Mari Mörö - Kiltin yön lahjat

Kirja kuuluu 90-luvun kai tunnetuimpiin teoksiin. Kiltin yön lahjoissa kuvataan pienen Siia -tytön elämää alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Kirja on mielestäni loistavasti kirjoitettu, se julman aito kuvaus siitä minkälaista lapsen elämä voi olla alkoholisoituneessa tai paljon erilaisia päihteitä käyttävässä perheessä.

Minulle nousi kirjan loppupuolella muistikuva, että olen nähnyt aikoinaan yläasteella ollessani kyseisestä kirjasta elokuvan. Kohtaus missä Siia on kylvyssä ja kaataa sinisessä muovikalassa olleet jauheet päällensä toi heti muistikuvat kyseisestä elokuvasta. Elokuva jäi vahvasti mieleeni silloin, mutta jostain kumman syystä en aiemmin osannut yhdistää sitä tähän kyseiseen kirjaan ennen kuin nyt. Jos kiinnostaa niin kyseistä filmistä löytää pätkiä Ylen elävästä arkistosta. 

Kirja on lyhyt, alle 200-sivua, mutta sen aihe on todella raskas. Luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta, lähinnä kiireen takia.

Mielenkiintoisinta kirjassa olikin lukea kohtauksia, joissa kuvataan tapahtumia sekä aikuisen, että lapsen näkökulmasta. 

Viikistä, hyvin epätodennäköisestä hahmosta, tulee kirjassa Siian pelastaja. Siian äiti on hyvin kykenemätön hoitamaan lastaan, ja Pöyhönen, joka ilmiselvästi välittää tytöstä, ei ole häntä pelastamassa vaan kuskaamassa Siian äitiä joka paikkaan ja juoksemassa hänen perässään.

Aihe on todella raadollinen, mutta tärkeä. Valitettavasti lapsia edelleen asuu tällaisissa ympäristöissä, ja heistä ei pidetä yhtään huolta. Onkin hyvä, että Mari Mörö on päätynyt kirjoittamaan kirjan aiheesta.

Siian sinnikkyys kirjassa on todella ihailtavaa. Hän on perinteinen alkoholistin lapsi ehkä siinä mielessä, että on todella pienestä lähtien joutunut olemaan todella itsenäinen. Hän on kuitenkin pieni ihastuttava ihminen kirjassa, joka elää niin kuin osaa. Se on vaikeaa kasvaa, jos kukaan ei ole opettamassa. Aihe on raskas, mutta tärkeä. 

Kirja saa minulta 4/5 tähteä. 

Dan Brown - Alku

Sain vihdoin ja viimein käsiini Dan Brownin uusimman teoksen (Kiitos Petra!) ja olipahan lukukokemus. Olen aika varmasti lukenut kaikki aiemmat herran teokset, (en lyö tästä kyllä vetoa), mutta niistä todellakin on aikaa. 

"Mistä tulemme? Mitä olemme? Mihin olemme menossa?"

Pidin kirjaa todella pitkään todella perusteoksena, kunnes lopulta, huh! Se sai todellakin ajattelemaan. 

Robert Langdon, saapuu julkistustilaisuuteen Bilbaon Guggenhaiminmuseoon. Edmond Kirsch, 40-vuotias miljardööri, tulevaisuudentutkija ja Langdonin entinen oppilas ja hyvä ystävä, aikoo paljastaa löydön, joka muuttaa kaiken mitä ajattelemme ihmiselämästä. Yhtäkkiä ilta räjähtää kaaokseksi, Kirsch murhataan ja Langdon joutuu pakenemaan museonjohtaja Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan etsimään salasanaa, joka avaisi Kirschin salaisuuden, mutta joku haluaa estää heitä paljastamasta Kirschin salaisuutta.

"Ensi silmäyksellä maalauksen aihe näytti liian primitiiviseltä viitatakseen kehittyneeseen tieteelliseen löytöön. Gauguin oli levein, epätasaisin siveltiminvedoin kuvannut tahitilaisen viidakon, jossa asui Tahitin syntyperäisiä asukkaita ja eläimiä".

Nyt kuljetaan taas hyvin perinteistä polkua pitkin. Sitä samaa, mitä Dan Brownin kirjat yleensäkkin kulkevat. Jossain vaiheessa mietin, että eikö Langdon ikinä mieti, että miksi häntä aina päädytään jahtaamaan ja miksi hän aina päätyy aina hengenvaarallisiin tilanteisiin. 

Kirjassa kuitenkin pääteemana on ihmiskunta ja teknologia, ja tekoäly. Tekoälyihin en ole sen kummemmin perehtyny, ja tässä esitelläänkin todella kiehtova vaihtoehto siitä minkälainen ja miten tekoäly voi toimia. 

En voi sanoa suoralta kädeltä pidinkö kirjasta vai en. Olihan se hyvä, odotin enemmän ja odotin ehkä kiehtovampaa ja monimutkaisempaa tarinaa. Se oli jokseenkin hyvin basic. Se sai kyllä ajattelemaan teknologiaa, jota käytämme ja joka koko ajan ympäröi meitä entistä enemmän. Hyvin ajatuksia herättävä tosiaan ja se saikin minut pitämään kirjasta. 

Suosittelisin niille, jotka ovat aiemminkin Dan Brownia lukeet ja pitäneet hänen tuotoksistaan.

Arvosana: 3,5/5

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

Sean Steward - Matkijalintu

Päätin lukea Matkijalinnun uudestaan melkein heti sen jälkeen kun olin lukenut Good Omensin. Olin alunperin kirjan lukenut jo vuonna 2009 ja ihastuin jo silloin siihen. Pienen etsiskelyn jälkeen (luojan kiitos kirjastojen lainaushistorialle!) löysin kirjan uudestaan! 

En tosiaan muistanut kirjan tai kirjailijan nimeä, ne on mitkä unohtuvat ensimmäisenä, mutta muistin tiettyjä kohtauksia ja tapauksia kirjasta, joiden perusteella sain paikannettua sen. 

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä..."

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei vielä tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja...

Tosiaan kuten mainitsin, luin kirjan jo aikaisemminkin, enkä ehkä ollut kovinkaan yllättynyt, että Good Omensin jälkeen halusin lukea juuri tämän kirjan (okei siihen voi vaikuttaa sekin, että olin juuri katsonut American Gods tv-sarjan). Kirjassa on jumalia, voodoota, noituutta tietyllä tapaa. Kirjassa eletään meidän maailmassamme, mutta myös noituuden maailmassa. Tulevaisuuteen näkemisen maailmassa, ja maailmassa, jossa jumalat pystyvät hallita meitä. 

Kirja kertoo ehkä kuitenkin mielestäni ennenkaikkea äideistä ja tyttäristä. Kirjan päähenkilö ei ole Elena, vaan Elenan tytär Toni, Antoinette, joka väkivalloin yrittää olla tulematta äitinsä kaltaiseksi. Pidän Tonin hahmosta, hän ei ole itseään tyrkyttävä, kaikkia ihastuttava hahmo, vaan enemmänkin hieman vastaantaisteleva ja taka-allalle samaan aikaan jäävä, joka kuitenkin löytää omat voimansa, sekä pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään äitiään enemmän. 

Toni pohtii elämäänsä kirjan edetessä. Hänen ätinsä kaappijumalat, Ratsastajat ottavat hänet valtaansa, ja opettavat hänelle asioita elämästä. Toni on ehkä monella tapaa samanlainen kuin moni muukin meistä, hänellä on ollut joskus ollut tietty kuva elämästään, miten hän haluaisi sen menevän, mutta sitten elämä tulee siihen eteen ja mikään ei mene niinkuin oli joskus suunnitellut. 

"Olin aina ajatellut, että ainoa toivoni oli tulevaisuudessa. Sen piti olla täydellinen. Kulutin kaiken aikani huolehtien ja tähdäten kaukaista huomista kohden. Ainoa mitä tiesin onnesta oli, että se oli vielä kaukana edessäpäin. Aioin rakentaa itselleni tulevaisuuteen suojaisan bunkkerin. Sinne sijoitin turvatun talouden, mukavan talon ja ainakin yhden terveen lapsen. Palvova aviomies ja voittoputki Astrosin baseball-joukkueelle olisivat mukavia lisäkkeitä, muta eivät mitenkään välttämättömiä. Ja kun saisin bunkkerini valmiiksi, ryömisin sisään ja paiskaisin oven kiinni antaakseni elämän sodan riehua ulkopuolella."

Tosiaan äidistä ja tyttäristä ei voi kertoa tarinaa, olematta kertomatta tarinaa perheestä. Siinä tässäkin kysymys on. Miten toisen ihmisen luonne hautaa ehkä alleen toisen, ilman sitä toisen tajuamatta. Miten sisarukset jotka ovat läheisiä, ovat siltikin täysin tuntemattomia toisilleen. Miten vanhemmilla on ollut elämä ennen sinua, ja mten se elämä voi tulla kummittelemaan myöhemmin. Miten kaikki rakastavat omalla tavallaan. 

 

Perhetarinat ovat aina kiehtovia. Ne, jos mitkä, kertovat inhimillisyydestä ehkä parhaiten. 

"Niin kauan kun minä elän, myös osa hänestä elää. Ja sama pitää paikkansa tyttäreni kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla ja hänen tyttärensä. 

Tässä perheessä me kaikki olemme laulajia, ja me olemme myös lauluja,"

Liane Moriarty- Tavalliset pikku pihajuhlat

Lianne Moriarty tuntuu olevan yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Hänen kirjassaan tuntuu olevan vain sitä jotain, joka kietoo lukijan kirjan sisälle eikä tunnu päästävän irti.

Kuten muidenkin Moriartyn kirjojen kanssa samoin kävin myös Tavallisien pikku pihajuhlien.
Pidin kirjaa alusta lähtien hyvinkin mielenkiintoisena.

Kuten useissa muissakin Moriartyn kirjoissa, tässäkin käydään samaa tapahtumaa läpi monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjassa käsitellään heidän kokemuksiaan tapahtumista. Pidän tästä tavasta kertoa tarinaa, sillä hyvinkin usein unohdamme että asoilla on enemmän kuin yksi puoli.

Kyseessä on ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme aikuista, ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio herpaantuu vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttävät.

Kirjassa oli oivaltavia näkökulmia naisten välisistä mutkikkaista ystävyyssuhteista. Missä välissä kaikki katoaa, onko asiast enää samoin, kuin toisella on lapsia ja toisella ei. Kun molemmat elävät omissa parisuhteissaan.

Kuten useimmissakin muissa Moriartyn kirjoissa, myös tässä se kauhea tapahtuma mitä käydään läpi, kerrotaan vasta kirjan loppupäästä. En malttanut odottaa siihen asti, aavistuksia ja vihjeitä tipahteli pitkin ja poikin, ja jotenkin sitä vain odotti koko ajan pahinta, varmasti silti tietämättä, mikä se pahin on.
Ostin tämän kirjan tosiaan kun olimme juhlimassa blogini 1-vuotis synttäreitä. Ja tämänkin kirjan jälkeen pystyn ehdottomasti suosittelemaan Lianne Moriartya hyvillä mielin.

Kate Morton - Hylätty puutarha

"Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää, mutta hän teki niin kuin oli käsketty. Täti oli sanonut, että piti odottaa, ettei ollut vielä turvallista, että oli oltava hiljaa kuin hiiri. Pieni tyttö tiesi, että se oli osa leikkiä, kuin oltaisiin piilosilla."

Vuosi 1913 Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin.
Tullessaan täysi-ikäiseski Nell saa tietoonsa salaisuuden, joka muuttaa hänen elämänsä. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin perhe.

Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra päättää matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä - ja ennen kaikkea selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden.

Tämä olikin ainoa jäljellä oleva Mortonin kirja, jota en ollut vielä lukenut. Eikä tämäkään pettänyt. Kirja on klassista Mortonia, ja rakastin sitä ensihetkestä alkaen. Kirja vei mukanaan. Oli pakko sanoa, että kun aloitin kirjan olin väsynyt ja turhautunut flunssaan, mutta siltikin kirja vei minut heti mukanaan.

"Hän haukotteli uudestaan, hieroi silmiään ja sulki leikekirjan. Luultavasti hän ei saisi merkkien arvoitusta koskaan selville, eikä sillä todennäköisesti ollut merkitystäkään."

Kuten aina Mortonin kirjoissa hahmot ovat ihanan vahvoja ja monimutkaisia. Tämä kirja ei ollut poikkeus siitä. Kirjassa sai ihmetellä, ja miettiä mitä salaisuuksia hahmot pitivät sisällään. Mortonin kirjat muistuttavat sillä tavalla dekkareita, loppuun asti saa miettiä ja pohtia, eikä mikään ole siltä miltä näyttää.

Ostin kirjan Helsingin kirjamessuilta. heti kun näin sen, tiesin että minun oli pakko ostaa se. Olin juuri aiemmin viikolla puhunut kirjasta, ja erityisesti Kate Mortonin teoksista ystäväni J:n kanssa, ja tämä vaikutti vain täydelliseltä tilaisuudelta nyt hankkia se, ja lukea. Huomasinkin, ettei kirjahyllyssä ole yhtäkään hänen teostaan, oli jo aikakin ostaa sellainen siis.

Aikaisemmat Mortonin lukukokemukseni voi lukea täältä ja täältä, Paluu Rivertoniin luin jo aikaisemmin ennen blogin olemassaoloa kirjabingoon.

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.

Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 

Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

Lianne Moriarty - Nainen joka unohti

Ah, Lianne Moriarty! Sain eräältä työkaverilta tämän kirjan lainaksi, kun ensin olin hänelle suositellut toista Moriartyn teosta: Mustat Valkeat Valheet. Olin tuon kirjan lukenut kesänlukuhaasteeseen. Alunperin tutustuin kyseiseen kirjailijaan, kun eräs toinen työkaveri sanoi, että minun on aivan aivan aivan pakko lukea Moriartyn kirja Hyvä Aviomies. Ihastuin Moriartyn tapaan kertoa tarinaa siltä istumalta, ja tässä sitä nyt ollaan. Mustat Valkeat Valheet lähti eräälle kolmannelle työkaverille nyt lainaan! Hyviä kirjoja pitää kierrättää!

"Ette taida pitää mustasta, karvaasta huumoristani, vai kuinka? Olen huomannut että hymyilette kohteliaasti ja ikään kuin surullisesti, aivan kuin nolaisin itseni ja te tietäisitte syyn, aivan kuin olisin teini-ikäinen joka ei osaa hallita kiusallisia tunteitaan"

Neljääkymmentä lähestyvä Alice saa hikisessä aerobic- treeneissä tällin päähänsä ja menettää muistinsa. Hän on nyt kolmen ventovieraan lapsen äiti ja eroamassa rakkaasta Nickistään. Sisko ei juuri puhu hänelle ja entiset ystävät välttelevät. Peili näyttää lisänneen hänelle 10 vuotta ikää, mutta karisuttaneen kiloja. Ja kuka on Gina, jonka nimi lipsahtaa jokaisen huulilta, mutta josta vaietaan
heti?

"Alice oli kasvanut aikuiseksi. Siitä tässä oli kysymys. Häntä katsoi peilistä aikuinen nainen. Se ei vastannut hänen omaa tunnettaan."

Kirja jatkaa samaa nerokasta Moriartyn tyyliä. Nyt vuorossa onkin muistinmenetys ja ihmisen muuttuminen; mitä kaikkea kymmenessä vuodessa voikaan tapahtua? kuinka paljon ihminen voikaan muuttua tuossa ajassa? Mitäs jos ei tunnistakkaan omaa itseään enää? Saako uuden tilaisuuden ja muuttua paremmaksi ihmiseksi?
Nämä kaikki kysymykset pyörivät mielessä kirjaa lukiessa, ja sen jälkeen. Ihmismuisti on niin mielenkiinotoinen asia, kaikki mitä olemme kokeneet, tehneet ja mitä meille on tehty ovat siellä. Mutta mitä jää jäljelle ihmisestä jos menettää ne kaikki? Kuka hän silloin on?

"Vuonna 2008 ei ollut tarpeeksi aikaa. Ajasta oli tullut hupeneva luonnonvara. Vuonna 1998 päivät olivat paljon väljempiä. Kun Alice heräsi aamulla, päivä avautui hänen edessään kuin pitkä käytävä, jota pitkin saattoi maleksia ja viivähtää parhaissa paikoissa. Nykyään päivät olivat niukkoja. Kitsaita ajan viipaleita."

Jos et oli vielä Liane Moriartyyn tutustunut, sinun ehdottomasti pitää! Kirjat ovat samaan aikaan sekä hauskoja, että traagisia. Ne koskettavat sinua syvältä ja saavat ajattelemaan elämää hieman eri kantilta; mitäs jos minulle olisikin käynyt toisin?

Pidin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien! Lueskelin kirjaa eilen ennen nukkumaan menoa, ja harkitsin kirjan laittamista pois ehkä viiden sekunnin ajan, kunnes tajusin että minun on pakko lukea teos loppuun ennenkuin voin nukahtaa. Joten niinhän siinä kävi. Kello oli lähemmäs puolenyön, ennenkuin pääsin loppuun. Onneksi tänään oli iltavuoro!

Richard C.Morais - Herkullinen elämä

Tämä ihanan hyväntuulinen teos vie lukijan mukaan vedet kielelle tuovalle matkalle. Chef Hassan Haji kertoo matkansa Mumbaista Pariisiin, vaatimattomasta intialaisesta ravintolasta maailmankuuluimpiin keittiöihin. Tätä kirjaa ei missään nimessä tule lukea nälkäisenä.

"Muistan tänäkin päivänä, miten pinnasängyn pinnat painuivat kylminä vauvankasvoihini, kun työnsin nenääni mahdollisimman kauas ja nuuhkin ilmasta tuota aromikimppua - kardemummaa, kalanpäitä ja palmuöljyä - joka antoi ymmärtää jo noin nuorella iällä, että vapaassa maailmassa pinnojen tuolla puolen oli löydettävissä ja nautittavissa käsimättämömiä rikkauksia."

Hassan kertoo tarinansa, kuinka heidän perhe joutui lähtemään juuriltaan, ja kuinka he päätyivät vaatimattomaan pieneen ranskalaiskylään. Siellä perhe perustaa paikkakunnan ensimmäisen intialaisen ravintolan, ja he joutuvat kulinaariseen sotaan paikkalisen gourmet-ravintolan omistajan, Madame Malloryn kanssa. Madamesta kuitenkin tulee Hassanin tarinasta se tärkeä henkilö, joka huomaa hänen kiistämättömän lahjakkuutensa ja auttaa häntä uralla eteenpäin.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt kirjaan perustuvan samannimisen elokuvan. Elokuva oli kirjan tavoin ihastuttavan hyväntuulinen ja herkullinen. Olin kuitenkin yllättynyt (vaikka ystäväni oli varoittanut minua aiemmin), kuinka erillaisia kirja ja elokuva loppujen lopuksi olivat. 

Ymmärrän kyllä elokuvaan tehdyt muutokset, kirjan tarina sellaisenaan ei olisi varmaankaan sopinut valkokankaalle kovinkaan hyvin, mutta olin ehkä siltikin hieman pettynyt.

"Valo siivilöytyi aulan lasimaalauksista, ja ilmassa pyöri hopeisia pölyhiukkasia. Kuulin papan karjuvan puhelimeen talon perällä. Juristilleen. Tiesin silloin: tästä ei seuraa mitään hyvää.
 Ei mitään hyvää."

Elokuva loppuu hyvin hollywoodmaisesti: Kokki palaa takaisin juurilleen (jo muutaman hassun vuoden jälkeen), saa naisensa, kaikki ovat yhdessä ja onnellisia. Kirjassa taas loppu oli ehkä enemmän inhimillinen. Henkilöitä kuoli, ja kokki vanheni muutamankymmentävuotta ja samalla kertoi elämästään. Tässäkin kokki palasi omille juurilleen, hieman eri tavalla kuitenkin kuin elokuvassa, lähinnä metaforisesti ruuan kautta. 

Se mikä taas kirjassa häiritsi oli ehkä tietynlainen päämäärättömyys ja jaarittelu. Välillä tuntui, että päähenkilöllä oli selkeä mielikuva tulevaisuudestaan ja välillä tuntui että hän vain ajelehti ajan virran ja muiden ohjauksen mukaan. Kirjan loppupuolella, kun yksi päähenkilön ystävistä ja idoleista kuolee päähenkilö tuntuu jaarittelevan ja pohtivan elämäänsä tämän ystävänsä kautta uskomattoman pitkään. Ehkä hieman tylsistyvän pitkään.

"Me nauroimme ja juttelimme iltamyöhään, kunnes meri ikkunan takana näytti siltä kuin se olisi pumpattu täyteen mustekalan mustetta. Sardiini-ja makrilliveneet suuntasivat mastot valoista loistellen kaupungin satamasta yökalastukselle."

Kirja oli mielestäni täydellinen valinta Helmetin lukuhaasteen osioon: ruuasta kertova kirja. Kirjassa ruoka tosiaan oli pääosassa, ja oli ihastuttavaa lukea ranskalaisesta keittiöstä, sen hierarkkiasta, opetuksesta ja nimenomaan ruuasta. Jos etsit vielä teosta tähän osioon niin suosittelen suuresti kyseistä kirjaa.

Rosamund Lupton - Mitä jäljelle jää

Sidley Housen koulu on tulessa. Talosta nousee taivaalle tumma synkkä savu. Grace tietää, että hänen 17-vuotias tyttärensä Jenny on sisällä. Hän juoksee epäröimättä taloon sisälle savun ja liekkien sekaan.

Grace ja Jenny ovat elämän ja kuoleman rajamailla, ja kun selviää että palo on tahallaan sytytetty, rupeaa Grace selvittämään asiaa. Tutkinnan edetessä Grace saa selville, ettei Jenny ole vieläkään turvassa, ja että tutuistakin ihmisistä löytyy pimeitä, salaisia puolia. 

Grace ymmärtää, että vaikka onnellisesta lopusta ei ole takuita, rakkaudella ei ole rajoja.

"Optimismisi oli suurenmoista! Urheutesi tapahtumien äärellä oli huikeaa. Tiesin ettet välittäisi hiukkaakaan hänen ulkonäöstään, tärkeintä olisi että hän selviäisi. Kysymyksesi tarkoitus oli osoittaa uskosi siihen että hän selviäisi, että kysymys arvista oli olennainen koska eräänä päibänä hän kohtaisi - varmasti - vielä ulkomaailman."

Kirja on ihastuttava. Tästä kirjasta tulee huomanneeksi Rosamund Luptonin lahjakkuuden. Kirja on tarina äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, sekä perheen voimasta. Tämä on niitä harvoja kirjoja, joissa kyynel nousee silmään.

"Tuntuu että olen muuttunut avaintenvartijaksi, ja olen varma, että yksi niistä avaa oikean lukon, Minun tehtäväni on nyt selvittää kaikki mahdollinen."

Rosamund luptonilta on ilmestynyt kolme teosta: Sisar, Mitä jäljelle jää, ja uusimpana Hiljaisuuteen hävinneet. Mitä jäljelle jää erosi mielestäni noista muista kahesta suuresti sillä, että siinä oli vain yksi kertoja. Tarinaa esitettiin vain yhden näkökulmasta. Aika janaa hypittiin Luptonin kirjojen tavoin edestakaisin, mutta nyt se oli erinomaisen sujuvasti upotettu tarinaan mukaan eikä se häirinnyt minua läheskään niin paljon kun aikaisemmin.

Tykästyin kirjaan monelta eri kantilta, pidin kirjoitustavasta, ja pidin tarinasta ja sen henkilöistä. Tarinahan on trilleri, niinkuin muutkin Lupotonin tarinat, ja tämä ehkä noista kaikista vei eniten mukanaan heti alusta lähtien. Kirjan tunnelma alusta lähtien on hyytävä, mutta samalla kirjasta huokuu rakkaus. Päähenkilö Grace huokuu rakkautta miestään ja lapsiaan kohtaan.
Kirja on myös uskomattoman kaunis teos. Kaikessa kauheudessaan. Harvoin saa näin kaunista teosta lukea.

                                                    "Nähdä maailma hiekanjyvässä,
                                                      ja taivas kedon kukassa, 
                                                     pitää äärettömyyttä kämmellä, 
                                                     ja ikuisuutta tunnissa."
                                                
                                                       William Blake

Romain Puértolas - Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

"Tämä tarina on täydellisen totta, sillä se on alusta loppuun mielikuvitukseni tuotetta."

Samaan aikaan kun Providencen olisi määrä matkustaa Marokkoon hakemaan vakavasti sairasta adoptiotytärtään Islannissa purkautuva tulivuori halvaannuttaa lentoliikenteen. 

Posteljiooni Prvidence ei suostu tuottamaan pettymystä pienelle tyttärelleen. Hän on äiti, joka rakastaa lastaan niin paljon, että uskoo oppivansa lentämään. 

Kirja alkaa parturinliikeestä, asiakas astuu parturinliikeeseen ja rupeaa kertomaan Providencen tarinaa. Parturi heti tunnistaa Providencen nimen, sillä onhan hän nähnyt naisen nimen uutisissa useasti. Kertoja herättää ensin parturin mielenkiinnon, ja lähtee sen jälkeen kunnolla kertomaan tarinaa alusta. Millainen ihminen Providence oli, ja minkä takia juuri hän oppi lentämään. 

"Hän oli muutoin aivan tavanomainen nainen - paitsi, että hänen oikeassa jalassa oli kuusi varvasta ja hän kantoi etunimeä, joka tarkoitti kaitselmusta, mikä oli varsin erikoista, jollei sattunut olemaan kokoisin Yhdysvalloista - asui aivan tavanomaisessa pikkukaupungissa Pariisin eteläpuolella ja harjoitti mitä tavanomaisinta ammattia."

Tottapuhuen en meinannut päästä alkuun kirjan suhteen, en meinannut saada kiinni tarinasta, ja tuntui jotenkin että kirjassa ei meinnannut tapahtua mitään. Mutta kun kirja lähti kunnolla lentoon (aika samoin kuin Providence), tuli tarinasta yksi ihanimmista, minkä olen pitkään aikaan lukenut!

Kirjan pääteemoina on äidin rakkaus ja ehkä rakkaus yleensäkkin. Providence rakastaa tytärtään niin paljon, että hänen sydämensä tuntuu räjähtävän rinnasta, kun hän ei pääse tyttärensä luokseen. 

Tyttö on nimittänyt Providencen kauko-ohjattavaksi äidiksi, eikä Providence aio tuottaa hänelle pettumystä. Tulivuoren purkauksen takia, koko lentoliikenne on motissa, kaikki autot vuokrattu, eikä junallakaan pääse eteenpäin, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää lentämään opettelu. 

Lentämään hän oppii afrikkalaisen poppamiehen ja Versaillessa asuvien tiibetiläisten munkkien avustuksella. Lennon saloihin kuuluu, että pitää olla mahdollisimman kevyt. Niinpä Providence leikkaa hiuksensa, ja pukee bikinit päällensä, ja suuntaan Orlyn lentokentälle, josta hän ystävänsä Léonin avustuksella lähtee lentoon. Tiibetiläisiltä munkeilta hän on saanut pienen pullon mukaansa, jonka pitäisi häätää hänen pienen tyttärensä keuhkoista pilvi, joka pikkuhiljaa tukahduttaa hänet. 

"Ihminen osaa jo vaikka mitä ihmellistä. Ihminen puhuu, nauraa, rakentaa imperiumeja, sopeutuu kaikenlaisiin ympäristöihin, uskoo Jumalaan, tekee homopornoa, pelaa Scrabblea ja syö puikolla. Mikä eläin, oli se sitten kuinka älykäs tahansa, voi kehua pystyvänsä samaan?"

Tämä kirja ei ollut pelkästään onnellinen. Tarinassa oli traagisia tapahtumia. Pienen tytön kunto heikentyy, ennen kuin Providence ehtii hänen luokseen, Hän melkein menehtyy, luullen että hänen kauko-ohjattava äitinsä onkin hylännyt hänet. 

Tarinassa myös mietitään milloin valhe on valhe. Jos valhe onkin lohdullisempi kuin totuus, onko se silloin väärin. 

Ehkä tarinasta tulee myös hyvä olo, sen takia, että se muistuttaa meitä ihmisten hyvyydestä ja ihmeellisyydestä. Tässä nykyisessä maailmassa välillä unohdamme sen kuinka ihmeellisiä voimme olla. Kyynisyys tulee jo niin helposti meiltä, koska maailmassa on niin paljon pahaa,ja unohdamme herkästi kuinka paljon hyvää, ja kuinka paljon ihmeteltävää meillä vielä on. 

Kirjasta huomaa Romain Puértolasin tietynlaisen tyylin. Tarina on mukaansa tempaava, ja uskomaton. ennenkaikkea uskomaton, mutta loppujenlopuksi kuitenkin ihana tarina inhimillisyyden hyvistä puolista. Kirjassa on riemustavia sanaleikkejä, ja teksti on paikoin uskomattoman kaunista.

 Aivan samalla lailla kuin teoksessa Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin, tässäkin teoksessa nauretaan, itketään ja mietitään elämää ja sen ihmellisyyttä. 

"Sydän on suuri kaappi, johon suljemme kaikki ne joita rakastamme, jotta he olisivat aina mukanamme kaikkialla, mihin ikinä menemmekään."

Suosittelen siis kirjan lukemista! Kirjan nimikin on jo niin kaunis (ja syy minkä takia halusin sen lukea), että ei se voi olla muuta kuin mahtava teos!

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana."

Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet.

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta hurjia, koko elämän mullistavia valintoja. 

"Hän kysyi, olinko mielummin kuuro vai sokea, fiksu vai kaunis. Menisinko naimisiin inhoamani miehen kanssa, jos pelastaisin siten sen kaverin sielun? Olinko joskus saanut emätinorgasmin? Mistä supersankarista pidin eniten? Keiltä poliitikoilta ottaisin suihin?."

Näin siis kuvataan Karen Joy Fowlerin bestselleriä: Olimme ihan suunniltamme. 

Kirjan kuvaus on mielenkiintoinen ja mukaansatempaavaa. En tosiaan tiennyt mistä kirja kertoo kun bongasin sen kirjaston hyllystä. Muistelen, että mietin mielessäni ehkäpä hieman hämmentyneenä kirjan takakannen kuvausta. Se kuulosti aivan dekkarilta, mutta ei kuitenkaan.

Teos ei ollut ollenkaan sellainen joksi sen kuvittelin. Kirjan päähenkilö Rosemary kertoo hieman kummallista tarinaansa keskikohdasta lähtien. Hän on opiskelija jonka veli ja sisar ovat kadonneet. Vasta kirjan puolessavälissä selviää, että Rosemaryn kadonnut sisar, Fern, onkin apina. Heidän vanhempansa ovat tutkijoita ja Ferni ja Rosemarya kasvatetaan, kuin sisaria. 

"Uskoin aina ennen tietäväni, mitä Fern Ajatteli. Riippumatta siitä, miten kummallisesti hän käyttäytyi - vaikka pukeutui omituisesti ja poukkoili ympäri taloa kuin ilmapallo paraatissa - osasin takuuvarmasti tulkita häntä."

Koko kirjan Rosemary käy läpi mielessään traumojaan. Hän miettii miksi Fern on jättänyt hänet ja yrittää muistella mitä oikein on tapahtunut. 

Kirja oli ehkä hieman kummallinen. Mutta toisaalta niin oli aihekkin kirjassa. Pidin siitä, että kirja on kirjotettu minä muodossa, ja että päähenkilölläkin oli paljon ongelmia. Näin saimme tutustua päähenkilön ajatusmaailmaan huomattavasti paremmin ja hänen muistoihinsa. Miten juuri hän koki tämä kaiken. 

Kirjan selkeä teemahan on eläinkokeet, ja eläinten inhimillisyys, ja sen kyseenalaistaminen, tietenkin. Kaikki me tiedämme, että eläinkokeita tehdään, mutta kuinka moni meistä tekee asialle jotain.

Samastuin kirjassa myös päähenkilön itsensä etsimiseen ja hyväksymiseen. Rosemary on aina tiennyt olevansa erilainen ja hän ei puhu perheestään, koska ei halua tuoda sitä esille, eikä oikein saa sen takia ystäviäkään. 

Kirjan lopulla hän kuitenkin tajuaa, että hänellä on ystäviä ja hän onnistuu (tietenkin) löytämään rauhan itsensä kanssa. Sekä löytämään paikkansa. Se ei ole helppoa kirjan päähenkilölle, niinkuin se ei ole helppoa kellekkään muullekkaan meistä. 

Lukukokemus oli yllättävän raskas, mutta palkitseva ja ajatuksia herättävä kaikenkaikkiaan. Ei ehkä paras kirja luettavasti näin juhannuspäivänä, mutta minkäs teet! Lukeminen on aina rentouttavaa! 

"Tapahtumamuistissa on tiettyjä subjektiivisia piirteitä. Muistaessamme jonkin kokemuksen meistä tuntuu, että se on osa menneisyyttä ja myös että muistamme sen oikein, vaikka saatamme olla siinä suhteessa osittain tai kokonaan väärässä"

Andy Weir: Yksin Marsissa

Heti kun näin, että Helmetin kirjahaasteessa on kohta "kirjassa ollaan avaruudessa", tiesin että haluan lukea juuri tämän kirjan! Olisihan niitä ollut paljon muitakin vaihtoehtoja, mutta kun sain päähäni, että tämän haluan lukea, niin siitä ei enää käännytty takaisin. Oli minulla pieniä "vaikeuksiakin" saada kirja: kirjan varaus-haku aika oli mennyt jo 5.5 umpeen, mutta minäpä kiltisti töissä niin, etten päässyt kirjastoon sen aukioloaikana. ONNEKSI ihanat kirjastontädit pitivät sen vielä 9.5 asti, jolloin vapaapäivänä pääsin sen lunastamaan :) Kiitoksia ihanat kirjastotädit (ja -sedät)!

Kirja kertoo Markin tarinaa, kuinka hän loukkaantuu, ja jää jälkeen muun miehistön paetessa tuhoisaa hiekkamyrskyä. Kun hän vihdoin herää, on hän loukkaantunut, ja yksin Marsin pinnalla, ilman mitään keinoa kommunikoida NASA:n kanssa. Kun hän vihdoin saa yhteyden NASA:an alkaa kamppailu saada hänet elävänä takaisin maahan.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka pääosaa esittää Mark Wahlberg. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta en kauhesti hyvää ole siitä kuullut. Kuulin myös monelta taholta, että kirja on parempi (ylläri ylläri), ja että kirja sisältää kauheasti teknistä tietoa, ja faktatietoa, mikä pitää paikkansa. Kirja on niinsanotusti nörttikirja (hei, pitääpä luoda uusi tunniste "nörttikirjallisuus"), ja pakko myöntää, että ilmeisesti olen niin nörtti, että tykästyin kirjaan todenteolla. Kirjassa tosiaan on paljon teknistä tietoa, mutta se onkin kirjan idea. Päähenkilö on insinööri ja botanisti, ja on jumissa Marsin pinnalla, jossa juuri tälläinen tieto on elintärkeää, joten miksi ihmeessä hän miettisi muuta. Samoin oli mielestäni ihanaa, että päähenkilö säilytti huumorintajunsa koko ajan, se teki kirjasta inhimillisemmän, mutta ehkei kuitenkaan realistista. Niinkuin oikeasti, kuinka kauan selviäisit itse, ilman muita ihmisiä jutteluseurana selväjärkisenä.

Kun ensimmäisen kerran näin leffatrailerin pelkäsin kirjan olevan ahdistava, sellainen missä ei ole toivoa ollenkaan. Onneksi yllätyin, sillä kirjassa olikin enemmän positiivinen fiilis. Elokuvasta en tosin 

Kirja oli nopeatempoinen, ja mielestäni hyvin kirjoitettu, eikä ainakaan minun mielestäni se ole liikaa teknistä härpäkettä liikaa pullollaan. Pohdinkin, että jos jossain alessa törmään kirjaan ostan sen mielelläni kirjahyllyyn.

ps. palautin sitten kirjan, ennenkuin ehdin ottaa lainauksia siitä! 

Ernest Cline: Ready player one

"Aina kun istuin pimeässä katselemassa sarjaa läppäriltäni huomasin kuvittelevani, että minä asuin siinä lämpimässä, valoissa talossa ja että nuo hymyilevät , ymmärtäväiset ihmiset olivat minun perheeni. Että maailmassa ei ollut mitään niin pahasti pielessä, ettei sitä olisi ratkaistu yhden ainoan puolituntisen jakson loppuun mennessä (tai yhden kaksoisjakson loppuun mennessä, jos oli kyse jostain todella vakavasta"

Tutustuin kirjaan kun eräs Tinder-keskustelu koski tätä kirjaa (joo kyllä, kirjavinkkejä saa mielenkiintoisista paikoista), joku tyyppi (en muista hänen nimeään valitettavasti) kertoi, että tämä oli hänen lempikirjansa ja selosti lyhyesti, että mistä kirja kertoi. Ja se iski minuun heti. 

On vuosi 2044 ja Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa. 

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtiseen loppuvaiheen. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen - ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti. 

Siinä siis tarinan juoni, lyhyesti. Kirja on hyvin paljon pelimaailmaa, ja voin kuvitella, että pelaajat erityisesti tykkäävät siitä. Mielestäni kirjaa oli monestakin syystä hauska lukea, mutta tätä jotenkin erityisesti, koska joku oli tehnyt marginaaliin merkintöjä kummallisista sanoista, ja kirjoitusvirheistä. On hauska lukea kirjaa ja huomata, että jonkun silmään on iskenyt samat "virheet"(kirja oli siis kirjastosta lainattu, jos tämä jäi joltain epäselväksi).

Kirjassa on hyvin kuvailtu maailma, jossa ihmiset elävät elämäänsä virtuaalitodellisuudessa, sen sijaan että murenevassa todellisuudessa. Maapallon hiljalleen tuhoutuminen, ylikansoittuminen ja nälänhätää pakenevat ihmiset, elävät virtuaalitodellisuudessa, jossa kuka tahansa voi olla kuka tahansa. Mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuudesta. 

"Ollaksemme pelkkiä karvattomia apinoita olemme itse asiassa onnistuneet keksimään muutamia aika mielettömiä juttuja. Tietokoneita, Lääkkeitä. Lasereita. Mikroaaltouuneja. Keinosydämiä. Atomipommeja.Me olemme jopa lähettäneet pari tyyppiä Kuuhun ja takaisin. Me olemme myös luoneet maailmanlaajuisen viestintäverkoston, jonka ansiosta me kaikki voimme puhua ympäri maailmaa koko ajan. Vaikuttavaa, vai mitä?"

Vaikka kirja kertookin pelaamisesta (joka ei minua kiinnosta erityisesti) huomasin kirjan olevan siltikin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vaikka peli-selostukset, ja pienet faktat 80-luvusta, olivat välillä tylsiä, ei kirjan kokonaisuus mielestäni kärsinyt. Perusteemat pysyivät samana, altavastaava yksilö vastustaa isoa vaikutusvaltaista firmaa, joka käyttää kaikki mahdolliset keinot voittaakseen. 

Henkilöt olivat mielestäni samaistuttavia, he olivat niin sanottuja altavastaavia, sisäänpäin kääntyneitä erakkoluonteisia nuoria, jotka olivat kasvaneet virtuaalitodellisuudessa, joille se maailma oli kaikki kaikessa. Kirjassa puhutaan myös ihmisistä, jotka sulkeutuvat täysin ulkomaailmalta, elävät vain tietokoneidensa kanssa, ja kun se maailma järkkyy, he tappavat itsensä tai vahingoittavat jotakuta toista. He eivät pysty tai halua elää todellisuudessa. Tämähän on tosi asia jo Aasiassa, josta aina välillä kuulee aasiasta nuorista, jotka asuvat pelikahviloissa. 

Suosittelen kyllä lukemaan kirjan! Vaikka et olisikaan pelaaja, antaa tämä teos siltikin paljon.