lauantai 6. toukokuuta 2017

Ava Dellaira - Love letters to the dead

Bongasin tämän kirjan Buzzfeedin artikkelista jokunen aika sitten. Tein siitä blogipäivityksenkin, ja tämä kirja oli yksi ehdoton, joka päätyi minun TBR-listalleni. 

Päätin sitten pari viikoa sitten ryhdistäytyä ja lukea jotain tuolta listalta, ja tämä oli ensimmäinen joka hyppäsi silmääni. 

"The universe is bigger then anything that can fit into your mind."


Lauren saa äidinkielen tunnilla tehtävksi kirjoittaa kirjeen kuolleelle henkilölle. Hän valitsee Kurt Cobainin, joka kuoli nuorena, samoin kuin Laurenin sisko May. 
Pian Lauren huomaa kirjoittavansa kirjeitä monille eri kuolleille ihmisille - Janis Joplinille, Heath Ledgerille, River Phoenixille, Amelie Earhartille, Amy Winehousille.. On aivan kuin hän ei osaisi lopettaa. Hän kirjoittaa uudesta koulustaan, uusista ystävistään, ensirakkaudestaan ja hänen rikkinäisestä elämästään. 

Mutta koska salaisuudet eivät pysy ikuisesti piilossa rivien välissä, tulee Laurenin kohdata ne - ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ihmisille joiden elämä tuntuu olevan kaaoksessa, jotka eivät välttämättä näe suuntaa eteenpäin. Päähenkilö on lukio ikäinen Lauren, jonka sisko on hiljattain kuollut. Lauren ei näe miten hänen pitäisi jatkaa elämässä eteenpäin ilman sisartaan, joka oli hänelle koko maailma. Hänellä on myös salaisuus, syyllisyyden tunne koskien sisarensa kuolemaa.

Teos koostui kokonaisuudessaan Laurenin kirjoittamista kirjeistä kuolleille ihmisille, joissa hän kertoo elämänsä tapahtumista. Niiden kirjeiden kautta kuulemme ja näemme Laurenin elämää ja tapahtumia. 

Lauren kaipaa kipeästi uusia ystäviä, ja hän saakin niitä. Kirjassa pohditaan myös ystävien tärkeyttä. Kuinka jokainen kaipaa jotakuta jolle kertoa salaisuudet, ja joka rakastaa sinua ja uskoo sinuun kaikesta huolimatta.

"Dear Jim Morrison, There is something that you said once: A friend is someone who gives you total freedom to be yourself - and especially to feel or not to feel. Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's real love amounts to - letting a person be what he really is."

Kuten monissa muissakin nuorten aikuisten kirjoissa, myös tässäkin käsitellään rakkautta, menetystä, ja isoja asioita. Milloin pitää puuttua, sanoa että nyt loppu. Milloin pitää huomata toisen syöksykierre, tai omansa. Miten olla oma itsensä, kun on niin uppoutunut ihailemaan toista ihmistä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Teoksessa käsitellään paljon rankkoja aiheita. Pääsemme Laurenin päähän kun hän pohtii niitä, kun hän pikkuhiljaa paljastaa tapahtumia, jotka ennakoivat Laurenin kuolemaa. 

Kirjassa Lauren on ilmiselvästi masentunut. Hän yrittää pärjätä elämässään, mutta koska nuoren ihmisen ei tulisi tarvita yrittää selvitä yksin kaikesta siitä mitä Lauren käy lävitse, hän niin monen muun nuoren tavoin lähtee syöksykierteeseen. Hänellä on kuitenkin kirjeensä, joihin hän purkaa tunteensa ja ajatuksensa. Hänellä on ystävänsä, ja poikaystävänsä, joiden avulla hän pääsee ylös ja eteenpäin. Joiden avulla hän löytää sisäisen voimansa ja joiden rakkauden ja tuen avulla hän pikkuhiljaa oppii löytämään omat voimansa. 

Kirja oli todella kauniisti kirjoitettu, se iski syvälle. Luin kirjaa todella syventyen siihen, toki jouduin keskeyttää sen välillä, mutta halusin päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Halusin tietää jokaisen kirjoitetun sanan, ja jatkaa vain lukemista. 

"Sometimes when we say things, we hear silence. Or only echoes. Like screaming from inside. And that's really lonely. But that only happens we we weren't really listening. It means we weren't ready to listen yet. Because everytime we speak, there is a voice. There is the world that answers back."


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sabine Kuegler - Viidakkolapsi

Olen kai ollut viime aikoina jollain tapaa kiireinen, sillä luin tämän kirjan jo viikkoja sitten ja nyt vasta sain kirjoitettua tämän pätkän. Minun piti jo viime viikolla ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta jotenkin se ei vain onnistunut.. noh sellasta se elämä on.

Saksalainen Sabine Kuegler saapuu viisivuotiaana Länsi-Papuaan Indonesiaan. Hän asettuu asumaan perheensä kanssa aarniometsään vastikään löydetyn fayu-heimon pariin, joka on jäänyt kulttuuriltaan kivikautiselle tasolle. Heimosta tulee Sabinelle kuin toinen perhe, viidakosta hänen elämänsä rakkaus. Sabine lähtee 17-vuotiaana Sveitsiin opiskelemaan ja kokee vaikean kulttuurishokin. "Vasta täällä minä opin pelkäämään"



"Olen onneton, koen usein olevani täysin eksyksissä, kuin henki joka ei löydä rauhaa. Elän kulkurin elämää, muutan paikasta toiseen ja toivon joka kerta löytäväni uudesta paikasta onneni ja sen rauhan, jota niin kovasti kaipaan. Petyn kuitenkin yhä uudelleen."

Sabine Kueglerin omaelämänkerrallinen teos Viidakkolapsi on kiehtova nuoren tytön kasvutarina aikuiseksi ei niin normaalissa-kasvuympäristössä.
Pidin kirjasta todella paljon, pidän muutenkin elämänkerroista ja ihmisten kokemuksista lukemisesta. Tämä kirja ei todellakaan ollut normaali nuoren tytön kasvutarina, vaan se oli niin paljon muutakin. Oli kiehtovaa lukea minkälaisia kokemuksia nuori ihminen kokee asuessaan jossain niin eristyksissä länsimaisesta sivistyksestä, miten hän kokee sen, minkälaista elämä siellä on. Minkälaista kasvaminen siellä on.

Sabinen tarina on kiehtova, hän on kuin aikamatkaaja jollain tapaa palatessaan Saksaan seitsemäntoistavuotiaana.  Mielestäni tämän kaltaisia tarinoita on hyvä kertoa ja jakaa, miten muuten voisimme oppia ja ymmärtää minkälaista toisenlainen elämä voisi olla.

Kirja on myös hyvä muistutus ihmisen ja luonnon alkukantaisesta yhteydestä. Me länsimaisessa yhteiskunnassa olemme ehkä liiaksikin unohtanut sen miten luonnon kanssa elää symbioosissa, miten kunnioittaa ja ottaa tarvitsemansa luonnosta liialti sitä tuhoamatta.

"Havittelemme ylellisyyttä päästäksemme eroon arjen yksitoikkoisuudesta. Syöksemme itsemme velkoihin ostaaksemme entistä hienomman auton, suuremman talon tai merkkivaatteita, joita olemme nähneet lehdissä tai näyteikkunoissa. Lopulta meillä on se uusi auto, ehkä vähän rahaa tilillä, mutta olemme siitä huolimatta tyytymättömiä, ja aloitamme uudelleen alusta. Noidankehä, josta minäkään en löydä enää ulos."

Sabinen kirja ei ole tuomitseva nyky-yhteiskuntaa kohtaan, ja hän myöntääkin että meillä on paljon elämää helpottavia asioita täällä, mutta hän myös puhuu kuinka hän kaipaa takaisin viidakkoon ja kuinka hänen elämänsä oli yksinkertaisempaa ja helpompaa siellä.
Kaikki me kaipaamme joskus yksinkertaisempaa ja helpompaa elämää. Viime aikoina lehtiin on tullut juttuja ihmisitä, jotka hyppäävät ulos oravanpyörästä; hyväpalkkaisesta työstä, myyvät omaisuutensa, hienon autonsa, luopuvat asunnostaan, jotka ennen määärittelivät heidän olemassaolonsa, ja ottavat repun selkäänsä ja lähtevä maailmalle.

Sabinen tarina eroaa tästä. Hän lähtee yksinkertaisesta viidakkoelämästään ja astuu oravanpyörään. Hän kuitenkin oppii, että se ei määrittele häntä.

"Kamppailen edelleenkin, mutta minulla on nyt taas rohkeutta ja voimaa, olen rakentanut uuden elämän ja oppinut, että onni tulee sisältä, ei ulkopuolelta."

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kang Han - Vegetaristi

Kirjan takakannessa on Guardianin arvostelu: "Sensuelli, provosoiva ja raju... Poikkeuksellinen lukukokemus". En voisi olla enempää samaa mieltä.



Yeong-Hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen. joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin.

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeoh-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy ja jokainen heistä yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

"Unessani olen käynyt kiinni jonkun kurkkuun ja kuristan, tartun uhrin pitkien hiusten liehuviin latvoihin, leikkaan suortuvan poikki juuresta, työnnän sormen kosteaan silmään. Pitkät valvotut tunnit, hailakanvärinen kyyhkynen kadulla, päättäväisyyteni horjuu ja koukistan sormet tappaakseni. Naapurin kissa, sen kiduttavan kirkkaat silmät, sormeni voisivat sammuttaa niiden loisteen."

Kirjassa kerrotaan Yeong-hyenin tarina hänen miehensä, lankonsa ja hänen siskonsa kautta. Se on jaettu kolmeen erilliseen osioon, ja kaikessa kerrotaan jatkumona Yeong-hyenin tarinaa eteenpäin. Miten hän luisuu koko ajan alaspäin, kunnes hänen mielensä pettää lopullisesti.

Emme kirjassa kuule Yeong-hunin omia ajatuksia kovinkaan paljoa, alussa niitä jaetaan, kerrotaan hänen näkemistään unista, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sitä vähemmän niitä kerrotaan. Yeong-hunin ajatuksia voimme vain arvailla, aivan niinkuin kirjan muut hahmotkin tekevät.

"Yeong-hun ei yrittänytkään ryhtyä tutkimaan vierasta ympäristöä eikä osoittanut mitään niistä tunteista, joita olisi voinut odottaa, vaan pyrki nähtävästi vain kohtaamaan rauhallisesti ja meteliä nostamatta kaiken mitä eteen tuli. Tai ehkä Yeong-hun ei yksinkertaisesti kyennyt kiinittämään huomiota mihinkään arkipäiväiseen, koska kävi mielessään läpi kauhekusai, joista muilla ei ollut aavistustakaan; kukaan niin tekevät ei tietenkään jaksa olla utelias, kiinnostua tyhjänpäiväisistä ja pitkästyttävistä pikkuasioista tai edes reagoida niihin"

Mielestäni kirja on enennkaikkea teos mielenterveydestä ja siitä kuinka haluamme kontrolloida kaikkea ympärillämme olevaa. Kun Yeong-hunin tarina alkaa on hän vielä suhteellisen selväjärkinen, mutta tarinan edetessä hän menettää yhä enemmän itseään, hänen tarpeestaan kontrolloida syömistään tulee yhä enemmän hänelle elämän tarkoitus.

Kontorollin ylläpitäminen omassa elämässä on jokaiselle meistä tärkeää. Toisille on tärkeämpää kuin toisille, mutta jokainen meistä kaipaa sitä ja pitää sitä yllä jollakin tavalla. Kirjassa ehkä pohditaan, että missä vaiheessa kontrolli menee liian pitkälle. Missä vaiheessa sitä tulee vastustaa, onko meillä oikeus puuttua toisen ihmisen päätöksiin ja toisen ihmisen tapoihin kontrolloida omaa elämäänsä.

En pystynyt kirjaa lukeaman yhdeltä istumalta. Koin teoksen jollain tapaa jotenkin väkivaltaiseksi ja rajuksi. Kaikesta tästä huolimatta kirja on kaunis, jokseenkin tumma kertomus ihmisluonteensta.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Emma Cline - Tytöt

"Sinä yönä poltettiin juhlan kunniaksi auto, lieskat paloivat kuumasti ja villisti ja minä nauroin ääneen ilman syytä - kukkulat olivat niin mustia taivasta vasten eikä kukaan minuun oikeasta elämästäni tiennyt missä olin; oli kevätpäivänseisaus ja ihan sama vaikka päivämäärä ei ollutkaan oikea."

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on mielenkiintoinen teos, joka mukailee yhtä Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista - Mansonin klaanin murhia. Kirja on myös oivaltava teos tyttöydestä ja aikuiseksi kasvamisesta.

Jos vähäänkään on kiinnostunut tositarinoista, murhista ja hyvästä kirjallisuudesta, on tämä ehdottomasti kirja joka tulee lukea. Vaikka Emma Cline onkin käyttänyt Mansonin "perhettä" ja heidän tekemiään murhia esikuvana, on kirja siltikin fiktiota.


Kesällä 1969 neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hänen vanhempansa ovat juuri eronneet, hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungista.
Evie ihastuu puistossa kohtaamansa hippityttöön Suzanneen ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuuluu ja Evie uppotuu yhä syvemmälle kommuunin elämään. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät käsistä.

Kirjassa pohditaan, kuinka paljon olemme valmiita tekemään jonkun toisen puolesta. Kuinka paljon annamme itsestämme, ja kuinka paljon olemme valmiita luopumaan omista uskomuksistamme jotakuta toista tavoiteltaessa. Varsinkin kun omat uskomukset ja vakaumukset ovat vielä kehittymässä, kuten Eviellä, kun on vielä vasta nuori tyttö.

"Sinä yönä en meinannut saada unta, kääntyilin patjalla. Olin palannut hänen luokseen. Tarkkailin jokaista merkkiä hänen kasvoillaan niin valppaasti, että ihan pahaa teki, mutta olin myös onnellinen."

Tutustuin Emma Clinen romaanin Helsingin sanomien artikkelin kautta. Olin koukussa heti. Vaikka artikkeli ilmestyikin viime vuoden syksyllä, kesti minulta näin kauan saada kyseinen kirja käsiini ja luettua se.

Evien tarina on kiehtova, ymmärrettävä ja samalla sydäntä särkevä. Kirjassa aikuinen Evie kertoo elämästään, missä hän nyt on, minkälaista elämää hän elää ja miten hänen elämänsä vieläkin määrittää teot, joita hän on nuorena tyttönä tehnyt. Kirja on sydäntäsärkevä, kirjaa lukiessa tekisi mieli sanoa Evielle, että on okei aloittaa alusta, ja unohtaa menneisyys. On okei, antaa itsellensä anteeksi.

"Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä."

Kirjaa lukiessa en voinut muuta kuin miettiä, että olisiko näin voinut oikeastikkin tapahtua, ja miksei olisi. Pidin kirjasta ja uppouiduin siihen niin syvästi, että välillä piti itselleni muistuttaa että tämä on vain fiktiota. Nämä eivät ole oikeita ihmisiä.

Kuitenkin heti kirjan lukemisen jälkeen syöksyin internetin ihmeelliseen maailmaan ja tutustuin Mansonin "perheeseen", murhiin ja oikeudenkäynteihin. Ymmärrän miksi joku haluaa kirjoittaa kirjan käyttäen mallinaan noita tapahtumia. Ne ovat kiehtovia ja kiinnostavia, ja niihin tutustuessaan ei voi olla miettimättä ihmisiä niiden takana. Minkälaisia he olivat, miten he päätyivät noihin tekoihin ja miksi. Mitä heidän päässään liikkui.


P.S Jos olet yhtään kiinnostunut kulteista, murhista, true crime-tarinoista ja ihmisistä niiden takana, ja ymmärrät englantia, niin suosittelen suuresti sinulle My Favorite Murder - poadcastia.


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Lauren Graham - Talking as fast as I can



Olet kai joskus kuullut televisio sarjasta Gilmore Girls? Tai/ja siihen kuuluvasta näyttelijästä Lauren Grahamista? Ai et? Okei no ei sitten mitään.

Okei, viime aikoina ainakin useimmat, ainakin ne, joilla on Netflix, ovat kuulleet Gilmore Girls tv-sarjasta, joka pyöri 2000 luvun alussa (tuli yleltä muistaakseni sunnuntaisin silloin). Sarjassa oli yksinhuoltaja äiti ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, joiden nopeatahtista puhetta ja erikoista elämää seurattiin silmä kovana. Sarjan äitiä näytteli Lauren Graham, joka tuli hyvinkin tunnetuksi sarjasta.

Viime vuonna Netflix julkisti sarjasta "jatko-osan" Gilmore Girls: Vuosi Elämästä. Ja vaikka itse henkilökohtaisesti odotin sarjaa innolla, ei se siltikään yltänyt edeltäjänsä tasolle, ja vähän vaikutti olevan väkisin kasattu, oli se siltikin mahtava. Lauren Grahamin näyttelemä Lorelai Gilmore puhuu nopeasti, tekee hyviä ja huonoja päätöksiä ja yrittää vain selvitä elämässä. Erityisesti minuun iskostui se nopeasti puhuminen. Kuinka siistiä olisi osata puhua niin nope



Mutta siis Lauren Graham. Hän on kirjoittanut kaksikin teosta, ensimmäinen teos on novelli Someday someday, maybe. Ja tämä toinen Talking as fast as I can, on elämänkerrallinen teos, jossa Graham muistelee elämänsä tapahtumia, ja miten hän päätyi esittämään kuuluisaa Lorelai Gilmorea, ja miten roolin esittäminen on vaikuttanut häneen.

"And I now understood in greater depth how rare it was to have had the opportunity to be part of something this special in the first place."

 Lauren Graham on juuri niin huvittavan koominen henkilö, joksi hänet voi kuvitellakin. Tajusin juuri, etten ole nähnyt yhtäkään haastattelua hänestä (korjaan tämän heti tämän postauksen kirjoitettuani) joten en ole oikein muodostanut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Kirjassa Lauren pohtii minkälaista on olla nainen hollywoodissa, miettii onko hän saavuttanut urallaan sen mitä halusikin. Hän pohtii, että minkälaista on työskennellä "show-bisneksessä", minkälaista on kun jatkuvasti haastetteluissa sinulta udellaan että "oletko parisuhteessa?".
Kirjassa hän kuvailee myös kuinka hän soittaa isälleen ja utelee, että miksi he asuivat veneessä kun hän oli pieni, ja hän jakaa uransa alun suurimpia haaveita. Hän kertoo kuinka on löytänyt rajansa näyttelijänä.

 Hän myös jakaa kirjassa Hollywoodin salaisimpia laihdutusohjeita (kaavioiden kera).

Kirja on erityisesti suunnattu Gilmore Girls-sarjan faneille. Sen voisi ehkä kuvitella pitkänä haastatteluna, ja eräänlaisena oppaana Lauren Grahamin ajatuksiin. Oli hienoa lukea siitä, kuinka ylpeä hän on työstään ja kyseisestä sarjasta, ja on mielenkiintoista saada kuulla hänen omia lempijaksojaan tai kohtauksiaan. Koskettavaa on myös kuinka vahvasti hän reagoi jatko-osan tekoon.

Joskus elämänkerrat voivat olla vähän takkuilevia, ehkä tämä olikin niin mielenkiintoinen ja helppolukuinen koska teos koostui Grahamin kirjoittamista esseistä.
Hänen kirjoitustyylinsä on kupliva ja hauska, ja se poikkoilee asiasta toiseen. Aivan niin kuin joku puhuisi sinulle.

Pidin kirjasta ehdottomasti. Todennäköisesti ihan vain sen takia koska rakastin (tai rakastan) Girlmore Girlsejä ja sen yksinkertaisen tehokkaan piristävää maailmaa.

p.s lainasin kirjan siis Helmetin e-kirjastosta. Ensimmäinen kerta ikinä kun testasin koko systeemiä, ja pakko myöntää että todella kätevä! Todennäköisesti tulen myöhemminkin lainaamaan kirjoja sitä kautta. 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liane Moriarty- Tavalliset pikku pihajuhlat

Lianne Moriarty tuntuu olevan yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Hänen kirjassaan tuntuu olevan vain sitä jotain, joka kietoo lukijan kirjan sisälle eikä tunnu päästävän irti.

Kuten muidenkin Moriartyn kirjojen kanssa samoin kävin myös Tavallisien pikku pihajuhlien.
Pidin kirjaa alusta lähtien hyvinkin mielenkiintoisena.

Kuten useissa muissakin Moriartyn kirjoissa, tässäkin käydään samaa tapahtumaa läpi monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjassa käsitellään heidän kokemuksiaan tapahtumista. Pidän tästä tavasta kertoa tarinaa, sillä hyvinkin usein unohdamme että asoilla on enemmän kuin yksi puoli.


Kyseessä on ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme aikuista, ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio herpaantuu vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttävät.

Kirjassa oli oivaltavia näkökulmia naisten välisistä mutkikkaista ystävyyssuhteista. Missä välissä kaikki katoaa, onko asiast enää samoin, kuin toisella on lapsia ja toisella ei. Kun molemmat elävät omissa parisuhteissaan.

Kuten useimmissakin muissa Moriartyn kirjoissa, myös tässä se kauhea tapahtuma mitä käydään läpi, kerrotaan vasta kirjan loppupäästä. En malttanut odottaa siihen asti, aavistuksia ja vihjeitä tipahteli pitkin ja poikin, ja jotenkin sitä vain odotti koko ajan pahinta, varmasti silti tietämättä, mikä se pahin on.
Ostin tämän kirjan tosiaan kun olimme juhlimassa blogini 1-vuotis synttäreitä. Ja tämänkin kirjan jälkeen pystyn ehdottomasti suosittelemaan Lianne Moriartya hyvillä mielin.


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Robyn Davidson - Tracks


Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."