Heidi Köngäs - Sandra

Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä.