Shonda Rhimes - Year of yes: how to dance it out, stand in the sun and be your own person

Aluksi pitää tehdä tunnustus: Olen hullu Greyn anatomia -fani! Sarjan, jonka Shonda Rhimes loi vuonna 2005. Olen seurannut sitä monen vuoden ajan jo todella intohimoisesti, ja siinä sivussa ruvennut fanittamaan Shondaa. Hän on mestari kirjoittaja, osaa luoda draamaa juuri oikealla tavalla, ja luo kiinnostavat, moniulotteiset hahmot.

Kuuntelin erästä poadcastia ja siellä eräs juontaja kertoi kuuntelevansa nyt Shondan kirjaa Year of Yes:sia.. Ajattelin, että voisin itsekkin tutustua kirjaan. Kirja kuulosti inspiroivalta, ja mielenkiintoiselta, ja ajattelin että voisin saada siitä jotain irti. Plus siitä ei ollut mitään haittaa, että aivan mahtava Shonda Rhimes oli sen kirjoittanut. 

Pienen tutkimustyön jälkeen (mistä saisin kirjan helpoiten/halviten) käsiini, päätin ladata Audiplen, josta sain kirjan rekistöröitymisen jälkeen ilmaiseksi (wuhuu!).

Jos jollakulla jäi epäselväksi, niin kuuntelin kyseisen kirjan. Työmatkoilla. 

Shonda kuvaa kirjassaan kuinka hän oli täysin onnellinen elämäänsä. Hän eli täysin onnellista elämää siihen asti, kunnes hänen siskonsa osoitti hänelle, että  hän ei oikeasti tee elämällään yhtään mitään. Hän vain puhuu kaikesta mahtavasta mihin hänet on kutsuttu, mutta hän ei oikeasti osallistu tapahtumiin koskaan. Hän vain on olemassa tässä maailmassa, lähinnä sivustakatsojana.

Niin Shonda sitten päätyy tekemään itselleen lupauksen, ensin pienen itsetutkiskelun ja sisarelleen vihoittelun jälkeen: vuoden ajan hän sanoo kaikkiin kyllä. Osallistuu tapahtumiin, joihin hänet on kutsuttu, antaa lapselleen ja perheelleen aikaa ja sanoo vain kyllä enemmän. Antaa itsestään enemmän maailmalle.
Helppoa se ei ollut, ei todellakaan.
Se kuitenkin oli todella palkitsevaa.

Kirjassa Shonda kertoo mitä kaikkea hän oppi, mitä hän sai ja mistä hän luopui, sillä jos kaikkeen sanoo kyllä niin siinä luopuu muustakin, kuin vain ajasta. Esimerkiksi kiloista, jotka ovat vuosien mittaan kertynyt, silloin kun on itselleen sanonut ei.

Suosittelen teosta lämpimästä,  ja erityisesti  sen kuuntelemista Shondan itsensä lukemana. Se on viihdyttävä ja inspiroi muuttamaan omaa elämäänsä, ja löytämään uusia asioita itsestään ja läheisistään.

Annan kirjalle 4 tähteä. 

Adam Silvera - They both die at the end

Kirjan päähenkilöinä on Mateo ja Rufus ja tapahtumat sijoittuvat molemman pojan 24 viimeiselle tunnille. Kirjan idea on aivan loistava! Samana päivänä kun kuolet saat soiton, joka ilmoittaa sinulle, että kuolet seuraavan vuorokauden kuluesssa. Et tiedä miten tai milloin, vain sen, että se tapahtuu seuraavan 24 tunnin kuluessa.

"Maybe it's better to have gotten it right and been happy for one day instead of living a lifetime of wrong."

Kirjan alussa Mateo ja Rufus molemmat saavat tämän soiton. He eivät tiedä toisistaan mitään, molemmat elävät omaa aivan toisistaan erilaista elämäänsä. He kuitenkin tutustuvat soiton saatuaan Last Friends nimisessä sovelluksessa, joka yhdistää ihmisiä heidän viimeisenä elinpäivänään. Tai kuolevia ja niitä, jotka haluavat viettää päivän kuolevan ihmisen seurassa. Molemmat ovat yksin, ja kaipaavat jotain seuraa viimeiselle päivälleen.

Kirja oli tottapuhuen aivan ihana! En muista milloin viimeksi olisin lukenut yhtä sydäntäriipaisevan ja samalla niin ihanan kirjan. Kirjassa pelataan ajatuksella: mitä tekisit jos tietäisit kuolevasi tänään? Voiko viimeisenä päivänään muuttaa vielä elämäänsä? Kuinka rohkea pitää olla, jotta tuntee eläneensä täysillä? Juuri näitä syviä ajatuksia, joita useimmat ihmiset pyörittelevät mielessään.
Kirja pistää ajattelemaan mitä haluaa elämältä, ja kuinka haluaa elämänsä viettää. Ketkä ovat ne tärkeimmät ihmiset, jotka haluaisi luokseen viimeisenä päivänä, ja mitä kaikkea tekisi heidän eteensä.

Kirja todellakin pistää ajattelemaan, ja arvostamaan elämää.

"Today is one long morning. But I have to be the one who wakes up and gets out of the bed. I look ahead at the empty streets, and I start walking towards Rufus and his bike, walking toward death with every minute we lose, walking against a world that's against us."

Kirjassa kerrotaan tapahtumia Mateon ja Rufuksen näkökulmasta. Kirjailija vaihtelee luvuittain kertojaa, lisäksi kirjassa on muutama luku henkilöistä, jotka vaikuttavat poikien kuolemaan. Kirja on mielenkiintoinen, sillä harvoin lukija voi päätellä jo kirjan nimestä, että päähenkilöt kuolevat, harvoin se myöskään on koko kirjan idea.

Teos on suunnattu nuorille aikuisille, mutta ehdottomasti sopii kaikille. Tietenkin päähenkilöt ovat nuoria aikuisia itse, mutta teemat ovat siltikin samat. Kuoleminen, eläminen, mikä on tärkeää? Suosittelen kirjaa suurella lämmöllä. Se on sydäntälämmittävä teos, joka ei missään nimessä jätä kylmäksi.

Ava Dellaira - Love letters to the dead

Bongasin tämän kirjan Buzzfeedin artikkelista jokunen aika sitten. Tein siitä blogipäivityksenkin, ja tämä kirja oli yksi ehdoton, joka päätyi minun TBR-listalleni. 

Päätin sitten pari viikoa sitten ryhdistäytyä ja lukea jotain tuolta listalta, ja tämä oli ensimmäinen joka hyppäsi silmääni. 

"The universe is bigger then anything that can fit into your mind."

Lauren saa äidinkielen tunnilla tehtävksi kirjoittaa kirjeen kuolleelle henkilölle. Hän valitsee Kurt Cobainin, joka kuoli nuorena, samoin kuin Laurenin sisko May. 

Pian Lauren huomaa kirjoittavansa kirjeitä monille eri kuolleille ihmisille - Janis Joplinille, Heath Ledgerille, River Phoenixille, Amelie Earhartille, Amy Winehousille.. On aivan kuin hän ei osaisi lopettaa. Hän kirjoittaa uudesta koulustaan, uusista ystävistään, ensirakkaudestaan ja hänen rikkinäisestä elämästään. 

Mutta koska salaisuudet eivät pysy ikuisesti piilossa rivien välissä, tulee Laurenin kohdata ne - ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ihmisille joiden elämä tuntuu olevan kaaoksessa, jotka eivät välttämättä näe suuntaa eteenpäin. Päähenkilö on lukio ikäinen Lauren, jonka sisko on hiljattain kuollut. Lauren ei näe miten hänen pitäisi jatkaa elämässä eteenpäin ilman sisartaan, joka oli hänelle koko maailma. Hänellä on myös salaisuus, syyllisyyden tunne koskien sisarensa kuolemaa.

Teos koostui kokonaisuudessaan Laurenin kirjoittamista kirjeistä kuolleille ihmisille, joissa hän kertoo elämänsä tapahtumista. Niiden kirjeiden kautta kuulemme ja näemme Laurenin elämää ja tapahtumia. 

Lauren kaipaa kipeästi uusia ystäviä, ja hän saakin niitä. Kirjassa pohditaan myös ystävien tärkeyttä. Kuinka jokainen kaipaa jotakuta jolle kertoa salaisuudet, ja joka rakastaa sinua ja uskoo sinuun kaikesta huolimatta.

"Dear Jim Morrison, There is something that you said once: A friend is someone who gives you total freedom to be yourself - and especially to feel or not to feel. Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's real love amounts to - letting a person be what he really is."

Kuten monissa muissakin nuorten aikuisten kirjoissa, myös tässäkin käsitellään rakkautta, menetystä, ja isoja asioita. Milloin pitää puuttua, sanoa että nyt loppu. Milloin pitää huomata toisen syöksykierre, tai omansa. Miten olla oma itsensä, kun on niin uppoutunut ihailemaan toista ihmistä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Teoksessa käsitellään paljon rankkoja aiheita. Pääsemme Laurenin päähän kun hän pohtii niitä, kun hän pikkuhiljaa paljastaa tapahtumia, jotka ennakoivat Laurenin kuolemaa. 

Kirjassa Lauren on ilmiselvästi masentunut. Hän yrittää pärjätä elämässään, mutta koska nuoren ihmisen ei tulisi tarvita yrittää selvitä yksin kaikesta siitä mitä Lauren käy lävitse, hän niin monen muun nuoren tavoin lähtee syöksykierteeseen. Hänellä on kuitenkin kirjeensä, joihin hän purkaa tunteensa ja ajatuksensa. Hänellä on ystävänsä, ja poikaystävänsä, joiden avulla hän pääsee ylös ja eteenpäin. Joiden avulla hän löytää sisäisen voimansa ja joiden rakkauden ja tuen avulla hän pikkuhiljaa oppii löytämään omat voimansa. 

Kirja oli todella kauniisti kirjoitettu, se iski syvälle. Luin kirjaa todella syventyen siihen, toki jouduin keskeyttää sen välillä, mutta halusin päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Halusin tietää jokaisen kirjoitetun sanan, ja jatkaa vain lukemista. 

"Sometimes when we say things, we hear silence. Or only echoes. Like screaming from inside. And that's really lonely. But that only happens we we weren't really listening. It means we weren't ready to listen yet. Because everytime we speak, there is a voice. There is the world that answers back."

Lauren Graham - Talking as fast as I can

Olet kai joskus kuullut televisio sarjasta Gilmore Girls? Tai/ja siihen kuuluvasta näyttelijästä Lauren Grahamista? Ai et? Okei no ei sitten mitään.

Okei, viime aikoina ainakin useimmat, ainakin ne, joilla on Netflix, ovat kuulleet Gilmore Girls tv-sarjasta, joka pyöri 2000 luvun alussa (tuli yleltä muistaakseni sunnuntaisin silloin). Sarjassa oli yksinhuoltaja äiti ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, joiden nopeatahtista puhetta ja erikoista elämää seurattiin silmä kovana. Sarjan äitiä näytteli Lauren Graham, joka tuli hyvinkin tunnetuksi sarjasta.

Viime vuonna Netflix julkisti sarjasta "jatko-osan" Gilmore Girls: Vuosi Elämästä. Ja vaikka itse henkilökohtaisesti odotin sarjaa innolla, ei se siltikään yltänyt edeltäjänsä tasolle, ja vähän vaikutti olevan väkisin kasattu, oli se siltikin mahtava. Lauren Grahamin näyttelemä Lorelai Gilmore puhuu nopeasti, tekee hyviä ja huonoja päätöksiä ja yrittää vain selvitä elämässä. Erityisesti minuun iskostui se nopeasti puhuminen. Kuinka siistiä olisi osata puhua niin nope

Mutta siis Lauren Graham. Hän on kirjoittanut kaksikin teosta, ensimmäinen teos on novelli Someday someday, maybe. Ja tämä toinen Talking as fast as I can, on elämänkerrallinen teos, jossa Graham muistelee elämänsä tapahtumia, ja miten hän päätyi esittämään kuuluisaa Lorelai Gilmorea, ja miten roolin esittäminen on vaikuttanut häneen.

"And I now understood in greater depth how rare it was to have had the opportunity to be part of something this special in the first place."

 Lauren Graham on juuri niin huvittavan koominen henkilö, joksi hänet voi kuvitellakin. Tajusin juuri, etten ole nähnyt yhtäkään haastattelua hänestä (korjaan tämän heti tämän postauksen kirjoitettuani) joten en ole oikein muodostanut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Kirjassa Lauren pohtii minkälaista on olla nainen hollywoodissa, miettii onko hän saavuttanut urallaan sen mitä halusikin. Hän pohtii, että minkälaista on työskennellä "show-bisneksessä", minkälaista on kun jatkuvasti haastetteluissa sinulta udellaan että "oletko parisuhteessa?".
Kirjassa hän kuvailee myös kuinka hän soittaa isälleen ja utelee, että miksi he asuivat veneessä kun hän oli pieni, ja hän jakaa uransa alun suurimpia haaveita. Hän kertoo kuinka on löytänyt rajansa näyttelijänä.

 Hän myös jakaa kirjassa Hollywoodin salaisimpia laihdutusohjeita (kaavioiden kera).

Kirja on erityisesti suunnattu Gilmore Girls-sarjan faneille. Sen voisi ehkä kuvitella pitkänä haastatteluna, ja eräänlaisena oppaana Lauren Grahamin ajatuksiin. Oli hienoa lukea siitä, kuinka ylpeä hän on työstään ja kyseisestä sarjasta, ja on mielenkiintoista saada kuulla hänen omia lempijaksojaan tai kohtauksiaan. Koskettavaa on myös kuinka vahvasti hän reagoi jatko-osan tekoon.

Joskus elämänkerrat voivat olla vähän takkuilevia, ehkä tämä olikin niin mielenkiintoinen ja helppolukuinen koska teos koostui Grahamin kirjoittamista esseistä.
Hänen kirjoitustyylinsä on kupliva ja hauska, ja se poikkoilee asiasta toiseen. Aivan niin kuin joku puhuisi sinulle.

Pidin kirjasta ehdottomasti. Todennäköisesti ihan vain sen takia koska rakastin (tai rakastan) Girlmore Girlsejä ja sen yksinkertaisen tehokkaan piristävää maailmaa.

p.s lainasin kirjan siis Helmetin e-kirjastosta. Ensimmäinen kerta ikinä kun testasin koko systeemiä, ja pakko myöntää että todella kätevä! Todennäköisesti tulen myöhemminkin lainaamaan kirjoja sitä kautta. 

Robyn Davidson - Tracks

Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."