Heidi Köngäs - Sandra

Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä. 

Helen Garner - Vierashuone

Helen on tarjonnut vierashuoneensa syöpäsairaalle ystävälleen Nicolalle hoitojen ajaksi, ja viikkojen kuluessa Helenistä muodostuu Nicolalle ystävän lisäksi sairaanhoitaja, psykologi ja suojelusenkeli. Itsepäisesti toiveikas Nicola uskoo puoskarilääkärin hoitoihin, ja vielä parantuvansa, mutta Helen näkee Nicolan toiveiden läpi, ja hyvinkin suorapuheisesti arvostelee tämän uskoa. Aikaa Nicolalla ei olee enää paljoa, eikä hän vielä ole ymmärtänyt kuolevansa, eikä Helen yksin jaksa kantaa ystävänsä taakkaa.

Vierashuone on vaikuttava teos. Siinä on vain 160 sivua, mutta siltikin siinä ehtii tuntea ja kokea paljon. Teoksessa käsitellään kuolemaa, sekä kuolevan, että ystävän kannalta. Kertojana toimii Helen, jonka kotiin ystävä Nicola, ja samalla kuolema asettuu. Helen ei ollenkaan tajua, mihin kaikkeen hän on lupautunut. Ennen niin elinvoimaisesta ystävästä on tullut haamu, joka ei jaksa aina nousta itse vessaan. Nicolan ääntä emme kuule, muuten kuin Helenin kautta, mutta Nicolasta huokuu koko kirjan läpi eräänlainen epätoivoinen usko parantumiseen, ja niin vahva todellisuuden kieltäminen, jota lukija rupeaa hyvinkin nopeasti vieroksumaan. Kirjassa sympatiat saa Helen, sillä hänen tarinan me kuulemme.

Kirjassa käsitellään myös paljon kirjan päähenkilöiden välistä ystävyyttä. Heti kun Nicola astuu Helenin taloon ja asettuu hänen vierashuoneeseen, muuttuu Helenin elämä kokonaan. Nyt hänen elämänsä pyörii täysin Nicolan ympärillä. Helen tuskastelee, miten hänen oma elämänsä jää nyt alakynteen, mutta samalla hänellä on halu olla Nicolan tukena ja auttaa tätä. Kirjassa pohditaankin sitä, miten olla jollekulle läsnä ja auttaa tätä hädän hetkellä, unohtamatta itseään ja omia voimavarojaan. Molemmat päähenkilöt ovat omalla tavallaan vahvoja naisia, jotka tekevät juuri niin kuin itse tahtovat, ja välillä he ottavatkin yhteen.

Kirjassa käsitellään rankkoja teemoja, ja on omalla tapaansa raskasta luettavaa. Pidin kuitenkin siitä, että se käsittelee tämän yhden tietyn ajanjakson, eikä sen enempää käsittele Helenin tai Nicolan enempää kovinkaan paljoa enempää.

Kirja oli kiehtova kuvaus ihmiselämästä, hienosti kirjoitettu, ja sopivan pituinen. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain erityistä siltä, vielä enemmän tunnetta. Kirjasta jäi minulle hieman lattea tunnelma, kaikki oli koko ajan harmaata ja masentavaa ja tasaista. Garner on saanut kuvattua juuri sen tylsän arjen kirjaansa, sen kuinka toisen kuoleminen ei ole hohdokasta, ja tuonut ne kuitenkin hyvin aidosti kirjaansa,

Annan kirjalle kolme tähteä. 

Dan Brown - Alku

Sain vihdoin ja viimein käsiini Dan Brownin uusimman teoksen (Kiitos Petra!) ja olipahan lukukokemus. Olen aika varmasti lukenut kaikki aiemmat herran teokset, (en lyö tästä kyllä vetoa), mutta niistä todellakin on aikaa. 

"Mistä tulemme? Mitä olemme? Mihin olemme menossa?"

Pidin kirjaa todella pitkään todella perusteoksena, kunnes lopulta, huh! Se sai todellakin ajattelemaan. 

Robert Langdon, saapuu julkistustilaisuuteen Bilbaon Guggenhaiminmuseoon. Edmond Kirsch, 40-vuotias miljardööri, tulevaisuudentutkija ja Langdonin entinen oppilas ja hyvä ystävä, aikoo paljastaa löydön, joka muuttaa kaiken mitä ajattelemme ihmiselämästä. Yhtäkkiä ilta räjähtää kaaokseksi, Kirsch murhataan ja Langdon joutuu pakenemaan museonjohtaja Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan etsimään salasanaa, joka avaisi Kirschin salaisuuden, mutta joku haluaa estää heitä paljastamasta Kirschin salaisuutta.

"Ensi silmäyksellä maalauksen aihe näytti liian primitiiviseltä viitatakseen kehittyneeseen tieteelliseen löytöön. Gauguin oli levein, epätasaisin siveltiminvedoin kuvannut tahitilaisen viidakon, jossa asui Tahitin syntyperäisiä asukkaita ja eläimiä".

Nyt kuljetaan taas hyvin perinteistä polkua pitkin. Sitä samaa, mitä Dan Brownin kirjat yleensäkkin kulkevat. Jossain vaiheessa mietin, että eikö Langdon ikinä mieti, että miksi häntä aina päädytään jahtaamaan ja miksi hän aina päätyy aina hengenvaarallisiin tilanteisiin. 

Kirjassa kuitenkin pääteemana on ihmiskunta ja teknologia, ja tekoäly. Tekoälyihin en ole sen kummemmin perehtyny, ja tässä esitelläänkin todella kiehtova vaihtoehto siitä minkälainen ja miten tekoäly voi toimia. 

En voi sanoa suoralta kädeltä pidinkö kirjasta vai en. Olihan se hyvä, odotin enemmän ja odotin ehkä kiehtovampaa ja monimutkaisempaa tarinaa. Se oli jokseenkin hyvin basic. Se sai kyllä ajattelemaan teknologiaa, jota käytämme ja joka koko ajan ympäröi meitä entistä enemmän. Hyvin ajatuksia herättävä tosiaan ja se saikin minut pitämään kirjasta. 

Suosittelisin niille, jotka ovat aiemminkin Dan Brownia lukeet ja pitäneet hänen tuotoksistaan.

Arvosana: 3,5/5

Jodi Picoult - Yhdeksäntoista minuuttia

Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leikata nurmikon, värjätä hiukset, tai viikata pyykit. Sterlingin pikkukaupungista ajaa Vermontin rajalla yhdeksässätoista minuutissa. Samassa ajassa voi pysäyttää maailman. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii myös kostaa, ja juuri niin 16-vuotias Peter Houghton päätti tehdä. Kukaan Sterlingissä ei tiedä miksi, mutta rajusti purkautuneen väkivallan jälkeen mikään ei ole entisellään.

Tämä kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa: pääteemana toimii koulukiusaaminen ja kouluampuminen. Nuoruuden vaikeudet ja äärimmäiset reaktiot jotka siitä syntyvät pyörivät tässä kirjassa ympyrää kauhistutavalla tavalla. Kirja käsittelee perheiden reaktiota tapahtuman jälkeen, oikeuskäsittelyä ja syytä, miten näin kaameaan tilanteeseen päädyttiin.

Kirja on täysin fiktiota, mutta Jodi Picoult kirjottaa mielestäni hienolla tavalla nuorista, heidän julmuuksista ja siitä, miten vanhemmat eivät vain näe nuorten elämää. Tässä kirjassa Picoult tuo myös esille, sen kuinka nuoret piilottelevat tunteitaan vanhemmilta, miten he eivät hae apua, ja miten väärät päätökset johtavat entistä huonompiin tilanteisiin. 

"Laceyn sisälle ei jäänyt mitään. Hän oli antanut kaiken pojalleen. kaikkein suuri isku oli se, että lapset tuottivat väistämättä pettymyksen, riippumatta siitä, kuinka täydelliseksi heitä kuvittelee. Loppujen lopuksi käy ilmi, että lapset muistuttavat meitä enemmän kuin luulemmekaan - he ovat puutteellisia, läpikotaisin kelvottomia."

Kirjan loppu on mielestäni yllättävä, mutta samalla hieman pakotettu. Kirjailija yrittää lopussa tuoda äärimmäisen yllätyksen, jonka itse koin hieman pakotetuksi. Picoult tuo nuorten hyvinkin äärimmäisiä luonteen piirteitä joihin en itse pystynyt samaistumaan millään lailla (toisaalta en ole enää viisitoistavuotias), ja mietinkin usein, että näiden nuorten ajatusmaailma tuntuu todella kummalliselta. 

Pidin kirjasta, vaikka teema onkin hieman raskas. Se oli mielestäni hienosti kirjoitettu, hypellen henkilöstä toiseen, näyttäen erilaisia näkökulmia tapahtumien kulusta. Kahden äidin, ja kahden nuoren näkökulmia. Kirja myös hyppelee ajallisesti, mikä mielestäni oli hieman häiritsevää. Toisaalta takaumat olivat hyvin oleellisia kirjan kulun suhteen, mutta osan niistä koin siltikin hieman häiritseviksi, ja jotkut hieman turhiksi. 

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

Nappasin kirjan mukaani vanhempieni kirjahyllystä viimeksi siellä käydessäni (sori äiti, hukkasin sen, mutta palautan sen heti kun löydän), sillä kaipasin juna-matkalle jotain luettavaa. Ihana kyllä, viimeksi junalla kulkiessani eräs vanhempi rouva tuli kertomaan minulle kuinka ihanaa oli, että joku lukee oikeita kirjojakin vielä. 

Kuolonkolari öisellä tiellä vaikuttaa rutiinijulta, joka ei häiritse Fjällbackan rauhaa eikä Patrikin ja Erican hääsuunnitelmia. Mutta vähitellen muualta maasta alkaa tihkua tietoja oudoista kuolemantapauksista, jotka näyttävät kytkeytyvät Fjällbackan juttuun. 

Oman kaaoksen tuo tullessaan riehakas kuvausryhmä, joka saapuu seudulle tekemään "Fuckin Tatum"-nimistä tv-sarjaa. Kun yksi ohjelman osallistujista kuolee, Patrik ja Erica tietävät olevansa lähes ylivoimaisen haasteen edessä. 

Pahanilmanlintu on neljäs Fjällbackan- sarjaan kuuluva kirja, ja mielestäni ehkä huonoin niistä. Kirjan tarina on ihan ok, mutta ei mielestäni yllä muiden kirjojen tasolle. Kirjassa tuntuu olevan juoni hukassa suurimman osan aikaa, ja viimeisillä sivuilla kaikki nitoutuu yhtäkkiä, jopa hieman huomaamattomasti yhteen. 

Fjällbacka- kirjoissa seurataan kirjailija Erica Falckia ja hänen miestään Patrikia, joka on poliisi. Kirjoissa tutustutaan Erican ja Patrikin perhe-elämään, joka usein sekottuu tavalla tai toisella Patrikin poliisityöhön ja tutkimuksiin. Tällä kertaa pariskunnalla on huolehdittavana heidän pieni Maja-tyttärensä, sekä Erican sisko Anna, ja hänen lapsensa. Sekä omat häät, jotka kolkuttelevat nurkan takana. 

Olen tosiaan lukenut kaikki aiemmat Läckbergin Fjällbackan kirjat, useamman jo useampaan otteeseen, ja suosittelen niitä aina kaikille dekkarista pitäville. 

P.S. Päivityksestä tuli nyt kauhen lyhyt osittain sen takia, että en vain löydä kyseistä kirjaa mistään (Ei ilmeisestikkään kannata siivota!), ja muistini on flunssan takia hieman huonomman puoleinen. Ja ihan vain sen takia, että olen mielestäni jo useampaan otteeseen hehkuttanut Läckbergiä, joten mitä sitä itseään turhaan toistamaan. 

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

Mons Kallentoft - Viides vuodesaika

Sitten auto jatkaa matkaansa vieraaseen vuodenaikaan. Siinä vuodenajassa nuorta naista odottaa huone. Armoton huone. Pimeydestä ja valosta tehty huone. Huone ilman tunteita. Huone, jossa kuolemaa ja elämää ei erota toisistaan. Huone, jossa ihminen unohtaa olevansa ihminen. 
Raakaakin raaemmin surmatun naisen murhaa tutkiessaan rikoskonstaapeli Malin Fors äkkää yhtäläisyyksiä aikaisempaa, ratkaisemattomaan kidutusrikokseen. Onko samankaltaisia tapauksia muuallakin, ja kuinka laajasta pahuuden vyyhdestä on kyse?

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä kiehtovasti kirjoitettua kirjaa. Heti ensisivuilta lähtien tuntui kuin jokin näkymätön pahuus leijuisi näkymättömästi tarinassa mukana.
Ehkä mielenkiintoisin osuus on se, että tarina on kirjoitettu ehkä enemmän ajatuksenjuoksun tyylisesti, kuin perinteiseen malliin. Sitä olikin alussa hankala lukea, mutta loppujenlopuksi juuri se tekikin kirjasta niin erikoisen ja kiinnostavan

Malin Fors on entinen alkoholisti ja nerokas poliisi, joka yhdistää kolme raakaa ja julmaa rikosta toisiinsa. Hän syöksyy päätäpahkaa ja pakkomielteisesti rikoksen tutkintaan ja uppoutuu näiden mykkien naisten tarinaan. Hänen on pakko selvittää mitä heille tapahtui, heidän äänennensä kummittelee hänen päässään ja käskevät häntä selvittämään mitä heille tapahtui.
 Malinin oma elämäkin on mylleryksessä, miten yhdistää perhe ja työ, ja pitää itsensä selvänä.

Tutkinta etenee ja pian Malin kollegoineen huomaakin sen olevan täynnä salaliittoja ja salattuja sopimuksia.

"Minä huusin silloin. Sisälläni. Hydra ei koskaan lakkaa liikkumasta, etsimästä uutta lihaa tärveltäväksi, ahmittavaksi, tuhottavaksi. Se ei lopu koskaan. Ja nyt auringon peittämä pilvi, pahuuden paksu musta paisunut ja rikinkatkuinen pilvi. Tänne pahuus ei ulotu. Sillä minua ei ole. Sydämen lyö, mutta ei ole elossa."

Viides vuodenaika on viides Malin Fors-romaani, ja jotenkin hyppäsin suoraan siihen lukematta aikaisempia kirjoja. En tiedä miksi tein niin, kirjan kansi kyllä näytti todella kiinnostavalta, mutta niin näyttää muidenkin Mons Kallentoftin kirjojen kannet. Ne ovat kiinnostavia, ja karmealla tavalla kauniita samanaikaisesti.
Totesinkin kirjan lopulla että pakko lukea aikaisemmat Kallentoftin romaanit, ne olivat niin erilaisia rikosromaaneja kuin mitä aiemmin olin lukenut. Kiehtovia, erilaisia, karmivia ja luihin ja ytimiin meneviä.

"Sitten hän katsoo Malinia, katsoo tätä suoraan silmiin kymmenen sekuntia, näyttää miettivän sanoako sanat, jotka hänellä on huulillaan, olisiko oikea taktiikka sanoa ne, ja Malin näkee epävarmuuden hänen silmissään, kin hän tahtoisi tehdä oikein ystäviensä edessä."

Ei ole mikään yllätys, että Mons Kallentoft on ruotsalainen kirjailija. Kuten olen jo aiemmin todennut, ruotsalaiset kirjoittavat aivan mahtavia dekkareita. Pakko mennä tämän kirjoitettua kirjaston sivuille ja metsästää aiemmat kirjat. Tai yrittää bongata niitä kirjamessuilta viikonloppuna!

Judih Lennox - Yöntummat vuodet

"He seisoivat partaan äärellä katselemassa, kuinka Englannin rantaviiva etääntyi. Meri kimmelsi ja lokit liitelivät sen yllä. Tuuli tuiversi ja Kay oli iloinen, että hänellä oli huivi ja duffeltakki."

Judith Lennox kirjoittaa ihanan kiehtovia rakkausromaaneja jotka sijoittuvat toisen maailmansodan tienolle. Romaaneissa usein kerrotaan sukutarinoita, päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ja heidän elämänsä kietoutuu sodan vaiheisiin ja euroopan kohtaloon.

Keväällä 1936 nuori Kay Garland saa elämänsä tilaisuuden vaikutusvaltaisen venäläisen Konstantin Denisovin palkatessa hänet tyttärensä Mirandan seuraneidiksi. Matkustaessaan eri puolilla Eurooppaa nuoret naiset ystävystyivät nopeasti, ja heidän välilleen kehittyy luottamuksellinen, jopa sisarellinen suhde. Mirandan rakastuessa pariisilaiseen ohjaajaan Olivier Rousseliin Kay auttaa ystäväänsä salaamaan suhteen, vaikka tietääkin sen olevan vastoin tämän isänsä tahtoa. Lojaalisuus käy kalliiksi, sillä pian Kay huomaa olevansa ilman työtä ja rahattomana Berliinissä. Kayn pelastajaksi tarjoutuu brittiläinen Tom  Blacklock, joka järjestää hänen paluumatkansa kotiin.

Sodan ja kuoleman vyöryessä yli Euroopan molemmat naiset kamppailevat rakkauden ja raastavan pelon kourissa. Sodan loppuvaiheilla Eurooppa on keskellä poliittista ja yhteiskunnallista muutosta, joka tarjoaa molemmille naisille täysin uusia mahdollisuuksi tulevaisuuden rakentamiseen. 

Kirja on täynnä suuria tunteita. Naiset kohtaavat rakkautta, pettymystä, kuolemaa ja he muokkautuvat sodan taholla tahtomattaan ihmisiksi, jollaisiksi he eivät koskaan kuvitelleet olevansa. Kirja on kiehtova, ja taitavasti romantisoitu, kuvaus ihmisistä sodan aikana.

"Vapisten hän kohotti katseensa. Koko tien pituudelta näkyi välikohtauksen jälkiä: heinävankkureiden pirstoutuneiden puunsälejä, tasainen luonreikärivi auton konepellissä, hylättyjä nyyttejä, jotka olivat haljenneet kuin ylikypsät hedelmät. Ja kuolleita ja haavottuneita. Joku nainen piteli vatsaansa ja kirkui. Pikkuinen vanha nainen makasi liikkumattomana ojan reunalla: hänen kaitaa olemustaan tuskin erotti kirkaanpunaiselle lumelle sinkoutuneiden peittojen ja vaatteiden keskeltä."

Olenkin lukenut lähes kaikki Lennoxin romaanit, ja ne kaikki ovat yhtä ihastuttavia, jos pitää vain romanttisista ja historiallisista kertomuksista. Kirjan henkilöt ovat niin elävän tuntuisia, että heidän elämiin uppoutuu täysin mukaan ja se tekeekin lukukokemuksesta entistä kiehtovamman,
Osaltaan on ihanaa lukea ajasta, joka monella tapaa oli samalla yksinkertaisempaa, mutta samalla myös haastavaa.

Monissa Lennoxin romaaneissa päähenkilöt taistelevat hyvin samankaltaisten, meidänkin nykyajan elämässä kohtaamien asioiden suhteen. Epäilyttävät poikaystävät, jotka pitävät monia naisia samaan aikaan, työt, koulutus, rakkauden etsiminen ja he kaikki etsivät tavalla tai toisella elämäänsä suuntaan.

"Miranda alkoi huomata, että yhteen päivään saattoi mahduttaa kokonaisen eliniän. Jokainen tunti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti olivat hänelle kallisarvoisia."

Vaikka tätäkin kirjaa on hetkittäin raastavaa lukea, on sen sanoma siltikin hyvin optimistinen. Elämä voittaa, elämä jatkuu ja rakkaus voittaa. Vaikka tilanne olisikin kuinka epätoivoinen, ja vaikka ihminen joutuisikin tekemään epätoivoisia valintoja, voi hän siltikin nousta niistä ylös ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden. Mikään ei ole kiveen kirjoitettu.

Sean Steward - Matkijalintu

Päätin lukea Matkijalinnun uudestaan melkein heti sen jälkeen kun olin lukenut Good Omensin. Olin alunperin kirjan lukenut jo vuonna 2009 ja ihastuin jo silloin siihen. Pienen etsiskelyn jälkeen (luojan kiitos kirjastojen lainaushistorialle!) löysin kirjan uudestaan! 

En tosiaan muistanut kirjan tai kirjailijan nimeä, ne on mitkä unohtuvat ensimmäisenä, mutta muistin tiettyjä kohtauksia ja tapauksia kirjasta, joiden perusteella sain paikannettua sen. 

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä..."

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei vielä tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja...

Tosiaan kuten mainitsin, luin kirjan jo aikaisemminkin, enkä ehkä ollut kovinkaan yllättynyt, että Good Omensin jälkeen halusin lukea juuri tämän kirjan (okei siihen voi vaikuttaa sekin, että olin juuri katsonut American Gods tv-sarjan). Kirjassa on jumalia, voodoota, noituutta tietyllä tapaa. Kirjassa eletään meidän maailmassamme, mutta myös noituuden maailmassa. Tulevaisuuteen näkemisen maailmassa, ja maailmassa, jossa jumalat pystyvät hallita meitä. 

Kirja kertoo ehkä kuitenkin mielestäni ennenkaikkea äideistä ja tyttäristä. Kirjan päähenkilö ei ole Elena, vaan Elenan tytär Toni, Antoinette, joka väkivalloin yrittää olla tulematta äitinsä kaltaiseksi. Pidän Tonin hahmosta, hän ei ole itseään tyrkyttävä, kaikkia ihastuttava hahmo, vaan enemmänkin hieman vastaantaisteleva ja taka-allalle samaan aikaan jäävä, joka kuitenkin löytää omat voimansa, sekä pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään äitiään enemmän. 

Toni pohtii elämäänsä kirjan edetessä. Hänen ätinsä kaappijumalat, Ratsastajat ottavat hänet valtaansa, ja opettavat hänelle asioita elämästä. Toni on ehkä monella tapaa samanlainen kuin moni muukin meistä, hänellä on ollut joskus ollut tietty kuva elämästään, miten hän haluaisi sen menevän, mutta sitten elämä tulee siihen eteen ja mikään ei mene niinkuin oli joskus suunnitellut. 

"Olin aina ajatellut, että ainoa toivoni oli tulevaisuudessa. Sen piti olla täydellinen. Kulutin kaiken aikani huolehtien ja tähdäten kaukaista huomista kohden. Ainoa mitä tiesin onnesta oli, että se oli vielä kaukana edessäpäin. Aioin rakentaa itselleni tulevaisuuteen suojaisan bunkkerin. Sinne sijoitin turvatun talouden, mukavan talon ja ainakin yhden terveen lapsen. Palvova aviomies ja voittoputki Astrosin baseball-joukkueelle olisivat mukavia lisäkkeitä, muta eivät mitenkään välttämättömiä. Ja kun saisin bunkkerini valmiiksi, ryömisin sisään ja paiskaisin oven kiinni antaakseni elämän sodan riehua ulkopuolella."

Tosiaan äidistä ja tyttäristä ei voi kertoa tarinaa, olematta kertomatta tarinaa perheestä. Siinä tässäkin kysymys on. Miten toisen ihmisen luonne hautaa ehkä alleen toisen, ilman sitä toisen tajuamatta. Miten sisarukset jotka ovat läheisiä, ovat siltikin täysin tuntemattomia toisilleen. Miten vanhemmilla on ollut elämä ennen sinua, ja mten se elämä voi tulla kummittelemaan myöhemmin. Miten kaikki rakastavat omalla tavallaan. 

 

Perhetarinat ovat aina kiehtovia. Ne, jos mitkä, kertovat inhimillisyydestä ehkä parhaiten. 

"Niin kauan kun minä elän, myös osa hänestä elää. Ja sama pitää paikkansa tyttäreni kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla ja hänen tyttärensä. 

Tässä perheessä me kaikki olemme laulajia, ja me olemme myös lauluja,"

Camilla Läckberg - Noita

HUOM: Kirjoitin tämän päivityksen jo aaaaikoja sitten, olen koko elokuun ollut vain niin superkiireinen/stressaantunut, etten kerennyt aiemmin tätä julkaisemaan :)

Täällä se on! Uusin Läckberg suomennettuna! Tietenkin minun piti heti perjantaina, kun kirja ilmestyi, marssia kirjakauppaan heti herättyäni ja käydä hakemassa kirja omiin kokoelmiin.

Uhmattuani tuulta ja sadetta (ah, suomen kesä!) pääsin vihdoin ja viimein lukemaan kirjaa. Kirja oli uskollinen edeltäjillensä, samalla tavalla mukaansatempaava, ja kaikkien aiempien kirjojen jälkeen oli kiva palata tuttuun ja turvalliseen (tai no ehkei niin turvalliseen) Fjällbackaan.

Tyttö katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätää ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi nelivuotias tyttö, joka myöhemmin löydettiin kuolleena.

Tuolloin sieppaamisesta ja taposta syytettiin kahta teinityttöä. Heistä toinen jäi elämään hiljaiseloa kylään ja toinen on nyt kolmenkymmenenvuoden jälkeen palannut takaisin, ihailtuna Hollywood näyttelijänä. 

Patrik Hedsröm Tanumin poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää. Erika Falck, joka on aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta, avustaa tutkimuksissa. 
Tutkimuksen edestessä alkaa paljustua synkkiä vaiettuja salaisuuksia, ja vanhat salaisuudet kantavat pitkälle. Ja mitä ihmettä kaikella tällä on tekemistä on 1600-luvulla noituudesta tuomitun naisen kanssa?

Sen jälkeen kun olin kirjan saanut noin puoleenväliin (kirjassa on siis yli 600 sivua) alkoi jo aurinko taivaalta pilkistämään, joten siirryin mansikoiden kanssa parvekkeelle lukemaan.

Kirjassa tosiaan seurataan vanhoja tuttuja hahmoja; Tanumin poliisilaitoksen väkeä, Patrik Hedströmiä, hänen vaimoaaan Erika Falckia ja heidän perhettään, sekä ystäviä ja sukulaisia. Onkin viihdyttävää aina lukea samojen henkilöiden elämästä ja huomata miten henkilöt kehittyvät. Olisin tässä kirjassa toivonut hieman enemmän Patrikin ja Erikan perhe-elämän kuvailuja, mutta ymmärrän myös hyvin miksi ne eivät ehkä sopineet kirjan aiheisiin.

Kirjassa käsiteltiin paljolti tekojen seurauksia sukupolvien päähän. Miten vanhempien synnit painavat lapsia, ja miten ne vaikuttaa heihin. Minkäikäisenä on vastuussa teoistaan, milloin pitäisi ymmärtää tekojensa merkitykset ja mitä voi laskea nuoruuden hölmöilyksi. Kirja on monella tapaa synkkä, ja kertoo hyvin rikkinäisistä ihmisitä, jotka ovat tehneet virheitä ja vääriä päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Kirjassa on heti alusta pitäen enteilevä tunnelma, sieltä täältä tulee poimittuja vihjeitä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Sen pystyy enteilemään, ja ei voi kuin lukea vierestä ja katsoa kuinka hahmot askel askeleelta kulkevat kohti tuhoa.

Olen tosiaan kaikki aiemmat Läckbergit lukenut ja ihastuin niihin heti ensimmäisen kirjan myötä. Viimeisin kirja Leijonankesyttäjä, oli kuitenkin monella tapaa  Camilla Läckbergin paras teos. Ja olen tämän kirjan luettuani edelleen sitä mieltä. Leijonankesyttäjän jälkeen Läckbergin odotetaan varmasti voittavan itsensä ja kirjoittavan yhtä kiehtovalla tavalla karmivan kirjan, mutta valitettavasti Noita ei mielestäni siihen yltänyt.

Vaikka Noidassa oli paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia, tuntui se paikoin pinnalliselta, henkilöhahmoihin ei perehdytty tarpeeksi ja mielestäni kirjassa tapahtui liikaa. Siinä oli liian monta juonenpätkää ja liian monta päähenkilöä, joiden elämää tuli seurattua ja keiden tiesi jollain tavalla sitoutuvan kaikkeen. Kaiken tämän takia tuntui, että kirja ei syventynyt tarpeeksi olellisiin yksityiskohtiin.

Kirja oli mielenkiintoinen monella tapaa ja ajatuksia herättävä. Ei ehkä lempikirjani Camilla Läckbergin valikoimasta, mutta ei myöskään huonoin.

Samuel Björk - Yölintu

Yölintu on toinen Samuel Björkin romaani, ja aivan yhtä kiehtova kuin edeltäjänsä Minä matkustan yksin. 

"Aukiolla makasi kuollut tyttö. Höyheniä? Herranjumala. Metsässä makasi alaston tyttö. Höyheniä ympärillään. Valkoinen lilja suussa."

Teinitytön ruumis löytyy metsästä kummallisen asetelman keskeltä. Rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger jäljittävät murhaajaa, mutta kummankin yksityiselämän murheet häiritsevät heidän keskittymistään, ja tutkinta ajautuu umpikujaan. 

Kun tuntematon nuori hakkeri lähettää poliisille kammottavan videon, Holger tiimeineen joutuu kilpajuoksuun aikaa vastaan, sillä pian heillä olisi uusi uhri.

Samalla tapaa kuin Camilla Läckbergin teokset ovat
mielenkiintoisa, koska niissä kuvataan kirjan päähenkilöiden elämää tasapainoisina ja vastapainona kaikelle kauheudelle, on Samuel Björkin kirjat mielenkiintoisia, koska niissä päähenkilöiden elämä on ihan täyttä helvettiä. 

Päähenkilöt eivät ole tasapainossa, he ovat rikki niin monella tapaa, he juovat liikaa ja polttavat liikaa. Heidän elämänsä on jo ennestään rikki, ja siltikin masokistin tavoin he muistuttavat itseään elämän kauheudesta tunkemalla elämäänsä työn kautta lisää kauheutta.

"Miten hyvältä se tuntuikaan. Hänelle tuli rauhallinen olo. Lämmin. Tuntui että elämä oli oikeastaan kaunista. Mutta sitten hän äkkiä heräsi. Kaupungin ääniin. Todellisuuden ääniin. Tähän kaikkinielevään pimeyteen, ja nyt hänen oli vaikea käsittää miksi hän oli suostunut yrittämään. Elämistä. Hänhän oli päättänyt, eikö niin?"

Päähenkilö Mia Krüger on masentunut, hänen elämänsä on tyhjää, ja vaikka hän on nerokas ja taitava poliisi, ei hän siltikään näe elämässään mitään järkeä. Hänen siskonsa on kuollut, ja hän vain haluaa mennä ja liittyä hänen seuraansa.
Mian pomo Holger Munch epätoivoisesti toivoo voivansa palata vielä vaimonsa kanssa yhteen. Hän elättelee turhia toiveita, että ex-vaimo ottaisi hänet takaisin, vaikka vaimolla on jo uusi mies. Hän polttaa liikaa ja uppoutuu työhönsä. 

Kirjassa kerrottiin asioita kahdelta eri ajanjaksolta. Murhaaja kertoi miten hänestä tuli murhaaja, ja pääasiassa seurattiin tutkijoita, jotka yrittivät epätoivoisesti selvittää kuka murhaaja on, ennenkuin hän nappaa uuden uhrin

Kirjaa lukiessani mietin, että kyllä pohjoismaalaiset (poistin suomen tästä, koska minulla on suuri ongelma lukea suomalaisia dekkareita) osaavat kirjoittaa dekkareita. Johtuukohan se siitä, että suurimman osan vuodesta asumme täällä kylmässä ja piemässä Pohjolassa, jossa ihmisluonto näyttää herkemmin julman puolensa.  

"Lopulta hän pääsi pystyyn, huuhtoi suunsa ja kasvonsa kylmällä vedellä ja jäi katselemaan peilikuvaansa. Hän oli kalmankalpea. Entisen minänsä aave."

Tarina on monella tapaa perinteinen sarjamurhaaja - tarina. Etsivät taistelevat aikaa vastaan, ja yrittävät löytää syyllisen, ennenkuin murhaaja löytää uuden uhrin. Murhaaja tässä kirjassa ei ole se, ketä ensimmäiseksi ajattelisi. Harvoinhan se on juuri se ihminen. Itseasiassa kirjassa ei anneta kovin montaa vihjettä ennen loppua, että kuka murhaaja oikeasti on, vaan enemmänkin tuntuu että kirjailija tarkoituksella ohjailee lukijaa väärään suuntaan.

"Ei se tuntunut juuri miltään. Kun hän tappoi Matsin. Veitsellä, jonka hän oli varastanut keittiöstä. Oikeastaan hän oli lähinnä utelias, kun mustaksi meikatut silmät tuijottivat häntä ja veri valui tummaan liejuun."

Pidin kirjasta suuresti. En malta odottaa, että Samuel Björkiltä tulee uusia teoksia, sillä ne ovat kyllä monella tapaa omaa luokkaansa. Niissä on toki perinteisiä pohjoismaalaisten rikoskirjallisuuden piirteitä, mutta kuinka monella tapaa oikeasti voi kirjoittaa hyvää rikoskirjallisuutta ilman että siihen muodostuu samoja piirteitä mitä monissa muissa saman genren kirjoissa on?

Kang Han - Vegetaristi

Kirjan takakannessa on Guardianin arvostelu: "Sensuelli, provosoiva ja raju... Poikkeuksellinen lukukokemus". En voisi olla enempää samaa mieltä.

Yeong-Hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen. joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin.

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeoh-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy ja jokainen heistä yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

"Unessani olen käynyt kiinni jonkun kurkkuun ja kuristan, tartun uhrin pitkien hiusten liehuviin latvoihin, leikkaan suortuvan poikki juuresta, työnnän sormen kosteaan silmään. Pitkät valvotut tunnit, hailakanvärinen kyyhkynen kadulla, päättäväisyyteni horjuu ja koukistan sormet tappaakseni. Naapurin kissa, sen kiduttavan kirkkaat silmät, sormeni voisivat sammuttaa niiden loisteen."

Kirjassa kerrotaan Yeong-hyenin tarina hänen miehensä, lankonsa ja hänen siskonsa kautta. Se on jaettu kolmeen erilliseen osioon, ja kaikessa kerrotaan jatkumona Yeong-hyenin tarinaa eteenpäin. Miten hän luisuu koko ajan alaspäin, kunnes hänen mielensä pettää lopullisesti.

Emme kirjassa kuule Yeong-hunin omia ajatuksia kovinkaan paljoa, alussa niitä jaetaan, kerrotaan hänen näkemistään unista, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sitä vähemmän niitä kerrotaan. Yeong-hunin ajatuksia voimme vain arvailla, aivan niinkuin kirjan muut hahmotkin tekevät.

"Yeong-hun ei yrittänytkään ryhtyä tutkimaan vierasta ympäristöä eikä osoittanut mitään niistä tunteista, joita olisi voinut odottaa, vaan pyrki nähtävästi vain kohtaamaan rauhallisesti ja meteliä nostamatta kaiken mitä eteen tuli. Tai ehkä Yeong-hun ei yksinkertaisesti kyennyt kiinittämään huomiota mihinkään arkipäiväiseen, koska kävi mielessään läpi kauhekusai, joista muilla ei ollut aavistustakaan; kukaan niin tekevät ei tietenkään jaksa olla utelias, kiinnostua tyhjänpäiväisistä ja pitkästyttävistä pikkuasioista tai edes reagoida niihin"

Mielestäni kirja on enennkaikkea teos mielenterveydestä ja siitä kuinka haluamme kontrolloida kaikkea ympärillämme olevaa. Kun Yeong-hunin tarina alkaa on hän vielä suhteellisen selväjärkinen, mutta tarinan edetessä hän menettää yhä enemmän itseään, hänen tarpeestaan kontrolloida syömistään tulee yhä enemmän hänelle elämän tarkoitus.

Kontorollin ylläpitäminen omassa elämässä on jokaiselle meistä tärkeää. Toisille on tärkeämpää kuin toisille, mutta jokainen meistä kaipaa sitä ja pitää sitä yllä jollakin tavalla. Kirjassa ehkä pohditaan, että missä vaiheessa kontrolli menee liian pitkälle. Missä vaiheessa sitä tulee vastustaa, onko meillä oikeus puuttua toisen ihmisen päätöksiin ja toisen ihmisen tapoihin kontrolloida omaa elämäänsä.

En pystynyt kirjaa lukeaman yhdeltä istumalta. Koin teoksen jollain tapaa jotenkin väkivaltaiseksi ja rajuksi. Kaikesta tästä huolimatta kirja on kaunis, jokseenkin tumma kertomus ihmisluonteensta.

Emma Cline - Tytöt

"Sinä yönä poltettiin juhlan kunniaksi auto, lieskat paloivat kuumasti ja villisti ja minä nauroin ääneen ilman syytä - kukkulat olivat niin mustia taivasta vasten eikä kukaan minuun oikeasta elämästäni tiennyt missä olin; oli kevätpäivänseisaus ja ihan sama vaikka päivämäärä ei ollutkaan oikea."

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on mielenkiintoinen teos, joka mukailee yhtä Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista - Mansonin klaanin murhia. Kirja on myös oivaltava teos tyttöydestä ja aikuiseksi kasvamisesta.

Jos vähäänkään on kiinnostunut tositarinoista, murhista ja hyvästä kirjallisuudesta, on tämä ehdottomasti kirja joka tulee lukea. Vaikka Emma Cline onkin käyttänyt Mansonin "perhettä" ja heidän tekemiään murhia esikuvana, on kirja siltikin fiktiota.

Kesällä 1969 neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hänen vanhempansa ovat juuri eronneet, hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungista.
Evie ihastuu puistossa kohtaamansa hippityttöön Suzanneen ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuuluu ja Evie uppotuu yhä syvemmälle kommuunin elämään. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät käsistä.

Kirjassa pohditaan, kuinka paljon olemme valmiita tekemään jonkun toisen puolesta. Kuinka paljon annamme itsestämme, ja kuinka paljon olemme valmiita luopumaan omista uskomuksistamme jotakuta toista tavoiteltaessa. Varsinkin kun omat uskomukset ja vakaumukset ovat vielä kehittymässä, kuten Eviellä, kun on vielä vasta nuori tyttö.

"Sinä yönä en meinannut saada unta, kääntyilin patjalla. Olin palannut hänen luokseen. Tarkkailin jokaista merkkiä hänen kasvoillaan niin valppaasti, että ihan pahaa teki, mutta olin myös onnellinen."

Tutustuin Emma Clinen romaanin Helsingin sanomien artikkelin kautta. Olin koukussa heti. Vaikka artikkeli ilmestyikin viime vuoden syksyllä, kesti minulta näin kauan saada kyseinen kirja käsiini ja luettua se.

Evien tarina on kiehtova, ymmärrettävä ja samalla sydäntä särkevä. Kirjassa aikuinen Evie kertoo elämästään, missä hän nyt on, minkälaista elämää hän elää ja miten hänen elämänsä vieläkin määrittää teot, joita hän on nuorena tyttönä tehnyt. Kirja on sydäntäsärkevä, kirjaa lukiessa tekisi mieli sanoa Evielle, että on okei aloittaa alusta, ja unohtaa menneisyys. On okei, antaa itsellensä anteeksi.

"Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä."

Kirjaa lukiessa en voinut muuta kuin miettiä, että olisiko näin voinut oikeastikkin tapahtua, ja miksei olisi. Pidin kirjasta ja uppouiduin siihen niin syvästi, että välillä piti itselleni muistuttaa että tämä on vain fiktiota. Nämä eivät ole oikeita ihmisiä.

Kuitenkin heti kirjan lukemisen jälkeen syöksyin internetin ihmeelliseen maailmaan ja tutustuin Mansonin "perheeseen", murhiin ja oikeudenkäynteihin. Ymmärrän miksi joku haluaa kirjoittaa kirjan käyttäen mallinaan noita tapahtumia. Ne ovat kiehtovia ja kiinnostavia, ja niihin tutustuessaan ei voi olla miettimättä ihmisiä niiden takana. Minkälaisia he olivat, miten he päätyivät noihin tekoihin ja miksi. Mitä heidän päässään liikkui.


P.S Jos olet yhtään kiinnostunut kulteista, murhista, true crime-tarinoista ja ihmisistä niiden takana, ja ymmärrät englantia, niin suosittelen suuresti sinulle My Favorite Murder - poadcastia.

Liane Moriarty- Tavalliset pikku pihajuhlat

Lianne Moriarty tuntuu olevan yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Hänen kirjassaan tuntuu olevan vain sitä jotain, joka kietoo lukijan kirjan sisälle eikä tunnu päästävän irti.

Kuten muidenkin Moriartyn kirjojen kanssa samoin kävin myös Tavallisien pikku pihajuhlien.
Pidin kirjaa alusta lähtien hyvinkin mielenkiintoisena.

Kuten useissa muissakin Moriartyn kirjoissa, tässäkin käydään samaa tapahtumaa läpi monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjassa käsitellään heidän kokemuksiaan tapahtumista. Pidän tästä tavasta kertoa tarinaa, sillä hyvinkin usein unohdamme että asoilla on enemmän kuin yksi puoli.

Kyseessä on ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme aikuista, ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio herpaantuu vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttävät.

Kirjassa oli oivaltavia näkökulmia naisten välisistä mutkikkaista ystävyyssuhteista. Missä välissä kaikki katoaa, onko asiast enää samoin, kuin toisella on lapsia ja toisella ei. Kun molemmat elävät omissa parisuhteissaan.

Kuten useimmissakin muissa Moriartyn kirjoissa, myös tässä se kauhea tapahtuma mitä käydään läpi, kerrotaan vasta kirjan loppupäästä. En malttanut odottaa siihen asti, aavistuksia ja vihjeitä tipahteli pitkin ja poikin, ja jotenkin sitä vain odotti koko ajan pahinta, varmasti silti tietämättä, mikä se pahin on.
Ostin tämän kirjan tosiaan kun olimme juhlimassa blogini 1-vuotis synttäreitä. Ja tämänkin kirjan jälkeen pystyn ehdottomasti suosittelemaan Lianne Moriartya hyvillä mielin.