Lukumaraton

Viime sunnuntaina järkättiin Kirjavinkkariyhdistys ry:n kanssa lukurauhan päivän kunniaksi lukumaraton, johon siis itsekkin osallistuin. Olen viime päivinä kärsinyt kunnon flunssasta, joten voimat menivät kesken maratonin ja oli pakko siirtyä kesken kaiken aivottomanpaan hommaan eli suomeksi television katseluun. 

Sain kuitenkin hyvin ihan hyvin suoritettua tuota maratonia. Luin 3 kirjaa, ja n. 1065 sivua. Olin varannut maratoniin 6 sivua. 

Mitä sitten luin: 

Lars Kepler: Paginini ja paholainen

Keplerin toinen osa Joona Linna- kirjasarjasta. Ruotsin aseviennin päätöksistä vastaava Carl Palmcrona löydetään hirttoköydestä kodistaan Östermalmilta. Huone on täysin kalustamaton, eikä lähellä ole mitään, minkä päälle Palmcrona olisi voinut kiivetä. 

Tukholman edustalta löytyy kuollut nainen yksin ajelehtivasta moottoriveneestä. Naisen keuhkot ovat täynnä vettä, mutta vaatteet ja vene eivät ole märkiä. Onko kyseessä onnettomuus? Rikoskomisario Joona Linna alkaa tutkia arvoituksellisia kuolemia ja löytää yhteyden niiden väliltä. Samalla hän oivaltaa, että muitakin ihmisiä on hengenvaarassa. Poliisille tulee kiire löytää heidät ennen 

murhaajaa. 

"Tyylikkäästi pukeutunut mies on aivan paikoillaan, ranteet suorina ja kengänkärjet lattiaa kohti, aivan kuin hän olisi pysähtynyt ilmaan kesken korkean hypyn. 

  Mies on hirttäytynyt - mutta siinä ei ole kaikki, tässä ei jokin täsmää, jokin on pielessä."

Kirja vei mukanaan. Rakastan dekkareiden lukemista ja se aina nollaa aivoni sopivalla tavalla. Olin ehkä hieman varautunut sillä  Hypnotisoija oli ehkä paikoin hieman itseään toistava, mutta tämä ei kyllä ollut. Kirja vei mukanaan ja koko ajan tapahtui asioita toisensa perään sopivassa määrin. Seuraava Kepler menee siis lukulistalle. 

Annoin kirjalle 4 tähteä

Pia Leino: Taivas

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikean kauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä. 

Olin odottanut tämän lukemista. Pidän dystopiasta ja dystopinen helsinki kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että siihen oli pakko tutustua tarkemmin. Kirja ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Kieli oli kaunista ja todella kuvailevaa. Mieleeni tuli todella paljon Leena Krohnin Unelmakuolema, jossa paikoin kuvaillaan tilaa ja hetkeä sen enempää tarkemmin selittämättä miksi asia on niin kuin se on. Kirjassa oli hetkiä, joita en oikein osannut sijoittaa mihinkään. Ne ehkä tapahtuivat tulevaisuudessa, ajassa johon päähenkilöt eivät olleet vielä päässeet? Odotin ehkä Helsingin kuvauksilta huomattavasti enemmän. Oli kuitenkin kiva päästä lukemaan kirjailijan luomaa maailmaa. 

"Nyt jäljellä oli viileä huone ja tuuli, joka hakkasi Esplanadin puiston lehmusten latvoja. Paljaat oksat näyttivät riipivän pilvimassaa. Osa lehmuksista oli jo kaatunut myrskyissä, mutta sitkeimmät jaksoivat vielä. Torikauppiaat olivat nostelleet puita teiltä päästäkseen kärräämään tavaroitaan, mutta rungot makasivat yhä sikin sokin puistossa hiljalleen lahoavana kuolemankellojen ja hevosmuurahaisten majapaikkana."

Kirja kuitenkin loi mielenkiintoisen katsauksen tulevaisuuteen, jossa masentuneisuus on normi, ja elämä harmaata ja synkkää. Ihmiset ovat menettäneet seksuaalisen kiinnostuksen muihin, ja se tuntuu vieraalta ja oudulta. Kirjan päähenkilöt saavat mahdollisuuden karata tästä tylsästä ja harmaasta maailmasta, ja saavat hallituksen salaisen lääkekokeilun ansiosta nähdä maailman kauniina ja mahdollisuuksien paikkana. 

Annoin kirjalle 2 tähteä

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki - Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijan elämä ja seikkailut

Suomen ensimmäinen tähtitieteilijä Sigfrid Aronius Forsius (s. 1560) ei ollut mikään tavallinen tiedemies. Forsius tutki tähtitiedettä, astrologiaa, luonnonfilosofiaa, kirjoitti luonnontieteellisen teoksen Physica, sekä kirjan mineraaleista. Euroopan yliopistoissa opiskellut Forsius työskenteli pappina, virkamiehenä, professorina, kuninkaallisena tähtitieteilijänä, tutkimusmatkailijana, kartoittajana, kruunun salaisena asiamiehenä, almanakan laatijana, ennustajana ja merkkien selittäjänä. Hän oli virsirunoilija, saarnakirjailija, historioitsija, perinteenkerääjä, kääntä, unien näkijä, juoppo, riitapukari, ja ehkä ystävänsä murhaaja. Hän oli todellakin sotkuinen kuvaus koko aikakaudesta. 

"... Siis jos joku hiihtää sinisessä metsässä sinisten puiden alla sinisellä hangella ovat hänen silmänsä, kasvonsa, vaatteensa kaikki siniset! Ilman vaikutuksesta! Joka on läpinäkyvä olio, sekä metsän sinisestä, joka taas vastaanottaa sinisen värin. Ja kaikki tämä on vain heijastusta! Ei todellista.."

Kirja on sarjakuvaromaani, ja myönnän heti etten ole sarjakuvien kovinkaan kova fani. Kesti hetken ennen kuin totun kirjan rosoiseen tyyliin ja hankalasti luettavaan tekstiin. Teksti oli kuitenkin hauskaa, ja kirja oli todella mielenkiintoisesti ja erikoisesti toteutettu kuvaus 1500-luvulla eläneestä tiedemiehestä. Ihana lähestymistapa historiaan. 

Annoin kirjalle 3 tähteä

Lars Kepler - Hypnotisoija

Tukholmalaisen lähiön urheilukentältä löydetään raa’asti murhattu mies. Myöhemmin myös miehen vaimo ja tytär löytyvät yhtä julmasti murhattuina kotoaan. Perheen poika Josef on elossa, mutta vakavasti loukkaantunut.

Rikoskomisario Joona Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville. Bark suostuu, vaikka on aiemmin vannonut, ettei enää koskaan hypnotisoisi ketään. Samalla hän joutuu mukaan painajaismaisten tapahtumien ketjuun.

”Äkkiä hän kuulee kuiskivaa keskustelua. Keittiöstä, ehkä, hän ajattelee. Mutta kenen kanssa Shulman kuiskailee? Hän yrittää karistaa pelkoa niskoiltaan mutta ei onnistu. Lattia narahtaa, ja Simone näkee ovenraosta, miten joku kulkee nopeasti ohi käytävällä kylpyhuoneen ulkopuolella.”

Olen keskustellut nyt useamman ihmisen kanssa Hypnotisoijasta, ja monet ovat kuvailleet sitä raa’aksi, ja ovat kertoneet joutuvansa keskeyttämään kirjan lukemisen kesken. Ymmärrän nämä pointit hyvin kyllä, mutta itse en kokenut kirjaa mitenkään erityisen raa’aksi. Toki kirjan ensi metreillä kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti lapsen ja koko perheen murha, mutta sen jälkeen kirja rauhoittuu hyvinkin perinteiseksi. Paikoin jopa tylsäksi. Itse myönnän hyppineeni keskikohdalla sivuja ja lähinnä selailleeni niitä paikoin, sillä kirja tuntui junnaavan paikoilleen. Samoja asioita tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta, mikä vaan tuntui olevan turhaa.

Muuten Kepleri kyllä iski ja lujaa. Pistin heti seuraavan kirjan varaukseen. Kirja herätti kyllä itsessänikin paljon erilaisia tunteita. Juoni kulkee kahdessa eri kerroksessa. Erik Maria Barkin muisteloissa, sekä nykyhetkessä, jossa Joona Linna selvittelee murhia. Joona Linna, joka on suomalaissyntyinen rikoskomisario (ja josta muistutetaan tasaisin väliajoin). Linna tuntuu ajoin olevan itseriittoinen ja tarkkavaistoinen mies, josta ei saa paljoa irti ainakaan tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Joonas Linna, josta ilmeisesti tulee sarjan päähenkilö tuntuu tässä ensimmäisessä osassa olevan lähinnä sivuhenkilö, kun taas Erik Maria Bark tuntuu olevan enemmän keskiössä. Melkein voisi luulla Barkin olevan 
päähenkilö.

Odottelen innolla nyt seuraavaa osaa ja sitä, että pääsen tutustumaan enemmän Keplerin maailmaan. Kirjaa lukiessa väistämättä tulee ajatelleeksi, että kuinka paljon väkivaltaa tulee kuvata tämänkaltaisessa kirjassa. Minua henkilökohtaisesti kirjan väkivalta ei häirinnyt, sitä ei ollut niin paljoa, että se olisi pilannut koko kirjan ja tehnyt siitä lukukelvottoman. Olen lukenut paljon karmaisevampiakin juttuja, ja sen suhteen koska tiedän kirjan tapahtumien olevan fiktiota, ei se minuun vaikuta. Joku vähän tottumattomampi väkivaltaan voisi hyvinkin järkyttyä kirjasta, joten varoituksen sana siihen.

Annan kirjalle 4 tähteä

Camilla Grebe - Lemmikki

Murha ja muutama talviviikko kuihtuvassa Ormbergin kylässä saattavat kolme ihmistä yhteen: Nuoren poliisin Malinin, profiloija Hannen, ja teini-ikäisen Jaken. Murhatutkinta ei käy heille pelkästään hengenvaaralliseksi, vaan se myös muuttaa heistä jokaista perusteellisesti. 

”Lähes kaikki tuttuni olivat nimittäin kuulleet kiviröykkiön luona vauvan itkua – jatkuvaa, murheellista ulinaa. He puhuivat kummituslapsesta, ja vaikka en uskonut henkiin tai muuhun hölynpölyyn, en halunnut ottaa riskejä. Niinpä en koskaan kulkenut täällä pimeällä.”

Camilla Greben Lemmikki on toinen Greben rikosromaani ja itsenäinen jatko-osa Greben ensimmäiselle teokselle: Kun jää pettää alta. Osittain teoksessa on samoja henkilöhahmoja, mutta mukaan esitellään myös uusia, kuten teini-ikäinen Jake, jolla on salaisuus, mitä ei muille kerrota, sekä nuori poliisi Malin, jonka elämän suunnan on menneisyyden tapahtumat sanelleet. Malin tuntuukin olevan kirjan päähenkilö, hän on kokenut kovia, ja hän haluaa pois Ormbergin kuolevasta kylästä. Hän etsii jollain tapaa kirjassa vielä itseään, mutta samalla pyrkii tekemään työnsä hyvin.
 Camilla Greben romaaneista on paljon hyvää sanottavaa. Henkilöhahmot ovat syvällisiä, ja niihin on paneuduttu. Kertojat vaihtelevat pääosin Malinin ja Jaken välillä hypäten välillä Hanneen. Grebe on hienosti onnistunut syventämään jo Kun jää pettää alta -romaanissa ilmennyttä Hannen muistisairautta, ja sairauden etenemistä on raastavaa seurata.

”Samaistun Namibian rannikon kauniisiin taloihin, ja hiekan tilalla on sairauteni, joka hukuttaa minut hitaasti mutta varmasti. Minä olen puut ja rakennukset, ja kirottu dementia on kuin japanilainen kudzu.

 Olen kertoja, olen kertomus.

 Olen kamera, olen talot.

 Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.”

Olen yrittänyt lukea monia dekkareita viime aikoina, ja usein olen palannut takaisin vanhaan, sillä en ole saanut vaan uusista nimistä niin kovin hyvin kiinni. Niistä on puuttunut se jokin juttu, joka kietoo mukanaan ja saa uppoutumaan kirjaan kokonaan. Tästä teoksesta se löytyi. Grebe osaa hyvin kerronnallaan kietoa lukijan teokseensa, ja saa haluamaan lisää.

Ehkä jollain tapaa odotin kirjalta kuitenkin vielä enemmän, kuin mitä se antoi. Kirjan hahmot eivät ole perinteisiä, ja tässä teoksessa kirjan ”pääpoliisi”, ei ratkaise juttua, ei löydä sitä ratkaisevaa tekijää, joka yhdistäisi rikoksen kaikki langat toisiinsa. Kirjan ”pääpoliisi” eli Malin on tässä ihminen, joka ei halua uskoa mitään pahaa kenestäkään tutustaan. Mikä tekee hänestä ehkä hieman huonon poliisin, ja todella erilaisen mihin olemme tottuneet, mutta kuitenkin hyvän ihmisen.

Annan kirjalle 4 tähteä.

Elly Griffiths- Jyrjänteen reunalla

Norfolkin rantojen jyrkänteiden alta paljastuu luita. Poliisi kutsuu paikalle arkeologi Ruth Gallowayn, sillä ehkä kyseessä ei olekkaan onnettomuus. Jäljet johtavat toiseen maailmansotaan, jolloin Britanniassa pelättiin natsi-Saksan maihinnousua. Mitä Norfolkissa tuolloin tapahtui ja miksi siitä yhä visusti vaietaan?

Arvoitus vetää Ruthia vastuttomasti puoleensa samalla kun äitiys ja pulmallinen suhde Harry Nelsoniin heittävät kapuloita rattaisiin. 

Jyrkänteen reunalla on kolmas Ruth Galloway-kirja ja se jatkaa hyvin samalla kaavalla, kuin kaksi ensimmäistäkin teosta. Kirja on kevyttä luettavaa. Se ei vaadi lukijalta paljon ja on hyvin helppo sisäistää. Henkilöhahmot ovat kevyitä ja heidän suhteensa sopivan sotkuisia. Mitään kovia isoa yllätystä ei myöskään kirjan loppuratkaisu tarjonnut. 

Kirjat ovat siis ennen kaikkea viihdyttävä, ja menettelee silloin kun ei odota kirjalta mitään kovinkaan ihmeellistä. Historiafriikkinä pidän kirjan historiallisista elementeistä ja siitä, että kirjan päähenkilö on arkeologi (joka oli muuten lapsuuteni unelma-ammatti).

Kirjasta ei oikesti ole sen kummempaa sanottavaa. Ruth Galloway-mysteerit eivät mielestäni erotu mitenkään erityisesti muista samankaltaisista teoksista ja hukkuvat aikalailla massaan.

Annan kirjalle 3 tähteä. 

Lone Theils - Runoilijan vaimo

Runoilijan vaimo on itsenäinen jatko-osa Lone Theilsin aikaisempaan teokseen Kohtalokas Merimatka, ja se jatkaa toimittaja Nora Sandsin seikkailuja.

Koska pidin Kohtalokkaasta Merimatkasta, joten päätin myös tutustua Runoilijan vaimoon. Jollain tapaa petyin hieman teokseen, odotin ehkä niin paljoa enemmän,  mutta toisaalta teos oli hyvä, tarina soljui eteenpäin ja vei mukanaan ja oli kyllä lukemisen arvoinen.

"Hän odotti pari tuntia tuloksetta samalla kun pujotteli uutiskanavalta toiselle matkapuhelin sylissään. Kaikki näyttivät samaa juttua, kaikilla oli samat kuvat, samat kolme kysymystä ja vastausta suoraan lehdistötilaisuudesta."


Kuuluisa iranilainen runoilija Manash Ishmail on paennut kotimaastaan ja päätynyt Tanskaan. Matkallaan hän on eronnut vaimostaan Aminasta, joka on kadonnut. Hän pyytää apua Globalt-lehden Lontoon kirjeenvaihtajalta Nora Sandilta, joka Aminaa jäljittäessään päätyy paikkoihin, joissa paperittomat pakolaiset piileksivät virolaisilta. Lopulta Nora pääsee Aminan jäljille, mutta samalla vaarantaa omansa. Hän kohtaa maailman, jossa joidenkin ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisen.

Kyseinen kirja sopii hyvin tähän päivään, jossa pakolaisia virtaa eurooppaan satoja tuhansia. Kirja seuraa perinteistä dekkari-käsikirjoitusta, joten joltain paikoilta on hyvinkin helppo arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidän kuitenkin edelleen kirjailijasta ja hänen luomistaan hahmoista. Pidin myös pakolaisteemasta, ja siitä että sitä ei kohdattu ehkä aivan niin perinteisesti.

Kirjan teemaksi muodostuu pakolaisuus, ihmisarvon menettäminen, ja se miksi toisen ihmisen elämä on tärkeämpää kuin toisen. Se pistää ajattelemaan, ja kohtaamaan maailman julmuuden. Kuinka epäinhimillisesti, joissain tapauksissa, kohtaamme toisen ihmisen tai mitä ennakkoluuloja omaamme.


Aion pitää Lone Theilsin takaraivossa, vielä hänestä ei ole muodostunut minulle Camilla Läckbergin tai Liza Marklundin kaltaista dekkarikuningatarta, mutta mielestäni hän on hyvää matkaa sitä kohti.

Annan kirjalle Kolme ja puoli tähteä. 

Lone Theils - Kohtalokas merimatka

Sanoin että en lue dekkareita nyt taas hetkeen, (koska ne on NIIIIN samankaltaisia, eikä niissä ole enää mitään yllättävää) mutta sorruin ja lomalla ollessani luin Lone Theilsin Kohtalokas merimatka. 

Kirja oli Elisa kirja-palvelussa alennuksessa, joten sorruin, ostin ja luin sen e-kirjana.

Kirja alkaa mysteerillä: kaksi tanskalaista nuorta tyttöä katoaa merimatkalla englantiin vuonna 1985. Kymmeniä vuosia myöhemmin tanskalainen toimittaja löytää englantilaisesta kalastajakylästä valokuvan, jossa tytöt ovat. Hän ryhtyy selvitämään yhdessä poliisin kanssa tyttöjen kohtaloa, ja miten tytöt liittyvät pahamaineiseen sarjamurhaajaan, joka nyt istuu vankilassa.

Koin kirjan mukavaksi vaihteluksi. Olen opiskellut ja tehnyt kaikkia muita hommia nyt ja oli virkistävää lukea jotain kevyttä.  

Kirjasta tuli mieleen Marklundin Annika Bengtzon -sarja, sillä molemmissa on vahva, itsenäinen toimittaja nainen, joka sotkeutuu rikolliseen maailmaan uutisjuttua tehdessään. Kirjan maailma tuntui myös hyvin samankaltaiselta Marklundin teosten kanssa. 

 Kirja vei mukanaan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmot olivat virkistäviä ja samaistuttavia. Kliseitä vilisi siellä ja täällä, mutta koska dekkarit ovat aina hyvin samankaltaisia, ei se ollut mikään yllätys.  Olin positiivisesti yllättänyt tähän kirjaan ja sarjamurhaaja- aspekti kirjassa toi sille lisäpisteitä. 

Lone Theils kirjailijana menee nyt kyllä muistiin, ja pakko tutustua hänen kirjoihinsa tarkemmin. Kohtalokas merimatka aloitti hänen Nora Sands-sarjansa, ja sarjaan on tullut jo toinenkin osa: Runoilijan vaimo, jonka taidankin pistää heti varaukseen. 

Kirja saa minulta 3,5 tähteä. 

Nyt on tullut niin paljon muuta hommailtua kesän aikana, että lukemiselle ei ole oikein riittänyt aikaa. Olen itse kirjoitellut, ja tarkoituksena olisi yksi projekti saada loppuun heinäkuun loppuun mennessä (HAH, se on hyvä asettaa itselleen deadlineja joita ei todellakaan tule saavuttamaan), ja yksi kesäkurssi olisi myös tässä nyt käynnissä. Samoin pitäisi käydä täyspäiväisesti töissä ja pitää jotain elämääkin yllä. Ja sitten myös blogia päivitellä. Kuulostaapa tämä kesä rentouttavalta, mutta ei nyt oteta liikaa paineita. 

Ann Rosman - Porto Francon vartija

Porto Francon vartija on todella todella perinteinen dekkari. Ryhmä ihmisiä löytää ruumiin, jostain hyvin oudosta paikasta (suosta tällä kertaa), ja ruumiin alkuperää kutsutaan selvittämään dekkarisarjan pääpoliisi. Jotenkin tähän onnistutaan kietomaan mukaan jollain tapaa joko poliisin yksityiselämä (kokee kriisiä asian suhteen) tai joku hänen läheisensä on sotkeutunut asiaan. Tai vaihtoehtoisesti jotain kauheaa on joskus satoja vuosia sitten tapahtunut ja nyt se kaikki kauheus selviää ja ihmiset tekevät sen takia tyhmiä päätöksiä, joista seuraa toisten ihmisten kuolema.

Jep, juuri tuollainen tämä kirja on. Ihan hyvä kirja dekkariksi, en sitä lähde yhtään epäilemään, mutta luulen, että nyt olen saanut hetkellisesti tarpeekseni niistä. Ne kertovat toinen toisesta perään hyvin samankaltaisen tarinan, ja harvat ovat oikeasti mieltä kutkuttavia, jännittäviä tai jopa pelottavia. Tämä kirja oli hyvin peruskauraa, enkä usko että luen kirjaa tulevaisuudessa uudestaan. 

Kirjasta ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Perustarina oli hyvä ja siinä oli potentiaalia, kirja oli kielellisesti hyvää ja helposti luettavaa. Pidin kirjassa siitä, että siinä kerrottiin rinnakkain kaksi tarinaa, eli ajallisesti hypittiin eri aikakausissa. Suosittelen kirjaa dekkareista pitäville, ja mielestäni Ann Rosmaniin kannattaa kyllä tutustua, jos ei ole vielä niin tehnyt. 

Minulta kirja saa 2 tähteä. 

Hiljaiselon jälkeen

Pitkästä aikaa täällä taas, hei kaikille!

Olen ollut enemmän tai vähemmän flunssassa kohta jo kuukauden ajan, ja sen takia kirjoittaminen on hieman vähäistä, mutta luettu on täällä päässä kyllä! 

Tässä siis pikaselostukset viime aikoina luetuista teoksista:

Anja Kauranen - Sonja O, kävi täällä

Sonja O oli mielenkiintoinen, ja rohkea teos. Kirjassa kuvataan opiskelija Sonja O:n elämää hyvinkin rohkeasti. Sonja O on elämänsä läpi seilaava nuori nainen, joka menee suhteesta toiseen, ottaa alkoholia ja huumeita ja elää nuoren aikuisen elämäänsä 70-luvun lopun Helsingissä. 

Pidin kirjasta todella paljon. Vaikka Kauranen kirjoittikin teoksen vuonna 1981, koin sen monet aiheet vieläkin ajankohtaisiksi. Onhan teos ehkä hankalasti luettava; lauseet on pitkiä, välimerkkejä puuttuu (taiteellisista syistä) ja aiheen voi moni kokea rankaksi tai vain epämiellyttäväksi. 

Koin kyllä kirjan hienoksi, mutta olisin varmaan arvostanut sitä vielä enemmän, jos oisin tajunnut lukea sen viisi tai kahdeksan vuotta sitten! 

Tälle kirjalle antaisin arvosanaksi 4/5

Elly Griffits - Januksen kivi

Toinen Elly Griffitsin teos johon tutustuin. Hyvin samantyyppinen, mitä ensimmäinenkin kirja oli ja perinteisen dekkarin tyylinen.  Tällä kertaa henkilöhahmoista sai paremman otteen, mutta hahmot jäivät siltikin hyvin pintapuolisiksi. Kirjassa löydetään maasta vanhan rakennuksen alta ihmisten luut, ja niiden alkuperää selvittämään pyydetään Ruth Galloway.

Murha ei ollut niin yllätävä mitä olin ajatellut, enkä tottapuhuen edes muista kirjasta mitään erityistä. Olihan se viihdyttävää luettavaa, mutta mieleen ei painunut millään lailla (tosin se, että lukemisen hetkellä olin 38 asteen kuumeessa, voi olla vaikuttava tekijä). 

Arvosanaksi antaisin 2,5/5

Shari Lapena - Hyvä naapuri

Todella hieno trilleri! Kuvittelin kirjan hyvinkin erilaiseksi mitä se päätyi olemaan! Pieni vauva katoaa jäljettömiin sillä aikaa, kun hänen vanhempansa ovat päivälliskutsuilla naapurissa. Mitä tapahtui? Kuka vei lapsen? Miten hyvin tunnetkaan naapurisi? 

Kirja vie kyllä mukanaan, ja tarina kulkee hyvin ja soljuvasti eteenpäin. Olen varma, että olen lukenut hieman samantyyppisen teoksen joskus aiemminkin ja se jäi hieman häiritsemään. Samoin kirja loppui todella keskeneräisesti ja häiritsevästi ja jätti paljon kysymyksiä. 

Arvosanaksi antaisin 3/5

Ann Rosman - Majakanvartijan tytär

Tämä kyseinen kirja on siis ensimmäinen poliisi Karin Adleria seuraavassa kirjasarjassa. Tein sen virheen, että luin ensin sarjan toisen osan (myönnettäköön, että olen usein tehnyt näin kirjasarjojen kohdalla). Päähenkilön tarina siis hieman sekoittuu, mutta onneksi ei pahasti. 

Kirja on hyvin perinteinen dekkari, taas. Ei siinä mitään, eihän kaiken tarvitse olla korkeakirjallisuutta, ja mielestäni dekkarit ovat loistavaa viihdekirjallisuutta. Tässä ei lukijalta odoteta paljoakaan. Juoni kulkee hyvin yksinkertaisella ja onnistuneeksi todetulla dekkarin kaavalla. Ruumis löydetään, poliisi kutsutaan paikalle, ja sitten selvitellään. Kuten monissa muissakin ruotsissa dekkareissa niin myös tässä poliisin yksityiselämä onnistuu sekaantumaan tavalla tai toisella murhan selvittelyyn. 

Kirja alkaa, kun pieneltä saarelta Mastrandin ulkopuolelta löydetään remontoidusta rakennuksesta ruumis. Rakennus on vanha, ja majakanvartijoiden asunnon kellaria remontoitaessa rakennusmiehet kohtaavat järkyttävän näyn: umpeen muuratusta huoneesta löytyy miehen ruumis. 

Ruumis on ollut piilossa nelisenkymmentä vuotta, eikä oikein mitään johtolankoja enää löydy. Tilannetta ei myöskään helpota että rikospoliisi Karin Adlerin omat ihmissuhteet ovat pahasti solmussa niin töissä, kuin kotonakin. 

Ketä nyt ei viihdyttäisi lukea Ruotsin upeista rannikkomaisemista, ja kuvitella niinkin idylliseen paikkaan murhaa. Ruotsalaiset kieltämättä osaavat kirjoittaa hyviä dekkareita, ja jotkut niistä saavat lukijat varpailleen ja koukutettua mukaan heti alusta alkaen. Tämä ei mielestäni kuitenkaan niin hyvä ollut. Ann Rosman mielestäni kirjoittaa enemmänkin viihteellistä rikoskirjallisuutta, sen kiven kovan, hieman pelottavan rikoskirjallisuuden sijaan, jota olisin ehkä toivonut. Hänen tarinoillaan on hienot ideat, ja ne toimivatkin, mutta jotenkin ne kaipaavat jotain lisää. Ehkä jonkinlaista elämän raakuuden kuvaamista. 

Tässä kirjassa myös jotkut juonenpätkät tuntuivat todella kummallisilta. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta, ja mielestäni niitä ei perusteltu tarpeeksi. Murhaaja tuntui loppujen lopuksi pääsevän kuin koira veräjästä, ja jotekin itselleni jäi todella epätyydyttynyt olo. 

Lotte & Soren Hammer - Saastat

Saastat on Lotte & Soren Hammerin esikoisteos ja aloittaa rikosylikomisario Konrad Simosenista kertovan dekkarisarjan. Kirjailijat ovat tanskalaisia, ja sinne myös tapahtumatkin sijoittuvat.

Koulun liikuntasalin katosta roikkuu viisi alastonta ja silvottua miehen ruumista. Tapahtumat järkyttävät koko Tanskaa, ja jutusta tulee median suosikkitarina.
Joukko pedofiilien vastustajia on päättänyt panna lapsiinsekaantujat vastuuseen teokseen, ja joukkomurha on vastalause tanskalaisen oikeuslaitoksen saamattomuudelle. Pian lynkkausmieliala valtaa koko maan, ja poliisilla on iso työ pitää kaikki hallinassa.

Kirja on erikoinen dekkari sen suhteen, että tekijät esitellään heti alussa. Niitä ei yritetä peittää millään tavalla, ja lukijalle ei jää mitään pohdittaavaa, ainoastaan kuvatun poliisityön seuraaminen.
Minun oli todella vaikea päästä kirjaan sisälle. Nielen yleensä dekkarit yhdeltä istumalta, ilman sen mitään kummempaa ongelmaa, mutta tätä pakotin usean päivän ajan itseni lukemaan. Ehkä tässä oli vialla juuri se, että lukijalle ei jätetty tässä oikein mitään vastuuta.

En myöskään pitänyt kirjoittajien tavasta kirjoittaa. He eivät mielestäni esitelleet henkilöhahmoja selkeästi, ja olin välillä pihalla kuka oli kukakin. Hahmoista puhuttiin joissain kohdissa etunimillä ja toisissa taas sukunimillä, ja en pysynyt oikein perässä kuka oli kuka. Muutenkin kirja tuntui vaikeaselkoiselta ja sekavalta luettavalta. Dekkarit harvoin ovat tekstin puolesta mitään kirjallisia mestariteoksia, ja jotenkin tässä jäi fiilis, että kirjailijat yrittävät aivan liikaa.

Kirjan päähenkilönä on rikosylikomisario Konrad Simonsen, ja häntä, että hänen murharyhmäänsä seurataan tässä teoksessa. Tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista. Kirja kertoo mitä voi tapahtua kun oikeus otetaan omiin käsiin. Mitä tapahtuu, kun yhteiskunta ei auta, ja pettää jatkuvasti ne jotka apua eniten tarvitsisivat.

Dekkareiden suhteen, on niitä parempikin tullut luettua. En taida kyllä enempää aikaa tähän nyt

Kirja sopisi paljon paremmin televisiosarjaksi. Siinä teoksen piirteet, ja vivahteet tulisivat paremmin esille.

Ann Rossmann - Noitavasara

Noitavasara on toinen osa Ann Rosmannin rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovassa dekkarisarjassa. Ostin kirjan kirpputorilta, joten sarjan ensimmäinen osa on lukematta. Pistin sen kyllä kirjastossa varaukseen, ja nyt odottelenkin sen saapumista.

Keskiaikaisiin vaatteisiin puettu naisen päätön ruumis löydetään vanhalta uhrikiveltä. Samaan aikaan Rouva Wilson löytää puutarhastaan ihmisen pään. Rikoskonstaapeli Karin Adlerin, sekä muiden hämmästykseksi ruumis ja pää eivät kuuluneet yhteen. Pian surmattuja naisia alkaa löytyä lisää ja rupeaa vaikuttamaan siltä, että paikan historia nitoutuu jollain tavalla yhteen viimeaikaisten tapahtumien kanssa.

Kirja on hyvin perinteisellä dekkarikaavalla rakennettu teos. Se seuraa monella tapaa ruotsalaisia dekkariperinteitä. Päähenkilönä on naispoliisi, joka tutkii murhien sarjaa, jotka tapahtuvat meren läheisyydessä. Murhat ovat raakoja ja häikäilemättömiä (kuten kunnon dekkarissa pitääkin olla), sekä poliisit nerokkaita.

Tarina on hyvin koostettu, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että tarina on hyvin mietitty alusta loppuun. Henkilöhahmoihin olisin toivonut hieman enemmän syvyyttä, mutta koska en ole ensimmäistä teosta lukenut, niin voi olla että siinä avataan hahmoja vielä enemmän. Kirja pistää lukijan arvailemaan tekijää, ja sitä pitääkin miettiä.

Elly Griffiths - Risteyskohdat

Bongasin tämän kirjan kirjamessuilta. Jollain messupisteellä oli arvostelu kyseisestä kirjasta (tai sen jatko-osasta) ja se herätti mielenkiintoni.

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Norfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö, vai esihistoriallinen löytö?
Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu  saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vainun ansioista. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla - ja Ruthin rooli poliisin neuvonantaja käy todella vaaralliseksi.

Risteyskohdat kirja aloittaa Ruth Galloway- sarjan. Kirja on kevyt trilleri. Sopiva iltapäivä-luettava. Se ei vetänyt mukaansa kovinkaan innokkaasti, mutta oli ihan sopivaa ajankulua. Ajattelin kyllä, että voisin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, ja lukea hänen seuraavankin Gallowayn kirjan.

Ruth Gallowayn hahmo vaikuttaa lähinnä säälittävältä. Hän tuntuu inhoavan itseään monelta eri kannalta, vaikka hänellä ei olisi siihen syytä. Hän tuntuu olevan eksyksissä ja jotenkin kaipaavan huomiota. Ei yhtään perinteisen dekkarin nais-sankari. Ehkä sen takia minun pitäisikin olla innoissani tästä päähenkilöstä, mutta en vain ole.

"Ruth hankaa itseään pyyhkeellä pontevasti ja tuijottaa huuruista peiliä varsinaisesti sitä katsomatta. Hän tietää mitä siellä näkyy, eikä tieto ole sen lohduttavampi kuin vanhempien rukoukset. Olkapäille ulottuva ruskea tukka, siniset silmät, vaalea iho - ja seisoipa hän millä tavalla tahansa vaa'alla, joka nyt on karkotettu siivouskomeroon, hän painaa kahdeksankymmentä kiloa. Hän huokaa (paino ei määrittele minua, läski on vain mielentila) ja puristaa tahnaa hammasharjalle."

Seuraavaa teosta en kyllä suunitellut ostavani, vaan voisin sen lainata kirjastosta. Kirja ei tosiaan iskenyt minuun niin kovasti. Siinä oli todella monia piirteitä, joita hyvässä dekkarissa yleensä on, mutta siitä puuttui se jokin mikä tekisi siitä erinomaisen.

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

Nappasin kirjan mukaani vanhempieni kirjahyllystä viimeksi siellä käydessäni (sori äiti, hukkasin sen, mutta palautan sen heti kun löydän), sillä kaipasin juna-matkalle jotain luettavaa. Ihana kyllä, viimeksi junalla kulkiessani eräs vanhempi rouva tuli kertomaan minulle kuinka ihanaa oli, että joku lukee oikeita kirjojakin vielä. 

Kuolonkolari öisellä tiellä vaikuttaa rutiinijulta, joka ei häiritse Fjällbackan rauhaa eikä Patrikin ja Erican hääsuunnitelmia. Mutta vähitellen muualta maasta alkaa tihkua tietoja oudoista kuolemantapauksista, jotka näyttävät kytkeytyvät Fjällbackan juttuun. 

Oman kaaoksen tuo tullessaan riehakas kuvausryhmä, joka saapuu seudulle tekemään "Fuckin Tatum"-nimistä tv-sarjaa. Kun yksi ohjelman osallistujista kuolee, Patrik ja Erica tietävät olevansa lähes ylivoimaisen haasteen edessä. 

Pahanilmanlintu on neljäs Fjällbackan- sarjaan kuuluva kirja, ja mielestäni ehkä huonoin niistä. Kirjan tarina on ihan ok, mutta ei mielestäni yllä muiden kirjojen tasolle. Kirjassa tuntuu olevan juoni hukassa suurimman osan aikaa, ja viimeisillä sivuilla kaikki nitoutuu yhtäkkiä, jopa hieman huomaamattomasti yhteen. 

Fjällbacka- kirjoissa seurataan kirjailija Erica Falckia ja hänen miestään Patrikia, joka on poliisi. Kirjoissa tutustutaan Erican ja Patrikin perhe-elämään, joka usein sekottuu tavalla tai toisella Patrikin poliisityöhön ja tutkimuksiin. Tällä kertaa pariskunnalla on huolehdittavana heidän pieni Maja-tyttärensä, sekä Erican sisko Anna, ja hänen lapsensa. Sekä omat häät, jotka kolkuttelevat nurkan takana. 

Olen tosiaan lukenut kaikki aiemmat Läckbergin Fjällbackan kirjat, useamman jo useampaan otteeseen, ja suosittelen niitä aina kaikille dekkarista pitäville. 

P.S. Päivityksestä tuli nyt kauhen lyhyt osittain sen takia, että en vain löydä kyseistä kirjaa mistään (Ei ilmeisestikkään kannata siivota!), ja muistini on flunssan takia hieman huonomman puoleinen. Ja ihan vain sen takia, että olen mielestäni jo useampaan otteeseen hehkuttanut Läckbergiä, joten mitä sitä itseään turhaan toistamaan. 

Halloween lukuhaaste

Kirjakissan hostaama Halloweenin lukuhaaste on nyt ohi! Minun oli tarkoitus lukea enemmän ehkä hieman teemaan sopivia kirjoja, mutta laskin nyt murhamysteerit ja dekkarit Halloweenin teeman mukaisesti, koska..noh..murha, kuolema, Halloween... Pitääkö sitä selitellä enempää?

Sain tosiaan vain kaksi kirjaa luettua haasteen aikana:

Mons Kallentoftin - Viides vuodenaika, josta voit lukea pidemmän postauksen täältä

ja

Emelie Scheppin - Ikuisesti merkitty, josta on tulossa parin päivän sisällä tarkempi postaus

Olen vähän pettynyt itseeni, ehdin lainaamaan yhden oikeasti teemaan sopivan kirjan, mutta kaikkien Lokakuun kiireiden takia en kerennyt sitä edes aloittamaan. Toisaalta huomasin haasteenkin myöhässä, melkein kuun puolessavälissä, koska olen niin huono olemaan aktiivinen seuraamaan näitä juttuja! NOTE TO SELF: ole aktiivisempi! 

Olin itseasiassa myös miettinyt, että olisin voinut lukea uudestaan Pikku Vampyyri-kirjoja, sillä ne ovat täysin ihana klasikkoja (ainakin minulle) ja vie minut uudestaan ala-asteelle, jossa opettajamme luki niitä luokalle. Harmittelen nyt, että ne jäivät välistä, tämä olisi ollut loistava tilaisuus uppoutua taas niihin.


Tämä haaste oli kyllä ihan mahtava idea, ja todella ihanan sopiva Lokakuuhun!

Mons Kallentoft - Viides vuodesaika

Sitten auto jatkaa matkaansa vieraaseen vuodenaikaan. Siinä vuodenajassa nuorta naista odottaa huone. Armoton huone. Pimeydestä ja valosta tehty huone. Huone ilman tunteita. Huone, jossa kuolemaa ja elämää ei erota toisistaan. Huone, jossa ihminen unohtaa olevansa ihminen. 
Raakaakin raaemmin surmatun naisen murhaa tutkiessaan rikoskonstaapeli Malin Fors äkkää yhtäläisyyksiä aikaisempaa, ratkaisemattomaan kidutusrikokseen. Onko samankaltaisia tapauksia muuallakin, ja kuinka laajasta pahuuden vyyhdestä on kyse?

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä kiehtovasti kirjoitettua kirjaa. Heti ensisivuilta lähtien tuntui kuin jokin näkymätön pahuus leijuisi näkymättömästi tarinassa mukana.
Ehkä mielenkiintoisin osuus on se, että tarina on kirjoitettu ehkä enemmän ajatuksenjuoksun tyylisesti, kuin perinteiseen malliin. Sitä olikin alussa hankala lukea, mutta loppujenlopuksi juuri se tekikin kirjasta niin erikoisen ja kiinnostavan

Malin Fors on entinen alkoholisti ja nerokas poliisi, joka yhdistää kolme raakaa ja julmaa rikosta toisiinsa. Hän syöksyy päätäpahkaa ja pakkomielteisesti rikoksen tutkintaan ja uppoutuu näiden mykkien naisten tarinaan. Hänen on pakko selvittää mitä heille tapahtui, heidän äänennensä kummittelee hänen päässään ja käskevät häntä selvittämään mitä heille tapahtui.
 Malinin oma elämäkin on mylleryksessä, miten yhdistää perhe ja työ, ja pitää itsensä selvänä.

Tutkinta etenee ja pian Malin kollegoineen huomaakin sen olevan täynnä salaliittoja ja salattuja sopimuksia.

"Minä huusin silloin. Sisälläni. Hydra ei koskaan lakkaa liikkumasta, etsimästä uutta lihaa tärveltäväksi, ahmittavaksi, tuhottavaksi. Se ei lopu koskaan. Ja nyt auringon peittämä pilvi, pahuuden paksu musta paisunut ja rikinkatkuinen pilvi. Tänne pahuus ei ulotu. Sillä minua ei ole. Sydämen lyö, mutta ei ole elossa."

Viides vuodenaika on viides Malin Fors-romaani, ja jotenkin hyppäsin suoraan siihen lukematta aikaisempia kirjoja. En tiedä miksi tein niin, kirjan kansi kyllä näytti todella kiinnostavalta, mutta niin näyttää muidenkin Mons Kallentoftin kirjojen kannet. Ne ovat kiinnostavia, ja karmealla tavalla kauniita samanaikaisesti.
Totesinkin kirjan lopulla että pakko lukea aikaisemmat Kallentoftin romaanit, ne olivat niin erilaisia rikosromaaneja kuin mitä aiemmin olin lukenut. Kiehtovia, erilaisia, karmivia ja luihin ja ytimiin meneviä.

"Sitten hän katsoo Malinia, katsoo tätä suoraan silmiin kymmenen sekuntia, näyttää miettivän sanoako sanat, jotka hänellä on huulillaan, olisiko oikea taktiikka sanoa ne, ja Malin näkee epävarmuuden hänen silmissään, kin hän tahtoisi tehdä oikein ystäviensä edessä."

Ei ole mikään yllätys, että Mons Kallentoft on ruotsalainen kirjailija. Kuten olen jo aiemmin todennut, ruotsalaiset kirjoittavat aivan mahtavia dekkareita. Pakko mennä tämän kirjoitettua kirjaston sivuille ja metsästää aiemmat kirjat. Tai yrittää bongata niitä kirjamessuilta viikonloppuna!

Tess Gerritsen - I know a secret

Onko teille koskaan käynyt niin, että tuijotatte kirjan kantta ja olette 100% varmoja ettette ole lukeneet kyseistä kirjaa, ja kun avaatte sen ja luette ensimmäisen lauseen teillä välähtääkin että "joo, hetkinen luin tämän viime kuussa"...

Minulle kävi juuri niin tämän kyseisen kirjan kanssa. Olin lukenut tämän heti lainattuani ja jostain syystä en ollut palauttanut sitä kirjastoon vielä (todennäköisesti sen takia, että en ollut tehnyt siitä päivitystä) ja raahasin sen jopa täältä Seinäjoelta Helsinkiin kun kävin siellä viime viikonloppuna siinä toivossa, että ehtisin sen siellä lukemaan. Olin kuitenkin niin kiireinen sielläkin, etten edes avannut kirjaa ja tänään ajattelin että uppoudun sen pariin... kunnes tajusin että olin lukenut sen jo..

In a house decorated with horror movie posters, a young woman's body is found. Detective Jane Rizzoli and forensic pathologist Maura Isles are called to the murder scene, but are unable to find a immediate cause of death.
Their investigation leads them to a high-profile case that was seemingly solved years before. But when another body is found the link between the two victims id clear. 
One woman know the killer is coming to her next. She's the only one who can help Rizzoli and Isles catch him. But she's hiding something....

Koska olen jo useampaan otteeseen hehkuttanut täällä olevani Rizzoli & Isles -kirjojen fani, oli minun pakko saada tämä kirja käsiini. En olisi edes törmännyt koko kirjaan ilman Seinäjoen kirjaston kirjavinkkausta, jossa se oli esillä, ja josta kiireen vilkkaa nappasin sen käsiini.

Kirjassa seurataan Jane Rizzolia ja Maura Islesiä kun he pähkäilevät taas uuden murhan kanssa. Koska olen lukenut jo kaikki muut kyseisen sarjan kirjat, oli tähän kirjaan uppoutuminen kuin kotiinpaluu. Kirja on perinteinen poliisidekkari, jossa seurataan rikostutkijoiden ja poliisien selvittelyä murhaajan kiinni saamiseksi, eikä mielestäni kovinkaan paljoa eronnut tarinankulullisesti muista Gerritsenin teoksista.

"But everything is not fine, I think as I hang up. Detective Rizzoli is looking for me, and I'm astonished by the speed with which she's connected me to the others. But she can't possibly know the whole story, and she never will.
Because I will never tell.
And neither will he."

Teos ei mielestäni kuitenkaan ollut Gerritsenin parhaimpia kirjoja ja petyinkin hieman kirjan lopputulokseen. Olisin kaivannut enemmän kaikkea: enemmän kauhua ja pelkoa, jota Gerritsen niin usein viljelee teoksissaan, mutta sainkin mielestäni hieman pintakäsiteltyä tunnetta, josta olisi voitu mennä niin paljon syvemmällekkin. Yksi syy minkä takia pidänkin Gerritsenin kirjoista on se, että niissä mennään ihmismielen syvimpiin onkaloihin ja kaivetaan se pahuus esille.

"Turning, she quickly scanned the street, surveying every doorway, every window. Was that face watching her from the second floor? Did something move in the alleyway? everywhere she looked, she imagined ominous silhouttes."

Oli kirja kuitenkin luettava, varsinkin jos muutkin Gerritsenin teokset on lukenut.. Kirja on ilmestynyt jo suomeksi, ja tämä on mennyt minulta jotenkin ihan täysin ohi (miten on mahdollista?!?!?!?).

Camilla Läckberg - Noita

HUOM: Kirjoitin tämän päivityksen jo aaaaikoja sitten, olen koko elokuun ollut vain niin superkiireinen/stressaantunut, etten kerennyt aiemmin tätä julkaisemaan :)

Täällä se on! Uusin Läckberg suomennettuna! Tietenkin minun piti heti perjantaina, kun kirja ilmestyi, marssia kirjakauppaan heti herättyäni ja käydä hakemassa kirja omiin kokoelmiin.

Uhmattuani tuulta ja sadetta (ah, suomen kesä!) pääsin vihdoin ja viimein lukemaan kirjaa. Kirja oli uskollinen edeltäjillensä, samalla tavalla mukaansatempaava, ja kaikkien aiempien kirjojen jälkeen oli kiva palata tuttuun ja turvalliseen (tai no ehkei niin turvalliseen) Fjällbackaan.

Tyttö katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätää ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi nelivuotias tyttö, joka myöhemmin löydettiin kuolleena.

Tuolloin sieppaamisesta ja taposta syytettiin kahta teinityttöä. Heistä toinen jäi elämään hiljaiseloa kylään ja toinen on nyt kolmenkymmenenvuoden jälkeen palannut takaisin, ihailtuna Hollywood näyttelijänä. 

Patrik Hedsröm Tanumin poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää. Erika Falck, joka on aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta, avustaa tutkimuksissa. 
Tutkimuksen edestessä alkaa paljustua synkkiä vaiettuja salaisuuksia, ja vanhat salaisuudet kantavat pitkälle. Ja mitä ihmettä kaikella tällä on tekemistä on 1600-luvulla noituudesta tuomitun naisen kanssa?

Sen jälkeen kun olin kirjan saanut noin puoleenväliin (kirjassa on siis yli 600 sivua) alkoi jo aurinko taivaalta pilkistämään, joten siirryin mansikoiden kanssa parvekkeelle lukemaan.

Kirjassa tosiaan seurataan vanhoja tuttuja hahmoja; Tanumin poliisilaitoksen väkeä, Patrik Hedströmiä, hänen vaimoaaan Erika Falckia ja heidän perhettään, sekä ystäviä ja sukulaisia. Onkin viihdyttävää aina lukea samojen henkilöiden elämästä ja huomata miten henkilöt kehittyvät. Olisin tässä kirjassa toivonut hieman enemmän Patrikin ja Erikan perhe-elämän kuvailuja, mutta ymmärrän myös hyvin miksi ne eivät ehkä sopineet kirjan aiheisiin.

Kirjassa käsiteltiin paljolti tekojen seurauksia sukupolvien päähän. Miten vanhempien synnit painavat lapsia, ja miten ne vaikuttaa heihin. Minkäikäisenä on vastuussa teoistaan, milloin pitäisi ymmärtää tekojensa merkitykset ja mitä voi laskea nuoruuden hölmöilyksi. Kirja on monella tapaa synkkä, ja kertoo hyvin rikkinäisistä ihmisitä, jotka ovat tehneet virheitä ja vääriä päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Kirjassa on heti alusta pitäen enteilevä tunnelma, sieltä täältä tulee poimittuja vihjeitä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Sen pystyy enteilemään, ja ei voi kuin lukea vierestä ja katsoa kuinka hahmot askel askeleelta kulkevat kohti tuhoa.

Olen tosiaan kaikki aiemmat Läckbergit lukenut ja ihastuin niihin heti ensimmäisen kirjan myötä. Viimeisin kirja Leijonankesyttäjä, oli kuitenkin monella tapaa  Camilla Läckbergin paras teos. Ja olen tämän kirjan luettuani edelleen sitä mieltä. Leijonankesyttäjän jälkeen Läckbergin odotetaan varmasti voittavan itsensä ja kirjoittavan yhtä kiehtovalla tavalla karmivan kirjan, mutta valitettavasti Noita ei mielestäni siihen yltänyt.

Vaikka Noidassa oli paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia, tuntui se paikoin pinnalliselta, henkilöhahmoihin ei perehdytty tarpeeksi ja mielestäni kirjassa tapahtui liikaa. Siinä oli liian monta juonenpätkää ja liian monta päähenkilöä, joiden elämää tuli seurattua ja keiden tiesi jollain tavalla sitoutuvan kaikkeen. Kaiken tämän takia tuntui, että kirja ei syventynyt tarpeeksi olellisiin yksityiskohtiin.

Kirja oli mielenkiintoinen monella tapaa ja ajatuksia herättävä. Ei ehkä lempikirjani Camilla Läckbergin valikoimasta, mutta ei myöskään huonoin.

Samuel Björk - Yölintu

Yölintu on toinen Samuel Björkin romaani, ja aivan yhtä kiehtova kuin edeltäjänsä Minä matkustan yksin. 

"Aukiolla makasi kuollut tyttö. Höyheniä? Herranjumala. Metsässä makasi alaston tyttö. Höyheniä ympärillään. Valkoinen lilja suussa."

Teinitytön ruumis löytyy metsästä kummallisen asetelman keskeltä. Rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger jäljittävät murhaajaa, mutta kummankin yksityiselämän murheet häiritsevät heidän keskittymistään, ja tutkinta ajautuu umpikujaan. 

Kun tuntematon nuori hakkeri lähettää poliisille kammottavan videon, Holger tiimeineen joutuu kilpajuoksuun aikaa vastaan, sillä pian heillä olisi uusi uhri.

Samalla tapaa kuin Camilla Läckbergin teokset ovat
mielenkiintoisa, koska niissä kuvataan kirjan päähenkilöiden elämää tasapainoisina ja vastapainona kaikelle kauheudelle, on Samuel Björkin kirjat mielenkiintoisia, koska niissä päähenkilöiden elämä on ihan täyttä helvettiä. 

Päähenkilöt eivät ole tasapainossa, he ovat rikki niin monella tapaa, he juovat liikaa ja polttavat liikaa. Heidän elämänsä on jo ennestään rikki, ja siltikin masokistin tavoin he muistuttavat itseään elämän kauheudesta tunkemalla elämäänsä työn kautta lisää kauheutta.

"Miten hyvältä se tuntuikaan. Hänelle tuli rauhallinen olo. Lämmin. Tuntui että elämä oli oikeastaan kaunista. Mutta sitten hän äkkiä heräsi. Kaupungin ääniin. Todellisuuden ääniin. Tähän kaikkinielevään pimeyteen, ja nyt hänen oli vaikea käsittää miksi hän oli suostunut yrittämään. Elämistä. Hänhän oli päättänyt, eikö niin?"

Päähenkilö Mia Krüger on masentunut, hänen elämänsä on tyhjää, ja vaikka hän on nerokas ja taitava poliisi, ei hän siltikään näe elämässään mitään järkeä. Hänen siskonsa on kuollut, ja hän vain haluaa mennä ja liittyä hänen seuraansa.
Mian pomo Holger Munch epätoivoisesti toivoo voivansa palata vielä vaimonsa kanssa yhteen. Hän elättelee turhia toiveita, että ex-vaimo ottaisi hänet takaisin, vaikka vaimolla on jo uusi mies. Hän polttaa liikaa ja uppoutuu työhönsä. 

Kirjassa kerrottiin asioita kahdelta eri ajanjaksolta. Murhaaja kertoi miten hänestä tuli murhaaja, ja pääasiassa seurattiin tutkijoita, jotka yrittivät epätoivoisesti selvittää kuka murhaaja on, ennenkuin hän nappaa uuden uhrin

Kirjaa lukiessani mietin, että kyllä pohjoismaalaiset (poistin suomen tästä, koska minulla on suuri ongelma lukea suomalaisia dekkareita) osaavat kirjoittaa dekkareita. Johtuukohan se siitä, että suurimman osan vuodesta asumme täällä kylmässä ja piemässä Pohjolassa, jossa ihmisluonto näyttää herkemmin julman puolensa.  

"Lopulta hän pääsi pystyyn, huuhtoi suunsa ja kasvonsa kylmällä vedellä ja jäi katselemaan peilikuvaansa. Hän oli kalmankalpea. Entisen minänsä aave."

Tarina on monella tapaa perinteinen sarjamurhaaja - tarina. Etsivät taistelevat aikaa vastaan, ja yrittävät löytää syyllisen, ennenkuin murhaaja löytää uuden uhrin. Murhaaja tässä kirjassa ei ole se, ketä ensimmäiseksi ajattelisi. Harvoinhan se on juuri se ihminen. Itseasiassa kirjassa ei anneta kovin montaa vihjettä ennen loppua, että kuka murhaaja oikeasti on, vaan enemmänkin tuntuu että kirjailija tarkoituksella ohjailee lukijaa väärään suuntaan.

"Ei se tuntunut juuri miltään. Kun hän tappoi Matsin. Veitsellä, jonka hän oli varastanut keittiöstä. Oikeastaan hän oli lähinnä utelias, kun mustaksi meikatut silmät tuijottivat häntä ja veri valui tummaan liejuun."

Pidin kirjasta suuresti. En malta odottaa, että Samuel Björkiltä tulee uusia teoksia, sillä ne ovat kyllä monella tapaa omaa luokkaansa. Niissä on toki perinteisiä pohjoismaalaisten rikoskirjallisuuden piirteitä, mutta kuinka monella tapaa oikeasti voi kirjoittaa hyvää rikoskirjallisuutta ilman että siihen muodostuu samoja piirteitä mitä monissa muissa saman genren kirjoissa on?

Tess Gerritsen - Taidonnäyte

Yksi tämän vuoden projekteistani on lukea Tess Gerritsenin kaikki Rizzoli & Isles- sarjan kirjat (älä erehdy luulemaan, että kirjat ja kirjoihin löyhästi perustuva tv-sarja ovat yhtään samanlaiset). Totta puhuen olen nämä kaikki kirjat jo aikaisemmin lukenut, mutta tällä hetkellä kaipaan jotain aivot narikkaan-lukemista (ja sitä nämä kirjat tarjoavat minulle), ja kuka nyt ei rakastaisi kunnon dekkareita.

"Nousen sohvalta ja kävelen TV:n ääreen. Painan käteni kuvaruutua vasten. En kuuntele toimittajan kertojanääntä; keskitän kaiken huomioni tuon naisen kasvoihin."

Uhri on olohuoneessa. Auki viiletty kurkku. Ilmastointiteippisiteet.
Etsivä Jane Rizzoli ymmärtää heti, miksi hänet on kutsuttu paikalle. Tilanne on karmivan tuttu. Yöllinen murtautuminen ikkunasta sisään. Uhri tai uhrit yllätetty unesta. Siististi laskostettu yöpaita makuuhuoneen tuolilla. Ja kateissa oleva nainen.
Kaikki tuntuu viittaavan lehdistön Kirurgiksi kutsumaan nerokkaseen sarjamurhaajaan. Tämä ei kuitenkaan voi olla jhänen työtään. Warren Hoyt on visusti lukkojen takana.
Mutta mitä on tapahtunut uhrin vaimolle?

Taidonnäyte on toinen Rizzoli & Isles romaani. Suunnitelmana oli, että lukisin kirjat järjestyksessä, mutta koska en omista ensimmäistä kirjaa (ja koska jouluna luin neljännen kirjan) päätin aloittaa toisesta kirjasta. Kirjoja ei oikeastaan tarvitse lukea järjestyksessä (paitsi kaksi ekaa kannattaa lukea järjestyksessä, ihan vain sen takia että ensimmäisen kirjan tapahtumat vaikuttavat suuresti toiseen kirjaan) ja kirjoissa on aina uudet rikokset, mutta koska päähenkilöiden tarinat kehittyvät kirjasarjan kuluessa, olisi se kuitenkin suotavaa.

"Hän istui autossaan ilmastointilaitteesta tulvivassa lämpimässä ilmavirrassa. Hiki helmeili hänen kasvoillaan. Illan kuumuuskaan ei kyennyt karkottamaan vilun väristyksiä, jotka ruumiinavaussalin jäljiltä vaivasivat häntä edelleen."

Kirjan päähenkilönä on Jane Rizzoli, Bostonin poliisin etsivä. Hänen täytyy pitää yllään kovaa ulkokuorta miesvaltaisessa ympäristössään, ja onkin tottunut pidättelemään tunteitaan. Jane on kova ja vahva naishahmo, joka pitää päänsä, ja osoittaa olevansa miesten arvoinen, ellei jopa parempikin. Tässä kyseisessä kirjassa nähdään kyllä Janesta toinen herkempikin puoli, kun FBI:n agentti Gabriel Dean tunkeutuu käynnissä olevaan murhatutkimukseen, ja lopulta hän ja Jane löytävät yhteisymmärryksen.

Kirjassa hypitään paikoin kahden eri ihmisen välissä. Kirjassa seurataan päähenkilöä Janea, mutta kirjassa on myös kohtia, jolloin murhaaja kertoo omaa tarinaansa. Hän paljastaa ajatuksiaan ja kertoo minkälainen ihminen hän on, mitä hän ajattelee. Nämä kohdat ovat ehkä kirjan kammottavia, niissä kuvataan todellista kammoksuttavaa psykopaattista murhaajaa ja hänen ajatusmaailmaansa.
Pidän siitä, että kirjassa annetaan murhaajaankin syvempi näkökulma. Hän ei ole vain se joku kammottava hahmo, vaan tavallaan hänellekkin annetaan tässä puheenvuoro.

Yritin kauheasti miettiä mitä muuta sanottavaa minulla olisi kirjasta, mutta törmäsin koko ajan siihen että en voi sanoa mitään paljastamatta liikaa ensimmäisen kirjan tapahtumia. Jota en halua nyt tehdä.
Joten taidankin tätä kirjaa miettiä sitten tarkemmin sitten ensmmäisen kirjan kohdalla (ensimmäinen kirja on muuten nimeltään Kirurgi). Palaillaan siis myöhemmin asiaan!

Rizzoli & Isles-Kirjat

• Kirurgi, 2002
• Taidonnäyte, 2003 Luettu
• Synnintekijä,2004
• Kaksoisolento, 2005 Luettu
• Katoaminen, 2006
• Mefisto-klubi, 2007
• Voitonmerkki, 2009
• Jääkylmä, 2010
• Hiljainen tyttö, 2011
• Eloonjäänyt, 2012
• Salametsästäjä, 2015

P.S. Kävin Taidonnäytteen ostamassa tänään kirpputorilta, ja arvatkaapa vaan kuinka rasittavaa oli yrittää saada hintalappua irti kirjan kannesta! Ihan tuskaa!

Claire Douglas - The sisters

Jos rakastit Nainen Junassa -kirjaa, tulet rakastamaan tätä! Claire Douglasin The Sisters on aivan mahtava psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on 29-vuotias Abi, joka on 18 kuukautta aiemmin menettänyt identtisen kaksosensa traagisessa onnettomuudessa.

"I see her everywhere. 
She's in the window of a Italian restaurant on the corner of my street. She has a glass of wine in her hand, something sparkly like Prosecco, and her head is thrown back in laughter, her blond bob cupping her heart-shaped face, her emerald eyes crinkling."

Abi on aloittanut uuden elämän Bathin kaupungissa, ja siellä tutustuu lähes samanikäiseen naiseen nimeltä Bea. Bea on luonteeltaan iloinen ja kupliva, ja mukaansa tempaava. Pikkuhiljaa Abi huomaa elävänsä samassa talossa Bean ja hänen kaksoisveljensä Benin, ja muutaman muun ihmisen kanssa. Kaikki näyttää hyvältä, kunnes rupeaa tapahtumaan outoja asioita, jotka saavat Abin epäilmään omaa ja asuintovereidensa mielenterveyttä.

Päähenkilö Abi kirjassa on ristiriitainen hahmo. Välillä huomasin olevan hänen puolellaan ja kannustavan häntä, ja välillä ihmettelin kunnolla hänen motiivejaan, ja olin varma, että hän on seonnut. Kirjan loppukin herättää suuresti ristiriitaisia tunteita.
Abin motiivi ja epätoivo ystävystyä Bean kanssa on vähintääkin kyseenalaista, se pistää miettimään kuinka riippuvainen ystävyydestä, ja toisesta ihmisestä voi ollakkaan.

"I know now, in the cold light of day, that Beatrice isn't cruel, that see wouldn't deliberately try and hurt me. She would surely know how important those letters are to me. I've got a bond with Beatrice, she's been amazing, allowing me to become part of her life. It is as she knew, even at our first meeting, how much i needed her friendship"

Imeydyin kirjan maailmaan hetkessä mukaan. Olin varma, koska kirja on englanniksi en jaksaisi pitää keskittymistä yllä, mutta voi kuinka väärässä olinkaan. Kirjassa on paljon samaa henkeä kuin Nainen junassa- teoksessa. Se kertoo rikkinäisestä yksinäisestä naisesta, jonka mielenterveyttä kaikki epäilevät, jopa hän itse. Kirjassa on vahva naishahmo, joka on kaikkea muuta kuin perinteinen vahva nainen. Hän on rikki, virheitä ja itseinhoa täynnä.

Törmäsin kirjaan Pinterestissä. Muistaakseni. Olin tehnyt varauksen kirjaan, ja kävin sen hakemassa tänään, joten oletan että olen törmännyt siihen Pinterestissä ja sen jälkeen tehnyt kirjaan varaukseen. Hyvä minä ja muistini! Kirja on Claire Douglasin esikoisromaani, joka on julkaistu kotimaassan vuonna 2015, eikä sitä ole vielä suomennettu. Olisin todella kummissani, jos kirja ei tulisi suomen markkinoille jossain vaiheessa, on se niin hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu.

Pienen googlettelun jälkeen huomasin, että Claire Douglasilla on toinenkin kiehtovan kuuloinen kirja julkaistu tänä vuonna;Local Girl Missing. Pitää muistaa tuo laittaa lukulistalle.