torstai 22. kesäkuuta 2017

Hugh Howey - Siirros

Huh! Tästä on aikaa kuin luin Siilo-sarjan ensimmäisen osan  ja pakko myöntää heti alkuun, että sarjan toinen osa Siirros, on huomattavasti edeltäjäänsä parempi.

Siirros sijoittuu Siiloa edeltävälle vuosisadalle ja valaisee maanalaisen maailman alkuhetkiä.

Donald Keene saa vastuulleen salaperäisten, maanalaisten siilojen rakennuttamisen. Kun ilmakehä tuhoutuu, ihmiset ajetaan siiloihin, joissa todellisuus hämärtyy, ja pikku hiljaa karmiva totuus alkaa paljastua.


Luin  kirjan yhdeltä istumalta, se veti minut hetkessä mukaansa. Siirros hyppii ajasta toiseen. Se kertoo Donaldin tarinaa, ja kuinka siilot kehittyivät ja miten niitä hallitaan. Se oli kiehtova, ja varmaan koska kirjan ensimmäiset tapahtumat tapahtuvat lähitulevaisuudessa (20-30 vuoden päästä) oli tämä kirja varmaan mielenkiintoisempi kuin sen edeltäjä.

Kirjassa kerrotaan myös muilta osin tärkein henkilöiden hetkistä. Miten Jimmystä tuli Solo, miksi joissain Siiloissa tapahtui kapinoita ja mitä henkilöille näiden keskuudessa tapahtui. Miten kaikki yksilöllinen ajattelu kitkettiin pois

"Hän tarrui lasiinsa ja tarkasteli sitä hetken ajan. Vai tunsiko hän sittenkin jonkun Camin? Mistä hän tiesi sen nimen? Hänen menneisyydessään oli sumentuneita, tavoittamattomii lipuneita pätkiä. Hän ei esimerkiksi muistanut, miksi hänn kaulassaan oli juomu ja hänen vatsassaan arpi. Kaikilla oli unohduksiin jääneitä asioita, aukkoja menneisyydessä, mutta Missionilla enemmän kuin muilla. Hän ei esimerkiksi muistanut syntymäaikaansa. Häntä riivasi, ettei hän tiennyt, milloin hänellä oli syntymäpäivä. miten ihmeessä sellaisen asian voi unohtaa?"

Siirros on mielestäni mielenkiintoinen kuvaus yhteiskuntamme toiminnasta. Miten jotkut yksilöt tekevät päätökset salassa muilta, ja miten se vaikuttaa muiden ihmisten elämään. Miten ihmisiä manipuloidaan, kontrolloidaan  ja kuinka yksilöllinen ajattelu pyritään kitkemään pois. Kirja on mielestäni kuvaus maailmasta, jossa yksilön kohtalo on ennalta määrätty, sinulla ei ole paljoa valinnanvaraa miten elämäsi elät. Kauhea kuvaus maailmasta, jossa en todellakaan haluaisi koskaan elää.

Donald on kirjan alussa vain sätkynukke. Hän on olennainen osa kyllä siilojen suunnittelussa, mutta hän ei tiedä asioiden todellista laitaa. Pikku hiljaa, hänelle rupeaa selviämään miksi ja ketkä järjestivät kaiken mitä maailmassa tapahtuu. Hänen syylisyytensä ottaa vallan ja pikkuhiljaa hänestä tulee katkera ja vihainen mies.

"Hän halusi huutaa Thurmanille ja kertoa kaikesta pahasta, mitä mies oli tehnyt maailmalle, mutta syvällä sisimmässään Donald tiesi, että vahinko oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin, eikä sitä voinut korjata."

Olin yllättynyt kuinka hienosti Siillon ja Siirroksen tarinat nivoutuivat toisiinsa. Jotenkin kaikki tuntui vain käyvän järkeensä. Todennäköisesti käyn tänään kirjakaupasta hakemassa kirjan kolmannen osan ja luen sen heti. Nyt kun on päässyt vauhtiin niin miksi lopettaa.

P.S Siilon lisäksi Hugh Howey on kirjoittanut toisen dystopisen teoksen nimeltä Hiekka. Postauksen kyseistä teoksesta voit lukea täältä

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.


"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.



perjantai 9. kesäkuuta 2017

Bea Uusma - Naparetki, minun rakkaustarinani

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. 
Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. 
Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?


Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.

Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.

"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".

Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.

En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.

"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."

Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.

Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.

"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."

Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.

Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.

"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."

torstai 8. kesäkuuta 2017

Terry Pratchett - Valon Tanssi

Aah, taas vaihteeksi Terry Pratchettia!

File:TLF.cover.jpg

Valon tanssi, jatkaa aika lailla samasta kohdasta mihin Magian väri jäi. Rincewind tippuu maailman reunalta, mutta ihmeen voimalla pelastuu. Tietenkin
Samaan aikaan Ankh-Morporkin näkymättömässä yliopistossa saavat selville, että maailma tuhoutuu, ellei kahdeksaa mahtavinta loitsua lueta, myös se loitsu, joka asuu Rincewindin päässä.
Kilpikonna Suuri Kaksonen on asettanut itselleen uuden kurssin kohti salaperäistä punaista tähteä, eikä loitsua voida lausua, ellei Rincewind ole ajoissa oikeassa paikassa.

Maailma loppuu, Rincewindin tulee se pelastaa. Aika peruskauraa eiköstä niin? Terry Pratchett on aina hyvinkin samanlainen, seikkailuja seikkailujen perään, ja jotenkin antisankarimme kuitenkin päätyy aina olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tosiaan Rincewind on mielestäni yksi parhaimmista Pratchettin hahmoista, sillä hän vain on niin ihanan kyyninen, ja aina valmis karkuun. Ja siltikin päätyy aina tekemään juuri päinvastoin, kuin mitä aikoi ja pelastaa lopulta päivän. (Olen aika varma, että mainitsin tämän ensimmäisessä Pratchett postauksessakin.. mutta mitäpä tuosta, toisto on välillä ihan hyvästä)

Mukana on taas vaihteleva määrä erinlaisia hahmoja, on peikkoja, kuolema (Tietenkin!), on velhoja, palkkasotureita ja neitoja jotka eivät kaipaa pelastamista. Erilainen sekoitus perus fantasiahahmoja, samoin kun fantasiakliseitä, mikä on juuri Pratchettin tarkoituskin. Otetaan ne kaikki kasaan, sekoitetaan ja heitetään kirjan sivuille ja katsotaan mitä siitä tulee.

Vaikka nyt tuntuukin että paasaan Pratchettin kliseisyydestä, niin on Kiekkomaailman kirjojen lukeminen aina yhtä maagista. Niissä tuntuu olevan pieni osa todellisuudesta, ja niissä on kaikki aina mahdollista. Ne ovat kuin satuja aikuisille, jotka ymmärtävät ne pienet piilotetut kaksimieliset vitsit, jotka menevät lapsilta ohi.. ja niitähän nämä kirjat ovat pullollaan.

Kirjoitan tämän (TAAS.. huoh, nyt pitää tsempata) hyvin hyvin jälkikäteen, joten lainaukset ovat hukassa (yritin tsempata ja ottaa niistä kuvia ja lisätä, mutta puhelimeni, jossa ne kuvat siis olivat, päätti toissapäivänä hajota).

Nyt on kuitenkin jo toinen Pratchett luettu! Tämän vuoden tavoitteeksi voisin ottaa vielä ainakin kaksi Pratchettiä. Seuraavana vuorossa olisi Johan Riitti ja Mort.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Jenny Lawson - Furiously Happy, a funny book about horrible things

Jenny Lawson kertoo kirjassaan minkälaista on elää masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Minkälaista on olla "mielisairas" ja "hullu".

Kuten kirjan otsikkokin sen jo sanoo, kirja on hyvinkin hauska kirja kamalista asioista. Eihän mielenterveysasiat ikinä ole kivoja juttuja, mutta hyvällä huumorilla niistäkin voi saada irti jotain hauskaa. Kirja on suunnattu jokaiselle joka taistelee oman mielenterveyden kanssa tai jonka läheinen taistelee ongelmien kanssa.

"I want this book to help people fighting with mental illness, and also those who have friends and family who are affected by it. I want to show people that there can be advantages to being "a bit touched" as my grandmother put it." 

Aihe on minulle henkilökohtaisesti hyvinkin tärkeä, sillä itsekkin kärsin tai olen kärsinyt kyseisistä ongelmista (siis masennuksesta ja ahdistuksesta).. Tai oikeastaan olen elänyt ja elän niiden kanssa.
Olen huomannut, että mielenterveysasioista on hyvin vaikea puhua, ei siinä mitään, kyllä minä voin siitä puhua, mutta välilä tuntuu ettei vastapuoli tiedä miten reagoida. Jotkut suhtautuvat asiaan ihan normaalisti, kerron asian, ja sitten jo siirrytään eteenpäin. Jos haluan puhua asiasta, minun annetaan puhua, mutta jos en halua ei kukaan myöskään sitä ota esille. Toiset taas suhtautuvat.. Noh.. Sanotaanko nyt vähän vähemmän hyvin..

"Without the dark there isn't light. Without the pain there is no relief. And I remind myself that I'm lucky to be able to feel such great sorrow, and also such great happiness." 

Jenny Lawson kertoo omaa tarinaansa mielenterveyden kanssa tappelusta mielestäni virkistävällä tavalla. Heti alussa hän kertoo kuinka yhtenä todella paskana kautena, jolloin tuntui että elämä potki häntä toden teolla päähän Lawson kyllästyi ja päätti että nyt hän kohtaa elämänsä "Furiously Happy" - asenteella.

Lawson puhuu todella paljon, ja todella silmiä avaavasti siitä kuinka esim. masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten "aivot valehtelevat". Pakko myöntää että ikuisuuden taisteltuani olen vasta viime aikoina ruvennut ymmärtämään että on hetkiä, että en yksinkertaisesti voi kuunnella sitä pientä ääntä päässäni, sillä se ei todellakaan puhu totta.

Kirjassa Lawson kertoo välillä käymiänsä vuoropuheluita miehensä Victorin, sekä terapeuttinsa ja muiden ihmisten välillä. Näiden keskustelujensa kautta hän osoittaa miten hänen aivonsa toimii ja miten suht selväjärkisen ihmisen aivot toimii.

"Ground zero is where the normal people live their lives, but not us. We live in the negatives so often that we begin to understand that life when the sun shines should be lived full throttle, soaring."

Lawson myös puhuu huolestaan, kuinka hän pelkää että hänen kirjoittamiaan kirjoja (kuten esimerkiksi tätä kirjaa) käytettäsiin myöhemmin hänen tytärtään vastaan, hän pelkää että kiusaajat käyttäisivät hänen äitinsä "ulostuloa" mielenterveysongelmien suhteen myöhemmin aseena.
Hän kertoo minkälaista on ahdistua niin paljon, ettei pääse hotellihuoneesta ulos sovittuun tapaamiseen. Hän muistuttaa että vaikka hän kertoo sairaudestaan näin, miten hän sen kokee, on se kuitenkin jokaiselle (vaikka olisikin sama diagnoosi) erilainen. Itse pystyn samaistumaan joihinkin ongelmiin mistä Lawsonkin on kärsinyt. Tiedän sen tunteen kun ei saa itseään ovesta ulos, mutta tiedän myös sen voiton tunteen kun siitä pääse yli.

Tärkeitä sanomia kirjassa on että elämä ei ole niin vakavaa. Ole rauhassa "Furiously Happy", nauti ihan vain pienistä onnistumisista (vaikka se olisi vain suihkussa käyminen) ja ennenkaikkea ole "armollinen itsellesi". Sekä että vaikka kärsii mielenterveyden ongelmista, ei ne määrittele sinua. Ne ovat vain  osa elämää, ehkä aikaa vievää ja sellainen joka saattaa asettaa suunnan muille teoille, mutta ne eivät määritä sinua.

"I survived and I remind myself that each time we go throught thus, we get little stronger. We learn new trics on the battlefield. We learn them in terrible ways, but we use them. We don't struggle in vain. We win. We are alive." 



perjantai 26. toukokuuta 2017

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.

Kuvahaun tulos haulle #girlboss

#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!


lauantai 6. toukokuuta 2017

Ava Dellaira - Love letters to the dead

Bongasin tämän kirjan Buzzfeedin artikkelista jokunen aika sitten. Tein siitä blogipäivityksenkin, ja tämä kirja oli yksi ehdoton, joka päätyi minun TBR-listalleni. 

Päätin sitten pari viikoa sitten ryhdistäytyä ja lukea jotain tuolta listalta, ja tämä oli ensimmäinen joka hyppäsi silmääni. 

"The universe is bigger then anything that can fit into your mind."


Lauren saa äidinkielen tunnilla tehtävksi kirjoittaa kirjeen kuolleelle henkilölle. Hän valitsee Kurt Cobainin, joka kuoli nuorena, samoin kuin Laurenin sisko May. 
Pian Lauren huomaa kirjoittavansa kirjeitä monille eri kuolleille ihmisille - Janis Joplinille, Heath Ledgerille, River Phoenixille, Amelie Earhartille, Amy Winehousille.. On aivan kuin hän ei osaisi lopettaa. Hän kirjoittaa uudesta koulustaan, uusista ystävistään, ensirakkaudestaan ja hänen rikkinäisestä elämästään. 

Mutta koska salaisuudet eivät pysy ikuisesti piilossa rivien välissä, tulee Laurenin kohdata ne - ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ihmisille joiden elämä tuntuu olevan kaaoksessa, jotka eivät välttämättä näe suuntaa eteenpäin. Päähenkilö on lukio ikäinen Lauren, jonka sisko on hiljattain kuollut. Lauren ei näe miten hänen pitäisi jatkaa elämässä eteenpäin ilman sisartaan, joka oli hänelle koko maailma. Hänellä on myös salaisuus, syyllisyyden tunne koskien sisarensa kuolemaa.

Teos koostui kokonaisuudessaan Laurenin kirjoittamista kirjeistä kuolleille ihmisille, joissa hän kertoo elämänsä tapahtumista. Niiden kirjeiden kautta kuulemme ja näemme Laurenin elämää ja tapahtumia. 

Lauren kaipaa kipeästi uusia ystäviä, ja hän saakin niitä. Kirjassa pohditaan myös ystävien tärkeyttä. Kuinka jokainen kaipaa jotakuta jolle kertoa salaisuudet, ja joka rakastaa sinua ja uskoo sinuun kaikesta huolimatta.

"Dear Jim Morrison, There is something that you said once: A friend is someone who gives you total freedom to be yourself - and especially to feel or not to feel. Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's real love amounts to - letting a person be what he really is."

Kuten monissa muissakin nuorten aikuisten kirjoissa, myös tässäkin käsitellään rakkautta, menetystä, ja isoja asioita. Milloin pitää puuttua, sanoa että nyt loppu. Milloin pitää huomata toisen syöksykierre, tai omansa. Miten olla oma itsensä, kun on niin uppoutunut ihailemaan toista ihmistä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Teoksessa käsitellään paljon rankkoja aiheita. Pääsemme Laurenin päähän kun hän pohtii niitä, kun hän pikkuhiljaa paljastaa tapahtumia, jotka ennakoivat Laurenin kuolemaa. 

Kirjassa Lauren on ilmiselvästi masentunut. Hän yrittää pärjätä elämässään, mutta koska nuoren ihmisen ei tulisi tarvita yrittää selvitä yksin kaikesta siitä mitä Lauren käy lävitse, hän niin monen muun nuoren tavoin lähtee syöksykierteeseen. Hänellä on kuitenkin kirjeensä, joihin hän purkaa tunteensa ja ajatuksensa. Hänellä on ystävänsä, ja poikaystävänsä, joiden avulla hän pääsee ylös ja eteenpäin. Joiden avulla hän löytää sisäisen voimansa ja joiden rakkauden ja tuen avulla hän pikkuhiljaa oppii löytämään omat voimansa. 

Kirja oli todella kauniisti kirjoitettu, se iski syvälle. Luin kirjaa todella syventyen siihen, toki jouduin keskeyttää sen välillä, mutta halusin päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Halusin tietää jokaisen kirjoitetun sanan, ja jatkaa vain lukemista. 

"Sometimes when we say things, we hear silence. Or only echoes. Like screaming from inside. And that's really lonely. But that only happens we we weren't really listening. It means we weren't ready to listen yet. Because everytime we speak, there is a voice. There is the world that answers back."