Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimainen. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. tammikuuta 2019

Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?



Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.





















Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

lauantai 5. tammikuuta 2019

Aaveiden alkuvuosi

Aloitin vuoden 2019 reippaasti lukemalla kirjoja aaveista, historiasta ja ihmiskohtaloista. Loistava tapa aloittaa vuosi, eikös niin?


Ensimmäinen kirja, jonka luin oli Natalia Kalevan teos Aaveiden Kristiinankaupunki, historiaa ja kummitustarinoita. Minulla on sukua Kristiinankaupungissa, ja olenkin siellä vieraillut muutamaan otteeseen (en ole hetkeen päässyt siellä käymään suureksi harmikseni), ja sen takia tämä kirja olikin todella mielenkiintoista luettavaa, sillä niin monet paikat olivat jotenkin tuttuja.


Kirjassa oli sopivasti historiaa ja kummitusjuttuja. Natalia Kaleva oli yhdeksänvuoden aikana kerännyt tarinoita paikallisilta, sekä metsästänyt tietoa ja faktoja eri lehdistä ja kirjoista. Kirja oli jaettu viiteen eri osaan: kaupunki, kirkot ja raatihuone, museot, huvilat, hotellit ja vanhat talot.  Kirjan lähdeluetteloa selatessani huomasin, että sinne oli listattu Wikipedia kahteen otteeseen, mikä sai itselläni karvat nousemaan pystyyn. Wikipediaa kun ei voi luotettavaksi lähteeksi millään lailla tulkita. Muuten, kun kirjaa tarkastelee, on se hienosti koostettu ja tietoa on runsaasti.

Teos on tosiaan kiva pikku infopläjäys Kristiinankaupungista ja se tuokin kaupungista aivan uuden, salatun puolen esiin. Itse opin uusia juttuja kaupungista ja sen historiasta, ja oli mielenkiintoista kuulla tarinoita sen historiasta ja ihmisistä. Kummitusjuttujen avulla tuntuukin, että pääsee kaupungin historiaan syvemmälle sisälle.

Annan kirjalle 3 tähteä. 

Toinen aavekirja, jonka lukaisin oli Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Kirjan takakannessa lukeekin, että teos ”vie lukijan tutkimusmatkalle Suomen kiehtovimpiin aavepaikkoihin”.


Kirjassa on tarkemmin kerrottu 12 eri paikasta aina Aleksanterin teatterista, Louhisaaren kartanolinnaan ja Naantalin kaupunkiin asti. Tarinat on koostettu niin, että ensin kerrotaan paikan historiasta ja ihmisistä, jotka sitä asuttivat. Sen jälkeen on muutamalle sivulle koottu paikan kummitustarinat.

Teoksessa tulee todella paljon informaatiota ja vuosilukuja. Kuka omisti kyseisen paikan, milloin se rakennettiin, mitä ihmisille tapahtui. Tätä kirjaa lukiessa tulee enemmänkin mieleen historiankirja kaikkine faktoineen. Toki aavetarinat ovatkin lyhyitä, ja ne todella usein liittyvätkin paikan historiaan. Olisin kuitenkin enemmän kaivannut tarinoiden värittämistä ja tarinanomaista kerrontaa, kuin pelkkiä faktoja.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikenkaikkaan miellyttävä, ja nautinkin todella paljon siitä. Pakko lukea myöhemmin Karvosen toinen kirja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2, joka ilmestyikin viime vuonna.

Anna kirjalle 3.5 tähteä. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Mia Kankimäki - Naiset, joita ajattelen öisin

"Yönaisten neuvoja 5
Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Ostin Turun kirjamessuilta Mia Kankimäen teoksen Naiset, joita ajattelen öisin ja sain sen nyt viimeinkin luettua. Ah, en voi sanoa muuta kuin että olen aivan totaallisesti rakastunut Kankimäkeen. 


Kirjassa Kankimäki sukeltaa kymmenen naisen elämään, jotka ovat enemmän tai vähemmän jääneet historian unohduksiin. Nämä naiset ovat ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Hän kertoo kirjassaan ajattelevansa näitä naisia öisin, silloin kun mikään ei mene elämässä hyvin tai silloin, kun hän on poissa tolaltaan, ja juuri sen takia nämä naiset ovatkin saaneet nimityksen "yönaiset".

"Mietin, mistä nämä naiset ammensivat rohkeutensa. Miten he neuvoisisvat minua, jos voisimme tavata? Ja ennen kaikkea: voisinko lähteä tutkimusmatkalle heidän jäljilleen?"

Teos on outo yhdistelmä matkakertomusta, autofikiota ja esseitä. Kankimäki tutustuttaa meidät historiallisiin henkilöihin ja tapatumiin omien kokemustensa, ajatustensa ja matkojensa kautta. Kirjassa hän matkustaa samoihin paikkoihin, johon yönaisetkin ovat matkustaneet ja sinne missä he ovat asuneet. Kirjan alussa hän matkustaa Afrikkaan päästäkseen lähemmäksi Karen Blixeniä, sen jälkeen hän suuntaa Kiotoon ja Firenzeen. Kankimäki tuntuu koko ajan jahtaavan naisia, joilta hän haluaa suunnattomasti oppia jotain.

"Yönaisten neuvoja 2
Jos kärsit masennuksesta, turhautuneisuudesta tai päänsärystä, lähde matkalle."

Pidän Kankimäen kirjoitustyylistä. Hän päästää lukijan päänsä sisään ja hän osaa kietoa lukijansa pikkusormensa ympärille. Kirjan maailma tuntui vievän mukanaan totaallisesti ja naisten tarinat tuntuivat todella eläviltä. Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että aivan kuin itse olisi paikalla. Siihen eläytyy niin vahvasti.

Kirja tuntuu olevan jollain tapaa kuin tehty meille kolmenkympin puolella tai toisella oleville haahuilijoille, joiden elämänsuunta on vielä hukassa. Itse koin kirjan todella inspiroivaksi. Kankimäki on onnistunut haalimaan yönaisikseen ihmisiä, joiden elämissä on ylä ja alamäkiä, ja jotka voittivat vaikeutensa ja toteuttivat unelmansa. Mikäs sen parempi, kuin lukea naisista, jotka voittivat vaikeutensa ja elivät unelmaansa.

"Minua on varoitettu, että Firenzessä sataa koko marrakuun, ja saan huomata sen olevan totta: koko marraskuun tosiaankin sataa. Olen silti tunnollinen die-hard-turisti ja suoritan kirkkoja, luostareita, museoita ja palazzoja, kunnes jalkani ovat tuuskannuuskana. Käyn opastetuilla kierroksilla ja ajattelen, miten paljon helpompaa olisi, jos voisi saada koko elämänsä opastettuna kierroksena, kiitos."

Kirja saa ehdottomasti täydet 5 tähteä.

Postauksen Kankimäen aiemmasta teoksesta Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, voit lukea täältä. 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Leena Krohn - Unelmakuolema

Olemme koulussa opiskelleet viime aikoina genre-kirjallisuutta ja sen myötä pääsimme pitämään lukupiirejä luokkakavereillemme. Meidän genreksi valikoitui scifi-kirjallisuus, ja lukupiirikirjaksi valitsimme Leena Krohnin Unelmakuoleman.

Krohn oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Lukupiirin pitämisen myötä tein hänestä taustatutkimusta, ja minulle paljastui sen myötä aivan uusi ulottuvuus hänen teoksiinsa. 
Leena Krohnilla on laaja tuotanto. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, novelleja lasten- ja nuortenkirjoja, kuin esseitäkin. Hänen teoksistaan löytää hyvin paljon satiirisia piirteitä, mutta hänen kirjoissaan toistuu myös scifi ja fantasiakirjallisuudenkin piirteitä. 

"Ihmisaivot muistuttavat kaupunkeja, Lucia ajatteli. Ja nukkuvan ihmisen aivot ovat kuin öinen kaupunki. Ei ole hetkeäkään, ei syvimmässäkään narkoosissa, etteikö jokin himmeä valo lepattaisi."

Unelmakuolemassa seurataan useampaa ihmistä. Keskiössä on kuitenkin Lucia, unettomuudesta kärsivää nukutuslääkäriä, joka työskentelee sekä Unelmakuolemassa, että Pakastamossa. Unelmakuolema on laitos, joka tarjoaa hyvinvoiville kansalaisille, myös nuorille ja terveille, mahdollisimman laadukkaan kuoleman. Pakastamon asiakkaat puolestaan tavoittelevat kuolemattomuutta. 

Kirjassa seurataan myös äänitarkkailijana toimivaa Tottia, joka rupeaa kuulemaan ääniä, joita kukaan muu ei kuule. Kassua, joka on häirikkönuori, ja joka liittyy työpaikkoja sabotoivaan salaiseen iskuryhmään sekä Naraa, joka on pettynyt ihmisiin ja haaveilee kuoleman kautta liittyvänsä kasvikuntaan. 

Kirja on todella erikoinen. Ajatuksena se on kiehtova, mutta totetutus tuntuu jollain tapaa jäävän puolitiehen. Kirjassa ei tuntunut olevan kunnollista juonta, ja siinä oli monta irtonaista osaa, jotka jätettiin leijailemaan puolitiehen. Jäin kirjan lopulla kaipailemaan vastauksia niin moniin kysymyksiin. Mikä oli kummallinen kimalainen joka mainittiin useaan otteeseen teoksessa? Mikä virka oli Lucian esi-isän unilla?

Lucian isoisän unet ovat itseassa Leena Krohnin oman isoisän Leopold Krohnin unia hänen päiväkirjastaan Dagböcker över drömupplevelser 1920-1948. Leena Krohn on itse suomentanut unet tähän kyseiseen teokseen. 

" 28/9
Ruukkukasvi, pitkälehtinen ja kukkiva. Pidin kämmenelläni siitä irronnutta kuihtunutta versoa, jossa oli lehti ja kukkanen. Istutin sen ruukkuun muiden kukkien luo ja se alkoi heti imeä itseensä elinvoimaa ja toipua. Silloin huomasin yllätyksekseni ja ilokseni, että ymmärsin kukkien kieltä ja kuulin kasvien puhuvan."

Kirjassa on paljon syvempiä teemoja ja aiheita mitä päältäpäin voisi kuvitella. Kuolema on toki läsnä hyvinkin näkyvästi, mutta sen lisäksi paljon jätetään lukijalle itselleen mietittäväksi ja pohdittavaksi. Joskus tämä on hyvä, mutta tässä teoksessa itselleni tuli lähinnä turhautunut olo. Olin odottanut jotakin muuta, ja en halunnut lähteä miettimään mitä syvempää merkitystä lentävällä vanhuudella oli.

Kirjassa oli kyllä paljon hyvääkin. Pidin kirjan kuvailevasta ja kauniista kielestä, joka pelasti minun kohdallani paljon. Oli ilo lukea tekstiä ja nautin siitä suunnattomasti.

"Hiutaleet putoilivat puhtain kuin toiveet toisenlaisesta maailmasta. Niiden ytimessä suoritettiin lakkaamatta monimutkaisia laskutoimituksia. Miksi täytyy olla niin täydellinen, jos kuitenkin joutui häviämään niin pian?" 

Kirja on hyvin paljolti älyllinen teos, ja se vaatii lukijaltaan paljon. Ei siis ehkä tähän elämäntilanteeseeni aivan sopivan valinta, kun kaikki toiminta vaatii paljon ajattelua ja kirjallisuuden toivoisi olevan helpottava ja rentouttava tekijä. 

Annan kirjalle 2 ja puoli tähteä. 

perjantai 17. elokuuta 2018

Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

Kenellekkään, joka on tätä blogia nyt vähän pidempään lukenut, että minulla on todella suuria epäilyksiä kotimaista kirjallisuutta kohtaan (tykkään nähtävästi jatkuvasti muistutella siitä).
 Risto Isomäen Sarasvatin hiekka herätti mielenkiintoni kuitenkin jo viime keväällä ja muutama viikko sitten löysin sen SPR:n Kontti-myymälästä muutamalla eurolla. Pakkohan se oli ostaa ja siitä tulikin uusin työmatkaluettavani.

Alkuun voidaan kertoa, että tällä teoksella Risto Isomäki voitti Kiitos Kirjasta- mitallin vuonna 2006, sekä Tähtivaeltaja-palkinnon, sekä oli myös finlandia-palkinnon ehdokkaana. 

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen trilleri, joka pistää miettimään mihin tämä meidän maailmamme on menossa. 

Miten Intian valtamerestä löytynyt kadonnut kaupunki, Grönlannin jäätikkö ja suomalainen tutkija Kari Alanen liittyvät toisiinsa?
Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii Intian länsirannikkolla meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Elämä tuntuu pysähtyneen kaupungissa aivan yhtäkkisesti, ja ihmiset tuntuvat kuolleen samanaikaisesti. Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja tehtävään valikoituu venäläinen Sergei Savelnikov. 

Samanaikaisesti suomalaistutkija Kari Alanen havaitsee Cambaynlahden raunioiden, Grönlannin mannerjäätikön ja Bahamasaarilla sijaitsevien mystisten kivenlohkareiden yhteyden.
Onko liian myöhäistä jo pysäyttää koko maailmaa koskeva uhka?


Kirja sopiikin tähän aikakauteen hyvin, sillä viime vuonnahan Trump irtisanoi USA:n Pariisin ilmastosopimuksesta, ja Trump on useaan otteeseen väittänytkin ilmastonmuutoksen olevan aivan huuhaata. On jotenkin käsittämätöntä, että maailman yksi vaikutusvaltaisimmista valtioista ei sitoudu omalta osaltaan näinkin oleelliseen asiaan. Kirjassa käsitellään juuri sitä mitä pahimmilleen voikaan sattua, jos maapallon lämpötila jatkaa nousuaan ja jäätiköt jatkavat sulamistaan. 

Kirjassa käsitellään sitä mitä tapahtuu, jos jättimäinen tsunami iskeytyy rannikoille, joihin on rakennettu ydinvoimaloita. Tätähän ei kovin paljon enempää tarvitse pohtia, sillä juurihan niin kävi Japanissa Fugushimassa vuonna 2011, vaivaiset kuusi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirjassa maalataan kauhukuvia, jotka ovatkin kauhistuttavia juuri siitä syystä, että siihen suuntaan maailmamme on kulkemassa, eikä niitä ole enää niin kauhean vaikea edes kuvitella. 

Kirjassa kaikki on yhteydessä toisiinsa, eikä mitään jätetä sattuman varaan. Kirjan hahmot ovat kaikki tutkijoita ja huippuälykkäitä. Epärealistista mielestäni kirjassa on se, että kirjan hahmot saavat aivan liian nopeasti yhteyden valtioiden päämiehiin (lähinnä Venäjän) ja aivan se pahin mahdollinen ei pääse tapahtumaan. Tällä hetkellä jos jotkut tiedemiehet soittaisivat tuollaisen puhelun, niin todennäköistä olisi että luuri lyötäisiin korvaan. 

Kirja vie mukanaan, ja itse luin teoksen aika lailla kahdessa päivässä. Kun pääsin alkukankeuden ylitse (joka johtui ihan vain omista ennakkoluuloistani) en malttanut lakata lukemasta. Teos on hienosti kasattu, eikä siinä ole menty liiaksi yli, muutamaa kohtaa lukuunottamatta.

Voisin tätä aihetta (ilmastonmuutosta, maapallon lämpenemistä, ydinvoimaloita ym.) pohtia vielä vaikka kuinka pitkälle, sen verran mielenkiintoinen tämä kirja ja sen aihe oli, mutta ihan kilometripostausta tästä ei viitsi tehdä. 

Kirja saa minulta 3.75 tähteä    


maanantai 13. elokuuta 2018

Heidi Köngäs - Sandra



Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!


SandraRomaani

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä. 

tiistai 7. elokuuta 2018

Maria Veitola - Veitola

Tämän kirjan taisin lukaista kesäloman aikana.. tai juhannuksen aikana, nyt muisti hieman pätkii (syytän hellettä), mutta kesäkuussa siis kuitenkin.

Eli kyseessä on suuren Maria Veitolan teos Veitola.

Heti kun näin kirjan hyllyssä tiesin, että haluan lukea sen. Olen lukenut vuosina kivi ja käpy Veitolan kolumneja Trendistä, ja ne olivat (lähes) aina mielestäni lehden parhaimmistoa. Muistan joku kerta pettyneeni kovasti, kun en saanutkaan mitään syvempää ajateltavaa irti artikkelista, mutta sellaista se välillä on.

En niinkään ole sen koommin Veitolan uraa seurannut, sieltä täältä lukenut hänen kirjoittamiaan artikkeleitä, olen muutamia jaksoja katsonut Yökylää ja muutaman jakso Veitola, Enbuske, Salmista. Hän on mielestäni hyvä toimittaja ja mielenkiintoinen persoona.

Jos olen pitänyt Marian aiemmista kolumneista, niin kenellekkään ei todennäköisesti tule yllätyksenä, että pidin myös hänen kirjastaan?
Kirja koostuu Marian aiemmin kirjoittamista teksteistä, joita hän itse kommentoi, sekä ihan kirjaa vartavasten kirjoitettuja juttuja. Kertoo, miten ne sitoutuvat hänen elämäänsä, missä elämäntilanteessa hän ollut, tai mitä hän on ajatellut ehkä kyseistä lehtijuttua kirjoittaessaan. Ei ehkä se perinteisin elämänkerta, jota ehkä odotin, mutta onko se yllätys, jos kerta ihminenkään ei ole täysin perinteinen.

Pidin kirjan värimaailmasta, ja siitä miten teksti hyppi kirjassa paikoittain. Kirja on jaettu 7 osa-alueeseen:
1. Lapsuus, nuoruus, parikymppisyys,
2. Äitys,
3. Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen,
4. Ihastukset ja parisuhteet,
5. Tyyli ja ulkonäkö
6. Ystävistä
7. Bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta

Kirja sai ainakin minut ajattelemaan omaa elämääni, ja miten sen elämän ylipäätänsä haluan elää. Se on Marian omaelämäkerran lisäksi katsaus yhteiskuntaan ja miten se on muuttunut, ja miten sen pitäisi vielä muuttua. Itse huomasin ainakin pohtivani lukiessani asioita, joita ei välttämättä tule ajateltua "mitä söisi seuraavaksi" ja "onkohan bussikortissa arvoa" kaltaisten ajatusten välillä (kyllä päässäni liikkuu enemmänkin yleensä... Ei tosin ehkä näin helteellä, mutta yleensä).

NOTE: Jos joku ei jo huomannut, niin kirjoitin tämän postauksen juuri silloin pahimpien helteiden aikaan..


perjantai 25. toukokuuta 2018

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Tämä Selja Ahavan vuonna 2017 julkaisema teos on järisyttävä ja vangitseva kirjallinen tuotos. Luin kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta (vesipullo vieressä, auringon paiste taivaalla.. mikäs sen ihanampaa) ja kirja piti minut otteessaan koko tuon ajan.

"Siellä se oli sittenkin. Rakkaudella on reittinsä, äänensä ja - 
Vaan kuitenkaan. 
Lian vähän pimeää." 

Myönnän, minulla oli ennakkoluuloja Ahavaa kohtaan. Taivaalta tippuvat asiat, joka oli kirjailijan aiempi teos, ei oikein vakuuttanut minua, joten hieman varauksella lähdin tätä kirjaa sitten lukemaan.
Kirjan aiheena on transsukupuolisuus ja sen kohtaaminen parisuhteessa, yksinäisyys ja suru.
Kirjassa vaimon käymää matkaa rinnastetaan Kristofer Kolumbukseen, ja kirjassa nämä kaksi tarinaa kulkevatkin rinnakkain. Vaimo kiinnostuu Kolumbuksesta, ja kartoista ja katsoo omaa elämäänsä niiden läpi.

"Oli aika, jolloin meri oli vain joki maailman reunalla. Maailma oli maata."

Päähenkilöä, eli vaimoa, jonka ajatuksia ja tunteita kirjassa, ei nimetä. Sen sijaan kirjan "toinen nainen" eli suhteen mies, joka kokee kirjassa muutoksen, saa kirjan lopussa nimen. Tämä oli Ahavalta mielenkiintoinen veto, ja tuokin  mielestäni päähenkilöön lisää eristäytyneisyyden ja vierauden tuntua.
Teos oli rujo ja koskettava. Ihmisen eksyneisyys ja tunteet kuvattiin rehellisesti. Vaimon tuska miehensä muutosta koskaan ja miehen ilo, kun hän saa vihdoin olla se mitä on aina ollutkin, on miltei käsin kosketeltavaa.
Pidin myös Ahavan teoksessa käyttämästä kielestä, se oli miltei runollista. Kieli ja sanat tuntuvat olevan suuressa osassa teoksessa, yhtä tärkeässä, kuin itse tarina. Tapa, jolla hän kuvasi kirjassa tunteita, tilanteita ja hetkiä on niin kaunista, ettei kirjaa senkään takia malttanut laskea käsistään.

"Valtameri putoaa, minä valun avaruuteen. Ei taivas ole kangas, joka ottaisi vastaan, ei tähtien reikäkuviosta löydy reittiä tai merkitystä. Ne ovat vain reikiä."

Teos saa minulta 5 tähteä!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

Mitä enemmän luen Anja Snellmannia, sitä enemmän haluan lukea hänen kirjojaan (okei, olen vasta kaksi kirjaa häneltä lukenutkin...). Lemmikkikaupan tytöt on vuonna vuonna 2007 julkaistu teos, joka ei ole millään lailla helpoimmasta päästä luettava. Itseäni kirjassa kiehtoi todella paljon kerronnan tyyli, ja se miten moniulotteisesti Snellman kertoi kirjan päähenkilön Jasminin tarinan.

"Muistin äidin paperilinnut, olisinpa osannut itse taitella yhden pikkuriikkisen satakielen ja asettaa sen jonkin puun oksalle.
Ensimmäistä kertaa tuloni jälken, ei vaan ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan, tunsin sieluni."


Lemmikkikaupan tytöissä kerrotaan Jasmin Martinista, teinitytöstä joka katosi erään joulukuun viimeisellä viikolla. Jasminin mukana katosi hänen paras ystävänsä Linda, joka myöhemmin löydettiin kuolleena.  Pikkuhiljaa kirjassa avataan Jasminin katoamisen taustat, hänen yhteytensä seksibisnekseen ja kaikkia käänteitä, mitkä pikkuhiljaa johtivat Jasminin katoamiseen. Tytön äiti lakkaamatta uskoo siihen, että pikku karkulainen palaa, ja poliisit ovat hukassa. 

Aihe on todella arka, mutta tärkeä. Kirjassa käsitellään niin nuoren naisen seksuaalisuutta, kuin vapaudenriistoa, seksikauppaa, raiskauksia ym. Teemat kirjassa ovat todella rankkoja, mutta siltikin hyvin tärkeitä.

"Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, se syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista."

Kirjassa Jasmin tuntuu olevan usein tarkkailijan asemassa. Hän kertoo tapahtumia joita tapahtuu, mutta joissa hän itse ei ole läsnä. Hän kertoo sieltä täältä saamiaan tiedonryppäitä ja kokoaa niistä yhteen tarinan. Pidin todella paljon siitä, että tarina kerrottiin melkeinpä kolmen eri ihmisen näkökulmasta: Jasminin, hänen äitinsä ja Randin, lemmikkikaupassa töissä olleen "turvamiehen". Jokaisen tarina eroaa toisestaan mikä on kerronnallisesti todella hienoa, sillä eihän totuus aina ole kaikille muutenkaan sama. 

Kirjassa on vaikea ja raskas aihe, mutta Snellmann kertoo tarinan erinomaisesti. Verrattuna Sonja O. kävi täällä, mikä oli Snellmannin (silloisen Kaurasen) ensimmäinen teos, Lemmikkikaupan tytöt oli hienosti rakennettu kokonaisuus, joka todella toimii ja sopii aikaansa. 

Tälle kirjalla annan 4,5 tähteä!

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Mari Mörö - Kiltin yön lahjat


Kirja kuuluu 90-luvun kai tunnetuimpiin teoksiin. Kiltin yön lahjoissa kuvataan pienen Siia -tytön elämää alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Kirja on mielestäni loistavasti kirjoitettu, se julman aito kuvaus siitä minkälaista lapsen elämä voi olla alkoholisoituneessa tai paljon erilaisia päihteitä käyttävässä perheessä.



Minulle nousi kirjan loppupuolella muistikuva, että olen nähnyt aikoinaan yläasteella ollessani kyseisestä kirjasta elokuvan. Kohtaus missä Siia on kylvyssä ja kaataa sinisessä muovikalassa olleet jauheet päällensä toi heti muistikuvat kyseisestä elokuvasta. Elokuva jäi vahvasti mieleeni silloin, mutta jostain kumman syystä en aiemmin osannut yhdistää sitä tähän kyseiseen kirjaan ennen kuin nyt. Jos kiinnostaa niin kyseistä filmistä löytää pätkiä Ylen elävästä arkistosta. 

Kirja on lyhyt, alle 200-sivua, mutta sen aihe on todella raskas. Luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta, lähinnä kiireen takia.
Mielenkiintoisinta kirjassa olikin lukea kohtauksia, joissa kuvataan tapahtumia sekä aikuisen, että lapsen näkökulmasta. 

Viikistä, hyvin epätodennäköisestä hahmosta, tulee kirjassa Siian pelastaja. Siian äiti on hyvin kykenemätön hoitamaan lastaan, ja Pöyhönen, joka ilmiselvästi välittää tytöstä, ei ole häntä pelastamassa vaan kuskaamassa Siian äitiä joka paikkaan ja juoksemassa hänen perässään.

Aihe on todella raadollinen, mutta tärkeä. Valitettavasti lapsia edelleen asuu tällaisissa ympäristöissä, ja heistä ei pidetä yhtään huolta. Onkin hyvä, että Mari Mörö on päätynyt kirjoittamaan kirjan aiheesta.
Siian sinnikkyys kirjassa on todella ihailtavaa. Hän on perinteinen alkoholistin lapsi ehkä siinä mielessä, että on todella pienestä lähtien joutunut olemaan todella itsenäinen. Hän on kuitenkin pieni ihastuttava ihminen kirjassa, joka elää niin kuin osaa. Se on vaikeaa kasvaa, jos kukaan ei ole opettamassa. Aihe on raskas, mutta tärkeä. 

Kirja saa minulta 4/5 tähteä. 

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus, ja muita sinkkuelämän iloja

Ah, aivan ihana Henriikka Rönkkönen! Hänen kirjojaan on aina niin hauska lukea. Nauroin tätäkin lukiessa aivan hullun lailla. Rönkkösen aiemman teoksen Mielikuvituspoikaystävän luin vuonna 2016, ja se päivityksen löydät täältä.

"Päätin, etten kerro asiasta koskaan kenellekkään, paitsi mitä nyt kirjaan vähän kirjoitan. Onneksi kaikilla tarinoilla on opetus. Nyt tiedän, miksi anaalileluissa on tappi". 

Bikinirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkkuelämän kiperiin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan kipeitäkin aiheita: miksi olen aina yksin? Mitä tapahtuu, jos viivyn vessassa liian kauan treffeillä ollessa? Mitä yhteistä on Netflix sarjan aloittamisella  ja deittailulla?

Rönkkönen kertoo kirjassaan mm. käsitteestä "määmatka", joka siis  on vähän niin kuin häämatka, mutta tehdään sinkkuna ja yksin. Eli siis "määmatka". Tällaisena ikisinkkuna onkin ihana lukea näitä Rönkkösen teoksia, ja tuntea hyvää oloa siitä, että on sinkku, eikä huolehtia siitä, että elämää ei voisi elää ilman parisuhdetta. Ollaanhan me sinkutkin ihmisiä, ja voidaan olla täysin tyytyväisiä elämään ilman sitä jotain tyyppiä, joka makaa sohvalla katsomassa lätkää ja vie puolet vaatekaapista (okei, nyt tuli hieman kyynisesti kärjistettyä).  Kirja on ihana muistutus kaikille sinkuille, että "Sinussa ei kuule ole mitään vikaa".
Rönkkönen ottaa kirjassaan kantaa niin siihen, miksi ihastumisesta kannattaa kertoa, seksiongelmista, seitsemän vuoden rajapyykistä ja kaikeen siltä väliltä. Hän puhuu myös niistä asioista, mistä ei välttämättä puhuta: siitä fiiliksestä, kun sinua tahtomattasi paritetaan kaikkien muiden sinkkujen kanssa, jotta et nyt vain vahingossakaan olisi/jäisi yksin.

"Minä kuuntelin koko ajan selkä heihin päin, kuinka he tappelivat minusta - sinkusta, joka ei ollut edes kiinnostunut. Lopulta itkin. Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla."

Kirja on todella viihdyttävää luettavaa, koomista luettavaa sinkkuelämän totuuksista. Pidän sitä pirteänä muistutuksena siitä, että elämä on koomista ja hyvää, vaikka välillä ottaakin pattiin.

Tämä kirja saa ehdottomasti 5/5 tähteä

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Hiljaiselon jälkeen

Pitkästä aikaa täällä taas, hei kaikille!
Olen ollut enemmän tai vähemmän flunssassa kohta jo kuukauden ajan, ja sen takia kirjoittaminen on hieman vähäistä, mutta luettu on täällä päässä kyllä! 

Tässä siis pikaselostukset viime aikoina luetuista teoksista:


Anja Kauranen - Sonja O, kävi täällä

Sonja O oli mielenkiintoinen, ja rohkea teos. Kirjassa kuvataan opiskelija Sonja O:n elämää hyvinkin rohkeasti. Sonja O on elämänsä läpi seilaava nuori nainen, joka menee suhteesta toiseen, ottaa alkoholia ja huumeita ja elää nuoren aikuisen elämäänsä 70-luvun lopun Helsingissä. 
Pidin kirjasta todella paljon. Vaikka Kauranen kirjoittikin teoksen vuonna 1981, koin sen monet aiheet vieläkin ajankohtaisiksi. Onhan teos ehkä hankalasti luettava; lauseet on pitkiä, välimerkkejä puuttuu (taiteellisista syistä) ja aiheen voi moni kokea rankaksi tai vain epämiellyttäväksi. 

Koin kyllä kirjan hienoksi, mutta olisin varmaan arvostanut sitä vielä enemmän, jos oisin tajunnut lukea sen viisi tai kahdeksan vuotta sitten! 

Tälle kirjalle antaisin arvosanaksi 4/5



Elly Griffits - Januksen kivi

Toinen Elly Griffitsin teos johon tutustuin. Hyvin samantyyppinen, mitä ensimmäinenkin kirja oli ja perinteisen dekkarin tyylinen.  Tällä kertaa henkilöhahmoista sai paremman otteen, mutta hahmot jäivät siltikin hyvin pintapuolisiksi. Kirjassa löydetään maasta vanhan rakennuksen alta ihmisten luut, ja niiden alkuperää selvittämään pyydetään Ruth Galloway.

Murha ei ollut niin yllätävä mitä olin ajatellut, enkä tottapuhuen edes muista kirjasta mitään erityistä. Olihan se viihdyttävää luettavaa, mutta mieleen ei painunut millään lailla (tosin se, että lukemisen hetkellä olin 38 asteen kuumeessa, voi olla vaikuttava tekijä). 

Arvosanaksi antaisin 2,5/5



Shari Lapena - Hyvä naapuri

Todella hieno trilleri! Kuvittelin kirjan hyvinkin erilaiseksi mitä se päätyi olemaan! Pieni vauva katoaa jäljettömiin sillä aikaa, kun hänen vanhempansa ovat päivälliskutsuilla naapurissa. Mitä tapahtui? Kuka vei lapsen? Miten hyvin tunnetkaan naapurisi? 
Kirja vie kyllä mukanaan, ja tarina kulkee hyvin ja soljuvasti eteenpäin. Olen varma, että olen lukenut hieman samantyyppisen teoksen joskus aiemminkin ja se jäi hieman häiritsemään. Samoin kirja loppui todella keskeneräisesti ja häiritsevästi ja jätti paljon kysymyksiä. 

Arvosanaksi antaisin 3/5


maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tommi Kinnunen - Lopotti

Jotkut odottavat sitä, että ne luetaan juuri oikealla hetkellä. Nyt oli minun hetkeni lukea Lopotti.

En yhtään ihmettele, että ihastuin Lopottiin. Kinnusen aikasempi teos Neljäntienristeys oli aivan ihana kirja, ja ihmettelin jo silloin miten joku osaa luoda niin eläviä ja samaistuttavia henkilöhahmoja. Mielestäni Kinnunen kiteyttää kirjoissaan hienosti ihmisenä olemisen, sen hämmennyksen mitä jokainen kokee, tuskat ja ilot. Ehkä perinteiseen suomalaiseen tapaan kirjassa on sitä perinteistä melankoliaa, mitä jokaisesta kotimaisesta teoksesta yleensä löytyy.

                       "Älä koskaan ala joksikin, vain siksi että joku toinen niin tahtoo"

Kirjassa seurataan jo Neljäntienristeyksessä tutuksi tullut sukua. Päähenkilöinä on nyt perheen sokea tyttö Helena, joka nuorena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Kirjan toinen päähenkilö on Tommi, Helenan veljenpoika, joka puolestaan eroaa muusta perhestään homoseksuaalisuudellaan. Molemmat ovat ulkopuolisia, ja siitä kirjakin kertoo, ulkopuolisuuden tunteesta, ja ennenkaikkea oman paikkansa löytämisestä maailmasta.
Kuten Neljäntienristeyksessäkin myös tässä on perhe tärkeä osa kirjaa. Perheen erot, perheen tärkeys ja miten suhteet muuttuvat ihmisten muuttuessa.

"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi että pysyisi aina juuri tuollaisina joiden luona voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jäneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he itse näe liikettä."

Kirja on hienosti kirjoitettu, tekstiä on helppo ja mukava lukea. Pidän siitä, kun kirjoissa kuvataan hetkiä ja tunteita ja tilanteita. Kuvaukset tässäkin olivat mielestäni mielenkiintoisia.
Kirja tosiaan hyppii Helenan ja Tommin välillä, se myös hyppii ajasta toiseen, välillä tulee muisteluita lapsuuden tapahtumista, välillä hypätään ajassa eteenpäin. Kirja kuitenkin etenee päähenkilöiden vanhetessa, mutta se ei muuten kulje kovinkaan lineaarisesti.

Jotenkin toivoisi aina, että kirjan päähenkilöillä olisi lopulla kaikki hyvin. Ehkä koska elämässä ei aina päädy hyvin, niin sitä toivosi edes kirjoilta. Mutta koska kirjallisuus matkii kuitenkin elämää, se tuo eteen yllätyksiä, joita ei aina haluaisi. Kirja särki siis jollain tapaa sydämeni, ja olisin halunnut sen loppuvan hieman iloisemmin.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Tytti Parras - Jojo

60-luvun kotimainen kirjallisuus ei iske minuun. Ei niin millään.

Tytti Parraksen Jojo on.. ehkä jollain tavalla omanlaatuisensa kuvaus 60-luvun opiskelijaelämästä. Jos se opiskelijaelämä on siis vain ryyppäystä ja irtosuhteita. 

Luin tämän kirjan siis koulua varten, ja en päässyt millään alkuun. Kirja oli mielestäni ihan kauheaa luettavaa, mutta väitän että osaksi se johtuu siitä, että en millään ymmärrä tuon ajan maailmankuvaa. Kirja ei edennyt mihinkään, se junnaa vain paikoillaan. Luulen, että kaikki lukuvaikeuteni teosta kohtaan johtuivat vain siitä, että elän niin erilaisessa ajassa, ja etten pystynyt samaistumaan päähenkilöön millään lailla. 

Kirjaa on kyllä mielenkiintoista verrata niihin muihin teoksiin, jotka olivat vaihtoehtoina luettavaksi kurssillamme: Juhannustanssit, Sissiluutnantti ja Maa on syntinen laulu, jossa kaikissa naisia kohdellaan kuin kertakäyttötavaraa. Tässä teoksessa sentään nainen oli päähenkilö, ja hänen kauttaan nostettiin esiin niitä tapahtumia ja näkökulmia. Tässä kirjassa nainen eli samalla tavoin, kuin mieskin. Nainen on kiroileva, juopotteleva henkilö, jonka moraalikäsitykset eivät olleet enää milläänlailla samankaltaiset, kuin aiemman sukupolven. 

Abortti on tämän kirjan suurin teema. Kirjassa kuvataan päähenkilön tekemää aborttia, ja siitä seuraavaa muutamaa päivää, jolloin tämä jojoilee ympäri suomea kavereidensa kanssa. Mukana melkein koko teoksen kanssa pyöriii erään miehen pieni poika, ja vaikuttaa siltä, ettei pojan vanhemmat edes välitä missä tämä nelivuotiais pieni lapsi oikein on. Ehkä tämä pieni lapsi jollain tapaa viittaa siihen välinpitämättömyyteen mikä joillain saattaa muodostua heidän ei-haluttuja lapsia kohtaan. Päähenkilö tuntuu olevan koko kirjan ajan jollain tapaa transsissa, hän tuntuu vaeltelevan vain kohtauksesta toiseen, en tiedä johtuuko se hänen tekemästään abortista vai vaan kirjan yleisestä ilmapiirisä Kirjan lopussa vielä eräs nainen kertoo oman kokemuksensa laittomasta abortista, ja siihen koko kirja päättyykin. 
Laittomat abortit ja naisen oikeus omaan kehoonsa tuntuu niin vanhanaikaiselta asialta, että luulen sen jollain tapaa vieraannuttaneen minut kirjasta. Nykypäivän suomessa naisella on oikeus päättää omasta kehostaan, hän saa tehdä abortin sosiaalisista syistä tiettyyn pisteeseen asti, ja se on yllättävän yleistäkin että niin tehdään. En jotenkin osaa ajatella ees aikaa, jolloin tämä ei ollut mahdollista, ja väistämättä olenkin vain iloinen, että meillä on tänä päivänä mahdollisuus päättää omasta kehostamme, aivan eri tavoin miten esimerkiksi 60-luvun naisilla oli. 

Mielenkiintoisena pidän sitä, että ennen koulua en ollut koskaan aiemmin edes kuullutkaan Tytti Parraksesta. Monet tuon ajan suomalaiset mieskirjailijat olivat kyllä tuttuja, mutta jostain syystä Tytti Parras tuntui katoavan unholaan. Tai sitten se on vaan aina tippunut opetuksista pois "vähemmän tärkeänä" 

Minun oli kuitenkin todella vaikea päästä kirjassa eteenpäin, ja jouduin pakottamalla pakottaa itseni lukemaan sen. En voi sanoa, että innostuin Tytti Parraksen kirjoista nyt minkäänlaista, ja todennäköisesti en ainakaan hetkeen tule tutustumaan hänen muihinkaan teoksiinsa. 

lauantai 27. tammikuuta 2018

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Konsta Pylkkänen on poikkeuksellisen kansamies, jolla on ehtymätön tiedonjano ja uskomaton mielikuvitus. Uutiset ja tieteen saavutukset mietityttävät Konstaa, joka pohtii maailmaa Kainuun korvessa. Kun Lentuan rannoille saapuu etelästä kaksi maisteria, he värväävät originellin korpifilosofin oppaakseen. 

Havukka-ahon ajattelija on yksi teoksista, jonka WSOY julkaisi juhlapainoksena Suomi 100-vuoden kunniaksi. Tämä Huovisen kirja onkin todella hyvin suomalaista kansanmiestä kuvaava ja mielenkiintoinen kuvaus 1950-luvun Suomesta, ja sen ajan maailmasta. 

Itselläni oli ehkä hieman hankaluuksia ymmärtää kirjan maailmaa, ja huumoria kirjassa. Havukka-ahoa, kuten 
montaa muutakin Huovisen teosta on kuvattu elämänmyönteiseksi ja humoristiseksi, ja ehkä sen takia ne löysivätkin tiensä kansan sydämiin. Kirjaa lukiessa tulinkin miettineeni, että kuinka paljon huumori on kirjallisuudessa muuttunut.

"Kuoliaaksi-Naurattaja ryhtyi hiljalleen ammentamaan väkivoimallisia pilapuheita, sellaisia, jotka panevat naamat mustumaan ja kourivat sisäelimiä kuin väkärauta. Hänen puhevirrassaan oli kaiken kaikkiaan jotain pirullisen järjestelmällistä, herkeämättömästi jauhavaa, piinaavaa, ja leikittelevää. Siloin kun hän oli vaiti, hän nosti oikean käden peukalon pystyyn ja tuijotti sitä tylsästi, ilmeettömästi. 
Ojasto ja Kronberg istuivat käppyrässä penkillä, hohottivat karjumalla, vetivät henkeä kuin tukehtuvat ja painoivat käsillään sydänalaansa."

Luin kirjan koulua varten, ja kun keskustelimme siellä lukupiirissä tästä niin huomasimme, että nauroimme monille jutuille ääneen. En lukiessa edes ollut huomannut tai tajunnut joitain hienoja eri vivahteita kirjassa, ja kaikkea sitä huumoria ja kuinka hienovaraisesti sitä oli ripoteltu ympäriinsä. Se olikin todella hienoa keskustella kirjasta yhdessä luokkakavereiden kanssa, jolloin siitä sai ihan eri tavoin kiinni. 

Kirjassa on tosi hienoja kuvauksia. Huovinen luo todella hienoja ja eläviä mielikuvia ihmisistä, ja erityisesti hän kuvailee mielenkiintoisesti erään hahmon naurua ja muiden hahmojen suhtautumista siihen. Kirjassa on hienon rauhallinen sävy, elämä kulkee verkkaasti eteenpäin ja tapahtumat seuraavat.

Päähenkilöllä on hieman surullinen kohtalo, sillä hän haluaa olla niin paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa on. Hän kuvaa kirjassa ehkä sitä ihmisen puolta, joka ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä, vaan haluaa aina enemmän.  

"Konsta oli huolissaan tulevaisuudesta, tekemättömien töiden paino oli raskas:
- Sillä monta ajatusta on vielä kesken, ja toisia ei ole vielä kunnolla aloitettukkaan...
Ajatustoiminta oli hyvällä alulla mutta luonnon tutkiminen kiinnitti kaiken huomion. Miten silloin Lentuan luodolla ja Kaarneenkoskella oli löytynyt sinisiä! Sen jälkeen oli ajatussarka jäänyt kesannolle."

Päädyin loppujenlopuksi pitämään kirjasta. Aluksi lukeminen kangerteli, sillä en ole mitenkään kovin usein innostunut suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta loppua kohden rupesin jo ihan eri tavalla viihtymään kirjan parissa. Ehkä tässä on se sama juttu kun lenkille lähdön kanssa, alku on hankalaa. 




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 


Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.


"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.



sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hyvää Minna Canthin päivää!

Kuten otsikkokin sen jo sanoo: Hyvää Minna Canthin päivää eli Hyvää tasa-arvon päivää!

"Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maassa?"
- Kirjeitä kuopiosta

Pieni kertaus siitä, kuka ihme Minna Canth oli (jos vaikka olet koulun tunneilta sen unohtanut, ja jos olet niin HÄPEÄ!):

Kuvahaun tulos haulle minna canthMinna Canth oli suomalainen kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth kirjoitti näytelmiä, pienoisromaaneja ja novelleja. Hän on Suomen ensimmäinen huomattava naiskirjailija. Canth nosti teoksillaan esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja välitti uusia ajatuksia, jotka järkyttivät perinteistä maailmankatsomusta.

Canth oli aikansa Suomessa merkittävä mielipidevaikuttaja ja eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Hän edisti naisten asemaa muun muassa tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Minna Canth syntyi 19.3.1844 Tampereella ja tyttönimeltään oli Ulrika Wilhemina Johnson. Hänen isänsä muutti perheen vuonna 1853 Kuopioon hoitamaan Finlaysonin puuvillatehtaan perustamaa lankakauppaa.
Syksyllä 1863 Mina Johnson pääsi ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon aloittamaan opiskelun kansakoulunopettajaksi juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin. Seminaarissa hän otti käyttöön nimen Minna.
Opiskelu keskeytyi syksyllä 1865, kun hän meni naimisiin seminaarin luonnontieteiden opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa. Perheeseen syntyi Jyväskylässä seitsemän lasta.
Jyväskylässä asuessaan Minna Canth kirjotti lehtiin uutisten lisäksi häntä itseään askarruttavista aiheista: raittiudesta, naiskasvatuksesta ja kansanvalistuksesta. Vuonna 1878 ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa Novelleja ja kertomuksia.

Jäätyään leskeksi Minna Canth muutti 1880 takaisin Kuopioon lapsuuden kotiinsa, jossa hänen äitinsä ja veljensä asuivat, ja hoitivat kauppaliikettä. Vuonna 1881 Minna sai kauppaliikkeen omiin nimiinsa. Kolmen vuoden päästä hän otti myös nimiinsä sekatavarakaupan, jota hänen veljensä oli hoitanut.

Minna Canthin Kuopion kodista, Kanttilasta, kehittyi aikaa myöten kirjallinen ja aatteellinen keskus, Minnan Salonki. Kanttilassa vierailivat ajan merkittävimmät kulttuurivaikuttajat. Siellä keskusteltiin sekä kirjoitettiin. Canthia kiinnostivat sekä uskonnolliset kuin yhteiskunnalliset aatevirtaukset: työnväenaate, naiskysymys, raittius- ja rauhanaate, kieli- ja kansallisuuspolitiikka, darwinismi, spiritismi, lääketiede, sielutiede, sekä kirjallisuuden uudet virtaukset, mutta ennen kaikkea ihminen näiden aatteiden keskellä.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys"


perjantai 6. tammikuuta 2017

Satu Rämö - Islantilainen voittaa aina, elämää hurmaavien harhojen maassa

Vuonna 2003 nuori talouden opiskelija Satu Rämö lähti vaihtoon islantiin. Kokemus muutti hänen elämänsä. Pienestä saarivaltiosta tuli Rämön uusi koti. Hän opiskeli kielen, löysi itselleen puolison ja perusti perheen. Ja kun utelias suomalaisnainen on päättänyt sopeutua, sitä ei estä mikään.

Rämö kertoo hauskasti seikkailustaan perin juurin kummallisessa saarivaltakunnassa, jossa kaikki 300 000 kansalaista tuntuvat olevan toisilleen sukua. Joulua vietetään sotilaallisen tarkan kaavan mukaan, presidenttiä sinutellaan ja peikkoihin uskotaan ihan varmuuden vuoksi.

"Kerran olin Björkin kansa yhtä aikaa Reykjavikissa uimassa. Pesimme kumpiakin hiuksiamme Sundhöllin uimahallin arkisessa suihkutilassa. Shampoo vaahtosi ja kuuma vesi tuntui iholla lähes polttavalta. Ääni pääni sisällä huusi 'Älä tuijota! Älä tuijota!.'"



Islantilainen voittaa aina on ihastuttava kirja! Kirja on hieno muistutus siitä, että elämä voi muuttua hetkessä, jos sille antaa vain tilaisuuden. 

Satu Rämö kirjoittaa hauskasti ja eloisasti. Hän kertoo kirjassaan niin arkipäiväisistä kommelluksista, kuin islantia kohdanneesta talouskriisistä. Rämö kertoo minkälaista on elää maahanmuuttajana toisessa pohjoismaalaisessa maassa, joka on kuitenkin niin erilainen!

Jos et aiemmin ollut kiinnostunut Islannista, niin tämän kirjan jälkeen todellakin olet. Islannin luontoa kuvailaan todella ihanasti, itse ainakin mietin lähes tulkoon koko ajan että "tuonne haluan!"

"Pyyhin hihallani höyryä autonikkunasta. Katselin maisemia ja mietin anopin kertomia menninkäistarinoita. Ikkunasta näkyi tummanharmaa laavapelto. Ulkona satoi niin lujasti, että harmaa laavakenttä sekottui taivaan harmaisiin värisävyihin. Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella."

Viime aikoina on mielestäni tullut erityisen paljon kirjoja, joissa joko suomeen muuttaneet ulkomaalaiset kertovat kokemuksistaan asua suomessa tai kuten Rämön kirjassa suomalaiset kertovat kokemuksistaan ulkomailla. Itse ainakin henkilökohtaisesti tykkään lukea tälläisiä kirjoja. Niistä saa uuden kuvat omiin kulttuurillisiin tapoihimme, ja samalla oppii paljon enemmän toisesta maasta ja kulttuurista.

Ennen kaikkea Rämön kirja mielestäni kuvastaa sitä, että ihminen sopeutuu ihan mihin tahansa. Kodin voi luoda oikeastaan minne vain, kunhan siellä on ihmisiä joista välittää, vaikka tavat ja kulttuuri olisikin hieman erilaista ja kaikkia tapoja ei oikein ymmärtäisi. Omia tapojaan ja omaa kulttuuriaan tuo aina mukanaan

"Reykjavikin keskustassa on kotioveltani mitattuna alle kilometrin säteellä neljä kirjakauppaa. Ne ovat auki iltakymmeneen viikon jokaisena päivänä. 
Kun sielu on ravittu kirjakaupassa, voi poiketa herkuttelemaan jäätelökioskilla. Ne ovat auki jopa yhteentoista. Olen näistä faktoista tavattoman onnellinen."