torstai 13. huhtikuuta 2017

Kang Han - Vegetaristi

Kirjan takakannessa on Guardianin arvostelu: "Sensuelli, provosoiva ja raju... Poikkeuksellinen lukukokemus". En voisi olla enempää samaa mieltä.



Yeong-Hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen. joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin.

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeoh-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy ja jokainen heistä yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

"Unessani olen käynyt kiinni jonkun kurkkuun ja kuristan, tartun uhrin pitkien hiusten liehuviin latvoihin, leikkaan suortuvan poikki juuresta, työnnän sormen kosteaan silmään. Pitkät valvotut tunnit, hailakanvärinen kyyhkynen kadulla, päättäväisyyteni horjuu ja koukistan sormet tappaakseni. Naapurin kissa, sen kiduttavan kirkkaat silmät, sormeni voisivat sammuttaa niiden loisteen."

Kirjassa kerrotaan Yeong-hyenin tarina hänen miehensä, lankonsa ja hänen siskonsa kautta. Se on jaettu kolmeen erilliseen osioon, ja kaikessa kerrotaan jatkumona Yeong-hyenin tarinaa eteenpäin. Miten hän luisuu koko ajan alaspäin, kunnes hänen mielensä pettää lopullisesti.

Emme kirjassa kuule Yeong-hunin omia ajatuksia kovinkaan paljoa, alussa niitä jaetaan, kerrotaan hänen näkemistään unista, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sitä vähemmän niitä kerrotaan. Yeong-hunin ajatuksia voimme vain arvailla, aivan niinkuin kirjan muut hahmotkin tekevät.

"Yeong-hun ei yrittänytkään ryhtyä tutkimaan vierasta ympäristöä eikä osoittanut mitään niistä tunteista, joita olisi voinut odottaa, vaan pyrki nähtävästi vain kohtaamaan rauhallisesti ja meteliä nostamatta kaiken mitä eteen tuli. Tai ehkä Yeong-hun ei yksinkertaisesti kyennyt kiinittämään huomiota mihinkään arkipäiväiseen, koska kävi mielessään läpi kauhekusai, joista muilla ei ollut aavistustakaan; kukaan niin tekevät ei tietenkään jaksa olla utelias, kiinnostua tyhjänpäiväisistä ja pitkästyttävistä pikkuasioista tai edes reagoida niihin"

Mielestäni kirja on enennkaikkea teos mielenterveydestä ja siitä kuinka haluamme kontrolloida kaikkea ympärillämme olevaa. Kun Yeong-hunin tarina alkaa on hän vielä suhteellisen selväjärkinen, mutta tarinan edetessä hän menettää yhä enemmän itseään, hänen tarpeestaan kontrolloida syömistään tulee yhä enemmän hänelle elämän tarkoitus.

Kontorollin ylläpitäminen omassa elämässä on jokaiselle meistä tärkeää. Toisille on tärkeämpää kuin toisille, mutta jokainen meistä kaipaa sitä ja pitää sitä yllä jollakin tavalla. Kirjassa ehkä pohditaan, että missä vaiheessa kontrolli menee liian pitkälle. Missä vaiheessa sitä tulee vastustaa, onko meillä oikeus puuttua toisen ihmisen päätöksiin ja toisen ihmisen tapoihin kontrolloida omaa elämäänsä.

En pystynyt kirjaa lukeaman yhdeltä istumalta. Koin teoksen jollain tapaa jotenkin väkivaltaiseksi ja rajuksi. Kaikesta tästä huolimatta kirja on kaunis, jokseenkin tumma kertomus ihmisluonteensta.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Emma Cline - Tytöt

"Sinä yönä poltettiin juhlan kunniaksi auto, lieskat paloivat kuumasti ja villisti ja minä nauroin ääneen ilman syytä - kukkulat olivat niin mustia taivasta vasten eikä kukaan minuun oikeasta elämästäni tiennyt missä olin; oli kevätpäivänseisaus ja ihan sama vaikka päivämäärä ei ollutkaan oikea."

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on mielenkiintoinen teos, joka mukailee yhtä Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista - Mansonin klaanin murhia. Kirja on myös oivaltava teos tyttöydestä ja aikuiseksi kasvamisesta.

Jos vähäänkään on kiinnostunut tositarinoista, murhista ja hyvästä kirjallisuudesta, on tämä ehdottomasti kirja joka tulee lukea. Vaikka Emma Cline onkin käyttänyt Mansonin "perhettä" ja heidän tekemiään murhia esikuvana, on kirja siltikin fiktiota.


Kesällä 1969 neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hänen vanhempansa ovat juuri eronneet, hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungista.
Evie ihastuu puistossa kohtaamansa hippityttöön Suzanneen ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuuluu ja Evie uppotuu yhä syvemmälle kommuunin elämään. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät käsistä.

Kirjassa pohditaan, kuinka paljon olemme valmiita tekemään jonkun toisen puolesta. Kuinka paljon annamme itsestämme, ja kuinka paljon olemme valmiita luopumaan omista uskomuksistamme jotakuta toista tavoiteltaessa. Varsinkin kun omat uskomukset ja vakaumukset ovat vielä kehittymässä, kuten Eviellä, kun on vielä vasta nuori tyttö.

"Sinä yönä en meinannut saada unta, kääntyilin patjalla. Olin palannut hänen luokseen. Tarkkailin jokaista merkkiä hänen kasvoillaan niin valppaasti, että ihan pahaa teki, mutta olin myös onnellinen."

Tutustuin Emma Clinen romaanin Helsingin sanomien artikkelin kautta. Olin koukussa heti. Vaikka artikkeli ilmestyikin viime vuoden syksyllä, kesti minulta näin kauan saada kyseinen kirja käsiini ja luettua se.

Evien tarina on kiehtova, ymmärrettävä ja samalla sydäntä särkevä. Kirjassa aikuinen Evie kertoo elämästään, missä hän nyt on, minkälaista elämää hän elää ja miten hänen elämänsä vieläkin määrittää teot, joita hän on nuorena tyttönä tehnyt. Kirja on sydäntäsärkevä, kirjaa lukiessa tekisi mieli sanoa Evielle, että on okei aloittaa alusta, ja unohtaa menneisyys. On okei, antaa itsellensä anteeksi.

"Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä."

Kirjaa lukiessa en voinut muuta kuin miettiä, että olisiko näin voinut oikeastikkin tapahtua, ja miksei olisi. Pidin kirjasta ja uppouiduin siihen niin syvästi, että välillä piti itselleni muistuttaa että tämä on vain fiktiota. Nämä eivät ole oikeita ihmisiä.

Kuitenkin heti kirjan lukemisen jälkeen syöksyin internetin ihmeelliseen maailmaan ja tutustuin Mansonin "perheeseen", murhiin ja oikeudenkäynteihin. Ymmärrän miksi joku haluaa kirjoittaa kirjan käyttäen mallinaan noita tapahtumia. Ne ovat kiehtovia ja kiinnostavia, ja niihin tutustuessaan ei voi olla miettimättä ihmisiä niiden takana. Minkälaisia he olivat, miten he päätyivät noihin tekoihin ja miksi. Mitä heidän päässään liikkui.


P.S Jos olet yhtään kiinnostunut kulteista, murhista, true crime-tarinoista ja ihmisistä niiden takana, ja ymmärrät englantia, niin suosittelen suuresti sinulle My Favorite Murder - poadcastia.


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Lauren Graham - Talking as fast as I can



Olet kai joskus kuullut televisio sarjasta Gilmore Girls? Tai/ja siihen kuuluvasta näyttelijästä Lauren Grahamista? Ai et? Okei no ei sitten mitään.

Okei, viime aikoina ainakin useimmat, ainakin ne, joilla on Netflix, ovat kuulleet Gilmore Girls tv-sarjasta, joka pyöri 2000 luvun alussa (tuli yleltä muistaakseni sunnuntaisin silloin). Sarjassa oli yksinhuoltaja äiti ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, joiden nopeatahtista puhetta ja erikoista elämää seurattiin silmä kovana. Sarjan äitiä näytteli Lauren Graham, joka tuli hyvinkin tunnetuksi sarjasta.

Viime vuonna Netflix julkisti sarjasta "jatko-osan" Gilmore Girls: Vuosi Elämästä. Ja vaikka itse henkilökohtaisesti odotin sarjaa innolla, ei se siltikään yltänyt edeltäjänsä tasolle, ja vähän vaikutti olevan väkisin kasattu, oli se siltikin mahtava. Lauren Grahamin näyttelemä Lorelai Gilmore puhuu nopeasti, tekee hyviä ja huonoja päätöksiä ja yrittää vain selvitä elämässä. Erityisesti minuun iskostui se nopeasti puhuminen. Kuinka siistiä olisi osata puhua niin nope



Mutta siis Lauren Graham. Hän on kirjoittanut kaksikin teosta, ensimmäinen teos on novelli Someday someday, maybe. Ja tämä toinen Talking as fast as I can, on elämänkerrallinen teos, jossa Graham muistelee elämänsä tapahtumia, ja miten hän päätyi esittämään kuuluisaa Lorelai Gilmorea, ja miten roolin esittäminen on vaikuttanut häneen.

"And I now understood in greater depth how rare it was to have had the opportunity to be part of something this special in the first place."

 Lauren Graham on juuri niin huvittavan koominen henkilö, joksi hänet voi kuvitellakin. Tajusin juuri, etten ole nähnyt yhtäkään haastattelua hänestä (korjaan tämän heti tämän postauksen kirjoitettuani) joten en ole oikein muodostanut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Kirjassa Lauren pohtii minkälaista on olla nainen hollywoodissa, miettii onko hän saavuttanut urallaan sen mitä halusikin. Hän pohtii, että minkälaista on työskennellä "show-bisneksessä", minkälaista on kun jatkuvasti haastetteluissa sinulta udellaan että "oletko parisuhteessa?".
Kirjassa hän kuvailee myös kuinka hän soittaa isälleen ja utelee, että miksi he asuivat veneessä kun hän oli pieni, ja hän jakaa uransa alun suurimpia haaveita. Hän kertoo kuinka on löytänyt rajansa näyttelijänä.

 Hän myös jakaa kirjassa Hollywoodin salaisimpia laihdutusohjeita (kaavioiden kera).

Kirja on erityisesti suunnattu Gilmore Girls-sarjan faneille. Sen voisi ehkä kuvitella pitkänä haastatteluna, ja eräänlaisena oppaana Lauren Grahamin ajatuksiin. Oli hienoa lukea siitä, kuinka ylpeä hän on työstään ja kyseisestä sarjasta, ja on mielenkiintoista saada kuulla hänen omia lempijaksojaan tai kohtauksiaan. Koskettavaa on myös kuinka vahvasti hän reagoi jatko-osan tekoon.

Joskus elämänkerrat voivat olla vähän takkuilevia, ehkä tämä olikin niin mielenkiintoinen ja helppolukuinen koska teos koostui Grahamin kirjoittamista esseistä.
Hänen kirjoitustyylinsä on kupliva ja hauska, ja se poikkoilee asiasta toiseen. Aivan niin kuin joku puhuisi sinulle.

Pidin kirjasta ehdottomasti. Todennäköisesti ihan vain sen takia koska rakastin (tai rakastan) Girlmore Girlsejä ja sen yksinkertaisen tehokkaan piristävää maailmaa.

p.s lainasin kirjan siis Helmetin e-kirjastosta. Ensimmäinen kerta ikinä kun testasin koko systeemiä, ja pakko myöntää että todella kätevä! Todennäköisesti tulen myöhemminkin lainaamaan kirjoja sitä kautta. 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liane Moriarty- Tavalliset pikku pihajuhlat

Lianne Moriarty tuntuu olevan yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Hänen kirjassaan tuntuu olevan vain sitä jotain, joka kietoo lukijan kirjan sisälle eikä tunnu päästävän irti.

Kuten muidenkin Moriartyn kirjojen kanssa samoin kävin myös Tavallisien pikku pihajuhlien.
Pidin kirjaa alusta lähtien hyvinkin mielenkiintoisena.

Kuten useissa muissakin Moriartyn kirjoissa, tässäkin käydään samaa tapahtumaa läpi monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjassa käsitellään heidän kokemuksiaan tapahtumista. Pidän tästä tavasta kertoa tarinaa, sillä hyvinkin usein unohdamme että asoilla on enemmän kuin yksi puoli.


Kyseessä on ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme aikuista, ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio herpaantuu vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttävät.

Kirjassa oli oivaltavia näkökulmia naisten välisistä mutkikkaista ystävyyssuhteista. Missä välissä kaikki katoaa, onko asiast enää samoin, kuin toisella on lapsia ja toisella ei. Kun molemmat elävät omissa parisuhteissaan.

Kuten useimmissakin muissa Moriartyn kirjoissa, myös tässä se kauhea tapahtuma mitä käydään läpi, kerrotaan vasta kirjan loppupäästä. En malttanut odottaa siihen asti, aavistuksia ja vihjeitä tipahteli pitkin ja poikin, ja jotenkin sitä vain odotti koko ajan pahinta, varmasti silti tietämättä, mikä se pahin on.
Ostin tämän kirjan tosiaan kun olimme juhlimassa blogini 1-vuotis synttäreitä. Ja tämänkin kirjan jälkeen pystyn ehdottomasti suosittelemaan Lianne Moriartya hyvillä mielin.


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Robyn Davidson - Tracks


Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hyvää Minna Canthin päivää!

Kuten otsikkokin sen jo sanoo: Hyvää Minna Canthin päivää eli Hyvää tasa-arvon päivää!

"Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maassa?"
- Kirjeitä kuopiosta

Pieni kertaus siitä, kuka ihme Minna Canth oli (jos vaikka olet koulun tunneilta sen unohtanut, ja jos olet niin HÄPEÄ!):

Kuvahaun tulos haulle minna canthMinna Canth oli suomalainen kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth kirjoitti näytelmiä, pienoisromaaneja ja novelleja. Hän on Suomen ensimmäinen huomattava naiskirjailija. Canth nosti teoksillaan esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja välitti uusia ajatuksia, jotka järkyttivät perinteistä maailmankatsomusta.

Canth oli aikansa Suomessa merkittävä mielipidevaikuttaja ja eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Hän edisti naisten asemaa muun muassa tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Minna Canth syntyi 19.3.1844 Tampereella ja tyttönimeltään oli Ulrika Wilhemina Johnson. Hänen isänsä muutti perheen vuonna 1853 Kuopioon hoitamaan Finlaysonin puuvillatehtaan perustamaa lankakauppaa.
Syksyllä 1863 Mina Johnson pääsi ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon aloittamaan opiskelun kansakoulunopettajaksi juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin. Seminaarissa hän otti käyttöön nimen Minna.
Opiskelu keskeytyi syksyllä 1865, kun hän meni naimisiin seminaarin luonnontieteiden opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa. Perheeseen syntyi Jyväskylässä seitsemän lasta.
Jyväskylässä asuessaan Minna Canth kirjotti lehtiin uutisten lisäksi häntä itseään askarruttavista aiheista: raittiudesta, naiskasvatuksesta ja kansanvalistuksesta. Vuonna 1878 ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa Novelleja ja kertomuksia.

Jäätyään leskeksi Minna Canth muutti 1880 takaisin Kuopioon lapsuuden kotiinsa, jossa hänen äitinsä ja veljensä asuivat, ja hoitivat kauppaliikettä. Vuonna 1881 Minna sai kauppaliikkeen omiin nimiinsa. Kolmen vuoden päästä hän otti myös nimiinsä sekatavarakaupan, jota hänen veljensä oli hoitanut.

Minna Canthin Kuopion kodista, Kanttilasta, kehittyi aikaa myöten kirjallinen ja aatteellinen keskus, Minnan Salonki. Kanttilassa vierailivat ajan merkittävimmät kulttuurivaikuttajat. Siellä keskusteltiin sekä kirjoitettiin. Canthia kiinnostivat sekä uskonnolliset kuin yhteiskunnalliset aatevirtaukset: työnväenaate, naiskysymys, raittius- ja rauhanaate, kieli- ja kansallisuuspolitiikka, darwinismi, spiritismi, lääketiede, sielutiede, sekä kirjallisuuden uudet virtaukset, mutta ennen kaikkea ihminen näiden aatteiden keskellä.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys"


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Felicia Feldt - Näkymätön tytär

Se oli joku lehtiartikkeli, josta luin tästä kirjasta joskus miljoona vuotta sitten (okei olisikohan se ollu vuonna 2013) ja sen jälkeen kirja on ollut Must Read-listallani.

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

Felicia Feldtin äiti on Anna Wahlgren, tunnettu ruotsalainen kasvatusguru, joka on kirjoittanut suomessakin paljon luetun Lapsikirjan (1983). Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta. 

Näkymätön tytär on kasvatusguru Anna Wahlgrenin tyttären kirjoittama kirja. Kirjassa Felicia purkaa muistojaan ja kokemuksiaan lapsuudesta. Lukiessani kirjaa järkytyin jossain kohdissa ja mietin voiko tuo olla oikeasti tapahtunut. Mietin myös, että nykypäivänä tuollaista ei voisi missään nimessä tapahtua ns. julkkiksen lapselle. Tai ainakin niin haluaisin uskoa. 

"Eilen äiti heitti Milon ja Olan ulos huoneestamme. Minä olin ylpeä. Ajatella että hän teki sen meidän takiamme. Heitti ystävävänsä ulos, koska nämä olivat maaneet sängyissämme. Siinä oli jotain väärää, näin sen äidistä. Ja kun äiti heittää jonkun ulos, hän tekee sen kunnolla. Miehet eivät ole koskaan enää tervetulleita meille. 
Olen kuitenkin väärässä. Seuraavana aamuna he istuvat aamiaispöydässämme, ja äiti tarjoaa heille vastaleivottua leipää ja marmeladia."

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan ihmisten välisistä suhteista. Äiti ja tytär suhteista, ja tietynlaisista ihmisistä yleensäkkin. Kirjan lukemisen jälkeen Googletin hieman kyseisiä ihmisiä ja lueskelin erilaisia juttuja mitä heistä on kirjoitettu. Anna Wahlgren systemaattisesti kieltää kirjassa tapahtuneet asiat ja että hän olisi mitenkään vastuussa tyttärensä voinnistä, lähinnä vain tuntuu syyttelevän tytärtään siitä, että hän on tuhonnut heidän välinsä. 

Se kai ns. tositarinoissa on aina ongelmallista. Asiat voi nähdä kahdella eri tavalla, eivätkä ne ole aina niin yksiselitteisiä. Itse tyttärenä, haluaisin uskoa Felician tarinaa, mielummin kuin hänen äitinsä selittelyjä. Kirja on mielenkiintoinen, ja se tuntuu tavallaan hyvin Felician hyvin henkilökohtaiselta teokselta, johon hän on purkanut kaiken mikä häntä on kokenut. Hän on purkanut kirjaan kaikki lapsuutensa traumat, kaikki ongelmat, joita hän on kantanut yksin. 

Kirja on kirjoitettu päiväkirja tyyliin. Vuodet hyppivät edestakaisin, eikä kirjassa ole selkeää tarinaa. Tuntuu että kirja on koottu vain mieleen sattuneissa muistoista. Olihan kirja tosiaan mielenkiintoinen, ja opettavainen, mutta ei todellakaan sellainen, joksi sen kuvittelin. Lopputulos oli, että olin hieman pettynyt.