliin on yksi sen plussapuolista.

Kirjaa lukiessa toivoo koko ajan, että päähenkilöt pääsisivät turvaan. Eläintarha on viattomuuden ja turvallisuuden ilmentymä, se on lapsille ja perheille suunnattu paikka, jossa ei voisi kuvitella mitään pahaa tapahtuman, ja juuri siitä tulee kirjassa omanlaisensa helvetti, josta on lähes mahdotonta paeta.

"Hän katselee yhä rannettaan, kun laukausten ääni räjähtää huoneen poikki niin kovana, että se on jotakin aivan uutta."

Olen miettinyt nyt kirjan luettuani todella pitkään kirjan nimeä. Se on todella oudosti suomennettu: Niin kuin olisimme kauniita. Alkuperäinen nimi kun on ollut Fierce Kingdom. Suomennettu nimi ei mielestäni sovi yhtään kirjan juoneen, tarinaan tai muutenkaan kirjaan.

Annan kirjalle 3 tähteä. 

lauantai 15. syyskuuta 2018

Meg Rosoff - Poikkeustila

Manhattanilainen Daisy saapuu kesäksi serkkujen luo Englannin maaseudulle. Räjähtävän rehevässä paratiisissa ei ole sääntöjä eikä aikuisia - eikä mitään estämässä sähköä sinkoilemasta Daisyn ja hänen serkkunsa Edmondin välillä. Pian kuitenkin alkaa puheet sodasta lisääntyä, pommeista ja miehityksistä. Lentokentät suljetaan, ruoka käy vähiin ja kylällä alkaa kulkea sotilaita. Kännykät hiljenevät ja vain huhut liikkuvat.
Sitten unenomainen hiljaisuus vaihtuu hyytäväksi todellisuudeksi ja Daisy joutuu koettelemuksiin, joita hän ei ikinä kuvitellut joutuvansa kohtaamaan.


"Ja niin minulla oli käden ulottuvilla kaikki mitä elämästäni oli jäljellä ja olin valmis vaipumaan itsekkin uneen."


Yksi lempielokuvistani on This is how I live now, jossa pääosaa esittä Saoirse Ronan. Elokuvassa on kiehtova maailma, joka voisi hyvinkin pitää paikkansa ja kuvaa sitä, minkälaista maailmansota voisi olla ja tuntua 2000-luvulla.
 Tuo kyseinen elokuva perustuu juuri tähän kirjaan, joten odotin kirjalta jokseenkin paljon, ja valitettavasti joudun myöntämään pettyneeni. Tällä kertaa myönnän elokuvan olevan parempi, kuin kirja. Uskokaa, tuon myöntäminen on todella vaikeaa.

Kirja löytyi kirjastolta nuorten hyllystä. Luulen, että se iskee ehkä enemmän nuorempaan kohdeyleisöön, vaikka kirjan aiheet ovatkin hieman rankkoja. Kirjan päähenkilön romanttinen kohde on hänen serkkunsa, mikä on hyvinkin kyseenalaista, ja kirjassa kuolee usempikin nuori ihminen sodan tullessa lähelle. Nuorten viattomuus kärsii kirjassa, ja he joutuvat kohtaamaan julman maailman.

"Osbert oli ainoa joka ei vaikuttanut epäluuloiselta. Hän oli niin kiinnostunut Länsimäisen Sivistyksen Rappeutumisesta että häneltä jäi huomaamatta kuinka yksi sen ilmentymä toteutui aivan hänen nenänsä alla."

Kirja on kuitenkin kiehtova, vaikka se ei minuun oikein iskenytkään. Pidän dystopisia kirjoja kiehtovina, ja pidän niistä jopa enemmän kuin fantasiakirjallisuudessa. Ne voivat tapahtua, ne olisivat voineet tapahtua, jos jokin maailmanhistoriassa olisi mennyt eri tavoin. Ne ruokkivat mielikuviani maailmasta, joka olisi voinut olla tai voisi olla ja kyseenalaistavat nykyisen maailman omalla tavallaan.

Annan kirjalle 2 ja puoli tähteä. 

perjantai 24. elokuuta 2018

Luettavaa syksyksi ja talveksi




Selailin tässä aikani kuluksi kustantamojen syksyn kirjauutuuksia, ja mitäs kaikkea silmäni näkivätkään! Bongasin monta hyvää ja kiinnostavan kuuloista uutuutta, joista osa varmasti tarttuu syksyn tulevilta kirjamessuilta mukaan! 





Tutustuin viime keväänä Mia Kankimäen aiempaan teokseen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja ihastuin siihen täysin. Olin siis positiivesti yllättynyt, kun huomasin, että Kankimäeltä nyt syksyllä ilmaantuu uusi kirja! 
Riikka Pulkkinen on yksi suosikkini, ja kirjahyllystäni löytyy kaikki hänen teoksensa, joten luulen, että tämäkin löytää tiensä sinne. 
Luke Allnutt on täysin aiemmin itselleni tuntematon, mutta kirja kuulosti sen verran mielenkiintoiselta (ja tuo teksti kannessa "vuoden riipaisevin" herätti mielenkiinnon... Kuka nyt ei välillä rakastaisi kunnon nyyhkyromaania)





Vilja-Tuulia Huotarisen teos Niin kuin minä heidät näin, vaikuttaa todella kiehtovalta romaanilta, joka voisi viedä heti mennessään. 
Tommi Kinnusen aiemmat teokset ovat olleet mestariteoksia, joita on ollut todella nautinnollista lukea. En siis malta odottaa, että pääsen tähän teokseen tutustumaan
C.J.Tudor on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta Liitu-Ukkoa on hehkutettu, ja siitä on puhuttu paljon positiivista. 



Olen lukenut aiemmat Ann Rosmanin teokset ja Sukellus syvyyksiin kuulostaa juuri sellaiselta helpolta sunnuntai-illan luettavalta. 
Samuel Bjorkin uusinta kirjaa odottelinkin jo. Kirja on ilmestynyt jo, mutta vielä en kyseistä teosta ole hankkinut. Aiemmat kirjat olivat dekkarimaailmassa niin omaa laatuaan, että odotukseni ovat tämän suhteen kovat.
Elly Griffiths taas jatkaa Ruth Galloway-sarjaansa, ja onkin mielenkiintoista nähdä saako Griffiths hahmoihinsa enemmän sitä kaivattua syvyyttä. 


Kirjamessuja odotellessa pitää nyt siis tyytyä niihin muihin TBR-listalla oleviin kirjoihin! 
Mitä kirjaa sä odotat ilmestyväksi?

perjantai 17. elokuuta 2018

Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

Kenellekkään, joka on tätä blogia nyt vähän pidempään lukenut, että minulla on todella suuria epäilyksiä kotimaista kirjallisuutta kohtaan (tykkään nähtävästi jatkuvasti muistutella siitä).
 Risto Isomäen Sarasvatin hiekka herätti mielenkiintoni kuitenkin jo viime keväällä ja muutama viikko sitten löysin sen SPR:n Kontti-myymälästä muutamalla eurolla. Pakkohan se oli ostaa ja siitä tulikin uusin työmatkaluettavani.

Alkuun voidaan kertoa, että tällä teoksella Risto Isomäki voitti Kiitos Kirjasta- mitallin vuonna 2006, sekä Tähtivaeltaja-palkinnon, sekä oli myös finlandia-palkinnon ehdokkaana. 

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen trilleri, joka pistää miettimään mihin tämä meidän maailmamme on menossa. 

Miten Intian valtamerestä löytynyt kadonnut kaupunki, Grönlannin jäätikkö ja suomalainen tutkija Kari Alanen liittyvät toisiinsa?
Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii Intian länsirannikkolla meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Elämä tuntuu pysähtyneen kaupungissa aivan yhtäkkisesti, ja ihmiset tuntuvat kuolleen samanaikaisesti. Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja tehtävään valikoituu venäläinen Sergei Savelnikov. 

Samanaikaisesti suomalaistutkija Kari Alanen havaitsee Cambaynlahden raunioiden, Grönlannin mannerjäätikön ja Bahamasaarilla sijaitsevien mystisten kivenlohkareiden yhteyden.
Onko liian myöhäistä jo pysäyttää koko maailmaa koskeva uhka?


Kirja sopiikin tähän aikakauteen hyvin, sillä viime vuonnahan Trump irtisanoi USA:n Pariisin ilmastosopimuksesta, ja Trump on useaan otteeseen väittänytkin ilmastonmuutoksen olevan aivan huuhaata. On jotenkin käsittämätöntä, että maailman yksi vaikutusvaltaisimmista valtioista ei sitoudu omalta osaltaan näinkin oleelliseen asiaan. Kirjassa käsitellään juuri sitä mitä pahimmilleen voikaan sattua, jos maapallon lämpötila jatkaa nousuaan ja jäätiköt jatkavat sulamistaan. 

Kirjassa käsitellään sitä mitä tapahtuu, jos jättimäinen tsunami iskeytyy rannikoille, joihin on rakennettu ydinvoimaloita. Tätähän ei kovin paljon enempää tarvitse pohtia, sillä juurihan niin kävi Japanissa Fugushimassa vuonna 2011, vaivaiset kuusi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirjassa maalataan kauhukuvia, jotka ovatkin kauhistuttavia juuri siitä syystä, että siihen suuntaan maailmamme on kulkemassa, eikä niitä ole enää niin kauhean vaikea edes kuvitella. 

Kirjassa kaikki on yhteydessä toisiinsa, eikä mitään jätetä sattuman varaan. Kirjan hahmot ovat kaikki tutkijoita ja huippuälykkäitä. Epärealistista mielestäni kirjassa on se, että kirjan hahmot saavat aivan liian nopeasti yhteyden valtioiden päämiehiin (lähinnä Venäjän) ja aivan se pahin mahdollinen ei pääse tapahtumaan. Tällä hetkellä jos jotkut tiedemiehet soittaisivat tuollaisen puhelun, niin todennäköistä olisi että luuri lyötäisiin korvaan. 

Kirja vie mukanaan, ja itse luin teoksen aika lailla kahdessa päivässä. Kun pääsin alkukankeuden ylitse (joka johtui ihan vain omista ennakkoluuloistani) en malttanut lakata lukemasta. Teos on hienosti kasattu, eikä siinä ole menty liiaksi yli, muutamaa kohtaa lukuunottamatta.

Voisin tätä aihetta (ilmastonmuutosta, maapallon lämpenemistä, ydinvoimaloita ym.) pohtia vielä vaikka kuinka pitkälle, sen verran mielenkiintoinen tämä kirja ja sen aihe oli, mutta ihan kilometripostausta tästä ei viitsi tehdä. 

Kirja saa minulta 3.75 tähteä    


maanantai 13. elokuuta 2018

Heidi Köngäs - Sandra



Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!


SandraRomaani

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä. 

tiistai 7. elokuuta 2018

Maria Veitola - Veitola

Tämän kirjan taisin lukaista kesäloman aikana.. tai juhannuksen aikana, nyt muisti hieman pätkii (syytän hellettä), mutta kesäkuussa siis kuitenkin.

Eli kyseessä on suuren Maria Veitolan teos Veitola.

Heti kun näin kirjan hyllyssä tiesin, että haluan lukea sen. Olen lukenut vuosina kivi ja käpy Veitolan kolumneja Trendistä, ja ne olivat (lähes) aina mielestäni lehden parhaimmistoa. Muistan joku kerta pettyneeni kovasti, kun en saanutkaan mitään syvempää ajateltavaa irti artikkelista, mutta sellaista se välillä on.

En niinkään ole sen koommin Veitolan uraa seurannut, sieltä täältä lukenut hänen kirjoittamiaan artikkeleitä, olen muutamia jaksoja katsonut Yökylää ja muutaman jakso Veitola, Enbuske, Salmista. Hän on mielestäni hyvä toimittaja ja mielenkiintoinen persoona.

Jos olen pitänyt Marian aiemmista kolumneista, niin kenellekkään ei todennäköisesti tule yllätyksenä, että pidin myös hänen kirjastaan?
Kirja koostuu Marian aiemmin kirjoittamista teksteistä, joita hän itse kommentoi, sekä ihan kirjaa vartavasten kirjoitettuja juttuja. Kertoo, miten ne sitoutuvat hänen elämäänsä, missä elämäntilanteessa hän ollut, tai mitä hän on ajatellut ehkä kyseistä lehtijuttua kirjoittaessaan. Ei ehkä se perinteisin elämänkerta, jota ehkä odotin, mutta onko se yllätys, jos kerta ihminenkään ei ole täysin perinteinen.

Pidin kirjan värimaailmasta, ja siitä miten teksti hyppi kirjassa paikoittain. Kirja on jaettu 7 osa-alueeseen:
1. Lapsuus, nuoruus, parikymppisyys,
2. Äitys,
3. Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen,
4. Ihastukset ja parisuhteet,
5. Tyyli ja ulkonäkö
6. Ystävistä
7. Bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta

Kirja sai ainakin minut ajattelemaan omaa elämääni, ja miten sen elämän ylipäätänsä haluan elää. Se on Marian omaelämäkerran lisäksi katsaus yhteiskuntaan ja miten se on muuttunut, ja miten sen pitäisi vielä muuttua. Itse huomasin ainakin pohtivani lukiessani asioita, joita ei välttämättä tule ajateltua "mitä söisi seuraavaksi" ja "onkohan bussikortissa arvoa" kaltaisten ajatusten välillä (kyllä päässäni liikkuu enemmänkin yleensä... Ei tosin ehkä näin helteellä, mutta yleensä).

NOTE: Jos joku ei jo huomannut, niin kirjoitin tämän postauksen juuri silloin pahimpien helteiden aikaan..