perjantai 25. tammikuuta 2019

Lars Kepler - Hypnotisoija


Tukholmalaisen lähiön urheilukentältä löydetään raa’asti murhattu mies. Myöhemmin myös miehen vaimo ja tytär löytyvät yhtä julmasti murhattuina kotoaan. Perheen poika Josef on elossa, mutta vakavasti loukkaantunut.

Rikoskomisario Joona Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville. Bark suostuu, vaikka on aiemmin vannonut, ettei enää koskaan hypnotisoisi ketään. Samalla hän joutuu mukaan painajaismaisten tapahtumien ketjuun.


”Äkkiä hän kuulee kuiskivaa keskustelua. Keittiöstä, ehkä, hän ajattelee. Mutta kenen kanssa Shulman kuiskailee? Hän yrittää karistaa pelkoa niskoiltaan mutta ei onnistu. Lattia narahtaa, ja Simone näkee ovenraosta, miten joku kulkee nopeasti ohi käytävällä kylpyhuoneen ulkopuolella.”

Olen keskustellut nyt useamman ihmisen kanssa Hypnotisoijasta, ja monet ovat kuvailleet sitä raa’aksi, ja ovat kertoneet joutuvansa keskeyttämään kirjan lukemisen kesken. Ymmärrän nämä pointit hyvin kyllä, mutta itse en kokenut kirjaa mitenkään erityisen raa’aksi. Toki kirjan ensi metreillä kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti lapsen ja koko perheen murha, mutta sen jälkeen kirja rauhoittuu hyvinkin perinteiseksi. Paikoin jopa tylsäksi. Itse myönnän hyppineeni keskikohdalla sivuja ja lähinnä selailleeni niitä paikoin, sillä kirja tuntui junnaavan paikoilleen. Samoja asioita tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta, mikä vaan tuntui olevan turhaa.

Muuten Kepleri kyllä iski ja lujaa. Pistin heti seuraavan kirjan varaukseen. Kirja herätti kyllä itsessänikin paljon erilaisia tunteita. Juoni kulkee kahdessa eri kerroksessa. Erik Maria Barkin muisteloissa, sekä nykyhetkessä, jossa Joona Linna selvittelee murhia. Joona Linna, joka on suomalaissyntyinen rikoskomisario (ja josta muistutetaan tasaisin väliajoin). Linna tuntuu ajoin olevan itseriittoinen ja tarkkavaistoinen mies, josta ei saa paljoa irti ainakaan tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Joonas Linna, josta ilmeisesti tulee sarjan päähenkilö tuntuu tässä ensimmäisessä osassa olevan lähinnä sivuhenkilö, kun taas Erik Maria Bark tuntuu olevan enemmän keskiössä. Melkein voisi luulla Barkin olevan 
päähenkilö.

Odottelen innolla nyt seuraavaa osaa ja sitä, että pääsen tutustumaan enemmän Keplerin maailmaan. Kirjaa lukiessa väistämättä tulee ajatelleeksi, että kuinka paljon väkivaltaa tulee kuvata tämänkaltaisessa kirjassa. Minua henkilökohtaisesti kirjan väkivalta ei häirinnyt, sitä ei ollut niin paljoa, että se olisi pilannut koko kirjan ja tehnyt siitä lukukelvottoman. Olen lukenut paljon karmaisevampiakin juttuja, ja sen suhteen koska tiedän kirjan tapahtumien olevan fiktiota, ei se minuun vaikuta. Joku vähän tottumattomampi väkivaltaan voisi hyvinkin järkyttyä kirjasta, joten varoituksen sana siihen.

Annan kirjalle 4 tähteä

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Camilla Grebe - Lemmikki

Murha ja muutama talviviikko kuihtuvassa Ormbergin kylässä saattavat kolme ihmistä yhteen: Nuoren poliisin Malinin, profiloija Hannen, ja teini-ikäisen Jaken. Murhatutkinta ei käy heille pelkästään hengenvaaralliseksi, vaan se myös muuttaa heistä jokaista perusteellisesti. 

”Lähes kaikki tuttuni olivat nimittäin kuulleet kiviröykkiön luona vauvan itkua – jatkuvaa, murheellista ulinaa. He puhuivat kummituslapsesta, ja vaikka en uskonut henkiin tai muuhun hölynpölyyn, en halunnut ottaa riskejä. Niinpä en koskaan kulkenut täällä pimeällä.”


Camilla Greben Lemmikki on toinen Greben rikosromaani ja itsenäinen jatko-osa Greben ensimmäiselle teokselle: Kun jää pettää alta. Osittain teoksessa on samoja henkilöhahmoja, mutta mukaan esitellään myös uusia, kuten teini-ikäinen Jake, jolla on salaisuus, mitä ei muille kerrota, sekä nuori poliisi Malin, jonka elämän suunnan on menneisyyden tapahtumat sanelleet. Malin tuntuukin olevan kirjan päähenkilö, hän on kokenut kovia, ja hän haluaa pois Ormbergin kuolevasta kylästä. Hän etsii jollain tapaa kirjassa vielä itseään, mutta samalla pyrkii tekemään työnsä hyvin.
 Camilla Greben romaaneista on paljon hyvää sanottavaa. Henkilöhahmot ovat syvällisiä, ja niihin on paneuduttu. Kertojat vaihtelevat pääosin Malinin ja Jaken välillä hypäten välillä Hanneen. Grebe on hienosti onnistunut syventämään jo Kun jää pettää alta -romaanissa ilmennyttä Hannen muistisairautta, ja sairauden etenemistä on raastavaa seurata.

”Samaistun Namibian rannikon kauniisiin taloihin, ja hiekan tilalla on sairauteni, joka hukuttaa minut hitaasti mutta varmasti. Minä olen puut ja rakennukset, ja kirottu dementia on kuin japanilainen kudzu.
 Olen kertoja, olen kertomus.
 Olen kamera, olen talot.
 Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.”

Olen yrittänyt lukea monia dekkareita viime aikoina, ja usein olen palannut takaisin vanhaan, sillä en ole saanut vaan uusista nimistä niin kovin hyvin kiinni. Niistä on puuttunut se jokin juttu, joka kietoo mukanaan ja saa uppoutumaan kirjaan kokonaan. Tästä teoksesta se löytyi. Grebe osaa hyvin kerronnallaan kietoa lukijan teokseensa, ja saa haluamaan lisää.
Ehkä jollain tapaa odotin kirjalta kuitenkin vielä enemmän, kuin mitä se antoi. Kirjan hahmot eivät ole perinteisiä, ja tässä teoksessa kirjan ”pääpoliisi”, ei ratkaise juttua, ei löydä sitä ratkaisevaa tekijää, joka yhdistäisi rikoksen kaikki langat toisiinsa. Kirjan ”pääpoliisi” eli Malin on tässä ihminen, joka ei halua uskoa mitään pahaa kenestäkään tutustaan. Mikä tekee hänestä ehkä hieman huonon poliisin, ja todella erilaisen mihin olemme tottuneet, mutta kuitenkin hyvän ihmisen.

Annan kirjalle 4 tähteä.

torstai 10. tammikuuta 2019

Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?



Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.





















Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

lauantai 5. tammikuuta 2019

Aaveiden alkuvuosi

Aloitin vuoden 2019 reippaasti lukemalla kirjoja aaveista, historiasta ja ihmiskohtaloista. Loistava tapa aloittaa vuosi, eikös niin?


Ensimmäinen kirja, jonka luin oli Natalia Kalevan teos Aaveiden Kristiinankaupunki, historiaa ja kummitustarinoita. Minulla on sukua Kristiinankaupungissa, ja olenkin siellä vieraillut muutamaan otteeseen (en ole hetkeen päässyt siellä käymään suureksi harmikseni), ja sen takia tämä kirja olikin todella mielenkiintoista luettavaa, sillä niin monet paikat olivat jotenkin tuttuja.


Kirjassa oli sopivasti historiaa ja kummitusjuttuja. Natalia Kaleva oli yhdeksänvuoden aikana kerännyt tarinoita paikallisilta, sekä metsästänyt tietoa ja faktoja eri lehdistä ja kirjoista. Kirja oli jaettu viiteen eri osaan: kaupunki, kirkot ja raatihuone, museot, huvilat, hotellit ja vanhat talot.  Kirjan lähdeluetteloa selatessani huomasin, että sinne oli listattu Wikipedia kahteen otteeseen, mikä sai itselläni karvat nousemaan pystyyn. Wikipediaa kun ei voi luotettavaksi lähteeksi millään lailla tulkita. Muuten, kun kirjaa tarkastelee, on se hienosti koostettu ja tietoa on runsaasti.

Teos on tosiaan kiva pikku infopläjäys Kristiinankaupungista ja se tuokin kaupungista aivan uuden, salatun puolen esiin. Itse opin uusia juttuja kaupungista ja sen historiasta, ja oli mielenkiintoista kuulla tarinoita sen historiasta ja ihmisistä. Kummitusjuttujen avulla tuntuukin, että pääsee kaupungin historiaan syvemmälle sisälle.

Annan kirjalle 3 tähteä. 

Toinen aavekirja, jonka lukaisin oli Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Kirjan takakannessa lukeekin, että teos ”vie lukijan tutkimusmatkalle Suomen kiehtovimpiin aavepaikkoihin”.


Kirjassa on tarkemmin kerrottu 12 eri paikasta aina Aleksanterin teatterista, Louhisaaren kartanolinnaan ja Naantalin kaupunkiin asti. Tarinat on koostettu niin, että ensin kerrotaan paikan historiasta ja ihmisistä, jotka sitä asuttivat. Sen jälkeen on muutamalle sivulle koottu paikan kummitustarinat.

Teoksessa tulee todella paljon informaatiota ja vuosilukuja. Kuka omisti kyseisen paikan, milloin se rakennettiin, mitä ihmisille tapahtui. Tätä kirjaa lukiessa tulee enemmänkin mieleen historiankirja kaikkine faktoineen. Toki aavetarinat ovatkin lyhyitä, ja ne todella usein liittyvätkin paikan historiaan. Olisin kuitenkin enemmän kaivannut tarinoiden värittämistä ja tarinanomaista kerrontaa, kuin pelkkiä faktoja.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikenkaikkaan miellyttävä, ja nautinkin todella paljon siitä. Pakko lukea myöhemmin Karvosen toinen kirja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2, joka ilmestyikin viime vuonna.

Anna kirjalle 3.5 tähteä.