maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tommi Kinnunen - Lopotti

Jotkut odottavat sitä, että ne luetaan juuri oikealla hetkellä. Nyt oli minun hetkeni lukea Lopotti.

En yhtään ihmettele, että ihastuin Lopottiin. Kinnusen aikasempi teos Neljäntienristeys oli aivan ihana kirja, ja ihmettelin jo silloin miten joku osaa luoda niin eläviä ja samaistuttavia henkilöhahmoja. Mielestäni Kinnunen kiteyttää kirjoissaan hienosti ihmisenä olemisen, sen hämmennyksen mitä jokainen kokee, tuskat ja ilot. Ehkä perinteiseen suomalaiseen tapaan kirjassa on sitä perinteistä melankoliaa, mitä jokaisesta kotimaisesta teoksesta yleensä löytyy.

                       "Älä koskaan ala joksikin, vain siksi että joku toinen niin tahtoo"

Kirjassa seurataan jo Neljäntienristeyksessä tutuksi tullut sukua. Päähenkilöinä on nyt perheen sokea tyttö Helena, joka nuorena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Kirjan toinen päähenkilö on Tommi, Helenan veljenpoika, joka puolestaan eroaa muusta perhestään homoseksuaalisuudellaan. Molemmat ovat ulkopuolisia, ja siitä kirjakin kertoo, ulkopuolisuuden tunteesta, ja ennenkaikkea oman paikkansa löytämisestä maailmasta.
Kuten Neljäntienristeyksessäkin myös tässä on perhe tärkeä osa kirjaa. Perheen erot, perheen tärkeys ja miten suhteet muuttuvat ihmisten muuttuessa.

"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi että pysyisi aina juuri tuollaisina joiden luona voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jäneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he itse näe liikettä."

Kirja on hienosti kirjoitettu, tekstiä on helppo ja mukava lukea. Pidän siitä, kun kirjoissa kuvataan hetkiä ja tunteita ja tilanteita. Kuvaukset tässäkin olivat mielestäni mielenkiintoisia.
Kirja tosiaan hyppii Helenan ja Tommin välillä, se myös hyppii ajasta toiseen, välillä tulee muisteluita lapsuuden tapahtumista, välillä hypätään ajassa eteenpäin. Kirja kuitenkin etenee päähenkilöiden vanhetessa, mutta se ei muuten kulje kovinkaan lineaarisesti.

Jotenkin toivoisi aina, että kirjan päähenkilöillä olisi lopulla kaikki hyvin. Ehkä koska elämässä ei aina päädy hyvin, niin sitä toivosi edes kirjoilta. Mutta koska kirjallisuus matkii kuitenkin elämää, se tuo eteen yllätyksiä, joita ei aina haluaisi. Kirja särki siis jollain tapaa sydämeni, ja olisin halunnut sen loppuvan hieman iloisemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti