Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?

Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.

Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

Shonda Rhimes - Year of yes: how to dance it out, stand in the sun and be your own person

Aluksi pitää tehdä tunnustus: Olen hullu Greyn anatomia -fani! Sarjan, jonka Shonda Rhimes loi vuonna 2005. Olen seurannut sitä monen vuoden ajan jo todella intohimoisesti, ja siinä sivussa ruvennut fanittamaan Shondaa. Hän on mestari kirjoittaja, osaa luoda draamaa juuri oikealla tavalla, ja luo kiinnostavat, moniulotteiset hahmot.

Kuuntelin erästä poadcastia ja siellä eräs juontaja kertoi kuuntelevansa nyt Shondan kirjaa Year of Yes:sia.. Ajattelin, että voisin itsekkin tutustua kirjaan. Kirja kuulosti inspiroivalta, ja mielenkiintoiselta, ja ajattelin että voisin saada siitä jotain irti. Plus siitä ei ollut mitään haittaa, että aivan mahtava Shonda Rhimes oli sen kirjoittanut. 

Pienen tutkimustyön jälkeen (mistä saisin kirjan helpoiten/halviten) käsiini, päätin ladata Audiplen, josta sain kirjan rekistöröitymisen jälkeen ilmaiseksi (wuhuu!).

Jos jollakulla jäi epäselväksi, niin kuuntelin kyseisen kirjan. Työmatkoilla. 

Shonda kuvaa kirjassaan kuinka hän oli täysin onnellinen elämäänsä. Hän eli täysin onnellista elämää siihen asti, kunnes hänen siskonsa osoitti hänelle, että  hän ei oikeasti tee elämällään yhtään mitään. Hän vain puhuu kaikesta mahtavasta mihin hänet on kutsuttu, mutta hän ei oikeasti osallistu tapahtumiin koskaan. Hän vain on olemassa tässä maailmassa, lähinnä sivustakatsojana.

Niin Shonda sitten päätyy tekemään itselleen lupauksen, ensin pienen itsetutkiskelun ja sisarelleen vihoittelun jälkeen: vuoden ajan hän sanoo kaikkiin kyllä. Osallistuu tapahtumiin, joihin hänet on kutsuttu, antaa lapselleen ja perheelleen aikaa ja sanoo vain kyllä enemmän. Antaa itsestään enemmän maailmalle.
Helppoa se ei ollut, ei todellakaan.
Se kuitenkin oli todella palkitsevaa.

Kirjassa Shonda kertoo mitä kaikkea hän oppi, mitä hän sai ja mistä hän luopui, sillä jos kaikkeen sanoo kyllä niin siinä luopuu muustakin, kuin vain ajasta. Esimerkiksi kiloista, jotka ovat vuosien mittaan kertynyt, silloin kun on itselleen sanonut ei.

Suosittelen teosta lämpimästä,  ja erityisesti  sen kuuntelemista Shondan itsensä lukemana. Se on viihdyttävä ja inspiroi muuttamaan omaa elämäänsä, ja löytämään uusia asioita itsestään ja läheisistään.

Annan kirjalle 4 tähteä. 

Maria Veitola - Veitola

Tämän kirjan taisin lukaista kesäloman aikana.. tai juhannuksen aikana, nyt muisti hieman pätkii (syytän hellettä), mutta kesäkuussa siis kuitenkin.

Eli kyseessä on suuren Maria Veitolan teos Veitola.

Heti kun näin kirjan hyllyssä tiesin, että haluan lukea sen. Olen lukenut vuosina kivi ja käpy Veitolan kolumneja Trendistä, ja ne olivat (lähes) aina mielestäni lehden parhaimmistoa. Muistan joku kerta pettyneeni kovasti, kun en saanutkaan mitään syvempää ajateltavaa irti artikkelista, mutta sellaista se välillä on.

En niinkään ole sen koommin Veitolan uraa seurannut, sieltä täältä lukenut hänen kirjoittamiaan artikkeleitä, olen muutamia jaksoja katsonut Yökylää ja muutaman jakso Veitola, Enbuske, Salmista. Hän on mielestäni hyvä toimittaja ja mielenkiintoinen persoona.

Jos olen pitänyt Marian aiemmista kolumneista, niin kenellekkään ei todennäköisesti tule yllätyksenä, että pidin myös hänen kirjastaan?
Kirja koostuu Marian aiemmin kirjoittamista teksteistä, joita hän itse kommentoi, sekä ihan kirjaa vartavasten kirjoitettuja juttuja. Kertoo, miten ne sitoutuvat hänen elämäänsä, missä elämäntilanteessa hän ollut, tai mitä hän on ajatellut ehkä kyseistä lehtijuttua kirjoittaessaan. Ei ehkä se perinteisin elämänkerta, jota ehkä odotin, mutta onko se yllätys, jos kerta ihminenkään ei ole täysin perinteinen.

Pidin kirjan värimaailmasta, ja siitä miten teksti hyppi kirjassa paikoittain. Kirja on jaettu 7 osa-alueeseen:
1. Lapsuus, nuoruus, parikymppisyys,
2. Äitys,
3. Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen,
4. Ihastukset ja parisuhteet,
5. Tyyli ja ulkonäkö
6. Ystävistä
7. Bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta

Kirja sai ainakin minut ajattelemaan omaa elämääni, ja miten sen elämän ylipäätänsä haluan elää. Se on Marian omaelämäkerran lisäksi katsaus yhteiskuntaan ja miten se on muuttunut, ja miten sen pitäisi vielä muuttua. Itse huomasin ainakin pohtivani lukiessani asioita, joita ei välttämättä tule ajateltua "mitä söisi seuraavaksi" ja "onkohan bussikortissa arvoa" kaltaisten ajatusten välillä (kyllä päässäni liikkuu enemmänkin yleensä... Ei tosin ehkä näin helteellä, mutta yleensä).

NOTE: Jos joku ei jo huomannut, niin kirjoitin tämän postauksen juuri silloin pahimpien helteiden aikaan..

Mia Kankimäki - Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Minulla ei ollut oikein mitään tietoa tästä kirjasta ennen kuin lähdin sitä lukemaan. Paitsi, että sitä oli useassa blogissa jo kehuttu.
Kirjassa Mia Kankimäki hyppää pois oravanpyörästä ja tylsästä elämästään ja lähtee Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista Sei Shonagonia.
Kirja on siis omaelämänkerrallinen tutkielma, jonkinlainen matkakertomus, jossa Kankimäki kuvaa sekä omia kokemuksiaan ja seikkailujaan Japanissa, pohtii elämäänsä, ja vertaa omaa elämäänsä Sei Shonagonin elämään, sekä myös kertoo löydöistään ja tutkimuksistaan. Kankimäki käy kuin keskustelua Sein kanssa.

"Mutta Sei, ei luovuteta vielä, sillä minulla on tunne. Uskon, että me, sinä ja minä, olemme yllättävän samankaltaisia. Uskon, että meillä olisi paljon puhuttavaa. Minusta tuntuu, että ymmärrän sinua, ja että sinäkin ehkä ymmärtäisit minua, jos voisit minuun tutustua."

Pieni info siitä, kuka tämä mystinen japanilainen hovinainen oli: Sei Shonagon tunnetaan teoksestaan Tyynynaluskirja, jossa hän kuvaa aikansa hovielämää, aikakauttansa, omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, sekä listaa asioita. Listat ovatkin varmaan tunnetuin osa hänen teoksestaan

Kirja oli erikoinen, mieleeni tuli välttämättä Bea Uusman kirja Naparetki - minun rakkaustarina, jossa keski-ikäinen nainen tekee matkan tutkiessaan joskus aiemmin eläneiden ihmisten tarinaa (Lue blogipostaus kirjasta täältä). Uusman kirjaan verrattuna tässä alku oli hieman pitkäveteinen, johtuen varmaan siitä, että Kankimäki kirjoittaa kovin runollista ja pohdiskelevaa tekstiä, jota en yhtään odottanut. Kun vihdoin pääsin kirjan rytmiin, veti se minut sitten kokonaan mukaansa.

Luulen, että Kankimäki toi kirjassaan hienosti esille Sei Shonagonin hengen. Teksti on kaunista, ja seesteistä. Shonagonin (joka ilmeisesti listasi asioita kirjoituksissaan), tapaan myös Kankimäki rupesi myös kirjassa listaamaan, ja kertomaan niiden kautta myös tarinaa.

"Asioita Lontoossa:
Miniatyyrimaiset talot. Marmoripylväiset julkisivut, niiden ruskeatiiliset, ankeat taustapuolet. Kaupan kassat, jotka sanovat darling. Art Deco - metroasemat..."


Kirja herätti minussa mielenkiinnon tutustua tuon kauan sitten eläneen Japanilaisen hovinaisen kirjoituksiin enemmänkin. Tein pikaisen Helmet- haun ja totesinkin että en taida suomennettua versiota saada hetken aikaan, siinä on nimittäin yli 200 varausta, ja vain yksi kirja saatavilla. Pitääpä  tarkistaa saatavuus Eepoksesta (tässä on tämä hyvä puoli, että kulkee kahden eri kunnan väliä!), tai sitten lukea vain englannin kielinen käännös (jossa, muuten ei ole yhtään varausta).

Kirja saa minulta 3,5 tähteä

Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus, ja muita sinkkuelämän iloja

Ah, aivan ihana Henriikka Rönkkönen! Hänen kirjojaan on aina niin hauska lukea. Nauroin tätäkin lukiessa aivan hullun lailla. Rönkkösen aiemman teoksen Mielikuvituspoikaystävän luin vuonna 2016, ja se päivityksen löydät täältä.

"Päätin, etten kerro asiasta koskaan kenellekkään, paitsi mitä nyt kirjaan vähän kirjoitan. Onneksi kaikilla tarinoilla on opetus. Nyt tiedän, miksi anaalileluissa on tappi". 

Bikinirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkkuelämän kiperiin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan kipeitäkin aiheita: miksi olen aina yksin? Mitä tapahtuu, jos viivyn vessassa liian kauan treffeillä ollessa? Mitä yhteistä on Netflix sarjan aloittamisella  ja deittailulla?

Rönkkönen kertoo kirjassaan mm. käsitteestä "määmatka", joka siis  on vähän niin kuin häämatka, mutta tehdään sinkkuna ja yksin. Eli siis "määmatka". Tällaisena ikisinkkuna onkin ihana lukea näitä Rönkkösen teoksia, ja tuntea hyvää oloa siitä, että on sinkku, eikä huolehtia siitä, että elämää ei voisi elää ilman parisuhdetta. Ollaanhan me sinkutkin ihmisiä, ja voidaan olla täysin tyytyväisiä elämään ilman sitä jotain tyyppiä, joka makaa sohvalla katsomassa lätkää ja vie puolet vaatekaapista (okei, nyt tuli hieman kyynisesti kärjistettyä).  Kirja on ihana muistutus kaikille sinkuille, että "Sinussa ei kuule ole mitään vikaa".
Rönkkönen ottaa kirjassaan kantaa niin siihen, miksi ihastumisesta kannattaa kertoa, seksiongelmista, seitsemän vuoden rajapyykistä ja kaikeen siltä väliltä. Hän puhuu myös niistä asioista, mistä ei välttämättä puhuta: siitä fiiliksestä, kun sinua tahtomattasi paritetaan kaikkien muiden sinkkujen kanssa, jotta et nyt vain vahingossakaan olisi/jäisi yksin.

"Minä kuuntelin koko ajan selkä heihin päin, kuinka he tappelivat minusta - sinkusta, joka ei ollut edes kiinnostunut. Lopulta itkin. Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla."

Kirja on todella viihdyttävää luettavaa, koomista luettavaa sinkkuelämän totuuksista. Pidän sitä pirteänä muistutuksena siitä, että elämä on koomista ja hyvää, vaikka välillä ottaakin pattiin.

Tämä kirja saa ehdottomasti 5/5 tähteä

Diana Webster & Victoria Webster - Niin monta Mount Everestiä, Tytär, Äiti ja Haave

Joululoma on ohi, ja aika palata arkeen. Joulun vietin pääosin töissä, tai kotona maaten sohvalle nauttien siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Annoin itselleni vapaata koulun lisäksi myös blogista, ja sen takia täällä onkin muutaman viikon ajan ollut hiljaista, mutta nyt on viimein aika palata takaisin!

Aloitin vuoden lukemalla Diana Websterin ja Victoria Websterin yhdessä kirjoittaman elämänkerran.

Kirjan takakannessa kuvataan kirjaa seuraavanlaisesti: "Englantilaissukuiselle, Suomessa syntyneellä Victoria Websterillä oli haave tulla lääkäriksi. Kukaan ei uskonut sen toteutuvan, koska Victoria oli saanut synnytyksen yhteydessä CP-vamman. Niin monta Mount Everestiä on kertomus Victorian taistelusta ja siitä, kuinka hän ei suostunut luovutamaan. Kertomus on välillä liikuttava, välillä hauska ja välillä kauhea. Kiusaamista ja ennakkoluuloista huolimatta teos on lopulta tarina toivosta."

Mielestäni tein hyvän valinnan sillä, että aloitin vuoden näinkin positiivisella kirjalla. Kirjasta huokui elämäniloinen asenne, ja usko siihen, että elämä kantaa. Kirja on omalla tavallaan todella liikuttava ja hauska kertomus siitä, miten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista voi päästä yli ja selvitä voittajana. 

Victoria syntyy perheeseen, jonka molemmat vanhemmat opettavat yliopistolla, ja ovat kultturelleja älykköjä, jotka olivat muuttaneet Briteistä Suomeen. Alussa Victorian äiti kuvailee synnytystä, ja kertoo kuinka kamala kokemus se oli maassa, jossa kukaan ei oikein ymmärtänyt häntä. Hassua ajatella näin 2000-luvulla, jolloin lähes jokainen puhuu Englantia, mutta kirjan tuonaikaiset tapahtumat tapahtuvat vuoteen 1965, jolloin Suomi oli aivan toinen maa. 

Kaikkien sattumien jälkeen Victoriasta kasvaa kolmea kieltä puhuva nuori nainen, joka päätyy Ruotsiin opiskelemaan lääketiedettä. Ruotsin ollessa siis yksi noista kolmesta kielestä, jonka kanssa hän kasvoi. Kotona Victoria puhui englantia, koulussa ja muualla ruotsia ja suomea. Lääketieteellisessä moni vanhempi lääkäri useaan otteseen toteaa Victorialle, kuinka hänen tulisi lopettaa, kuinka hänestä ei tulisi koskaan lääkäriä, mutta kaikkien onneksi Victorialla oli läheisiä ihmisiä, jotka kannustivat häntä eteenpäin. Ja jos itse haluaa jotain tarpeeksi paljon, ei siitä luovuta noin vain. 

Monessa muussakin tapauksessa on välillä hassua ajatella sitä, miten maailma on muuttunut vuosien saatossa. Monet asiat tulevat uusina, ihmisiä on paljon vaikeampi tavoittaa kuin nykypäivänä ja kuinka ihmisten asenteet ovat muuttuneet. 

En voinut kuin vain ihmetellä, kirjaa lukiessani, kuinka rohkea ja älykäs Victoria on. Moni lapsi, joka kokisi samanlaista kohtelua, kuin mitä Victoria kesti, ei kestäisi sitä ja todennäköisesti traumatisoituisi pahasti. Victoria monessa kohtaan taisteli vastaan, osoitti ihmisille, kuinka vahva ja älykäs hän oli. Kuinka hän ei ollut vammansa uhri, hän halusi olla paljon enemmän ja osoittikin sen ihmisille.  

"Lohdutin häntä parhaani mukaan samalla, kun suru ja raivo velloivat sisälläni. Olin syvästi järkyttynyt. Aiemmin lapset olivat olleet nuoria ja julmia luultavasti ajattelemattomuuttaan, mutta nyt he olivat vanhempia ja varhaisteini-ikäisiä, ja tämän täytyi olla harkittua."

Kirja tuo myös hyvin esille sen miten ihmiset eivät välttämättä edes tajua, kuinka eritavoin he kohtelevat toista ihmisitä, jolla on vamma tai puhevika. Kirjan lopussa Dianakin ihmettelee sitä, kuinka hän edelleen vuosikymmenien jälkeen tulistuu kuullessaan ihmisten puhuvan arvioiden Victoriasta, ja kuinka Victoria vain kohauttaa hartioitaan aivan kuin hän olisi tottunut siihen. Kuten hän varmasti onkin. Minulle henkilökohtaisesti kirja muistutti taas siitä, kuinka ketään ei tule arvioida ulkonäön, puhevian, vamman tai minkään muun ominaisuuden perusteella. 

"Vietin viisi viikkoa kiertämällä reppumatkailijoiden tyypillisen kierroksen matkustaen busseilla. Pysähtyessäni Ayers Rockilla tai Cairnissa tai Brisbanessa keskityin nähtävyyksiin enkä halunnut pilata kokemusta ajattelemalla lääketiedettä. Sen minä jätin pitkille bussimatkoille. Kun viimein saavuin Wollengongiin, olin tullut seuraavanlaisiin päätöksiin: Jatkaisin lääketieteen opintoja, kunnes saisin tutkinnon suoritettua, sillä tässä vaiheessa, he eivät voisi pysäyttää minua."

p.s. Lainasin kyseisen kirjan kirjastosta, ja joku oli korjannut lyijykynällä kirjanloppussa olevia kirjoitusvirheitä, tai pikemminkin sanamuotoja, oikeaksi. Mitäs mieltä ihmiset ovat tästä? Saako kirjaston kirjoihin tehdä omia merkintöjä?

Tess Holliday - The not so subtle art of being a fat girl

Minulla oli pitkään halu lukea jotain.. vähemmän kaameaa kirjallisuutta (kaikki ne holokausti ja murhamysteerit rupesivat pikkuhiljaa käymään hieman raskaiksi) joten valitsinkin ihanan Tess Hollidayn omaelämänkerran. Kirja kertoo myös Hollidayn matkasta Body Positive-liikkeen parissa. En ole aina pitänyt Hollidaysta, mutta kirjan luettuani voin myöntää lukeutuvani hänen fanikseen. 

Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan seuraavanlaisesti:

"Tess Holliday is many things and perfect is not one of them. But she loves her imperfections - after all, they've formed the woman she is today. Tess' number one rule in life is to love yourself - no matter who you are, where you come from, what your faults may be and what dress size you wear. It's discovery that has helped her through everything from a difficult childhood, being abused and bullied about her weight, to fending off social media."

Jokaisen, joka pitää itseään vääränlaisena ulkonäkönsä vuoksi, erityisesti painonsa vuoksi, tulisi mielestäni tutustua paremmin Tess Hollidayhin, tähän kirjaan ja koko Body Positive -liikkeeseen. Itselleni kirja iski todella läheltä. Olenkin aina ollut muita isompi, ja joutunut sen takia eri tavoin kärsimään, lähinnä oman itseni takia. Holliday kirjassaan painottaakin kuinka itsensä kunniottaminen ja rakastaminen onkin lähtökohta kaikkeen. Erilaisuus on ok, ja vain sen takia että muut ovat jotain mieltä, tai yhteiskunta käskee olemaan tietynlainen, ei tarkoita että sinä olisit millään lailla väärä.

"Tess Holliday's Advice for Life #63: Embrace what makes you, you."

Kirjassa Holliday kertoo hyvin koruttomasti lapsuutensa ja elämänsä kurjista puolista. Isästä joka pahoinpiteli välillä fyysisti, mutta lähinnä henkisesti. Äidistä, jota poikaystä ampui, ja joka vammatui sen jälkeen. Koulukiusaamisesta, elämästä raamattuvyöhykkeellä, ja kuinka hän koko ajan kaipasi jotain muuta. Hollidayn elämä onkin hieno esimerkki, miten taustasta huolimatta ihminen tahdonvoimansa ja tuurin kautta voikin saavuttaa elämässään juuri sen mitä haluaa. Kunhan vain luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä. Hollidaystä tulikin 20-vuotiaana yksinhuoltajaäiti, ja hän joutuikin luopumaan sen hetkisestä itsenäisyydestään ja uudesta elämästään Seatlessa, ja palaamaan äitinsä luo. Monen ihmisen tuo elämän mutka olisi lannistanut, ja niin se tekikin hetkellisesti Hollidaylle. Asuttuaan jonkin aikaa äitinsä luona Holliday kokosikin itsensä, keräsi poikansa ja tavaransa ja muutti uudestaan Seatleen ja aloitti alusta. 

Koskaan ei pidä luovuttaa, ei pidä kutsuaan itseään tyhmäksi, vaikka ei sillä hetkellä mahtuisikaan yhteiskunnan asettamiin standardeihin. Maailma on niin paljon muutakin kuin koulua, elämä on niin paljon muutakin, kuin miltä se näyttää, minkä painoinen on, ja tärkeintä onkin muistaa olla oma itsensä, luottaa itseensä, tekemisiinsä ja elämä kantaa kyllä sinne minne on tarkoituskin. Tätä kaikki Holliday sanoo kirjassaan, ja se onkin ihana muistutus tähän talven synkimpään aikaan. 

"Tess Holliday's Advice for life #212: Don't limit yourself because you're scared of looking stupid. It's liberating to just embrace your inner dork."

Kirja antaakin paljon rohkeutta olla oma itsensä. Ehkä sen takia pidänkin siitä niin paljon. On mielenkiintoista päästä kuuluisan roolimallin päähän ja kuulla hänen ajatuksiaan. #effyourbeautystandars onkin Hollidayn (hieman vahingossa) luoma ilmiö, joka haastaa vallalla olevat käsitykset kauneudesta ja muodista. Jos et ole tutustunut ilmiöön, käy katsomassa esimerkiksi Instagramissa tai Facebookissa. 

"Tess Holliday's Advice for Life #336: When you embrace the things that people see as flaws, you rob them of any powers their words have to hurt you."

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 

Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

Gabi Köpp - Kunpa en olisi ollut tyttö

Gabi Köppin omaelämänkerrallinen teos: Kunpa en olisi ollut tyttö, on raastavaa luettavaa niin monelta kantilta katsottuna. Se kertoo nuoren saksalaisen tytön elämästä ja paosta puna-armeijan alta toisen maailmansodan lopulla. Köpp ei päässyt kovinkaan pitkälle ennenkuin jäi puna-armeijan jalkoihin ja josta alkoi hyväksikäyttö ja pahoinpitely.

"Kauan en jaksa olla kumarassa asennossani, joka kätkee kasvoni. Lopulta suoristaudun ja annan Edwinille lakkinsa takaisin. Todellista suojaa ei ole minulle tarjolla. Palmikkoni työnnän piiloon taas oman myssyni alle."

Viime vuosina on uutisoitu paljon saksalaisten siivilinaisten kohtelusta toisen maailmansodan lopulla. Tunnetuinta varmastikkin on puna-armeijan tekemät raiskaukset, mutta myös liittoutuneiden ja ranskalaistenkin sotilaat hyökkäsivät ja kohtelivat kaltoin siivilinaisia. Köpp ei ole ainoa nainen, joka on kirjoittanut näistä tapahtumista, ja onkin tärkeää että myös nämä hirmuteot tulevat kaikkien tietoon.

Köpp jäikin neuvostoarmeijan vangiksi ja hän kertookin kohtelusta, jota koki nimenomaan heidän käsissään. Hän kertoo, kuinka kylmästi muut saksalaisnaiset heittivät hänet nuoruutensa takia miesten armoille, jotta itse säilyisivät raiskauksilta. Karmeinta mielestäni olikin lukea juuri siitä, miten toiset, etenkin vanhemmat naiset, uhrasivat Köppin, jotta itse säästyisivät. Köpp kertookin hämmennyksestään, jota tunsi näitä naisia kohtaan. Joitakin hän inhosi avoimesti, toisista hän jopa välitti ja piti äitihahmonaan.

"Huudan ihmisjoukosta Christiania - yhä uudelleen. Vain hänestä olen huolissani, vain häntä ajattelen. Oma viiltävä kipuni ei ole vielä tavoittanut minua. Olen shokissa, enkä siksi pysty vielä käsittämään, mitä minulle on tapahtunut."

En tiedä mistä minäkin olen saanut käsityksen että saksalaiset siivilit eivät olisi kärsineet niin paljon kuin maat, joita saksan armeija valloitti, mutta valhehan se on. Yhtä lailla siivilit saksalaiset, joilla ei ollut mitään tekemistä sotimisen kanssa, kärsivät kammottavia asioita, ja neuvostoarmeijan ja liittoutuneiden tekemät kauheudet traumatisoivat varmasti moni naisia ja lapsia.

Jokaisen tulisi lukea elämänkerrallisia teoksia, jotka avaavat ihmismieltä ehkä kammottavallakin tavalla, se on mielenkiintoinen ja erinomainen tapa tutustua ihmisen luonteeseen tilanteissa, joista ei pääse pakenemaan tai joissa ei ole mitään mahdollisuutta. Ihminen on kuitenkin sitkeä eläin, ja kuten moni muukin, myös Gabi Köpp selvisi hänelle tapahtuineista asioista, ja jatkoi elämäänsä.

p.s pahoittelut kaikista kaameista kirjoitusvirheistä, joita tästä tekstistä varmasti löytyy! En jaksanut pahemmin oikolukea tekstiä kaikkien kouluhommien ohessa! Lupaan panostaa seuraavaan postaukseen hieman enemmän!

Tim Walker - Lost in Suomi, Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Puhuin tässä yhtenä päivänä eräälle kaverilleni kirjoista, joita lainasin kirjastosta. Kaikki olivat joko murhajuttuja, tai elämänkertoja todella masentavista aiheista, enkä edes itse ollut tajunnut sitä ennen kuin hän ystävällisesti osoitti sen minulle. Joten nyt tämän kirjan myötä yritän osoitaa, että luen jotain muutakin kuin vain masentavia kirjoja (tosin tämän jälkeen palaan kyllä niihin masentaviin elämänkertoihin takaisin). 

Tim Walkerin omakohtaisissa tarinoissa avomielinen nuori amerikkalainen kohtaa suomalaisen, opettelee tervehtimään oikein, pitämään suunsa kiinni ja nauttimaan kahvin mustana. Walker kertoo kirjassaan kokemuksistaan suomalaisperheen amerikkalaisvävynä, koti-isyydestä Kuopiossa ja muista Suomi kokemuksistaan ja havannoistaan. 

"Yhdysvalloissa olin tottunut kolmeen pääateriaan - aamiaiseen, lounaaseen ja päivälliseen - ja isäni moitti minua usein siitä, että söin niiden välillä... Suomessa sen sijaan oli viisi valtakunnallisesti tunnustettua ruoka-aikaa: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Minusta tuntui kuin olisin odottanut koko elämäni päästäkseni tähän paikkaan, jossa sain syyllisyyttä potematta syödä aamusta iltaan."

On aina jollain tavalla piristävää lukea ulkopuolisen kertomuksia omasta maastaan. Vaikka Walker onkin asunut jo pidemmän aikaa Suomessa, hänen kertomuksensa ovat huvittavia, ja yllättäviä. Ne pistävät miettimään omia käytöstapojamme ja kulttuuriamme. Kuinka hassua on kerätä kahvikassaan rahaa, ja kuinka on todella todella kiellettyä ottaa kahvihuoneessa jonkun toisen oma kuppi. Kuinka tervehdimme toisiamme ja kuinka emme tervehdi toisiamme tietyissä tilanteissa. Näitä asioita, ei tule mietittyä sen enempää itse ikinä, joten onkin mielenkiintoista lukea niistä ja välillä vähän herätellä itseään. 

Kirjassa käsitellään ilmiselvien kulttuurierojen ja pojasta mieheksi kasvamisen lisäksi myös Suomen kuuluisaa koululaitosta. Walker on ammatiltaan opettaja, ja kirjoittaakin paljon Suomen ja Yhdysvaltojen koulutuserosta, ja mielestäni hyvin herättelee meitä suomalaisia siihen, että ehkä koulutuslaitoksemme ei olekkaan niin hyvä, kuin miksi sitä hehkutetaan ulkomailla. Toki onhan siinä paljon hyvää, mutta jotkut opetustapamme ovat hyvin vanhoillisia. 

"Kun muutin Suomeen ja  näin, kuinka suomalaiset lapset näyttivät kukoistavan, kun heillä oli niin paljon aikaa leikkiä, hylkäsin aiemmat epäilykseni käytännön hyödyllisyydestä. Nykyään en enää ajattele leikkimistä lepsuiluna; pidän sitä järkevänä. Olen myös löytänyt paljon tieteellistä tutkimusta, joka vahvistaa leikin merkityksen lapsen kehittymisen kannalta."

Kirja on tosiaan piristävää iltapäiväluettavaa. En sitä kutsuisi millään lailla korkeakulttuuriksi, eikä sen sitä ole tarkoitus ollakkaan, vaan lähinnä se tuntuu olevan piristävä teos kulttuuristamme, ja elämisestä Suomessa. 

Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.

"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.

Bea Uusma - Naparetki, minun rakkaustarinani

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. 

Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. 

Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?

Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.

Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.

"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".

Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.

En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.

"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."

Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.

Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.

"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."

Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.

Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.

"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.



#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!

Sabine Kuegler - Viidakkolapsi

Olen kai ollut viime aikoina jollain tapaa kiireinen, sillä luin tämän kirjan jo viikkoja sitten ja nyt vasta sain kirjoitettua tämän pätkän. Minun piti jo viime viikolla ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta jotenkin se ei vain onnistunut.. noh sellasta se elämä on.

Saksalainen Sabine Kuegler saapuu viisivuotiaana Länsi-Papuaan Indonesiaan. Hän asettuu asumaan perheensä kanssa aarniometsään vastikään löydetyn fayu-heimon pariin, joka on jäänyt kulttuuriltaan kivikautiselle tasolle. Heimosta tulee Sabinelle kuin toinen perhe, viidakosta hänen elämänsä rakkaus. Sabine lähtee 17-vuotiaana Sveitsiin opiskelemaan ja kokee vaikean kulttuurishokin. "Vasta täällä minä opin pelkäämään"

"Olen onneton, koen usein olevani täysin eksyksissä, kuin henki joka ei löydä rauhaa. Elän kulkurin elämää, muutan paikasta toiseen ja toivon joka kerta löytäväni uudesta paikasta onneni ja sen rauhan, jota niin kovasti kaipaan. Petyn kuitenkin yhä uudelleen."

Sabine Kueglerin omaelämänkerrallinen teos Viidakkolapsi on kiehtova nuoren tytön kasvutarina aikuiseksi ei niin normaalissa-kasvuympäristössä.
Pidin kirjasta todella paljon, pidän muutenkin elämänkerroista ja ihmisten kokemuksista lukemisesta. Tämä kirja ei todellakaan ollut normaali nuoren tytön kasvutarina, vaan se oli niin paljon muutakin. Oli kiehtovaa lukea minkälaisia kokemuksia nuori ihminen kokee asuessaan jossain niin eristyksissä länsimaisesta sivistyksestä, miten hän kokee sen, minkälaista elämä siellä on. Minkälaista kasvaminen siellä on.

Sabinen tarina on kiehtova, hän on kuin aikamatkaaja jollain tapaa palatessaan Saksaan seitsemäntoistavuotiaana.  Mielestäni tämän kaltaisia tarinoita on hyvä kertoa ja jakaa, miten muuten voisimme oppia ja ymmärtää minkälaista toisenlainen elämä voisi olla.

Kirja on myös hyvä muistutus ihmisen ja luonnon alkukantaisesta yhteydestä. Me länsimaisessa yhteiskunnassa olemme ehkä liiaksikin unohtanut sen miten luonnon kanssa elää symbioosissa, miten kunnioittaa ja ottaa tarvitsemansa luonnosta liialti sitä tuhoamatta.

"Havittelemme ylellisyyttä päästäksemme eroon arjen yksitoikkoisuudesta. Syöksemme itsemme velkoihin ostaaksemme entistä hienomman auton, suuremman talon tai merkkivaatteita, joita olemme nähneet lehdissä tai näyteikkunoissa. Lopulta meillä on se uusi auto, ehkä vähän rahaa tilillä, mutta olemme siitä huolimatta tyytymättömiä, ja aloitamme uudelleen alusta. Noidankehä, josta minäkään en löydä enää ulos."

Sabinen kirja ei ole tuomitseva nyky-yhteiskuntaa kohtaan, ja hän myöntääkin että meillä on paljon elämää helpottavia asioita täällä, mutta hän myös puhuu kuinka hän kaipaa takaisin viidakkoon ja kuinka hänen elämänsä oli yksinkertaisempaa ja helpompaa siellä.
Kaikki me kaipaamme joskus yksinkertaisempaa ja helpompaa elämää. Viime aikoina lehtiin on tullut juttuja ihmisitä, jotka hyppäävät ulos oravanpyörästä; hyväpalkkaisesta työstä, myyvät omaisuutensa, hienon autonsa, luopuvat asunnostaan, jotka ennen määärittelivät heidän olemassaolonsa, ja ottavat repun selkäänsä ja lähtevä maailmalle.

Sabinen tarina eroaa tästä. Hän lähtee yksinkertaisesta viidakkoelämästään ja astuu oravanpyörään. Hän kuitenkin oppii, että se ei määrittele häntä.

"Kamppailen edelleenkin, mutta minulla on nyt taas rohkeutta ja voimaa, olen rakentanut uuden elämän ja oppinut, että onni tulee sisältä, ei ulkopuolelta."

Lauren Graham - Talking as fast as I can

Olet kai joskus kuullut televisio sarjasta Gilmore Girls? Tai/ja siihen kuuluvasta näyttelijästä Lauren Grahamista? Ai et? Okei no ei sitten mitään.

Okei, viime aikoina ainakin useimmat, ainakin ne, joilla on Netflix, ovat kuulleet Gilmore Girls tv-sarjasta, joka pyöri 2000 luvun alussa (tuli yleltä muistaakseni sunnuntaisin silloin). Sarjassa oli yksinhuoltaja äiti ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, joiden nopeatahtista puhetta ja erikoista elämää seurattiin silmä kovana. Sarjan äitiä näytteli Lauren Graham, joka tuli hyvinkin tunnetuksi sarjasta.

Viime vuonna Netflix julkisti sarjasta "jatko-osan" Gilmore Girls: Vuosi Elämästä. Ja vaikka itse henkilökohtaisesti odotin sarjaa innolla, ei se siltikään yltänyt edeltäjänsä tasolle, ja vähän vaikutti olevan väkisin kasattu, oli se siltikin mahtava. Lauren Grahamin näyttelemä Lorelai Gilmore puhuu nopeasti, tekee hyviä ja huonoja päätöksiä ja yrittää vain selvitä elämässä. Erityisesti minuun iskostui se nopeasti puhuminen. Kuinka siistiä olisi osata puhua niin nope

Mutta siis Lauren Graham. Hän on kirjoittanut kaksikin teosta, ensimmäinen teos on novelli Someday someday, maybe. Ja tämä toinen Talking as fast as I can, on elämänkerrallinen teos, jossa Graham muistelee elämänsä tapahtumia, ja miten hän päätyi esittämään kuuluisaa Lorelai Gilmorea, ja miten roolin esittäminen on vaikuttanut häneen.

"And I now understood in greater depth how rare it was to have had the opportunity to be part of something this special in the first place."

 Lauren Graham on juuri niin huvittavan koominen henkilö, joksi hänet voi kuvitellakin. Tajusin juuri, etten ole nähnyt yhtäkään haastattelua hänestä (korjaan tämän heti tämän postauksen kirjoitettuani) joten en ole oikein muodostanut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Kirjassa Lauren pohtii minkälaista on olla nainen hollywoodissa, miettii onko hän saavuttanut urallaan sen mitä halusikin. Hän pohtii, että minkälaista on työskennellä "show-bisneksessä", minkälaista on kun jatkuvasti haastetteluissa sinulta udellaan että "oletko parisuhteessa?".
Kirjassa hän kuvailee myös kuinka hän soittaa isälleen ja utelee, että miksi he asuivat veneessä kun hän oli pieni, ja hän jakaa uransa alun suurimpia haaveita. Hän kertoo kuinka on löytänyt rajansa näyttelijänä.

 Hän myös jakaa kirjassa Hollywoodin salaisimpia laihdutusohjeita (kaavioiden kera).

Kirja on erityisesti suunnattu Gilmore Girls-sarjan faneille. Sen voisi ehkä kuvitella pitkänä haastatteluna, ja eräänlaisena oppaana Lauren Grahamin ajatuksiin. Oli hienoa lukea siitä, kuinka ylpeä hän on työstään ja kyseisestä sarjasta, ja on mielenkiintoista saada kuulla hänen omia lempijaksojaan tai kohtauksiaan. Koskettavaa on myös kuinka vahvasti hän reagoi jatko-osan tekoon.

Joskus elämänkerrat voivat olla vähän takkuilevia, ehkä tämä olikin niin mielenkiintoinen ja helppolukuinen koska teos koostui Grahamin kirjoittamista esseistä.
Hänen kirjoitustyylinsä on kupliva ja hauska, ja se poikkoilee asiasta toiseen. Aivan niin kuin joku puhuisi sinulle.

Pidin kirjasta ehdottomasti. Todennäköisesti ihan vain sen takia koska rakastin (tai rakastan) Girlmore Girlsejä ja sen yksinkertaisen tehokkaan piristävää maailmaa.

p.s lainasin kirjan siis Helmetin e-kirjastosta. Ensimmäinen kerta ikinä kun testasin koko systeemiä, ja pakko myöntää että todella kätevä! Todennäköisesti tulen myöhemminkin lainaamaan kirjoja sitä kautta. 

Robyn Davidson - Tracks

Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."

Felicia Feldt - Näkymätön tytär

Se oli joku lehtiartikkeli, josta luin tästä kirjasta joskus miljoona vuotta sitten (okei olisikohan se ollu vuonna 2013) ja sen jälkeen kirja on ollut Must Read-listallani.

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

Felicia Feldtin äiti on Anna Wahlgren, tunnettu ruotsalainen kasvatusguru, joka on kirjoittanut suomessakin paljon luetun Lapsikirjan (1983). Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta. 

Näkymätön tytär on kasvatusguru Anna Wahlgrenin tyttären kirjoittama kirja. Kirjassa Felicia purkaa muistojaan ja kokemuksiaan lapsuudesta. Lukiessani kirjaa järkytyin jossain kohdissa ja mietin voiko tuo olla oikeasti tapahtunut. Mietin myös, että nykypäivänä tuollaista ei voisi missään nimessä tapahtua ns. julkkiksen lapselle. Tai ainakin niin haluaisin uskoa. 

"Eilen äiti heitti Milon ja Olan ulos huoneestamme. Minä olin ylpeä. Ajatella että hän teki sen meidän takiamme. Heitti ystävävänsä ulos, koska nämä olivat maaneet sängyissämme. Siinä oli jotain väärää, näin sen äidistä. Ja kun äiti heittää jonkun ulos, hän tekee sen kunnolla. Miehet eivät ole koskaan enää tervetulleita meille. 

Olen kuitenkin väärässä. Seuraavana aamuna he istuvat aamiaispöydässämme, ja äiti tarjoaa heille vastaleivottua leipää ja marmeladia."

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan ihmisten välisistä suhteista. Äiti ja tytär suhteista, ja tietynlaisista ihmisistä yleensäkkin. Kirjan lukemisen jälkeen Googletin hieman kyseisiä ihmisiä ja lueskelin erilaisia juttuja mitä heistä on kirjoitettu. Anna Wahlgren systemaattisesti kieltää kirjassa tapahtuneet asiat ja että hän olisi mitenkään vastuussa tyttärensä voinnistä, lähinnä vain tuntuu syyttelevän tytärtään siitä, että hän on tuhonnut heidän välinsä. 

Se kai ns. tositarinoissa on aina ongelmallista. Asiat voi nähdä kahdella eri tavalla, eivätkä ne ole aina niin yksiselitteisiä. Itse tyttärenä, haluaisin uskoa Felician tarinaa, mielummin kuin hänen äitinsä selittelyjä. Kirja on mielenkiintoinen, ja se tuntuu tavallaan hyvin Felician hyvin henkilökohtaiselta teokselta, johon hän on purkanut kaiken mikä häntä on kokenut. Hän on purkanut kirjaan kaikki lapsuutensa traumat, kaikki ongelmat, joita hän on kantanut yksin. 

Kirja on kirjoitettu päiväkirja tyyliin. Vuodet hyppivät edestakaisin, eikä kirjassa ole selkeää tarinaa. Tuntuu että kirja on koottu vain mieleen sattuneissa muistoista. Olihan kirja tosiaan mielenkiintoinen, ja opettavainen, mutta ei todellakaan sellainen, joksi sen kuvittelin. Lopputulos oli, että olin hieman pettynyt. 

Satu Rämö - Islantilainen voittaa aina, elämää hurmaavien harhojen maassa

Vuonna 2003 nuori talouden opiskelija Satu Rämö lähti vaihtoon islantiin. Kokemus muutti hänen elämänsä. Pienestä saarivaltiosta tuli Rämön uusi koti. Hän opiskeli kielen, löysi itselleen puolison ja perusti perheen. Ja kun utelias suomalaisnainen on päättänyt sopeutua, sitä ei estä mikään.

Rämö kertoo hauskasti seikkailustaan perin juurin kummallisessa saarivaltakunnassa, jossa kaikki 300 000 kansalaista tuntuvat olevan toisilleen sukua. Joulua vietetään sotilaallisen tarkan kaavan mukaan, presidenttiä sinutellaan ja peikkoihin uskotaan ihan varmuuden vuoksi.

"Kerran olin Björkin kansa yhtä aikaa Reykjavikissa uimassa. Pesimme kumpiakin hiuksiamme Sundhöllin uimahallin arkisessa suihkutilassa. Shampoo vaahtosi ja kuuma vesi tuntui iholla lähes polttavalta. Ääni pääni sisällä huusi 'Älä tuijota! Älä tuijota!.'"

Islantilainen voittaa aina on ihastuttava kirja! Kirja on hieno muistutus siitä, että elämä voi muuttua hetkessä, jos sille antaa vain tilaisuuden. 

Satu Rämö kirjoittaa hauskasti ja eloisasti. Hän kertoo kirjassaan niin arkipäiväisistä kommelluksista, kuin islantia kohdanneesta talouskriisistä. Rämö kertoo minkälaista on elää maahanmuuttajana toisessa pohjoismaalaisessa maassa, joka on kuitenkin niin erilainen!

Jos et aiemmin ollut kiinnostunut Islannista, niin tämän kirjan jälkeen todellakin olet. Islannin luontoa kuvailaan todella ihanasti, itse ainakin mietin lähes tulkoon koko ajan että "tuonne haluan!"

"Pyyhin hihallani höyryä autonikkunasta. Katselin maisemia ja mietin anopin kertomia menninkäistarinoita. Ikkunasta näkyi tummanharmaa laavapelto. Ulkona satoi niin lujasti, että harmaa laavakenttä sekottui taivaan harmaisiin värisävyihin. Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella."

Viime aikoina on mielestäni tullut erityisen paljon kirjoja, joissa joko suomeen muuttaneet ulkomaalaiset kertovat kokemuksistaan asua suomessa tai kuten Rämön kirjassa suomalaiset kertovat kokemuksistaan ulkomailla. Itse ainakin henkilökohtaisesti tykkään lukea tälläisiä kirjoja. Niistä saa uuden kuvat omiin kulttuurillisiin tapoihimme, ja samalla oppii paljon enemmän toisesta maasta ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Rämön kirja mielestäni kuvastaa sitä, että ihminen sopeutuu ihan mihin tahansa. Kodin voi luoda oikeastaan minne vain, kunhan siellä on ihmisiä joista välittää, vaikka tavat ja kulttuuri olisikin hieman erilaista ja kaikkia tapoja ei oikein ymmärtäisi. Omia tapojaan ja omaa kulttuuriaan tuo aina mukanaan

"Reykjavikin keskustassa on kotioveltani mitattuna alle kilometrin säteellä neljä kirjakauppaa. Ne ovat auki iltakymmeneen viikon jokaisena päivänä. 
Kun sielu on ravittu kirjakaupassa, voi poiketa herkuttelemaan jäätelökioskilla. Ne ovat auki jopa yhteentoista. Olen näistä faktoista tavattoman onnellinen."

Kalle Lähde - Happotesti

Juominen on riistäytynyt käsistä. Vaikka työ on mennyt ja itsepetos on ainut keino säilyttää elämänhallinta, aina on hyvä syy juoda. Vaimo on huolenpidollaan pitkään mahdollistanut juomisen, mutta hänenkin mittansa alkaa olla täynnä.

Omakohtainen esikoisromaani on synkän hauska kertomus aiheesta, joka koskettaa tavalla tai toisella liki jokaista suomalaista.

Työkaverini kertoi minulle tästä kirjasta jo aikaisemmin tänä vuonna. Olin silloin jo lainannut kirjan, mutta jättänyt sen kesken. En sillä hetkellä pystynyt vain lukemaan kirjaa, se herätti liian paljon ajatuksia. Tällä kertaa olin päättänyt että nyt luen sen. Alun jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa alas, ja vain jatkoin sen lukemista.  Luin sen lähestulkoon hetkessä, niin vahvasti se veti mukaansa.
Kirjan maailma on täynnä tuttuja baarimikkoja, taksilla ajelua, valehtelua ja katkaisuhoitoja. Aina kun olin laskemassa kirjaa alas, oli se pakko aloittaa taas, halusin tietää mihin päähenkilö
päättyy, mikä on hänen kohtalonsa ja miten hän sinne oikein päätyy.

"Astuin Baariin leuka pystyssä. Todellisuudessa itsevarmuutta ei juuri ole jaettavaksi. Tiskin takana on tuuraaja Jaana. Nappaan Turun Sanomat tiskiltä ja kerron harmistuneena, ettei minun postiluukusta kyseistä lehteä tänä aamuna kolahtanut. Olihan se keittiönpöydällä, mutta varhanen pubivierailu tarvitsee jonkin selityksen."

Jossain välissä kirjaa huomasin, että toivoin miehen tajuavan juomisensa seuraukset, että jos hän nyt tällä kertaa lopettaisi. Mutta sitten hän jatkoi, kuten alkoholistit yleensäkkin tekevät. Kirja oli eräänlainen opas alkoholistin maailmaan; miten hän näkee maailman, ja miten hän kokee sen.  Miten hän ajattelee, ja järkeilee juomisen itselleen. Kirja on mielenkiintoinen ja suosittelen suuresti sen lukemista. Missään nimessä se ei herätä sympatiaa päähenkilöä kohtaan, vaan lähinnä ärsyttää,

Happotesti on vaikea kirja lukea. Aihe on arka, ja monille hyvin henkilökohtainen. Näemme joka päivä juoppoja kadulla, mutta Happotesti avaa enemmän juoppojen aivoituksia ja elintoimintojen toimintaa. Mitä ylenpalttinen alkoholin kulutus tekee kropalle. Olen nähnyt ja kuullut paljon tarinoita ihmisistä, jotka viina on vienyt mukanaan, mutta heidän ajatusmaailmaansa on ollut erittäin vaikea päästä sisälle.  Ehkä juuri tämän takia Happotesti onkin omalla tavallaan hyvinkin tärkeä kirja. Se selittää jotain, mitä ei muuten ymmärrä. Eikä sitä kenenkään tarvitsekkaan ymmärtää.

"On hyvä valmistautua yöpuulle jo ennen iltalääkkeiden jakoa. Otan kaikki pillerit kerralla heti kahdeksalta, ja uni tulee varmasti saman tien. Unilääkkeet ovat parasta tässä talossa. Ilman niitä saatan valvoa krapulassa useitakin vuorokausia ja vain ihmetellä sellaisten juoppojen paatuneisuutta, jotka nukkuvat krapulansa pois."

Hyeonseo Lee - Seitsemän nimen tyttö

Olen lukenut jo useamman "pako Pohjois-Koreasta"-kirjan, ja ne ovat aina olleet yhtä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä, että myös koskettavia.

Seitsemän nimen tytön näin muistaakseni jossain lehtijutussa tai nettijutussa, en enää muista missä, mutta olen ollut kirjaston jonotuslistalla ollut jo monta monta monta kuukautta, ja kun vihdoin ja viimein sain kirjan olin hyvin innoissani!

Hyeonseo Lee varttuu hyvän perheen tyttärenä Pohjois-Koreassa. Hän uskoo, että hänen kotimaansa on paras paikka elää, mutta alkaa kasvaessaa epäillä virallista totuutta. Miten on mahdollista, että maailman parhaassa maassa perheitä kuolee kadulle nälkään ja ihmisiä teloitetaan julkisesti?
Hyeonseo päättää ennen täysi-ikäistymistään käydä salaa tapaamassa Kiinassa asuvia sukulaisiaan ja jää maahan.
Tästä alkaa hurja selviytymistarina. Kiina palauttaa kiinni saamansa loikkart Pohjois-Korean pahamaineisen tiedustelupalvelun käsiin, joten Hyeonseo ei ole turvassa. Häntä kalvaa myös huoli kotimaahan jääneistä sukulaisista.
Hyronseon tarina on raju kuvaus elämästä eräässä maailman pahamaineisimmista yhteiskunnista ja koskettava kertomus rohkeudesta ja päättäväisyydestä.

"Nimeni on Hyeonseo Lee. 
  Se ei ole nimi, jonka sain syntyessäni, eikä mikään niistä nimistä, jotka minun on eri ajankohtina olosuhteiden pakosta ollut otettava. Tämän nimen annoin itse itselleni päästyäni vapauteen. Hyeon tarkoittaa auringonpaistetta. Seo tarkoittaa onnekkuutta. Valitsin tämän nimen, jotta voisin elää elämäni valossa ja lämmössä eikä minun tarvitsisi palata varjoihin."

Kirja oli siitä erilainen, että muut Pohjois-Korean loikkareiden kertomuksissa henkilöt ovat olleet alempaa yhteiskuntaa, kun taas tässä kirjassa Hyeonseon perhe taas kuuluu hieman parempaan yhteiskuntaluokkaan.
Oli mielenkiintoista verrata miten Hyeonseo kertoo aikaisemmasta perhe-elämästään, ja mitä olin aikaisemmin lukenut loikkareiden kertomuksista. Hyeonseon perheessä oli ruokaa eri tavalla, kuin hänen ystävillään. Nälänhätä ei koskettanut samalla tavalla Hyeonseon perhettä, kuin monen muun Pohjois-Korealaisen, mutta hän ei siltikiään pystynyt pakenemaan siltä, vaan näki sitä siltikin kaduilla ja yhteiskunnassa, ja se jätti jälkensä häneen. Herätti hänessä ihmetystä, ja kyseenalaistamista.

"Ihmisiä kuoli kaduille. Nälkä ja tarve pakottivat kuitenkin muuttamaan ajattelutapaa radikaalista. Näin sen omin silmin Hamhungissa. Asukkaat unohtivat pienestä lähtien omaksumansa ideologian ja palasivat siihen, mitä ihmiset ovat harjoittaneet tuhansien vuosien ajan - kaupankäyntiin."

Kirjassa esitellään uskomattoman fiksu ja peloton nainen, joka on selvinnyt monista vaikeuksista, mutta siltikin samalla löytänyt oman itsensä ja tutustuu maailmaan, jonka olemassaolosta hän ei ole koskaan tiennytkään.

Aina kun lukee kirjoja Pohjois-Koreasta tai muista valtioista, joissa vallitsee diktatuuri, ja jossa ihmiset elävät jatkuvan pelon ja puutteen vallassa, sitä rupeaa vain ihmettelemään, että miten vielä tänä päivänä voi tapahtua tuollaista. Olemme hyvinvointivaltoissa ehkä hieman jo turtuneita kuulemaan kauheuksista uutisista, että se ei välttämättä edes hetkauta meitä enää, On hyvä, että ihmiset, jotka pakenevat kauhuista kertovat tarinansa, välittävät tietoa eteenpäin meidän kaltaisille ihmisille, jotka emme sitä tunne.

Hyeonseo Lee puhui julkisesti TED-konferenssissa helmikuussa 2013. Hänen puheensa voi kuunnella täältä.

Aikaisemmat lukemani kirjat Pohjois-Koreasta ovat olleet: Blaine Hardenin: Leiri 14 ja Ensum Kimin: Pohjois-Korea, Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Suosittelen suuresti molempia