tiistai 28. kesäkuuta 2016

Jojo Moyes - Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, on taiten kerrottu tarina rakkaudesta ja elävä ajankuva kahden eri vuosikymmenen Lontoosta. Tarina kertoo kahden eri naisen tarinan rakkauden löytämisestä.

"Tahdon elää hyvin, toivoa, että olet minusta ylpeä. Jos meille ei muuta suoda kuin tunteja, minuutteja, tahdon kyetä tallentamaan niistä jokaisen ehdottoman tarkasti, niin että voin muistella niitä tälläisinä hetkinä, kun koko sieluni tuntuu pimeältä.
Ota hänet vastaan, jos sinun on pakko, rakkaani, mutta älä rakasta häntä. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä."


Jennifer Stirling herää Lontoolaisessa sairaalassa 1960-luvun Lontoossa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän ei muista aikaisemmasta elämästään mitään, eikä tunnista aviomiestään. Pian kotiutumisen jälkeen hän löytää kirjan välistä hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on vain "B". Jenniferin on nyt pakko saada selville, kuka tämä mystinen mies on.

Lontoossa 2003 Ellie Hayworth löytää sanomalehden arkistosta kirjeen, joka saa hänet kyyneliin. Hänen on pakko selvittää miten kirjeen rakastavaisille B:lle ja Jenniferille kävi.

"Aluksi Jennifer oli pinnistellyt kovasti ymmärtääkseen viittaukset yhteisiin tuttaviin, tajutakseen, mitä heidän toisilleen mainitsemansa nimet mahtoivat merkitä, mutta hän oli viihtynyt heidän seurassaan. Hän oppi luottamaan vaistomaisiin reaktoihinsa: muistot saattoivat piiliä muualla kuin mielessä."

Jojo Moyes kirjoittaa upeita rakkausromaaneja. Se on todettu jo aikaisemmin. Tämä kirja ei mielestäni poikkeus, kirja kertoo upeasti Jenniferin ja Ellien tarinan tekemästä siitä mielestäni liian äklön oloista. Toki rakkausromaanit ovat aina kliseisiä, sille ei vaan voi mitään, mutta tämä ei mielestäni mennyt liiallisuuksiin.

Jennifer on menettänyt muistinsa onnettomuudessa ja herättyään hän ei tunnista omaa aviomiestään. Mikään miehessä ei tunnu tutulta tai rakkaalta. Hän ei muista entisestä elämästään mitään, ja siltikin tuntee olevansa loukussa. Sitten hän löytää B:n kirjoittamat kirjeet, ja herää eloon. Tätäkö rakkaus on, hän on valmis uhraamaan kaiken, hän vain palavasti haluaa löytää rakastettunsa.

Kirjassa kuvataan Jenniferin avioliittoa, ja kuinka hänen miehensä jatkuvasti vähättelee Jenniferiä; hänen mielipiteensä ovat väärät, hän on vääränlainen, hän ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Tämä pisti minut aivan raivoksi. Miten hän suostuu kuuntelemaan tuota, miksi hän ei pistä hanttiin.
Ehkä kyseessä on se, ettei Jennifer usko, että hänen mielipiteensä ovat minkäänarvoisia, että hän on minkään arvoinen. Mutta kun usein tämän kaltaisissa romaaneissa, Jennifer löytää lopuksi oman arvonsa. Onneksi, en varmaan muuten olisikaan pitänyt kirjasta.



"Sade ei ole lakannut koko iltana, tummanharmaat pilvet kiitävät kaupungin taivaanrannan halki, kunnes yö nielaisee ne. Herkeämätön rankkasade karkoittaa ihmiset koteihinsa ja peittää kadut niin, että ulkona kuuluu vain satunnaista renkaiden suhinaa märällä tiellä tai tulvivien viemäreiden pulputusta tai ripeitä askelia, kun joku yrittää päästä kotiin."

Ellie taas toisaaltaan tietää mitä haluaa, mutta kokee yksipuolista rakkautta. Hän on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa, jolta hän ei saa kaikkea mitä haluaa. Löydettyään Jenniferin ja B:n kirjeet hän rupeaa pohtimaan suhdettaan uudella näkökulmalla.

Kaikilla meillähän on vähän epäonnistuineita suhteita ja niitä, jotka vievät jalat alta heti, kirja kertoo niistä suhteista. Niistä rakkauksista, joita muistamme koko loppuikämme halusimme tai emme.

Erinomaista, kevyttä lomalukemista siis.

PS. Muistakaahan, että Jojo Moyesin romaanista Kerro minulle jotain hyvää tehty elokuva tulee ensi-iltaan täällä Suomessa 8.7!! Kaikki sitä siis katsomaan.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana."


Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet.
Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta hurjia, koko elämän mullistavia valintoja. 

"Hän kysyi, olinko mielummin kuuro vai sokea, fiksu vai kaunis. Menisinko naimisiin inhoamani miehen kanssa, jos pelastaisin siten sen kaverin sielun? Olinko joskus saanut emätinorgasmin? Mistä supersankarista pidin eniten? Keiltä poliitikoilta ottaisin suihin?."

Näin siis kuvataan Karen Joy Fowlerin bestselleriä: Olimme ihan suunniltamme. 
Kirjan kuvaus on mielenkiintoinen ja mukaansatempaavaa. En tosiaan tiennyt mistä kirja kertoo kun bongasin sen kirjaston hyllystä. Muistelen, että mietin mielessäni ehkäpä hieman hämmentyneenä kirjan takakannen kuvausta. Se kuulosti aivan dekkarilta, mutta ei kuitenkaan.


Teos ei ollut ollenkaan sellainen joksi sen kuvittelin. Kirjan päähenkilö Rosemary kertoo hieman kummallista tarinaansa keskikohdasta lähtien. Hän on opiskelija jonka veli ja sisar ovat kadonneet. Vasta kirjan puolessavälissä selviää, että Rosemaryn kadonnut sisar, Fern, onkin apina. Heidän vanhempansa ovat tutkijoita ja Ferni ja Rosemarya kasvatetaan, kuin sisaria. 

"Uskoin aina ennen tietäväni, mitä Fern Ajatteli. Riippumatta siitä, miten kummallisesti hän käyttäytyi - vaikka pukeutui omituisesti ja poukkoili ympäri taloa kuin ilmapallo paraatissa - osasin takuuvarmasti tulkita häntä."

Koko kirjan Rosemary käy läpi mielessään traumojaan. Hän miettii miksi Fern on jättänyt hänet ja yrittää muistella mitä oikein on tapahtunut. 

Kirja oli ehkä hieman kummallinen. Mutta toisaalta niin oli aihekkin kirjassa. Pidin siitä, että kirja on kirjotettu minä muodossa, ja että päähenkilölläkin oli paljon ongelmia. Näin saimme tutustua päähenkilön ajatusmaailmaan huomattavasti paremmin ja hänen muistoihinsa. Miten juuri hän koki tämä kaiken. 

Kirjan selkeä teemahan on eläinkokeet, ja eläinten inhimillisyys, ja sen kyseenalaistaminen, tietenkin. Kaikki me tiedämme, että eläinkokeita tehdään, mutta kuinka moni meistä tekee asialle jotain.

Samastuin kirjassa myös päähenkilön itsensä etsimiseen ja hyväksymiseen. Rosemary on aina tiennyt olevansa erilainen ja hän ei puhu perheestään, koska ei halua tuoda sitä esille, eikä oikein saa sen takia ystäviäkään. 
Kirjan lopulla hän kuitenkin tajuaa, että hänellä on ystäviä ja hän onnistuu (tietenkin) löytämään rauhan itsensä kanssa. Sekä löytämään paikkansa. Se ei ole helppoa kirjan päähenkilölle, niinkuin se ei ole helppoa kellekkään muullekkaan meistä. 

Lukukokemus oli yllättävän raskas, mutta palkitseva ja ajatuksia herättävä kaikenkaikkiaan. Ei ehkä paras kirja luettavasti näin juhannuspäivänä, mutta minkäs teet! Lukeminen on aina rentouttavaa! 

"Tapahtumamuistissa on tiettyjä subjektiivisia piirteitä. Muistaessamme jonkin kokemuksen meistä tuntuu, että se on osa menneisyyttä ja myös että muistamme sen oikein, vaikka saatamme olla siinä suhteessa osittain tai kokonaan väärässä"




torstai 23. kesäkuuta 2016

Juhannus on täällä!

Juhannukseksi olen menossa mökille, vielä ei ole kesäloman aika, mutta nää juhannusvapaat on melkein kun miniloma (4 vapaapäivää, wuhuu!), ja minilomallekin pitää ottaa luettavaa mukaan.





Minulla on nyt muuta kirja kesken, joista pari raahaan mökille mukaan; Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suuniltamme ja Jojo Moyesin Ole kiltti, älä rakasta häntä. Vielä on harkinnassa, jos isältä varastaisin Tess Gerritsenin uusimman kirjan, Joka tulella leikkii, luettavaksi. 

Elikkä kyllä ainakin luettavaa on mökille mukana tulossa. Samoin syötävää! Ruokalista on viikko sitten suunniteltu (kälyni ja äitini toimesta, tällä kertaa en itse ollut vaikuttamassa), ja juomat Tallinnasta viime viikolla hommattu! Tästä tulee todella hyvä juhannus! 

Sää tiedotusten tuijottamisen lopetan nyt, ja menen sitten vain fiiliksen mukaan (toissavuonna, kun Juhannuksena oli 5 astetta lämmintä, kuljin paljain varpain lähes koko juhannuksen), ja toivon että Aurinko suvaitsisi esittäytyä! 

Ja mitäs tuosta vaikka sataisikin pieniä kiviä taivaalta! Lasi Skumppaa, kirja kainaloon ja mökin sohvan nurkkaan käpertyminenkään ei kuulosta kovin pahalta!


Ihanaa juhannusta teille kaikille! Pidetään sormet ristissä, että se aurinko hemmottelisi meitä koko juhannuksen!




tiistai 21. kesäkuuta 2016

Waris Dirie - Cathleen Miller: Aavikon kukka

Aavikon kukka on Waris Dirien omaelämänkerta, hän kertoo tarinansa kuinka päätyy Somalian aavikolta paimentolaisperheestä huippumalliksi ja lopulta YK:n erikoislähettilääksi. Tarina on samaan aikaan uskomaton, että koskettava.


Ennen kirjaa olin nähnyt useaan otteeseen samannimisen elokuvan, joka perustuu samaan tarinaan. Kirja kertoo uskomattoman vahvan naisen uskomattoman tarinan, kuinka hän pakenee järjestettä avioliittoa, seikkailee kohti suurta kaupunkia, jossa ei ole koskaan ennen käynyt, kuinka hän muuttaa lontooseen ja päättää jäädä sinne ja alottaa kaiken alusta. Kuinka rohkeasti hän muuttaa uuteen maailmaan, ilman että osaa kieltä, ilman että osaa lukea tai kirjoittaa.

Tässä kirjassa enemmänkin tarina oli pääosassa, ei niinkään teksi. Teos oli helposti luettavissa, sanojen kanssa ei niinkään leikitelty vaan asiat kerrottiin niinkuin ne olivat. Eikä mikään ihme, kirjahan on omaelämänkerta, eikä niinkään kaunokirjallinen teos.

"Kuten aina suuressa perheessä, meilläkin jokainen omaksui jonkin roolin. Minä olin kapinallinen. Ansaitsin maineen teoilla, jotka minusta olivat aivan järkeenkäyviä ja perusteltuja, mutta vanhemmistani, varsinkin isästä, ne olivat ilkivaltaa."

Kirja kertoo ennen kaikkea tyttöjen ympärileikkauksesta, vanhasta afrikkalaisesta perinteestä, jossa silvotaan tyttöjen sukupuolielimet ja ommellaan jäljelle jääneet osat yhteen, jättäen pieni reikä. Tapa on julma, ja johtuu lähinnä tietämättömyydestä ja taikauskosta. Kirjassaan Waris Dirie kertoo rohkesti omasta ympärileikkauksestaan ja kaikesta mitä se aiheutti fyysisesti, että psyykkisesti. Kirjan tarkoitus onkin lisätä länsimaissa tietoisuutta tästä julmasta afrikkalaisesta perinteestä.

"Afrikkalaisessa kulttuurissa naisia on silvottu yli neljä tuhatta vuotta. Monet uskovat että se on Koraanin käsky, koska käytäntö on vallalla lähes kaikissa muslimimaissa. Niin ei kuitenkaan ole. Koraani tai Raamattu eivät kumpikaan mainitse, että naisten silpominen olisi Jumalan mielen mukaista. Tapaa suosivat ja vaativat miehet, tietämättömät, itsekkäät miehet, jotka haluavat varmistaa omistusoikeutensa naisensa seksuaalisuuteen."

Teos oli koskettava, mutta kuitenkin samaan aikaan hyvin vahva. Täällä länsimaissa meidän on välillä hankala ymmärtää elämää muualla. Minkälaista on kasvaa afrikkalaisessa kulttuurissa, elää vanhojen perinteiden mukaisesti. Ennenkuin Waris Dirie otti asian esille puhumalla Marie Claire-lehden toimittajalle tyttöjen ympärileikkauksesta, ei asiasta ollut puhuttu kuuluvalla äänellä. Waris toi asialle kauan kaivattua julkisuutta, ja levitti tietoisuutta ja kampanjoi ympärileikkausten loppumisen suhteen.

Kirja ja elokuva erosivat toisistaan hieman. Jotenkin tuntui, että elokuvassa tapahtui enemmän. Tottakai käsikirjoitusta oli varmasti dramatisoitu paljon enemmän mitä kirjassa.



Kirjan englanninkielinen versio ilmestyi vuonna 1998 ja elokuva ilmestyi vuonna 2009.
Luin kirjan lukuhaasteen kohtaan Afrikkalaisen kirjoittama kirja.



Tässä vielä elokuvan traileri! Katseluiloa!










Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, varsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaisia, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopan, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä."


Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadilaisen nuorenparin Aleksin ja Viljan perhe-elämästä, jaksamisesta ja kuinka sitä omaa paikkaa ei nyt tunnu löytyvän yhteisön sääntöjen keskellä.
Aleksilla ja Viljalla on jo ennestään neljä lasta kun he saavat tietää olevansa taas raskaana. Raskaus tuntuu nyt jo ylivoimaiselta Viljan mielestä, mutta asiat rupevat näyttämään entistä synkemmältä, kun pariskunta saa selville odottavansa kaksosia.
Kirjassa puhutaan sekä Aleksin, että Viljan näkökulmasta, mikä mielestäni tuo molempia päähenkilöitä lähemmäs lukijaa. Asiat eivät ole helppoja kummallekaan teoksessa.

"Pihanurmea reunustaa kohoava metsärinne. Mäen voi kolata jo neljän sentin lumesta. Koskaan ennen en ole kolannut lokakuun alussa. Auraan nurmen vihreäksi ja mäen valkoiseksi, ja omenaposkilapset liukuvat alas ja juoksevat ylös, eikä väsymystä ja epäröintiä ole. Lisää lunta, äiti, vielä ylemmäs, vielä alemmas, äiti, tee hyppyri, tee törmäysmuuri, äiti, hae pulkka, hae rattikelkka, mää haluun sukset."

Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen osioon: "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja". Tässä kirjassa on monia teemoja, joiden voisi kuvitella tulevan jonkun naispuolisen perheenjäseneni puolelta, mutta kirjan luin ajatellen isääni.
 Isäni on kasvanut elämänsä ensimmäiset vuodet lestadilaisessa perheessä pohjois-suomessa, ja hän oli minua useaan otteeseen pyytänyt lukemaan tätä kirjaa. Heidän perheensä ei ollut himo-uskovaisia, ja ehkä hieman maallisista syistä johtuvia, mutta kuitenkin uskovaisia. Teema tuntuu minusta jännittävältä, koska minun lapsuudessani emme ikinä olleet millään lailla uskovia. Emme käyneet kirkossa (ehkä 2 kertaa koko lapsuuteni aikana joulukirkossa), emmekä lausuneet iltarukousta (Opin vasta lukiossa yleisimmän iltarukouksen kavereiltani). Uskonto ei vain kuulunut perheeseeni milläänlailla. 
Toki kävimme perinteisesti koulun kanssa kirkossa, silloin kun oli pakko, ja muistelin että pidin kirkkoa ja uskontoa käsitteenä kauhean kiehtovana. Varmaan samalla tavalla kuin lapset yleensäkkin pitävät sellaisia asioita, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kirjoitin uskonnon ylioppilaskirjoituksissa, koska mielestäni kirkko on erkaanunut alkuperäisistä opetuksista suurella lailla, ja Uutta Testamenttia pidän vain vaikutusvaltaisten miesten poliittisten tarkoitusperien takia koottuna kirjana.

Pidin kirjasta suunnattomasti. Mielestäni se oli hyvin kirjoitetttu, ja nautin suunnattomasti runoista, ja kalevalan pätkistä, jotka oli kirjaan sirotettu. Kirjan hahmot olivat eläviä mielessäni, ja kyseenalaistivat olemassaoloaan hyvin tutulla tavalla.
Kirjaa oli helppo lukea, ja siihen syventyi heti. Kieli oli kuvailevaa ja kaunista.

"Kun ovi aukeni, Aleksi painoi äkkiä päänsä, sillä sisältä tuleva kirkas valo häikäisi. Mustissa korkokantakengissä oli nahkainen remmi, joka lepäsi nilkan kaarella. Tummanpunainen hame ulottui melkein polviin, soikeat lumpiot ihon alla, nelipäisen reisilihaksen ja patellajänteen liikahdukset erottuivat."

Kirjassa käsitellään raskaita aiheita, uskoa, yhteisöön kuulumista ja paineita, joita se saattaa tuoda. Miten uskoa omalla tavallaan, ja onko kyseenalaistaa kaikkea oppimaansa. Perhettä, ja rakkautta ja juuri sitä jaksamista. Milloin saa sanoa, että ei vaan jaksa, milloin pitäisi hakea apua. Erityisesti kirjassa tulee mieleen kysymys: milloin olla hyvä vanhempi? Miten olla hyvä äiti tai isä? Saako välillä olla vihainen ja väsynyt, vaikka muut vanhemmat eivät olekkaan. Tuo Teema on mielestäni todella hyvä. Liiaksi ei sitä voida painottaa, että vanhemmatkin ovat ihmisiä. He eivät välttämättä jaksa kaikkea sitä mitä yhteiskunta tai yhteisö heiltä vaatii. On okei sanoa, etten jaksa, on okei hakea apua, vaikka se naapurin Martta ei apua saisikaan. 

Kirjassa on kyllä yksi positiivinen sanoma; vaikeista asioista pitää saada puhua.

"Pienen hetken minä ymmärrän tyystin, mitä on uskoa rauhaan, vapauteen ja iloon asti."


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet..

Luin tämän kirjan Helmet 2016-kirjahaasteen osioon: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.. Koska minulla ei oikein ole alle 18-vuotiaita tuttuja, niin päädyin noukkimaan tämän Facebookin Helmet-lukuhaaste ryhmästä.
Onneksi ryhmä on olemassa, haasteessa on tänä vuonna paljon aiheita, mihin en keksi millään kirjoja, mutta Facebook-sivuilla haasteen suorittajat voivat jakaa lukemiaan kirjojaan ja siellä on koottu eri listoihin eri aihealueisiin sopivia kirjoja. Aivan täydellistä!


Jenni Pääskysaaren kirjoittama kirja on tehty nimeomaan tytöille, ikähaarukalla 12-17. Toki sitä voi lukea vanhemmatkin tytöt (kuten minä!!), mutta nimenomaisesti teoksesta saa avun teini-ikäinen itseään etsivä tyttö.
Kirjaa lukiessa mietin vain, että "voi, kumpa tämä kirja olisi ollut saatavilla silloin, kun itse olin teini-ikäinen". Kirjaan on ihanan lempeästi kerrottu kaikki ne pienen suuret jutut, jonka jokaisen tytön tulisi joskus kuulla:

  • Kuinka häntä rakastetaan.
  • Kuinka hän on fiksu.
  • Kuinka hän on luova.
  • Kuinka hänellä on oikeus koskemattomuuteen.
  • Kuinka hän on oikeus Unelmiin.
  • Kuinka ei pidä antaa muiden talloa itseä alas.
  • Kuinka olla kiltti.
  • Kuinka olla rohkea.
Ja paljon muuta!

Kirjassa oli söpö, sarjakuvamainen kuvitus, ja rohkaisevia juttuja tosi-elämän tytöistä (kuuluisista) ja tarinoita siitä, miten he ovat tulleet ketä nyt ovat. Jokainen otsikko vastaa kirjan nimeen Tyttö sinä olet..

Suosittelen, että jokainen teini-ikäinen tyttö lukisi kirjan. Toki monet asiat ovat itsestään selvyyksiä, mutta ei se mitään haittaa. Välillä on hyvä muistuttaa itseään niistä itsestäänselvyyksistä.

ps. Pääskysaari on tehny myös teoksen Poika sinä olet.. Voisin veikata, että sekin olisi jokaisen pojan lukea.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kristin Ohlsson: Lotus Blues

Oho siitä onkin taas hetki aikaa, kun oon mitään kirjotellut. Tässä onkin nyt ollut pieni tauko lukemisesta, tiiättekö sen fiiliksen kun ei vaan jaksa keskittyä kirjaan. Sellainen olotila tässä viime aikoina on ollut.

Nyt kuitenkin lueskelin työkaverin suositteleman kirjan tässä viikonlopun kunniaksi. Työkaveri suositteli tätä kirjaa sanoilla "et voi laskea tätä alas" ja "todella koukuttava". Olin siis superinnoissani tästä suosituksesta ja innoissani rupesin sitten kirjaa lukemaan.


"Olin alusta lähtien aistinut, että hän oli minua koko ajan askeleen edellä ja piti hallussaan joitakin ratkaisevaa tietoa, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Kenties hän halusi koetella minun nähdäkseen, miten nopeasti pystyisin selvittämään tapausta koskevia seikkoja omin nokkineni. Tai sitten hänellä oli käynnissä jonkinlainen peli, jota en ymmärtänyt."

Itse kirjasta. Juoni alkaa kun lakimies Martin Bennerin puheille tulee mies, joka haluaa puhdistaa sisarensa maineen. Sisar on murhannut Texasissa 2 ihmistä, ja Tukholmassa 3, ja naisen veli on varma, että hän ei ole tehnyt murhia. Sekaan kuuluu myös naisen kadonnut 4 vuotias poika.
Naisen tapaus on kuuluisa, ja nainen on tehnyt itsemurhan juuri ennen oikeudenkäyntiä. Juttu menee vain monimutkaisemmaksi kun selviää, että mies, joka esittäytyi naisen veljenä, ei olekkaan veli, vaan täysin tuntematon mies. Tapaus menee entistä enemmän monimutkaiseksi ja juttuun sekoittuu myös lakimiehen yksityiselämä, ja pian hän huomaa olevansa syvemmällä kuin haluisikaan.

Kirja ei aluksi tehnyt vaikutusta, en pitänyt tarinan kerronnallisesta muodosta. Kirja kerrotaan minä muodossa lakimiehen näkökulmasta, ja väliin on tungettu haastattelupätkiä, jossa lakimies kertoo tarinaa toimittajalle. Kesti hetken ennenkuin tajusin päähenkilön nimen, häntä ei niinkään esitellä, vaan sinne tänne tipotellaan vihjeitä, ja päähenkilön (eli siis lakimiehen) taustaa. Siis niiltä osin kuin se sopii muuhun tarinan kerrontaa.
Päähenkilö ei myöskään tunnu kovin uskottavalta, hän on lakimies, naistenmies ja huoltaja pienelle tytölle, jokin ei vain hänessä tuntunut uskottavalta, ja se mielestäni häiritsi pitkään tarinankerrontaa. Tarina oli myös aivan täynnä kliseitä, siis aivan täynnä. Onhan rikosdraamat ja trillerit aina täynnä kliseitä, mutta jotenkin tuntui, että tämä oikein pursusi niitä.

Tarina kyllä parani loppua kohden. Kun pääsi kaikesta muusta eroon, ja tarinaan rupesi tulemaan eritavoin syvyyttä niin se todellakin koukutti. Loput 200 sivua olivatkin kirjan mielenkiintoisimmat.

Kirjastahan on tulossa jatko-osa Lokakuussa 2016, jonka nimi on Mion Blues. Vaikka tämä kirja ei vakuuttanut minua, aion siltikin pyrkiä lukemaan sen. Eih