Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?

Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.

Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

Heidi Köngäs - Sandra

Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä. 

Mia Kankimäki - Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Minulla ei ollut oikein mitään tietoa tästä kirjasta ennen kuin lähdin sitä lukemaan. Paitsi, että sitä oli useassa blogissa jo kehuttu.
Kirjassa Mia Kankimäki hyppää pois oravanpyörästä ja tylsästä elämästään ja lähtee Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista Sei Shonagonia.
Kirja on siis omaelämänkerrallinen tutkielma, jonkinlainen matkakertomus, jossa Kankimäki kuvaa sekä omia kokemuksiaan ja seikkailujaan Japanissa, pohtii elämäänsä, ja vertaa omaa elämäänsä Sei Shonagonin elämään, sekä myös kertoo löydöistään ja tutkimuksistaan. Kankimäki käy kuin keskustelua Sein kanssa.

"Mutta Sei, ei luovuteta vielä, sillä minulla on tunne. Uskon, että me, sinä ja minä, olemme yllättävän samankaltaisia. Uskon, että meillä olisi paljon puhuttavaa. Minusta tuntuu, että ymmärrän sinua, ja että sinäkin ehkä ymmärtäisit minua, jos voisit minuun tutustua."

Pieni info siitä, kuka tämä mystinen japanilainen hovinainen oli: Sei Shonagon tunnetaan teoksestaan Tyynynaluskirja, jossa hän kuvaa aikansa hovielämää, aikakauttansa, omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, sekä listaa asioita. Listat ovatkin varmaan tunnetuin osa hänen teoksestaan

Kirja oli erikoinen, mieleeni tuli välttämättä Bea Uusman kirja Naparetki - minun rakkaustarina, jossa keski-ikäinen nainen tekee matkan tutkiessaan joskus aiemmin eläneiden ihmisten tarinaa (Lue blogipostaus kirjasta täältä). Uusman kirjaan verrattuna tässä alku oli hieman pitkäveteinen, johtuen varmaan siitä, että Kankimäki kirjoittaa kovin runollista ja pohdiskelevaa tekstiä, jota en yhtään odottanut. Kun vihdoin pääsin kirjan rytmiin, veti se minut sitten kokonaan mukaansa.

Luulen, että Kankimäki toi kirjassaan hienosti esille Sei Shonagonin hengen. Teksti on kaunista, ja seesteistä. Shonagonin (joka ilmeisesti listasi asioita kirjoituksissaan), tapaan myös Kankimäki rupesi myös kirjassa listaamaan, ja kertomaan niiden kautta myös tarinaa.

"Asioita Lontoossa:
Miniatyyrimaiset talot. Marmoripylväiset julkisivut, niiden ruskeatiiliset, ankeat taustapuolet. Kaupan kassat, jotka sanovat darling. Art Deco - metroasemat..."


Kirja herätti minussa mielenkiinnon tutustua tuon kauan sitten eläneen Japanilaisen hovinaisen kirjoituksiin enemmänkin. Tein pikaisen Helmet- haun ja totesinkin että en taida suomennettua versiota saada hetken aikaan, siinä on nimittäin yli 200 varausta, ja vain yksi kirja saatavilla. Pitääpä  tarkistaa saatavuus Eepoksesta (tässä on tämä hyvä puoli, että kulkee kahden eri kunnan väliä!), tai sitten lukea vain englannin kielinen käännös (jossa, muuten ei ole yhtään varausta).

Kirja saa minulta 3,5 tähteä

Ann Rosman - Porto Francon vartija

Porto Francon vartija on todella todella perinteinen dekkari. Ryhmä ihmisiä löytää ruumiin, jostain hyvin oudosta paikasta (suosta tällä kertaa), ja ruumiin alkuperää kutsutaan selvittämään dekkarisarjan pääpoliisi. Jotenkin tähän onnistutaan kietomaan mukaan jollain tapaa joko poliisin yksityiselämä (kokee kriisiä asian suhteen) tai joku hänen läheisensä on sotkeutunut asiaan. Tai vaihtoehtoisesti jotain kauheaa on joskus satoja vuosia sitten tapahtunut ja nyt se kaikki kauheus selviää ja ihmiset tekevät sen takia tyhmiä päätöksiä, joista seuraa toisten ihmisten kuolema.

Jep, juuri tuollainen tämä kirja on. Ihan hyvä kirja dekkariksi, en sitä lähde yhtään epäilemään, mutta luulen, että nyt olen saanut hetkellisesti tarpeekseni niistä. Ne kertovat toinen toisesta perään hyvin samankaltaisen tarinan, ja harvat ovat oikeasti mieltä kutkuttavia, jännittäviä tai jopa pelottavia. Tämä kirja oli hyvin peruskauraa, enkä usko että luen kirjaa tulevaisuudessa uudestaan. 

Kirjasta ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Perustarina oli hyvä ja siinä oli potentiaalia, kirja oli kielellisesti hyvää ja helposti luettavaa. Pidin kirjassa siitä, että siinä kerrottiin rinnakkain kaksi tarinaa, eli ajallisesti hypittiin eri aikakausissa. Suosittelen kirjaa dekkareista pitäville, ja mielestäni Ann Rosmaniin kannattaa kyllä tutustua, jos ei ole vielä niin tehnyt. 

Minulta kirja saa 2 tähteä. 

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

Gabi Köpp - Kunpa en olisi ollut tyttö

Gabi Köppin omaelämänkerrallinen teos: Kunpa en olisi ollut tyttö, on raastavaa luettavaa niin monelta kantilta katsottuna. Se kertoo nuoren saksalaisen tytön elämästä ja paosta puna-armeijan alta toisen maailmansodan lopulla. Köpp ei päässyt kovinkaan pitkälle ennenkuin jäi puna-armeijan jalkoihin ja josta alkoi hyväksikäyttö ja pahoinpitely.

"Kauan en jaksa olla kumarassa asennossani, joka kätkee kasvoni. Lopulta suoristaudun ja annan Edwinille lakkinsa takaisin. Todellista suojaa ei ole minulle tarjolla. Palmikkoni työnnän piiloon taas oman myssyni alle."

Viime vuosina on uutisoitu paljon saksalaisten siivilinaisten kohtelusta toisen maailmansodan lopulla. Tunnetuinta varmastikkin on puna-armeijan tekemät raiskaukset, mutta myös liittoutuneiden ja ranskalaistenkin sotilaat hyökkäsivät ja kohtelivat kaltoin siivilinaisia. Köpp ei ole ainoa nainen, joka on kirjoittanut näistä tapahtumista, ja onkin tärkeää että myös nämä hirmuteot tulevat kaikkien tietoon.

Köpp jäikin neuvostoarmeijan vangiksi ja hän kertookin kohtelusta, jota koki nimenomaan heidän käsissään. Hän kertoo, kuinka kylmästi muut saksalaisnaiset heittivät hänet nuoruutensa takia miesten armoille, jotta itse säilyisivät raiskauksilta. Karmeinta mielestäni olikin lukea juuri siitä, miten toiset, etenkin vanhemmat naiset, uhrasivat Köppin, jotta itse säästyisivät. Köpp kertookin hämmennyksestään, jota tunsi näitä naisia kohtaan. Joitakin hän inhosi avoimesti, toisista hän jopa välitti ja piti äitihahmonaan.

"Huudan ihmisjoukosta Christiania - yhä uudelleen. Vain hänestä olen huolissani, vain häntä ajattelen. Oma viiltävä kipuni ei ole vielä tavoittanut minua. Olen shokissa, enkä siksi pysty vielä käsittämään, mitä minulle on tapahtunut."

En tiedä mistä minäkin olen saanut käsityksen että saksalaiset siivilit eivät olisi kärsineet niin paljon kuin maat, joita saksan armeija valloitti, mutta valhehan se on. Yhtä lailla siivilit saksalaiset, joilla ei ollut mitään tekemistä sotimisen kanssa, kärsivät kammottavia asioita, ja neuvostoarmeijan ja liittoutuneiden tekemät kauheudet traumatisoivat varmasti moni naisia ja lapsia.

Jokaisen tulisi lukea elämänkerrallisia teoksia, jotka avaavat ihmismieltä ehkä kammottavallakin tavalla, se on mielenkiintoinen ja erinomainen tapa tutustua ihmisen luonteeseen tilanteissa, joista ei pääse pakenemaan tai joissa ei ole mitään mahdollisuutta. Ihminen on kuitenkin sitkeä eläin, ja kuten moni muukin, myös Gabi Köpp selvisi hänelle tapahtuineista asioista, ja jatkoi elämäänsä.

p.s pahoittelut kaikista kaameista kirjoitusvirheistä, joita tästä tekstistä varmasti löytyy! En jaksanut pahemmin oikolukea tekstiä kaikkien kouluhommien ohessa! Lupaan panostaa seuraavaan postaukseen hieman enemmän!

Kate Morton - Hylätty puutarha

"Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää, mutta hän teki niin kuin oli käsketty. Täti oli sanonut, että piti odottaa, ettei ollut vielä turvallista, että oli oltava hiljaa kuin hiiri. Pieni tyttö tiesi, että se oli osa leikkiä, kuin oltaisiin piilosilla."

Vuosi 1913 Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin.
Tullessaan täysi-ikäiseski Nell saa tietoonsa salaisuuden, joka muuttaa hänen elämänsä. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin perhe.

Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra päättää matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä - ja ennen kaikkea selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden.

Tämä olikin ainoa jäljellä oleva Mortonin kirja, jota en ollut vielä lukenut. Eikä tämäkään pettänyt. Kirja on klassista Mortonia, ja rakastin sitä ensihetkestä alkaen. Kirja vei mukanaan. Oli pakko sanoa, että kun aloitin kirjan olin väsynyt ja turhautunut flunssaan, mutta siltikin kirja vei minut heti mukanaan.

"Hän haukotteli uudestaan, hieroi silmiään ja sulki leikekirjan. Luultavasti hän ei saisi merkkien arvoitusta koskaan selville, eikä sillä todennäköisesti ollut merkitystäkään."

Kuten aina Mortonin kirjoissa hahmot ovat ihanan vahvoja ja monimutkaisia. Tämä kirja ei ollut poikkeus siitä. Kirjassa sai ihmetellä, ja miettiä mitä salaisuuksia hahmot pitivät sisällään. Mortonin kirjat muistuttavat sillä tavalla dekkareita, loppuun asti saa miettiä ja pohtia, eikä mikään ole siltä miltä näyttää.

Ostin kirjan Helsingin kirjamessuilta. heti kun näin sen, tiesin että minun oli pakko ostaa se. Olin juuri aiemmin viikolla puhunut kirjasta, ja erityisesti Kate Mortonin teoksista ystäväni J:n kanssa, ja tämä vaikutti vain täydelliseltä tilaisuudelta nyt hankkia se, ja lukea. Huomasinkin, ettei kirjahyllyssä ole yhtäkään hänen teostaan, oli jo aikakin ostaa sellainen siis.

Aikaisemmat Mortonin lukukokemukseni voi lukea täältä ja täältä, Paluu Rivertoniin luin jo aikaisemmin ennen blogin olemassaoloa kirjabingoon.

Julian Fellowes - Belgravia

Julian Fellowes on ihanan ja kuuluisan Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja. Nyt häneltä on tullut ihastuttava romaani Belgravia. 

Aatelissukuun kuuluva nuori Edmund järjestää nousukasperhelle kutsun tätinsä järjestämiin tanssiaisiin. Edmundin suku on huolissaan, sillä he ovat huomanneet pojan kiinnostuksen nousukasperheen lumoavan kauniiseen tyttäreen Sophiaan, ja Sophian tunteet tuntuvat olevan yhtä vahvat. Tanssiaisssa nuoret ovat toistensa pauloissa, mutta juhlahumu keskeytyy tietoon Napoleonin lähestymisestä. Moni juhloista joutuu lähtemään suoraan taisteluun ja kaatuu Waterloon kentille paraatiasussaan.
Sophian ja Edmundin välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo jotain, jonka vaikutukset siirtyvät sodan jälkeen vuosikymmenienkin jälkeen Belgiasta aina Lontooseen, hohdokkaaseen Belgravian korteliin.

"Kaupunki ei näyttänyt siltä, että se oli sodan partaalla, saati siltä että maa jonka pääkaupunki se oli, oli repäisty irti yhdestä kuningaskunnasta ja liitetty toiseen vain kolme kuukautta aikaisemmin. Kesäkuussa 1815 Brysselin olisi voinut luulla elävän juhlahumua, en fête, sillä sen monenkirjavat torikojut kuhisivat asiakkaita ja sen valtaväylillä liikkui jatkuvana virtana kirkasvärisiä vaunuja kuljettaen ylhäistä syntyperää olevia rouvia ja tyttäriään tärkeisiin seurapiiritapahtumiin."

Kirjassa on samaa ihanaa tuntua, kuin Downton Abbey-sarjassa, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin ihan eri vuosisadalla kuin sarjassa. Ehkä sen tekee se maaginen tapa, jolla Fellowes kuvailee ihmisten elämää ylemmässä yhteiskuntaluokassa.

Kirjan alku on hieman takkuileva, alku tuntuu hieman jäykältä, ja paikkaansa kuulumattomalta. Alku tuntuu välillä vain pakolliselta pahalta, jonka jälkeen kirjan oikeat tapahtumat alkavat.
Heti kun tapahtumat alkavat rullata eteenpäin kirjaa on vaikea laskea käsistä. Salaisuuksia paljastuu kerroksittain, pahkesuntaa ja yhteiskuntaluokkien välistä kamppailua tapahtu paljon. Unohtamatta romantiikkaa.

Kirjan loppupuolella alkaa se suurin jännitys. Kirjassa on koko ajan pieni enteilevä tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Heti alusta lähtien kirjassa on sellainen jäätävä olo, ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän se vahvistuu. Itselleni tuli ainakin sellainen olo, että en malta lukea kaikkia sivuja, vaan haluan päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Tietää mitä tulee tapahtumaan.
Mielestäni se on hyvän kirjan merkki. Lukija on koukussa, hän vain ajattelee mitä seuraavaksi tapahtuu, hänen on vain pakko saada tietää.

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.

Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 

Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

Lasse Erola - Omituiset olympialaiset

Kirjassa kerrotaan erikoisia sattumuksia, ja tempauksia ja tapahtumia mitä nykyaikaisissa olympialaisissa on tapahtunut. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus historiaa, faktaa ja urheilua, ja juuri siksi todella mielenkiintoinen luettavaksi.

Kuulin ystävältäni J:ltä alunperin tästä kirjasta. Hän oli valinnut kirjan lukuhaasteen kohtaan "Olympialaisista kertova kirja", ja kehui kirjaa paljon. Rakastan pieniä erikoisia faktoja, joita voi myöhemmin kertoa eteenpäin, ja tämä kirja on täynnä niitä. Juuri siksi valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen juuri tuohon samaiseen kohtaan. 

"Erityisesti ulkomaisia kisavieraita silmällä pitäen Alko lanseerasi kesällä 1952 Suomessa joukon uusia alkoholijuomia. Parhaiten uutuuksista menestyi Gin Long Drink, greipinmakuinen pitkä ginijuoma. Se sai heti markkinoille tultuaan lisänimen Urheilijan kesäjuoma."

Kirjassa tosiaan kerrotaan kommelluksia aina ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista, jotka järjestettiin Ateenassa vuonna 1896, aina vuoteen 2008, jolloin kisat järjestettiin Pekingissä. 

Omituiset olympialaiset on urheilukirja ihmisille, jotka eivät välitä urheilusta, eli siis juuri minunlaisille ihmisille. En ole kertaakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut Olympialaisista, mutta tämä teos tuo myös hieman toisenlaisen näkökulman tunnettuihin kisoihin. Ehkä seuraavien olympialaisten aikaan seuraan kisoja hieman tarkemmin.

Tess Gerritsen - Joka tulella leikkii

Viulisti Julia Andsell löytää antikvariaatista ostamansa nuottivihkon välistä tuntemattoman säveltäjän käsinkirjoittaman kappaleen. Kun Julia ensimmäisen kerran soittaaa kappaleen, hänen kolmivuotias tyttärensä hyökkää väkivaltaisesti hänen kimppuunsa.
Sävellys ja tapahtuma saa Julian pelkäämään tytärtään, ja hän päätyy Venetsiaan selvittämään sävellyksen alkuperää. Jäljet johtavat toisen maailmansodan aikaiseen Italiaan, missä nuori muusikko jäi juutalaisvainjen jalkoihin.

Olen suuri Tess Gerritsen fani. Olen lukenut kaikki Rissoli & Isles -sarjan kirjat useaan otteeseen, sekä monta muutakin Gerritsenin kirjoittamaa teosta. Hänen kirjansa ovat kiehtovia trillereitä, joissa usein on selkäpiitä karmivia yksityiskohtia ja juonenkäänteitä.
Tämä kirja ei kuulunut Rissoli & Isles -sarjaan, mutta oli siltikin hyvin kiehtova. Kirja oli myös yllättävän lyhyt, vain 238 sivua.

Kirja alkaa kiehtovasti ja vie mukanaan heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Luin sen lähes tulkoon yhdeltä istumalta. Kirja oli mielestäni sopivan lyhyt. Jos siihen olisi upotettu enemmän, olisi se menettänyt merkityksensä. Siihen oli kaikki oleellinen saatu: jännitystä, historiaa, parisuhdedraamaakin.

Ainoa mikä kirjassa ehkä hieman häiritsi oli sen nopeatempoinen tahti. Kirjassa tosiaan tapahtuu, ehkä liiaksikin. Välillä tapahtumien tempo häiritsi, ja kirjasta jäi ehkä hieman halpa maku suuhun.

Pidin kirjan historiallisesta puolesta erityisen paljon. Kirjaan oli hienosti nidottu menneisyys ja nykyisyys toisiinsa, ja natsien teot saivat uuden ulottuvuuden. Vaikka aihe on monille tuttu, niin se aina on siltikin yhtä koskettava.

Trillereiden ystävälle suosittelen suuresti Tess Gerritsenin kirjoja, myös tätä.

Kate Morton - Kaukaiset hetket

Traaginen romanttinen trilleri, tälläinen on Kate Mortonin Kaukaiset hetket. Olen huomannut, että minulla on ristiriitainen suhtautautuminen Kate Mortonin kirjoihin. Ne ovat koukuttavia, mutta samalla niin traagisia, että en haluaisi saastuttaa mieltäni lukemalla jotain niin surullista. Niitä on siltikin vain pakko lukea.

"On mahdotonta kertoa kaikkea, mitä näin ja kuulin Midlehurstissa, eikä se tämän tarinan kannalta ole tarpeen. Tuon päivän jälkeen on tapahtunut niin paljon, että asiat ovat muovautuneet ja sekoittuneet mielessäni, enkä enää kunnolla erota linnasta ja sen asukkaista saamiani ensivaikutelmia myöhemmin tapahtuneesta."

Kaukaiset hetket kertoo Edie Buchillin ja hänen äitinsä tarinan. Kaikki alkaa siitä, kun yli viisikymmentä vuotta kadoksissa ollut kirje saapuu perille ja Edien äiti järkytyy suunnattomasti, eikä suostu kertomaan mitä kirjeessä oli.

Pian Edie rupeaa selvittämään mitä menneisyydessä on tapahtunut, miten vanha Mildehurstin linna ja siellä asuvat Blythen sisarukset liittyvät äidin nuoruuteen.
Edie saa työtehtäväkseen kirjoittaa Blythen sisarusten isän Raymond Blyhten kuuluisan lastentarinan 75-vuotis painokseen uuden johdannon, ja näin tulee tutustuneeksi tarkemmin Blythen sisarusten tarinaan ja selvittääkseen mitä he ovat pitäneet salaisuutenaan kaikki nämä vuodet.

"Juniper oli asunut koko ikänsä Midlehurstin linnassa. Hän oli syntynyt isänsä ja sisarustensa tavoin eräässä toisen kerroksen huoneessa. Hän tunsi linnan ja sen metsät niin kuin nyt ihmisen voi olettaa tuntevan ainoan maailman, jonka hän on kohdannut."

Kirja on aivan ihana kaikesta kauheudestaan huolimatta. Siitä tulee herkästi mieleen Downton Abbey. Englannin yläluokasta kertovat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni aina äärettömän mielenkiintoisia. Se on fantasia maailma, jossa itse ehkä toivoisi elävä.

Vaikka kuvittelisi, että tarina olisi perinteinen rakkauskertomus, niin se järkyttää lukijan pohjiaan myöten. Kate Mortonin tarinat ehkä pintapuoleisesti näyttävät rakkauskertomuksilta, mutta sitten niissä aina piilee joku traaginen tarina, joka järkyttää lukijan. Ehkä niinkin on hyvä. Ehkä se muistuttaa lukijaa, että kaikki romanttiset tarinat eivät välttämättä pääty onnellisesti. Jokainen ihmiskohtalo ei ole onnellinen.

"Ihmisen elämää rajaa kaksi tapahtumaa: syntymä ja kuolema. Niiden päivämäärät kuuluvat ihmiselle yhtä lailla kuin hänen nimensä, yhtä lailla kuin kokemukset, jotka jäävät sulkujen väliin."

Kuten muissakin Mortonin kirjoissa, niin tässäkin hypitään kahden eri ajanjakson välillä. Vuoden 1940 tienoilla, sekä ns. "nykyajassa" eli vuonna 1992, jolloin Edie selvittää tarinaa. Molemmat kertomukset soljuvat eteenpäin sujuvasti tarinan suhteen, ja pieniä vihjeitä lopusta tipahtelee pitkin tarinaa.

Kirja on myös kaikesta huolimatta tarina ihmisistä. Blythen sisarukset; Percyllä, Saffyllä ja Juniperilla kaikilla oli muita suunnitelmia kuin vain jäädä Midlehurstiin. He kaikki halusivat kiihkeästi jotain, mitä eivät koskaan saaneet. Juniper laahustaa linnassa mielensä menettäneenä ja Percy ja Saffy hoitavat häntä.
Jokainen heistä on riippuvainen toisistaan. Kaikilla heillä on rikkinäinen mieli, mikä voi syntyä vain pettymysten kautta.

"Seisoin jonkin aikaa katselemassa mustaa onttoa rankoa, muistelin ensimmäistä käyntiäni monta kuukautta sitten, odotuksen tunnetta kun kuljin pyöreän altaan kautta kohti linnaa. Kaikkea mitä olin sitemmin saanut selville."

Kirja todellakin herättää paljon tunteita. Mielenkiintoista on juuri se, miten sitä ei voi vain lakata lukemasta. Kaikki ihmiselämän tunteet ovat hyvin vahvoina esillä tässä kirjassa. En voi sanoa, että tämä olisi kevyttä luettavaa, mutta ehdottomasti suosittelen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917

"Oiva hymähti. Lettu nosti kädet rinnalle. Laski ne. Aika matoi kuin kostea puu uunissa. Miliisinpillit huusivat. Kauempana rouva Puolakka järjesteli vaunuja, käskytti kantajia ja toisteli poikiensa nimiä aivan kuin toisto olisi muuttanut ne lihaksi. Oiva sanoi, että hänen pitäisi lähteä, mutta silti hän ei lähtenyt. Siksi Lettu kertoi uudestaan, että hänen pitäisi kiiruhtaa, lähteä, tehdä juttuja. Hämäläisille asiat piti kertoa suoraan, ja se juuri oli ongelma. Sillä Malmilla asiat eivät olleet aikoihin olleet suoria."

Jenni Linturin kirja Malmi 1917 kertoo pienen maalaiskunnan murroksesta silloin kun koko suomi kuohuu. Yläluokkan ja työttömäksi jääneiden tilallisten välillä kuohuu, jännite purkautuu väkivaltaisuuksina ja tilannetta rauhoittamaan kutsutaan suomenkielinen apulaisnimismies.
Uusi sukupolvi haluaa ajatella toisin kun edeltävä. Apulaisnimismiehen pojat, ja ruotsinkielisen tilallisen tytöt kuvittelevat voivansa valita oman kohtalonsa.
Kirja kertoo itsenäistymisen kynnyksellä olevista aikuisista ajalta, jolloin koko maailma oli hieman vinossa. Tsaari oli kuollut, Suomi itsenäistymässä. Vanhaa tuhottiin, että uutta saatiin tilalle. Todellisuus ilmenee julmana, ja raakana tässä hienosti kuvatussa teoksessa.

"Tietenkäään elämä ei ollut romaani, eikä matka, eikä koulu, vaan tunneista koostuvia viikkoja. Sillä niin hämmästyttävää kuin se olikin, päivät seurasivat toisiaan myös sähkölamppujen loisteessa. Tietenkin ne olivat parempia päivä, miellyttävämpiä, mutta yhtä kaikki ne olivat sellaisi, joiden välille olisi vaikea laittaa eroa myöhemmin."

Pidin kirjasta, se toi näkökulman satavuotta sitten olleeseen Suomeen, jossa luokkaerot olivat myös kielellisiä eroja. Kuinka yläluokka oli Ruotsalaisia tai Venäläisiä, kuinka ruotsinkieli oli varattu paremmalle väelle, ja kuinka suomenkieli löi itsensä myöhemmin läpi, kuinka suomesta tuli kansan ykköskieli.
Kirjasta pystyy aistimaan itsenäisyyden aatteen. Sen kaaoksen ja vihan naapurivaltoja kohtaan, sen "nyt, me teemme Suomesta oman valtion, ei enää muiden jalkojen alle jäämistä"- aatteen, joka varmasti piti tuona aikana paikkansa.
Pidin myös, kuinka tarina kerrotaan ihmisten kautta. Ei välttämättä historiallisten tositapahtumien, vaan nuorten ihmisten, jonka vanha tuttu maailma katoaa, ja josta nousee uudet ideologiat esiin, ja kuinka karuksi maailma paljastuu loppujen lopuksi olevan.

"Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevasa toisenlaisia kuin olivat."

Suosittelen kyllä tutustumaan kirjaan!

Mario Reading: Pyhä Keihäs

Okei, yleensä rakastan "historiallisia" mysteeri- dekkareita, kuten Da Vinci koodi, Historiantutkija, Labyrintti ym. Tämä kirja kuuluu samaan sarjaan. Kirjassa on mystinen historiallinen esine, tällä kertaa keihään kärki (joka on jo aikojen saatossa muuttunut tomuksi), jota kaikki havittelevat, ja jonka takia ihmiset tekevät mitä tahansa. Aika peruskauraa siis.

Kirja siis kertoo kuvajournalisti John Hartista, joka matkustaa isänsä kuolinvuoteelle, ja joka siellä ollessaan saa kuulla sukunsa ällistyttävästä menneisyydestä ja salaisuuksista. Hart saa tietää pyhästä keihäästä, joka on ollut hänen isänsä hallussa, ja jota Hitler piti menestyksensä salaisuutena, ja jonka uusnatsit haluavat nyt haltuunsa.

Vaikka mitkään näistä "historiallisista" teoksista (onko aiheelle joku oikea virallinen nimi?!) eivät ole mitään korkeakirjallisuutta, olen aiemmin pitänyt niistä suuresti. Tästä en pitänyt. Luin sen loppuun, mutta kirja ei säväyttänyt.
Kirja oli sekava, siinä oli liikaa tungettu historiaa mukaan. Kaikki tuntui olevan liitoksissa natsi-saksaan, ja henkilöhahmot tuntuivat pinnallisilta ja uskomattoman tyhmiltä. Mietin useaan otteeseen kirjassa, että "miten päähenkilö ei nyt näe tuon olevan kaiken takana?!" ja mielestäni mikään ei ole niin raivostuttavaa kirjassa!
Jopa kirjan loppu tuntui olevan kummallinen, tuntui että kaikki jäi kesken. Paha sai palkkansa, maailma pelastui, mutta henkilöhahmot jäivät kesken. Historiaa yritettiin epätoivoisesti tunkea loppuun mukaan, mutta se ei vain enää istunut siihen. Jotenkin kirjan "historiallinen" puoli unohdettiin, ja keskityttiin vain nykypäivään tai natsisaksaan ja tuntui, että alkuperäinen tarina unohdettiin keskenkaiken.

Ei siis ole paljoakaan sanottavaa kirjasta. Lue jos kiinnostaa, mutta mielestäni se on ajanhukkaa. En lukisi uudestaan, enkä halua kirjaa kirjahyllyyni, mutta jonkun mielestä kirja saattaa olla viihdyttävä.

Luin kirjan lukuhaasteeseen: Kirja, josta et ole ikinä ennen kuullutkaan.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Törmäsin Anna Kortelaisen kirjaan paikallisessa kierrätyskeskuksessa. Olen viime aikoina tehnyt niistä erinomaisia löytöjä, ja tämä on mielestäni yksi niistä. On hyvin todennäköistä, etten muuten olisi koskaan törmännyt kirjaan, ellen sattumalta olisi poiminut sitä kirjahyllystä, ja olen iloinen että tein niin. Jotenkin kirjan kansikuva kiehtoi niin paljon, etten voinut jättää sitä.

"Nainen nojaa keltaiseen silkkityynyyn ja hänen takanaan on talvipuutarhamainen seinämä tummanvihreitä huonekasveja. Naisella on kaunis nimi, Virginie"

Tutkija Anna Kortelainen lähti etsimään "Virginietä" tehdessään väitöskirjaa Albert Edelfeltin japanilaisen kauden pariisilaisista henkilökuvista.Mysteerinen Virginie toimi mallina useassa Edelfeltin teoksessa. Kortelainen lähtee teoksessa etsimään kuka mystinen hahmo oikein oli, minkälainen suhde hänellä oli Edelfeltiin ja mahdollisia yhteisiä lapsia. Kirjassa vilisee myös aikakaudelle ja Edelfeltin maailmalle tyypillisesti muita suomalaisia ja pohjoismaalaisia taiteilijoita ja kuuluisuuksia.

Teos on hieno kattaus 1800-luvun loppupuolen historiaan. Kortelainen kertoo naisen asemasta sekä Suomessa, että Ranskassa kyseiseen aikaan, sekä miten taiteilijat ovat siihen aikaan eläneet. Pääsemme hyvin läheisesti tutustumaan Albert Edelfeltin maailmaan, ja kuinka hän nuorena miehenä oli opiskelemassa taidetta Pariisissa, miten hän eli boheemia elämää ja tuskasteli perinteistä avioliitto-käsitystä vastaan. Tietoa Virginiestä löytyy vähän, sillä Edelfeltin pikkusisto Berta hävitti kirjeet, suojellakseen veljensä mainetta. Kortelainen kuitenkin onnistuu poimimaan sieltä täältä vihjeitä Virginien suhteesta Edelfeltiin; kirjeistä mainintoja vaaleaveriköstä, tulkitsemalla tauluja ja elämänkerroista.

"Niin paljon on kadonnut ja tietoisesti kadotettu. Usein nainen katoaa historiaan nimettömänä, pelkällä isänsä tai miehensä nimellä tai vain etunimellään."

Teos on eräänlainen taidehistorian salapoliisiteos; mitä tälle mysteeriselle mallille tapahtui? Kuka hän todellisuudessa oli? Teos on faktaa, mutta siltikin se imee mukaansa. Halusin yhtä epätoivoisesti kuin kirjailijakin saada tietää kuka tämä Virginie oikein oli. Olen aina ollut historia friikki, ja tämä teos iski minuun. Teoksessa käydään yhden Suomen suurinta taidemaalarin elämää läpi, samalla sivuutetaan monen muunkin tunnetun ja tärkeän hahmon elämää. Vaikka teos onkin historian teos, ja faktaa, se on myös tavallaan salapoliisiromaani, ja jännitämme yhdessä päähenkilön kanssa mitä tulevan pitää.