Liane Moriarty- Tavalliset pikku pihajuhlat

Lianne Moriarty tuntuu olevan yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Hänen kirjassaan tuntuu olevan vain sitä jotain, joka kietoo lukijan kirjan sisälle eikä tunnu päästävän irti.

Kuten muidenkin Moriartyn kirjojen kanssa samoin kävin myös Tavallisien pikku pihajuhlien.
Pidin kirjaa alusta lähtien hyvinkin mielenkiintoisena.

Kuten useissa muissakin Moriartyn kirjoissa, tässäkin käydään samaa tapahtumaa läpi monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjassa käsitellään heidän kokemuksiaan tapahtumista. Pidän tästä tavasta kertoa tarinaa, sillä hyvinkin usein unohdamme että asoilla on enemmän kuin yksi puoli.

Kyseessä on ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme aikuista, ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio herpaantuu vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttävät.

Kirjassa oli oivaltavia näkökulmia naisten välisistä mutkikkaista ystävyyssuhteista. Missä välissä kaikki katoaa, onko asiast enää samoin, kuin toisella on lapsia ja toisella ei. Kun molemmat elävät omissa parisuhteissaan.

Kuten useimmissakin muissa Moriartyn kirjoissa, myös tässä se kauhea tapahtuma mitä käydään läpi, kerrotaan vasta kirjan loppupäästä. En malttanut odottaa siihen asti, aavistuksia ja vihjeitä tipahteli pitkin ja poikin, ja jotenkin sitä vain odotti koko ajan pahinta, varmasti silti tietämättä, mikä se pahin on.
Ostin tämän kirjan tosiaan kun olimme juhlimassa blogini 1-vuotis synttäreitä. Ja tämänkin kirjan jälkeen pystyn ehdottomasti suosittelemaan Lianne Moriartya hyvillä mielin.

Robyn Davidson - Tracks

Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."

Hyvää Minna Canthin päivää!

Kuten otsikkokin sen jo sanoo: Hyvää Minna Canthin päivää eli Hyvää tasa-arvon päivää!

"Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maassa?"
- Kirjeitä kuopiosta

Pieni kertaus siitä, kuka ihme Minna Canth oli (jos vaikka olet koulun tunneilta sen unohtanut, ja jos olet niin HÄPEÄ!):

Minna Canth oli suomalainen kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth kirjoitti näytelmiä, pienoisromaaneja ja novelleja. Hän on Suomen ensimmäinen huomattava naiskirjailija. Canth nosti teoksillaan esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja välitti uusia ajatuksia, jotka järkyttivät perinteistä maailmankatsomusta.

Canth oli aikansa Suomessa merkittävä mielipidevaikuttaja ja eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Hän edisti naisten asemaa muun muassa tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Minna Canth syntyi 19.3.1844 Tampereella ja tyttönimeltään oli Ulrika Wilhemina Johnson. Hänen isänsä muutti perheen vuonna 1853 Kuopioon hoitamaan Finlaysonin puuvillatehtaan perustamaa lankakauppaa.
Syksyllä 1863 Mina Johnson pääsi ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon aloittamaan opiskelun kansakoulunopettajaksi juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin. Seminaarissa hän otti käyttöön nimen Minna.
Opiskelu keskeytyi syksyllä 1865, kun hän meni naimisiin seminaarin luonnontieteiden opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa. Perheeseen syntyi Jyväskylässä seitsemän lasta.
Jyväskylässä asuessaan Minna Canth kirjotti lehtiin uutisten lisäksi häntä itseään askarruttavista aiheista: raittiudesta, naiskasvatuksesta ja kansanvalistuksesta. Vuonna 1878 ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa Novelleja ja kertomuksia.

Jäätyään leskeksi Minna Canth muutti 1880 takaisin Kuopioon lapsuuden kotiinsa, jossa hänen äitinsä ja veljensä asuivat, ja hoitivat kauppaliikettä. Vuonna 1881 Minna sai kauppaliikkeen omiin nimiinsa. Kolmen vuoden päästä hän otti myös nimiinsä sekatavarakaupan, jota hänen veljensä oli hoitanut.

Minna Canthin Kuopion kodista, Kanttilasta, kehittyi aikaa myöten kirjallinen ja aatteellinen keskus, Minnan Salonki. Kanttilassa vierailivat ajan merkittävimmät kulttuurivaikuttajat. Siellä keskusteltiin sekä kirjoitettiin. Canthia kiinnostivat sekä uskonnolliset kuin yhteiskunnalliset aatevirtaukset: työnväenaate, naiskysymys, raittius- ja rauhanaate, kieli- ja kansallisuuspolitiikka, darwinismi, spiritismi, lääketiede, sielutiede, sekä kirjallisuuden uudet virtaukset, mutta ennen kaikkea ihminen näiden aatteiden keskellä.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys"

Felicia Feldt - Näkymätön tytär

Se oli joku lehtiartikkeli, josta luin tästä kirjasta joskus miljoona vuotta sitten (okei olisikohan se ollu vuonna 2013) ja sen jälkeen kirja on ollut Must Read-listallani.

Felicia on lapsi numero kolme. Kohta lapsia onkin jo yhdeksän. Ja vain yksi äiti. Maailman paras äiti? Ainakin lastenkasvatuksen asiantuntija, omasta mielestään.

Felicia Feldtin äiti on Anna Wahlgren, tunnettu ruotsalainen kasvatusguru, joka on kirjoittanut suomessakin paljon luetun Lapsikirjan (1983). Näkymätön tytär on tarina kasvamisesta perheessä, jossa lapsilauma sai toimia kuuluisan äidin elävänä todisteena kasvatustyön onnistumisesta. 

Näkymätön tytär on kasvatusguru Anna Wahlgrenin tyttären kirjoittama kirja. Kirjassa Felicia purkaa muistojaan ja kokemuksiaan lapsuudesta. Lukiessani kirjaa järkytyin jossain kohdissa ja mietin voiko tuo olla oikeasti tapahtunut. Mietin myös, että nykypäivänä tuollaista ei voisi missään nimessä tapahtua ns. julkkiksen lapselle. Tai ainakin niin haluaisin uskoa. 

"Eilen äiti heitti Milon ja Olan ulos huoneestamme. Minä olin ylpeä. Ajatella että hän teki sen meidän takiamme. Heitti ystävävänsä ulos, koska nämä olivat maaneet sängyissämme. Siinä oli jotain väärää, näin sen äidistä. Ja kun äiti heittää jonkun ulos, hän tekee sen kunnolla. Miehet eivät ole koskaan enää tervetulleita meille. 

Olen kuitenkin väärässä. Seuraavana aamuna he istuvat aamiaispöydässämme, ja äiti tarjoaa heille vastaleivottua leipää ja marmeladia."

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan ihmisten välisistä suhteista. Äiti ja tytär suhteista, ja tietynlaisista ihmisistä yleensäkkin. Kirjan lukemisen jälkeen Googletin hieman kyseisiä ihmisiä ja lueskelin erilaisia juttuja mitä heistä on kirjoitettu. Anna Wahlgren systemaattisesti kieltää kirjassa tapahtuneet asiat ja että hän olisi mitenkään vastuussa tyttärensä voinnistä, lähinnä vain tuntuu syyttelevän tytärtään siitä, että hän on tuhonnut heidän välinsä. 

Se kai ns. tositarinoissa on aina ongelmallista. Asiat voi nähdä kahdella eri tavalla, eivätkä ne ole aina niin yksiselitteisiä. Itse tyttärenä, haluaisin uskoa Felician tarinaa, mielummin kuin hänen äitinsä selittelyjä. Kirja on mielenkiintoinen, ja se tuntuu tavallaan hyvin Felician hyvin henkilökohtaiselta teokselta, johon hän on purkanut kaiken mikä häntä on kokenut. Hän on purkanut kirjaan kaikki lapsuutensa traumat, kaikki ongelmat, joita hän on kantanut yksin. 

Kirja on kirjoitettu päiväkirja tyyliin. Vuodet hyppivät edestakaisin, eikä kirjassa ole selkeää tarinaa. Tuntuu että kirja on koottu vain mieleen sattuneissa muistoista. Olihan kirja tosiaan mielenkiintoinen, ja opettavainen, mutta ei todellakaan sellainen, joksi sen kuvittelin. Lopputulos oli, että olin hieman pettynyt.