Lucinda Riley - Keskiyön ruusu

Olin viime vuonna ostanut Lucinda Rileyn teoksen Keskiyön ruusu Elisa Kirja - palveluun, ja jostain syystä en jostain syystä tuolloin innostunut kirjaa aloittamaan. Kirja onkin nyt lojunut palvelussa jonkin aikaa, joten muutama yö sitten (kun olin jo muutaman tunnin maanut sängyssä, enkä ollut vieläkään sanut unta) päätin vihdoin ja viimein aloittaa sen.

Kirja on siis rakkaustarina, joka alkaa 1900-luvun alun Intiasta, ja kulkee nykypäivän Englannin maaseudulle. Kirja alkaa  kun yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, tutustuu prinsessa Indiraan, ja pääsee tämän viralliseksi seuralaiseksi. He matkustavat kauas Englantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Englannissa Anahitan maailma kokee suuria muutoksia, ja hän tapaa kohtalonsa tavatessaan Donald Astrubyryn, nuoren kartanon perijän, sekä tämän kieron äidin. 

Vuosisata myöhemmin Astburyn kartano on elokuvan filmauksen taustana, ja nuori kaunis filmitähti Rebecca Bradley asettuu asumaan kartanoon kuvausten ajaksi. Kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoäitinsä Anahitan menneisyyttä ja pian kaikki Astuburyn salaisuudet rupevat yksitellen paljastumaan. 

"Olen lähettänyt hänelle vastaukseksi sähkösanoman, jossa kerron, kuinka paljon häntä rakastan, Joka tapauksessa aion puhua äidin kanssa tänään, miellyttipä se häntä tai ei. Emme voi enää jatkaa tällä tavalla."

Teos on sukutarina, joka kiehtoo heti alusta lähtien. Se on romanttinen teos, mutta mielestäni kirja ei ole liian romanttinen, ja siihen on onnistuneesti lisätty draamaa, joka kiehtoo jopa tällaista pinttynyttä dekkareiden lukijaa. En ole viime aikoina lukenut yhtä näin ihastuttavaa kirjaa tältä saralta, ja olen aivan varma, että tästä muodostuu yksi ehdoton lempikirjoistani, ja pystyn kuvittelemaan palaavani tähän uudestaan. 

Kirja hyppii aikajanasta toiseen päiväkirjojen ja kirjeiden kautta, ja samalla se hyppii myös mantereesta toiselle. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kirjan kahden maan (Intian ja Englannin) erot ovat niin suuret, on ne molemmat kuvailtu hienosti ja elävästi. Lucinda Riley kuvailee kuin satua, kun hän kirjassaan kirjoittaa Intiasta Brittihallinnon aikana, samoin kuin hän todella onnistuneesti tuo näiden kahden maan suuret erot esille. 

"Ari nousi autosta ja veti keuhkonsa syvän henkäyksen raikasta nummi-iltaa. Päivä oli Englannissa poikkeuksellisen lämmin, ja katsellessaan kumpuilevaa maisemaa hän ymmärsi, miksi isoisoäiti oli kertomuksessaan kuvaillut sen kauneutta niin elävästi. Hiljaisuus teki suurimman vaikutuksen; tuulenvire oli melkein olematon, ja hiljaisuuden rikkoi vain karun ja aution nummen yli lentävän hiirihaukan huuto - mikään ei varmaankaan ollut muuttunut sen jälkeen kun Anahita oli viimeksi käynyt siellä."

Kirja alkaa Anahitan 100-vuotis juhlilla, jolloin hän miettii entistä elämäänsä, ja tapahtumia, jotka muuttivat hänen elämänsä. Alussa Anahita saadaan vaikuttamaan hieman hurahtaneelta, vanhalta taikauskoiselta naiselta, mutta kirjan edetessä saadaan selville niin paljon hänen elämänsä tapahtumia. Anahita oli kuvailtu hienosti kirjassa, ja hänen tarinansa eteni luontevasti. 

Kirja seuraa myös Donaldin,  Rebeccan ja Ari:n elämää, ja miten heidän kohtalonsa sitoutuivat Astrubyryn kartanoon ja Anahitaan. 

"Jos minussa on ylipäätään minkäänlaista arvokkaaksi katsottavaa kauneutta, se on kätketty syvälle sisimpääni. Siellä piilee maan päälle eletyn vuosisadan mukanaan tuoma viisaus ja sydän, joka on säestänyt tasaiseen tahtiin kaikkia kuviteltavissa olevia ihmiselämän tunteita ja tekoja."

Kirjassa on todella toiveikas, ja rakastunut tunnelma. Vaikka kirjassa sukelletaankin synkempiin aiheisiin ja käsitellään elämän pimeääkin puolta, on sen sanoma aina sama "elämä kantaa". Pidin Anahitan hahmossa eniten siitä, että jo nuorena hän vaikutti ikäistään viisaammalta ja hänellä tuntui olevan vakaa usko kohtaloon ja omaan itseensä. Kirjan yllätykset olivat sydäntä riipaisevia, mutta samalla jollain tapaa hyvinkin lohduttavia. 

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

Judih Lennox - Yöntummat vuodet

"He seisoivat partaan äärellä katselemassa, kuinka Englannin rantaviiva etääntyi. Meri kimmelsi ja lokit liitelivät sen yllä. Tuuli tuiversi ja Kay oli iloinen, että hänellä oli huivi ja duffeltakki."

Judith Lennox kirjoittaa ihanan kiehtovia rakkausromaaneja jotka sijoittuvat toisen maailmansodan tienolle. Romaaneissa usein kerrotaan sukutarinoita, päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ja heidän elämänsä kietoutuu sodan vaiheisiin ja euroopan kohtaloon.

Keväällä 1936 nuori Kay Garland saa elämänsä tilaisuuden vaikutusvaltaisen venäläisen Konstantin Denisovin palkatessa hänet tyttärensä Mirandan seuraneidiksi. Matkustaessaan eri puolilla Eurooppaa nuoret naiset ystävystyivät nopeasti, ja heidän välilleen kehittyy luottamuksellinen, jopa sisarellinen suhde. Mirandan rakastuessa pariisilaiseen ohjaajaan Olivier Rousseliin Kay auttaa ystäväänsä salaamaan suhteen, vaikka tietääkin sen olevan vastoin tämän isänsä tahtoa. Lojaalisuus käy kalliiksi, sillä pian Kay huomaa olevansa ilman työtä ja rahattomana Berliinissä. Kayn pelastajaksi tarjoutuu brittiläinen Tom  Blacklock, joka järjestää hänen paluumatkansa kotiin.

Sodan ja kuoleman vyöryessä yli Euroopan molemmat naiset kamppailevat rakkauden ja raastavan pelon kourissa. Sodan loppuvaiheilla Eurooppa on keskellä poliittista ja yhteiskunnallista muutosta, joka tarjoaa molemmille naisille täysin uusia mahdollisuuksi tulevaisuuden rakentamiseen. 

Kirja on täynnä suuria tunteita. Naiset kohtaavat rakkautta, pettymystä, kuolemaa ja he muokkautuvat sodan taholla tahtomattaan ihmisiksi, jollaisiksi he eivät koskaan kuvitelleet olevansa. Kirja on kiehtova, ja taitavasti romantisoitu, kuvaus ihmisistä sodan aikana.

"Vapisten hän kohotti katseensa. Koko tien pituudelta näkyi välikohtauksen jälkiä: heinävankkureiden pirstoutuneiden puunsälejä, tasainen luonreikärivi auton konepellissä, hylättyjä nyyttejä, jotka olivat haljenneet kuin ylikypsät hedelmät. Ja kuolleita ja haavottuneita. Joku nainen piteli vatsaansa ja kirkui. Pikkuinen vanha nainen makasi liikkumattomana ojan reunalla: hänen kaitaa olemustaan tuskin erotti kirkaanpunaiselle lumelle sinkoutuneiden peittojen ja vaatteiden keskeltä."

Olenkin lukenut lähes kaikki Lennoxin romaanit, ja ne kaikki ovat yhtä ihastuttavia, jos pitää vain romanttisista ja historiallisista kertomuksista. Kirjan henkilöt ovat niin elävän tuntuisia, että heidän elämiin uppoutuu täysin mukaan ja se tekeekin lukukokemuksesta entistä kiehtovamman,
Osaltaan on ihanaa lukea ajasta, joka monella tapaa oli samalla yksinkertaisempaa, mutta samalla myös haastavaa.

Monissa Lennoxin romaaneissa päähenkilöt taistelevat hyvin samankaltaisten, meidänkin nykyajan elämässä kohtaamien asioiden suhteen. Epäilyttävät poikaystävät, jotka pitävät monia naisia samaan aikaan, työt, koulutus, rakkauden etsiminen ja he kaikki etsivät tavalla tai toisella elämäänsä suuntaan.

"Miranda alkoi huomata, että yhteen päivään saattoi mahduttaa kokonaisen eliniän. Jokainen tunti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti olivat hänelle kallisarvoisia."

Vaikka tätäkin kirjaa on hetkittäin raastavaa lukea, on sen sanoma siltikin hyvin optimistinen. Elämä voittaa, elämä jatkuu ja rakkaus voittaa. Vaikka tilanne olisikin kuinka epätoivoinen, ja vaikka ihminen joutuisikin tekemään epätoivoisia valintoja, voi hän siltikin nousta niistä ylös ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden. Mikään ei ole kiveen kirjoitettu.

Gabi Köpp - Kunpa en olisi ollut tyttö

Gabi Köppin omaelämänkerrallinen teos: Kunpa en olisi ollut tyttö, on raastavaa luettavaa niin monelta kantilta katsottuna. Se kertoo nuoren saksalaisen tytön elämästä ja paosta puna-armeijan alta toisen maailmansodan lopulla. Köpp ei päässyt kovinkaan pitkälle ennenkuin jäi puna-armeijan jalkoihin ja josta alkoi hyväksikäyttö ja pahoinpitely.

"Kauan en jaksa olla kumarassa asennossani, joka kätkee kasvoni. Lopulta suoristaudun ja annan Edwinille lakkinsa takaisin. Todellista suojaa ei ole minulle tarjolla. Palmikkoni työnnän piiloon taas oman myssyni alle."

Viime vuosina on uutisoitu paljon saksalaisten siivilinaisten kohtelusta toisen maailmansodan lopulla. Tunnetuinta varmastikkin on puna-armeijan tekemät raiskaukset, mutta myös liittoutuneiden ja ranskalaistenkin sotilaat hyökkäsivät ja kohtelivat kaltoin siivilinaisia. Köpp ei ole ainoa nainen, joka on kirjoittanut näistä tapahtumista, ja onkin tärkeää että myös nämä hirmuteot tulevat kaikkien tietoon.

Köpp jäikin neuvostoarmeijan vangiksi ja hän kertookin kohtelusta, jota koki nimenomaan heidän käsissään. Hän kertoo, kuinka kylmästi muut saksalaisnaiset heittivät hänet nuoruutensa takia miesten armoille, jotta itse säilyisivät raiskauksilta. Karmeinta mielestäni olikin lukea juuri siitä, miten toiset, etenkin vanhemmat naiset, uhrasivat Köppin, jotta itse säästyisivät. Köpp kertookin hämmennyksestään, jota tunsi näitä naisia kohtaan. Joitakin hän inhosi avoimesti, toisista hän jopa välitti ja piti äitihahmonaan.

"Huudan ihmisjoukosta Christiania - yhä uudelleen. Vain hänestä olen huolissani, vain häntä ajattelen. Oma viiltävä kipuni ei ole vielä tavoittanut minua. Olen shokissa, enkä siksi pysty vielä käsittämään, mitä minulle on tapahtunut."

En tiedä mistä minäkin olen saanut käsityksen että saksalaiset siivilit eivät olisi kärsineet niin paljon kuin maat, joita saksan armeija valloitti, mutta valhehan se on. Yhtä lailla siivilit saksalaiset, joilla ei ollut mitään tekemistä sotimisen kanssa, kärsivät kammottavia asioita, ja neuvostoarmeijan ja liittoutuneiden tekemät kauheudet traumatisoivat varmasti moni naisia ja lapsia.

Jokaisen tulisi lukea elämänkerrallisia teoksia, jotka avaavat ihmismieltä ehkä kammottavallakin tavalla, se on mielenkiintoinen ja erinomainen tapa tutustua ihmisen luonteeseen tilanteissa, joista ei pääse pakenemaan tai joissa ei ole mitään mahdollisuutta. Ihminen on kuitenkin sitkeä eläin, ja kuten moni muukin, myös Gabi Köpp selvisi hänelle tapahtuineista asioista, ja jatkoi elämäänsä.

p.s pahoittelut kaikista kaameista kirjoitusvirheistä, joita tästä tekstistä varmasti löytyy! En jaksanut pahemmin oikolukea tekstiä kaikkien kouluhommien ohessa! Lupaan panostaa seuraavaan postaukseen hieman enemmän!

Ava Dellaira - Love letters to the dead

Bongasin tämän kirjan Buzzfeedin artikkelista jokunen aika sitten. Tein siitä blogipäivityksenkin, ja tämä kirja oli yksi ehdoton, joka päätyi minun TBR-listalleni. 

Päätin sitten pari viikoa sitten ryhdistäytyä ja lukea jotain tuolta listalta, ja tämä oli ensimmäinen joka hyppäsi silmääni. 

"The universe is bigger then anything that can fit into your mind."

Lauren saa äidinkielen tunnilla tehtävksi kirjoittaa kirjeen kuolleelle henkilölle. Hän valitsee Kurt Cobainin, joka kuoli nuorena, samoin kuin Laurenin sisko May. 

Pian Lauren huomaa kirjoittavansa kirjeitä monille eri kuolleille ihmisille - Janis Joplinille, Heath Ledgerille, River Phoenixille, Amelie Earhartille, Amy Winehousille.. On aivan kuin hän ei osaisi lopettaa. Hän kirjoittaa uudesta koulustaan, uusista ystävistään, ensirakkaudestaan ja hänen rikkinäisestä elämästään. 

Mutta koska salaisuudet eivät pysy ikuisesti piilossa rivien välissä, tulee Laurenin kohdata ne - ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ihmisille joiden elämä tuntuu olevan kaaoksessa, jotka eivät välttämättä näe suuntaa eteenpäin. Päähenkilö on lukio ikäinen Lauren, jonka sisko on hiljattain kuollut. Lauren ei näe miten hänen pitäisi jatkaa elämässä eteenpäin ilman sisartaan, joka oli hänelle koko maailma. Hänellä on myös salaisuus, syyllisyyden tunne koskien sisarensa kuolemaa.

Teos koostui kokonaisuudessaan Laurenin kirjoittamista kirjeistä kuolleille ihmisille, joissa hän kertoo elämänsä tapahtumista. Niiden kirjeiden kautta kuulemme ja näemme Laurenin elämää ja tapahtumia. 

Lauren kaipaa kipeästi uusia ystäviä, ja hän saakin niitä. Kirjassa pohditaan myös ystävien tärkeyttä. Kuinka jokainen kaipaa jotakuta jolle kertoa salaisuudet, ja joka rakastaa sinua ja uskoo sinuun kaikesta huolimatta.

"Dear Jim Morrison, There is something that you said once: A friend is someone who gives you total freedom to be yourself - and especially to feel or not to feel. Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's real love amounts to - letting a person be what he really is."

Kuten monissa muissakin nuorten aikuisten kirjoissa, myös tässäkin käsitellään rakkautta, menetystä, ja isoja asioita. Milloin pitää puuttua, sanoa että nyt loppu. Milloin pitää huomata toisen syöksykierre, tai omansa. Miten olla oma itsensä, kun on niin uppoutunut ihailemaan toista ihmistä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Teoksessa käsitellään paljon rankkoja aiheita. Pääsemme Laurenin päähän kun hän pohtii niitä, kun hän pikkuhiljaa paljastaa tapahtumia, jotka ennakoivat Laurenin kuolemaa. 

Kirjassa Lauren on ilmiselvästi masentunut. Hän yrittää pärjätä elämässään, mutta koska nuoren ihmisen ei tulisi tarvita yrittää selvitä yksin kaikesta siitä mitä Lauren käy lävitse, hän niin monen muun nuoren tavoin lähtee syöksykierteeseen. Hänellä on kuitenkin kirjeensä, joihin hän purkaa tunteensa ja ajatuksensa. Hänellä on ystävänsä, ja poikaystävänsä, joiden avulla hän pääsee ylös ja eteenpäin. Joiden avulla hän löytää sisäisen voimansa ja joiden rakkauden ja tuen avulla hän pikkuhiljaa oppii löytämään omat voimansa. 

Kirja oli todella kauniisti kirjoitettu, se iski syvälle. Luin kirjaa todella syventyen siihen, toki jouduin keskeyttää sen välillä, mutta halusin päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Halusin tietää jokaisen kirjoitetun sanan, ja jatkaa vain lukemista. 

"Sometimes when we say things, we hear silence. Or only echoes. Like screaming from inside. And that's really lonely. But that only happens we we weren't really listening. It means we weren't ready to listen yet. Because everytime we speak, there is a voice. There is the world that answers back."

Colleen Oakley - Before I Go

Before I Go on toinen Pinterestistä bongattu kirja. Sitä varmaan oli siellä kehuttu hyvin samankaltaiseksi kuin Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Ja olihan se, sillä "omg, tässäkin kirjassa kuolee päähenkilö, joka rakastaa jotakuta"-tyylillä. Yleensä tuollaiset kirjat ovat hyviä jo ihan senkin takia, että ne koskettavat syvimpiä tunteitamme. Kuoleminen on traagista, rakkauden menetys on traagista, ja siitä kaikesta selvityminen on inhimmillistä ja toivoa herättävää.

"Whatever the season, I guess everyone has their story for why they are where they are. Mine, of course, has to do with cancer."

Siitä on  päivää vailla kolme vuotta, kun Daisy sai rintasyvästä terveen paperit. Nyt hänen lääkärinsä ilmoitti, että syöpä on palannut. Eikä hän tule tällä kertaa selviämään siitä.

Kaikkien listojen teon ohella, Daisy yrittää ymmärtää mitä tarkoittaa se, että hänellä on neljästä kuuteen kuukauteen elinaikaa enää jäljellä. Kunnes hän pelästyy, ja rupeaa miettimään miten hänen avuton miehensä tulee pärjäämään hänen kuolemansa jälkeen. Kuka tulee noukkimaan hänen sukkansa lattialta, ja muistuttamaan, että tämän tulee syödä jotain muutakin kuin muroja.
Daisy ottaa päämääräkseen löytää miehelleen Jackille uuden vaimon, ennenkuin hän menehtyy.

Mutta kun Daisy pikkuhiljaa sairauden edetessä rupeaa ymmärtämään miltä tuntuu menettää miehensä toiselle naiselle kaiken tämän keskellä, rupeaa hän katumaan päätöstään. Daisyn on pakko ruveta miettimään, mitä hän haluaa loppuelämältään, ja onko hän kykeneväinen uhraamaan oman onnellisuutensa sen puolesta.

Okei, pakko sanoa. Daisyä ärsyttävämpää hahmoa en ole pitkään aikaan tavannut. Hän oli vain jotenkin niin ärsyttävä. Hän oli kunnollinen, ja listoja suunnitteleva, ja vaikutti kaiken puolin täydelliseltä. Ei kukaan ole täydellinen. Mielestäni Daisy oli tehty liian hyväksi ihmiseksi. Hänen vikansa eivät tuntuneet edes vioilta, koska ne olivat niin pieniä ja inhimillisiä. Olisin Daisyltä ehkä kaivannut enemmän raivoa. Hän on kuolemassa, pakkohan hänen on olla vihainen, mutta hän tuntui vain leijailevan jossain. Tottakai kirjassa on muutama raivokohtaus, mutta hyvin pieniltä ne vaikuttivat, pieniltä ja mitättömiltä.
Ja siis haluaisin ymmärtää sen miksi hän vain ajattelee miestään ja miten hänen miehensä selviää hänen kuolemansa jälkeen, mutta tottapuhuen en ymmärrä. En ymmärrä miksi Daisy on niin fiksoitunut mieheensä, eikä mieti omaa elämäänsä. Hänellä ei tunnu olevan mitään kunnianhimoa, ei mitään unelmia, ei mitään tavotteita, joita hän haluiaisi saavuttaa. Vain ja ainoastaan hänen miehensä.

Daisyn aviomies Jack tuntui olevan paljon realistisempi hahmo. Hänellä tuntui olevan enemmän luonetta, ja vikoja, ja persoonallisuutta. Hän suuttuu, hän loukkaantuu ja raivostuu. Jack tuntuu kirjassa käyvän paljon enemmän tunteita läpi, kuin Daisy vaika kirja onkin kirjoitettu Daisyn näkökulmasta.

Kirja olisi ehkä sellaista sopivaa (todellakin) aivotonta luettavaa. Sellaista, jota voisi lukea helposti rannalla tai jossain mökillä riippumatossa. Sellaista "hälläväliä mitä luen tänään"-luettavaa.

En kiellä sitä että kirjan loppu oli koskettava, se kun Daisy kuolee. Mutta tämä kirja ei saanut minua ainakaan miettimään sen enempää elämääni tai kuolemaani. Enemmänkin minulle jäi sellainen tunne, että kai tässä pitäisi miettiä jotain, mutta koska kirja ei herättänyt sen enempää tunteita niin miksi turhaan,

Ps. Kirjassa on vain yksi lainaus, koska se oli ainoa hyvä lainaus, jonka kirjasta löysin. Oikeasti. 

Julian Fellowes - Belgravia

Julian Fellowes on ihanan ja kuuluisan Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja. Nyt häneltä on tullut ihastuttava romaani Belgravia. 

Aatelissukuun kuuluva nuori Edmund järjestää nousukasperhelle kutsun tätinsä järjestämiin tanssiaisiin. Edmundin suku on huolissaan, sillä he ovat huomanneet pojan kiinnostuksen nousukasperheen lumoavan kauniiseen tyttäreen Sophiaan, ja Sophian tunteet tuntuvat olevan yhtä vahvat. Tanssiaisssa nuoret ovat toistensa pauloissa, mutta juhlahumu keskeytyy tietoon Napoleonin lähestymisestä. Moni juhloista joutuu lähtemään suoraan taisteluun ja kaatuu Waterloon kentille paraatiasussaan.
Sophian ja Edmundin välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo jotain, jonka vaikutukset siirtyvät sodan jälkeen vuosikymmenienkin jälkeen Belgiasta aina Lontooseen, hohdokkaaseen Belgravian korteliin.

"Kaupunki ei näyttänyt siltä, että se oli sodan partaalla, saati siltä että maa jonka pääkaupunki se oli, oli repäisty irti yhdestä kuningaskunnasta ja liitetty toiseen vain kolme kuukautta aikaisemmin. Kesäkuussa 1815 Brysselin olisi voinut luulla elävän juhlahumua, en fête, sillä sen monenkirjavat torikojut kuhisivat asiakkaita ja sen valtaväylillä liikkui jatkuvana virtana kirkasvärisiä vaunuja kuljettaen ylhäistä syntyperää olevia rouvia ja tyttäriään tärkeisiin seurapiiritapahtumiin."

Kirjassa on samaa ihanaa tuntua, kuin Downton Abbey-sarjassa, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin ihan eri vuosisadalla kuin sarjassa. Ehkä sen tekee se maaginen tapa, jolla Fellowes kuvailee ihmisten elämää ylemmässä yhteiskuntaluokassa.

Kirjan alku on hieman takkuileva, alku tuntuu hieman jäykältä, ja paikkaansa kuulumattomalta. Alku tuntuu välillä vain pakolliselta pahalta, jonka jälkeen kirjan oikeat tapahtumat alkavat.
Heti kun tapahtumat alkavat rullata eteenpäin kirjaa on vaikea laskea käsistä. Salaisuuksia paljastuu kerroksittain, pahkesuntaa ja yhteiskuntaluokkien välistä kamppailua tapahtu paljon. Unohtamatta romantiikkaa.

Kirjan loppupuolella alkaa se suurin jännitys. Kirjassa on koko ajan pieni enteilevä tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Heti alusta lähtien kirjassa on sellainen jäätävä olo, ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän se vahvistuu. Itselleni tuli ainakin sellainen olo, että en malta lukea kaikkia sivuja, vaan haluan päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Tietää mitä tulee tapahtumaan.
Mielestäni se on hyvän kirjan merkki. Lukija on koukussa, hän vain ajattelee mitä seuraavaksi tapahtuu, hänen on vain pakko saada tietää.

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.

Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 

Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

Jessica Brockmore - Kirjeitä Saarelta

Ja taas romantiikka! Okei, tämä kirja minun oli aika lailla pakko jo pikkuhiljaa lukea. Tämä kirja on odotellut jo pitkään hyllyssä, että lukisim sen. Olen varmaan jo 3 kertaa uusinut lainauksen, ja vain vältellyt sen palauttamista kirjastoon. Tiedättekö sen tunteen, kun olet lainannut kirjan, mutta menetit mielenkiinnon jos sitä kohtaan, mutta et haluaisi palauttaa sitä lukematta ja se vain vaanii siellä hyllyssä. Sellainen juttu minulla oli tämän kirjan kanssa.

Maaliskuussa 1912 Nuori 24-vuotia runoilia Elspeht asuu Kauniilla Skyen saarella skotlannissa. Hän pelkää purjehtimista, eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän saa yllättäen ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelijalta Daveyltä ja kirjeenvaihdosta puhkeaa heidän välilleen lämmin ystävyys.

Kesäkuu 1940 Elspehtin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään eikä ymmärrä ollenkaan, miksi äiti varoittaa sotkeutumasta rakkauteen sodan aikana. Kun pommi tuhoaa osan heidän talostaan ja Elspeht katoaa, Margaretilla ei ole muita jälkiä seurattavanaan kuin raunioista löytynyt kirje.''

"Mikä on selitykseni, voit oikeutetusti kysyä. Vanha pelkoni olisi toki kätevä. Ikävä kyllä minun pelkoni ovat tässä tapauksessa hupsumpia, kenties jopa hieman yksityisempiä. Minua pelottaa, että mystisyys kaikkoaa, jos me tapaamme."

Mitäköhän sanoisin tästä kirjasta? Tämä on hyvin perinteinen romantiikan kirja; herättää paljon tunteita, kaipausta ja ihastusta, mutta ei sitten oikein muuta. Kirja toki on ihastuttava, ja oli erikoista lukea romaania, joka oli pelkästään kirjoitettu kirje-muotoon.

Kirjeiden kirjoittaminen on aika katoavaa perinnettä. Miksiköhän? Nykyään saa toisen ihmisen niin helposti kiinni; on facebook, instagram, kaikki mahdollinen. Toisen ihmisen saa nyt kiinni hetkessä, eikä tarvitse enää samalla tavalla kertoa kuulumisista kirjeiden muodossa. Mikä on toisaalta sääli. On se katoavaa, että osaa kirjoittaa tapahtumistaan, kuvailla tunteitaan ja ajatuksiaan, tosin ehkä se on taito, jota nyky-ihminen ei enää tarvise.
Aika samalla lailla, kun joulukortit. Veljeni kuvaili joulukorttien lähettämistä "turhaksi ja eihän sitä tee muut kuin vanhat ihmiset", mikä mielestäni kertoo vain kuinka laiskaksi ja itsekkäiksi ihmiset ovat tulleet. Kaikki nämä; kirjeiden lähettäminen, korttien lähettäminen, on tapa kertoa toiselle ihmiselle, että "minä muistan sinut". Mutta ehkä koska elämme niin itsekeskeisessä maailmassa, toisen muistaminen, tai toisen ilahduttamisella ei ole enää mitään merkitystä.

ja se, että "postimerkit ovat niin kalliita", on vain tekosyy aikana, jolloin käytämme muutenkin satoja euroja lahjojen ostoon.

Ja suurin osahan tästä ei millään lailla liittynyt kyseiseen kirjaan millään lailla. Jos vielä kaipailet vinkkejä Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "Kirja, jossa kirjoitetaan kirjeitä", niin suosittelen lukemaan tämän teoksen!

p.s. Anteeksi paasauksesta, ei ilmeisesti pitäisi kirjoittaa pahantuulisena mitään! Ja tästä ilmeisesti huomaa, että kuulun joulukortti-ihmisiin! Ja siis painota, että hyväksyn täysin sen, että joulukorttien sijaan lahjoittaa kortteihin menevän rahan johonkin hyväntekeväisyyteen, ja loppujen lopuksi niiden lähettäminenhän on jokaisen ihmisen oma päätös.

Judith Lennox - The Jeweller's wife

Vaikka en muuten pahemmin pidä romanttisista hölynpöly-kirjoista (siis virallisesti en pidä niistä, salaa ahmin niitä) niin rakastan Judith Lennoxin kirjoja. Hänen teoksensa "Jäljet rantahiekassa" on yksi lemppareistani ja olen lukenut sen varmaan 100 kertaa.

Tässä yhtenä päivänä (eli viime viikonloppuna) istuskelin kotisohvalla ja katsoin Downton Abbeyä , ja mietin että mitä seuraavaksi lukisi. Sitten mieleeni tuli, että Judiht Lennox, hänen teoksissaan on sellaista samanalaista henkeä kuin Downton Abbey-sarjassa.
 Rupesin pohtimaan että en ole pitkään aikaan lukenut mitään häneltä, ja pakkohan jotain on ollut pakko ilmestyä, sen viimeisen jälkeen jonka luin (ja jonka ostin jostain päin saksaa 6 vuotta sitten).  Joten googlettelin netissä ja kirjoittelin muistivihkooni kirjojen nimiä, joita minun pitää ehdottomasti lukea. Tämä Jeweller's wife oli yksi näistä kirjoista.

Vuonna 1938, nopean romanssin jälkeen Juliet matkustaa Egyptista Essexin maaseudulle rikkaan jalokivikauppiaan. Henry Wintertonin, vaimona. Pian selviääkin, että hänen miehensä älykkään ja kunnianhimoisen kuoren alla piileekin julma ja häikäilemätön mies.
Ja kun komea poliitikko Gillis Sinclair tulee Marsh Courtiin vierailulle, tuntee Juliet vetoa tuohon charmikkaaseen mieheen. Ja niin alkaa intohimoinen suhde, jolla on seurauksia, joita Juliet ei pystynyt koskaan arvaamaan, sillä Gillisillä on synkkä salaisuus. Seuraava sukupolvi Wintertoneja kasvaa omine ongelmineen ja Juliet pelkää, että menneisyys tulee ja tahraa heidätkin.

 Kirja on kahden sukupolven kertomus kasvamisesta ja aikuistuimisesta, ja tietenkin se on romanttinen kirja. Rakkaus voittaa ja niin edelleen. Yksi kirjojen viehätys on, että ne sijoittuvat lähes aina maailmansotien tienoille. Yleensä tarina alkaa ennen sotaa, jatkuu sodan aikana tapahtuneisiin tapahtumiin ja sitten sodan jälkeiseen elämään. Miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat sodassa on yksi kirjojen kantava teema. Ja myös se, että kuinka itsestään voi löytää puolia, joita ei koskaan kuvitellutkaan omaavansa, ja kuinka rohkea voi olla monella eri tapaa.

Kirjat antavat elämästä ja ihmisistä niin monella tapaa positiivisen ja romanttisen kuvan. Ihmiset eivä ole välttämättä pahoja, rakkaus voittaa ja asioilla on monta puolta. Huonoista ajoista voi selvitä voittajana ja asiat eivät välttämättä ole aina siltä miltä näyttää. Nämä ovat varmaan ne syyt minkä takia pidän kirjoista. Ja tietenkin se, että rakastan kuvauksia Brittiläisestä ylimystöstä ja rikkaista ihmisistä, mutta myös boheemeistä ihmisistä ja toisinajattelijoista ja sääntöjen rikkojistä, joita myös on lähes poikkeuksetta Lennoxin kirjoissa.

PS. Unohdin näemmä ottaa tällä kertaa lainausksia kirjasta. Noh, seuraavalla kerralla pitää kai olla tarkempi!

Jojo Moyes - Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, on taiten kerrottu tarina rakkaudesta ja elävä ajankuva kahden eri vuosikymmenen Lontoosta. Tarina kertoo kahden eri naisen tarinan rakkauden löytämisestä.

"Tahdon elää hyvin, toivoa, että olet minusta ylpeä. Jos meille ei muuta suoda kuin tunteja, minuutteja, tahdon kyetä tallentamaan niistä jokaisen ehdottoman tarkasti, niin että voin muistella niitä tälläisinä hetkinä, kun koko sieluni tuntuu pimeältä.
Ota hänet vastaan, jos sinun on pakko, rakkaani, mutta älä rakasta häntä. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä."

Jennifer Stirling herää Lontoolaisessa sairaalassa 1960-luvun Lontoossa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän ei muista aikaisemmasta elämästään mitään, eikä tunnista aviomiestään. Pian kotiutumisen jälkeen hän löytää kirjan välistä hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on vain "B". Jenniferin on nyt pakko saada selville, kuka tämä mystinen mies on.

Lontoossa 2003 Ellie Hayworth löytää sanomalehden arkistosta kirjeen, joka saa hänet kyyneliin. Hänen on pakko selvittää miten kirjeen rakastavaisille B:lle ja Jenniferille kävi.

"Aluksi Jennifer oli pinnistellyt kovasti ymmärtääkseen viittaukset yhteisiin tuttaviin, tajutakseen, mitä heidän toisilleen mainitsemansa nimet mahtoivat merkitä, mutta hän oli viihtynyt heidän seurassaan. Hän oppi luottamaan vaistomaisiin reaktoihinsa: muistot saattoivat piiliä muualla kuin mielessä."

Jojo Moyes kirjoittaa upeita rakkausromaaneja. Se on todettu jo aikaisemmin. Tämä kirja ei mielestäni poikkeus, kirja kertoo upeasti Jenniferin ja Ellien tarinan tekemästä siitä mielestäni liian äklön oloista. Toki rakkausromaanit ovat aina kliseisiä, sille ei vaan voi mitään, mutta tämä ei mielestäni mennyt liiallisuuksiin.

Jennifer on menettänyt muistinsa onnettomuudessa ja herättyään hän ei tunnista omaa aviomiestään. Mikään miehessä ei tunnu tutulta tai rakkaalta. Hän ei muista entisestä elämästään mitään, ja siltikin tuntee olevansa loukussa. Sitten hän löytää B:n kirjoittamat kirjeet, ja herää eloon. Tätäkö rakkaus on, hän on valmis uhraamaan kaiken, hän vain palavasti haluaa löytää rakastettunsa.

Kirjassa kuvataan Jenniferin avioliittoa, ja kuinka hänen miehensä jatkuvasti vähättelee Jenniferiä; hänen mielipiteensä ovat väärät, hän on vääränlainen, hän ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Tämä pisti minut aivan raivoksi. Miten hän suostuu kuuntelemaan tuota, miksi hän ei pistä hanttiin.
Ehkä kyseessä on se, ettei Jennifer usko, että hänen mielipiteensä ovat minkäänarvoisia, että hän on minkään arvoinen. Mutta kun usein tämän kaltaisissa romaaneissa, Jennifer löytää lopuksi oman arvonsa. Onneksi, en varmaan muuten olisikaan pitänyt kirjasta.

"Sade ei ole lakannut koko iltana, tummanharmaat pilvet kiitävät kaupungin taivaanrannan halki, kunnes yö nielaisee ne. Herkeämätön rankkasade karkoittaa ihmiset koteihinsa ja peittää kadut niin, että ulkona kuuluu vain satunnaista renkaiden suhinaa märällä tiellä tai tulvivien viemäreiden pulputusta tai ripeitä askelia, kun joku yrittää päästä kotiin."

Ellie taas toisaaltaan tietää mitä haluaa, mutta kokee yksipuolista rakkautta. Hän on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa, jolta hän ei saa kaikkea mitä haluaa. Löydettyään Jenniferin ja B:n kirjeet hän rupeaa pohtimaan suhdettaan uudella näkökulmalla.

Kaikilla meillähän on vähän epäonnistuineita suhteita ja niitä, jotka vievät jalat alta heti, kirja kertoo niistä suhteista. Niistä rakkauksista, joita muistamme koko loppuikämme halusimme tai emme.

Erinomaista, kevyttä lomalukemista siis.

PS. Muistakaahan, että Jojo Moyesin romaanista Kerro minulle jotain hyvää tehty elokuva tulee ensi-iltaan täällä Suomessa 8.7!! Kaikki sitä siis katsomaan.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Törmäsin kirjaan kirjastossa aivan sattumalta kirjastossa, se oli väärässä hyllyssä ja sattui silmääni. En siis tiennyt kirjasta mitään ennen, enkä kirjailijasta ollut kuullut aikaisemmin. Kirja on ilmiselvästi nuortenkirja, mutta ihana kaikessa komeudessaan.

"Hän oli luopunut tytöstä. Se tuli takaisin omia aikojaan, unissa, valheissa, déjá vun säröissä. Vaikka työmatkalla, kun ehti jo pakahtua uskoon, että kadunkulmassa seisova tyttö oli hän."

Kirja kertoo teinirakkaudesta vuonna 1986, eli ennen Facebookkia, Twitteriä, Instagramia ja Snapchattia. Kirjan takakannannessa on mielestäni ihana kuvaus kirjasta:
   
 "Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan 
  uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää  ja haluaa pitää kädestä kiinni."

Kirja oli mielestäni ihana. Kirjassa, oli hyvin kuvattu se miltä tuntuu olla nuori ja rakastunut. Tai miltä ylipäätänsä tuntuu olevan rakastunut, kaikki ne hölmöt ajatukset mitä toisesta ihmisestä tulee mieleen, ja kaikki ne ihanat tunteet. Vaikka kirjassa onkin rankkoja aiheita, on sen pääsanoma kuitenkin rakkaus, kuinka se voi pelastaa ihmisen, ja kuinka se voi tehdä ihmisestä kokonaisen.

En myönnä itse olevani romantikko. Olen päältäpäin kyyninen ihminen, ja piiloromantikko, ja juuri siihen piiloromantikkoon tämä kirja iski. Romantiikan kaipuuseen, ja siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja luottamisen arvoisia.

Mielestäni aikuisten on hyvä välillä lukea nuortenkirjallisuutta; niissä tulee eritavoin aikuistenkin kaipaamat teemat esille. Nuortenkirjoissa paljon useammin puhutaan rakkaudesta, ja ystävyydestä, ja muutoksesta, mikä ei ole niin valtaisa teema aikuistenkirjoissa. Aikuisten oletetaan tietävän kaikki tämä, mutta aina se ei ole niin selvää, ja sen takia on hyvä palata välillä nuorisokirjallisuuden pariin ja muistuttaa itseään.

"Eleanorin oli sanottava hyvästit Parkille. Nyt. Ekä hän tiennyt miten."

ps. Kirja meni luonnollisesti lukuhaasteeseen kohtaan: Kirjassa rakastutaan

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

"Kun ihmiset sanovat, että syksy on heidän lempivuodenaikansa, uskon heidän tarkoittavan juuri tälläistä syyspäiviä: usvaista aamunkoittoa, joka kirkastuu kirpeiksi kuulaudeksi; tuulen nurkkiin lennättämiä lehtikasoja; maatuvien kasvien miellyttävän tunkkaiasta tuoksua."

Jojo Moyesin jatko-osa teokselle Kerro minulle jotain hyvää. Luin kirjat itseasiassa putkeen, mutta en aiemmin saanut aikaseksi kirjoittaa siitä mitään, oli töitä ja sitten piti lähteä ulos juhlimaan, ja sitten olikin taas vaihteeksi töitä. Oi tätä elämän ihanaa kiertokulkua!


Kirja jatkaa Louisan tarinaa Williin rakastumisen ja sydämen särkymisen jälkeen. Willin kuolemasta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Louisa tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan aloittaa oma elämä, ja elää sitä täysillä. Hän työskentelee lentokentällä ja katsoo joka päivä, kun ihmiset toteuttavat unelmiaan ja matkustavat. Kun Louisa joutuu onnettomuuteen, ja joutuu palamaan kotikyläänsä toipumaan, tuntuu kun mikään ei olisi muuttunut.

Parannuttuaan Louisa liittyy sururyhmään, tutustuu siellä uusiin ihmisiink, ja rupeaa saamaan otetta omasta elämästään. Yllättäen uusi ihminen Willin menneisyydestä saapuu Louisan elämään ja sekoittaa kuviot.

"Tunsin niihin ihmisiin outoa sukulaisuutta. Minut oli tahrattu. Maailma ympärilläni tiesi sen. Mikä vielä ikävämpää, se oli alkanut valjeta itsellenikin."

Aloitetaan sillä, että kirja ei mielestäni yltänyt ensimmäisen kirjan tasolle. Toki, oli mielenkiintoista seurata mitä Louisalle nyt tapahtuu, ja miten hän jatkaa elämää. Useinhan jää  kirjan jälkeen miettimään ja kuvittelemaan miten päähenkilön elämä jatkui, niin nyt vaihteeksi oli kiva tietää, että miten kävi.
Ehkä petyin hieman tavatessani hänet paikasta mitä en todelllakaan olettanut. Ensimmäinen kirja kun loppuu hyvin toiveikkaisiin tunnelmiin. ja tämä toinen alkaa päähenkilön ollessa pohjamudissaan. Tai ei ihan alusta, mutta hyvin nopeasti hän sinne päätyy.

Ehkä kirjan alkuperäinen nimi After you, kertoo enemmän kirjasta, kun sen suomenkielinen nimi.

Oli kirjassa hyvääkin, jos ei ajatellut sitä mahtavan kirjan toisena jatko-osana, vaan täysin erillisenä tarinana. Tuntui, että Willin ja Louisan tarina tuli koko ajan Louisan eteen aloittaa uutta elämää. Hän jäi ehkä liian paljon kiinni siihen mitä heillä oli, ja mitä heillä olisi voinut olla, Tämä häiritsi mielestäni hieman muuten hienon tarinan kulkua. Okei suoraan sanottuna, se ärsytti. Olen ehkä hieman kyyninen, enkä tietenkään voi tietää miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus Se kuitenkin otti päähän, että Louisa oli luvannut jatkaa elämäänsä, ja tehdä siitä parhain mahdollinen, ja sitten hän vetää sen ihan päin seinää ja enemmän jääden roikkumaan niihin vanhoihin tunteisiin. Se oli vain niin ärsyttävä. Hän oli luvannut mennä eteenpäin (joo ei se aina ole mahdollista), ja sitten hän jääkin vain junnaamaan paikoilleen.

Ehkä en ymmärtänyt ensimmäisessä kirjassa Louisaa täysin, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa päähenkilöstä, tehtiin enemmän raukka, ja vähän jotenkin enemmän elämäänsä hallitsematon. Rakastin ensimmäisessä kirjassa Louisan rohkeutta, jota hän ei itse tuntenut, ja ihailin kuinka hän löysi sen lopussa. Olisin halunnut nähdä sitä tässä enemmän, olisin halunnut että hän pystyi pitämään ainakin suurimmaksi osaksi kiinni siitä rohkeudesta, sen sijaan että vaikuttaisi säihkäneeltä kissanpennulta.

"Olen miettinyt sitä paljon. Sen kanssa oppii elämään. Heidän kanssaan. Sillä kyllä he pysyvät luonamme, vaikka he eivät olekkaan eläviä, hengittäviä ihmisiä. Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut."

Pidän siltikin Jojo Moyes tavasta kirjattaa viihdettä. Se on helppoa ja kevyttä luettavaa, mutta siltiki sieltä löytyy niitä hankalia tunteita. Jotenkin Moyes onnistuu kuitenkin löytämään yhden jutun, jonka takia hänen kirjoihinsa jää loukkuun. Ehkä se on se, että suurten elämänmuutosten ja epätoivon hetkien jälkeen tulee aina valo, aina tulee jotain parempaa.
Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ensimmäisenkin teoksen löytäneet. Ehkä jos luen kirjan uudestaan löydän siitä enemmän parempia puolia!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Sinulla on vain yksi elämä. Velvollisuutesi on ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista"

Louisa Clarken elää englantilaisessa pikkukaupungissa läpeensä tuttua ja turvallista elämäänsä. Hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiemppaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, ja yhtäkkiä hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä täysin eri tavalla, mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värin ja ilon Willin
maailmaan. Kun he vihdoin näkevät toisesnsa, on aika tehdä suuria valintoja.

"Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta viivyttelin siellä ja tapoin aikaa valitsemalla puita. Harkitsin jo, olisiko sormen tai kahden menettäminen paleltumien vuoksi pienempi paha kuin siihen huoneeseen palaaminen. Mutta en kertakaikkiaan tarjennut enää, ja etusormeni, jota tarvitsen ompelemiseen, muuttui siniseksi, ja lopulta minun oli myönnettävä tappioni."

Kun kävin ostamassa kirjan Helsingin Aleksanterinkadun Suomalaisesta kirjakaupasta, myyjä mainitsi, että teos oli heidän henkilökunnan "kauniimman sukupolven"-siis, keskuudessa tämän hetken suosikki. Eikä mikään ihme, kirjassa itkee ja nauraa, ja kokee todellakin syvästi eri tunteita. Luin kirjan yhdeltä istumalta, koska sen aloitettuani en malttanut laskea sitä alas.

 Kirjan päähenkilö Louisa on ihanan outo, erikoinen tapaus johon samaistuin hetkessä. Hän on ihanan lähestyttävä, ja itsepintaisesti pitää kiinni omasta erikoisesta pukeutumisestaan ja tavoistaan. Jojo Moyes osaa kirjoittaa Louisan kokemuksista ihanan rehellisesti, eikä liioin tee päähenkilöstä myöskään liian täydellistä. Hänessä on virheitä, ihan samalla tavalla kuin kenessä tahansa meissä.

Myönnettäköön teos on Chich flickiä läpikotaisin, mutta en luokittelisi sitä siihen aivot narikkaan-kasaan. Viihteellisyyttä kirjasta ei puutu, eikä myöskään raskaita teemoja: Missä kulkee ihmisen oman valinnan rajat? Pelkoa ja itsensä ylittämistä, mitä me olemme velvollisia tekemään, että elämme sataprosenttisesti emmekä tuhlaa arvokasta elämäämme täällä maan päällä. Kirja oli mielestäni hiukan syvällisempi kuin mitä normaalisti chick flick kirjallisuudelta odottaisi, sen takia suosittelen kaikille, myös niille jotka eivät normaalisti viihteellisiä romaaneja lue, tarttumaan tähän teokseen, olemaan ennakkoluulottomia.

Kirja tosiaan herättää ajatuksia. Miten haluan elää elämäni. Tyydynkö, vai onko tämä sitä mitä juuri MINÄ haluan. Olen aiemmin miettinyt, että miten tänä päivänä joka tuutista kehotetaan elämään elämää sataprosenttisesti, matkustamaan ja kokemaan, mutta loppupeleissä, jos ihmisen oma tahto on jäädä sinne mistä on, ja elää elämäänsä miten haluaa, niin onko se väärin? Itse ajattelen, että kokemukset eivät ole pahitteeksi, mutta ne myöskään haluaisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ehkä tee ja matkusta samalla tavalla kuin ystäväni. Osaksi kysymys voi olla pelosta, ja mukavuuden halusta, mutta jos se on oma valinta, niin mikä sen olisi estämään. Toisaalta ehkä taas voisi ajatella, että miksi antaa pelon ja mukavuuden estää tekemästä asioita. Ilmiselvästihän niiden ei pitäisi antaa estää, sitä pitäisi osata ottaa askel tuntemattoon, tehdä jotain mitä ei ole koskaan eläissään tehnyt. Tehdä jotain joka pelottaa enemmän kuin uskoisi. Antaa vain mennä.

"Ja se johdatti mielikuvitukseni odottamattomille poluille; kun istuin siellä, mieleeni muistui asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin, vanhoja tunteita nousi pintaan, sisimmästäni pulpahteli uusia ajatuksia ja ideoita, kuin havaintokykyni olisi laajentunut"

Kirjaan ja koko kirjailijaan tutustuin tosiaan, kun näin kirjasta tehdyn elokuvan trailerin. Rakastan elokuvien trailereita, melkein enemmänkin kuin itse elokuvia. Elokuva Me before you (kirjan alkuperäisnimi) tulee ensi-iltaan 3.6.2016

ps. Ehkä minäkin kirjan antaman energian kautta päädyn kokeilemaan jotain uutta ja pelottavaa!

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Kate Jacobsin Lankakaupan tyttö on jatko-osa teokselle Pieni lankakauppa. Kirjassa seurataan jo ensimmäisessä osassa tuttua neulontakerhon porukkaa, sekä erityisesti nuorta Dakotaa, joka yrittää löytää oman tiensä äitinsä menetyksen, lankakaupan omistamisen sekä kasvamisen tuomien haasteiden keskellä.

"Nyt osaat jo niin paljon, ettei sinun tarvitse enää vain seurata jonkun toisen mallia. Tai toistaa omaasi. Voit olla noudattamatta ohjeita. Parantaa niitä. Hioa niistä täydellisiä. Muuttaa suunnitelmia. Mukautua ja improvisoida. Tee niinkuin parhaaksi näet. Nyt taitosi riittävät niin pitkälle, kuin haluat mennä."

Kirjassa kerrotaan tapahtumia monen eri henkilön näkökulmasta ja alussa sitä oli hieman haastavaa seurata. Varsinkaan kun en ollut lukenut ensimmäistä osaa. Aloitinkin kirjan jo aiemmin, mutta jätin sen kesken juuri tämän syyn takia. En ymmärtänyt henkilöiden välisiä suhteita ja kirjan alku tuntui hieman sekavalta.

Uuden yrityksen jälkeen kuitenkin pääsin mukaan kirjan rytmiin ja pääsin hieman syvemmälle henkilöhahmoihin. Kuitenkin minulle jäi tunne, että kun kirjassa tuntui olevan näin monta "päähenkilöä" tuli heistä vain hyvin pinnallinen kuva. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos kirjassa oli keskitytty vain muutamaan hahmoon syvemmin.

Kirja kuitenkin oli hyvin genrensä mukainen: viihdyttävä Chick flick-romaani, jonka päähenkilöt rakastuvat tai tekevät isoja elämänmuutoksia. Päästyäni kirjaan mukaan viihdyin sen seurassa hyvin ja mielestäni se oli erinomainen iltapäivän kevennys. Hahmot olivat (lukumäärästään huolimatta) hyvin lähestyttäviä ja lähes inhimillisen tuntua. Kirjassa sai nauraa ja jälkifiilis luettua oli hyvin positiivinen.

Totuuden nimissä sanon, ettei kirja tehnyt loppupeleissä minuun kovin suurta vaikutusta. Toki se oli  viihdyttävä, mutta ei muuttanut maailmaani. Se oli aika sellainen minkä odotinkin sen olevan. Kirja saattaa todennäköisesti kirjahyllyyni tai sitten se matkustaa mökille, ja odottaa lämpimiä kesäpäiviä, jolloin kaipaa vain jotain kevyttä luettavaa.