Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 

Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."