Maria Veitola - Veitola

Tämän kirjan taisin lukaista kesäloman aikana.. tai juhannuksen aikana, nyt muisti hieman pätkii (syytän hellettä), mutta kesäkuussa siis kuitenkin.

Eli kyseessä on suuren Maria Veitolan teos Veitola.

Heti kun näin kirjan hyllyssä tiesin, että haluan lukea sen. Olen lukenut vuosina kivi ja käpy Veitolan kolumneja Trendistä, ja ne olivat (lähes) aina mielestäni lehden parhaimmistoa. Muistan joku kerta pettyneeni kovasti, kun en saanutkaan mitään syvempää ajateltavaa irti artikkelista, mutta sellaista se välillä on.

En niinkään ole sen koommin Veitolan uraa seurannut, sieltä täältä lukenut hänen kirjoittamiaan artikkeleitä, olen muutamia jaksoja katsonut Yökylää ja muutaman jakso Veitola, Enbuske, Salmista. Hän on mielestäni hyvä toimittaja ja mielenkiintoinen persoona.

Jos olen pitänyt Marian aiemmista kolumneista, niin kenellekkään ei todennäköisesti tule yllätyksenä, että pidin myös hänen kirjastaan?
Kirja koostuu Marian aiemmin kirjoittamista teksteistä, joita hän itse kommentoi, sekä ihan kirjaa vartavasten kirjoitettuja juttuja. Kertoo, miten ne sitoutuvat hänen elämäänsä, missä elämäntilanteessa hän ollut, tai mitä hän on ajatellut ehkä kyseistä lehtijuttua kirjoittaessaan. Ei ehkä se perinteisin elämänkerta, jota ehkä odotin, mutta onko se yllätys, jos kerta ihminenkään ei ole täysin perinteinen.

Pidin kirjan värimaailmasta, ja siitä miten teksti hyppi kirjassa paikoittain. Kirja on jaettu 7 osa-alueeseen:
1. Lapsuus, nuoruus, parikymppisyys,
2. Äitys,
3. Työ, opiskelu, terveys ja työn suhde terveyteen,
4. Ihastukset ja parisuhteet,
5. Tyyli ja ulkonäkö
6. Ystävistä
7. Bossladyn rooli ja pohdinnat työstä ja tasa-arvosta

Kirja sai ainakin minut ajattelemaan omaa elämääni, ja miten sen elämän ylipäätänsä haluan elää. Se on Marian omaelämäkerran lisäksi katsaus yhteiskuntaan ja miten se on muuttunut, ja miten sen pitäisi vielä muuttua. Itse huomasin ainakin pohtivani lukiessani asioita, joita ei välttämättä tule ajateltua "mitä söisi seuraavaksi" ja "onkohan bussikortissa arvoa" kaltaisten ajatusten välillä (kyllä päässäni liikkuu enemmänkin yleensä... Ei tosin ehkä näin helteellä, mutta yleensä).

NOTE: Jos joku ei jo huomannut, niin kirjoitin tämän postauksen juuri silloin pahimpien helteiden aikaan..

Mia Kankimäki - Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Minulla ei ollut oikein mitään tietoa tästä kirjasta ennen kuin lähdin sitä lukemaan. Paitsi, että sitä oli useassa blogissa jo kehuttu.
Kirjassa Mia Kankimäki hyppää pois oravanpyörästä ja tylsästä elämästään ja lähtee Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista Sei Shonagonia.
Kirja on siis omaelämänkerrallinen tutkielma, jonkinlainen matkakertomus, jossa Kankimäki kuvaa sekä omia kokemuksiaan ja seikkailujaan Japanissa, pohtii elämäänsä, ja vertaa omaa elämäänsä Sei Shonagonin elämään, sekä myös kertoo löydöistään ja tutkimuksistaan. Kankimäki käy kuin keskustelua Sein kanssa.

"Mutta Sei, ei luovuteta vielä, sillä minulla on tunne. Uskon, että me, sinä ja minä, olemme yllättävän samankaltaisia. Uskon, että meillä olisi paljon puhuttavaa. Minusta tuntuu, että ymmärrän sinua, ja että sinäkin ehkä ymmärtäisit minua, jos voisit minuun tutustua."

Pieni info siitä, kuka tämä mystinen japanilainen hovinainen oli: Sei Shonagon tunnetaan teoksestaan Tyynynaluskirja, jossa hän kuvaa aikansa hovielämää, aikakauttansa, omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, sekä listaa asioita. Listat ovatkin varmaan tunnetuin osa hänen teoksestaan

Kirja oli erikoinen, mieleeni tuli välttämättä Bea Uusman kirja Naparetki - minun rakkaustarina, jossa keski-ikäinen nainen tekee matkan tutkiessaan joskus aiemmin eläneiden ihmisten tarinaa (Lue blogipostaus kirjasta täältä). Uusman kirjaan verrattuna tässä alku oli hieman pitkäveteinen, johtuen varmaan siitä, että Kankimäki kirjoittaa kovin runollista ja pohdiskelevaa tekstiä, jota en yhtään odottanut. Kun vihdoin pääsin kirjan rytmiin, veti se minut sitten kokonaan mukaansa.

Luulen, että Kankimäki toi kirjassaan hienosti esille Sei Shonagonin hengen. Teksti on kaunista, ja seesteistä. Shonagonin (joka ilmeisesti listasi asioita kirjoituksissaan), tapaan myös Kankimäki rupesi myös kirjassa listaamaan, ja kertomaan niiden kautta myös tarinaa.

"Asioita Lontoossa:
Miniatyyrimaiset talot. Marmoripylväiset julkisivut, niiden ruskeatiiliset, ankeat taustapuolet. Kaupan kassat, jotka sanovat darling. Art Deco - metroasemat..."


Kirja herätti minussa mielenkiinnon tutustua tuon kauan sitten eläneen Japanilaisen hovinaisen kirjoituksiin enemmänkin. Tein pikaisen Helmet- haun ja totesinkin että en taida suomennettua versiota saada hetken aikaan, siinä on nimittäin yli 200 varausta, ja vain yksi kirja saatavilla. Pitääpä  tarkistaa saatavuus Eepoksesta (tässä on tämä hyvä puoli, että kulkee kahden eri kunnan väliä!), tai sitten lukea vain englannin kielinen käännös (jossa, muuten ei ole yhtään varausta).

Kirja saa minulta 3,5 tähteä

Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus, ja muita sinkkuelämän iloja

Ah, aivan ihana Henriikka Rönkkönen! Hänen kirjojaan on aina niin hauska lukea. Nauroin tätäkin lukiessa aivan hullun lailla. Rönkkösen aiemman teoksen Mielikuvituspoikaystävän luin vuonna 2016, ja se päivityksen löydät täältä.

"Päätin, etten kerro asiasta koskaan kenellekkään, paitsi mitä nyt kirjaan vähän kirjoitan. Onneksi kaikilla tarinoilla on opetus. Nyt tiedän, miksi anaalileluissa on tappi". 

Bikinirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkkuelämän kiperiin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan kipeitäkin aiheita: miksi olen aina yksin? Mitä tapahtuu, jos viivyn vessassa liian kauan treffeillä ollessa? Mitä yhteistä on Netflix sarjan aloittamisella  ja deittailulla?

Rönkkönen kertoo kirjassaan mm. käsitteestä "määmatka", joka siis  on vähän niin kuin häämatka, mutta tehdään sinkkuna ja yksin. Eli siis "määmatka". Tällaisena ikisinkkuna onkin ihana lukea näitä Rönkkösen teoksia, ja tuntea hyvää oloa siitä, että on sinkku, eikä huolehtia siitä, että elämää ei voisi elää ilman parisuhdetta. Ollaanhan me sinkutkin ihmisiä, ja voidaan olla täysin tyytyväisiä elämään ilman sitä jotain tyyppiä, joka makaa sohvalla katsomassa lätkää ja vie puolet vaatekaapista (okei, nyt tuli hieman kyynisesti kärjistettyä).  Kirja on ihana muistutus kaikille sinkuille, että "Sinussa ei kuule ole mitään vikaa".
Rönkkönen ottaa kirjassaan kantaa niin siihen, miksi ihastumisesta kannattaa kertoa, seksiongelmista, seitsemän vuoden rajapyykistä ja kaikeen siltä väliltä. Hän puhuu myös niistä asioista, mistä ei välttämättä puhuta: siitä fiiliksestä, kun sinua tahtomattasi paritetaan kaikkien muiden sinkkujen kanssa, jotta et nyt vain vahingossakaan olisi/jäisi yksin.

"Minä kuuntelin koko ajan selkä heihin päin, kuinka he tappelivat minusta - sinkusta, joka ei ollut edes kiinnostunut. Lopulta itkin. Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla."

Kirja on todella viihdyttävää luettavaa, koomista luettavaa sinkkuelämän totuuksista. Pidän sitä pirteänä muistutuksena siitä, että elämä on koomista ja hyvää, vaikka välillä ottaakin pattiin.

Tämä kirja saa ehdottomasti 5/5 tähteä

Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.

"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.

Bea Uusma - Naparetki, minun rakkaustarinani

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. 

Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. 

Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?

Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.

Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.

"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".

Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.

En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.

"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."

Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.

Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.

"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."

Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.

Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.

"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.



#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!

Sabine Kuegler - Viidakkolapsi

Olen kai ollut viime aikoina jollain tapaa kiireinen, sillä luin tämän kirjan jo viikkoja sitten ja nyt vasta sain kirjoitettua tämän pätkän. Minun piti jo viime viikolla ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta jotenkin se ei vain onnistunut.. noh sellasta se elämä on.

Saksalainen Sabine Kuegler saapuu viisivuotiaana Länsi-Papuaan Indonesiaan. Hän asettuu asumaan perheensä kanssa aarniometsään vastikään löydetyn fayu-heimon pariin, joka on jäänyt kulttuuriltaan kivikautiselle tasolle. Heimosta tulee Sabinelle kuin toinen perhe, viidakosta hänen elämänsä rakkaus. Sabine lähtee 17-vuotiaana Sveitsiin opiskelemaan ja kokee vaikean kulttuurishokin. "Vasta täällä minä opin pelkäämään"

"Olen onneton, koen usein olevani täysin eksyksissä, kuin henki joka ei löydä rauhaa. Elän kulkurin elämää, muutan paikasta toiseen ja toivon joka kerta löytäväni uudesta paikasta onneni ja sen rauhan, jota niin kovasti kaipaan. Petyn kuitenkin yhä uudelleen."

Sabine Kueglerin omaelämänkerrallinen teos Viidakkolapsi on kiehtova nuoren tytön kasvutarina aikuiseksi ei niin normaalissa-kasvuympäristössä.
Pidin kirjasta todella paljon, pidän muutenkin elämänkerroista ja ihmisten kokemuksista lukemisesta. Tämä kirja ei todellakaan ollut normaali nuoren tytön kasvutarina, vaan se oli niin paljon muutakin. Oli kiehtovaa lukea minkälaisia kokemuksia nuori ihminen kokee asuessaan jossain niin eristyksissä länsimaisesta sivistyksestä, miten hän kokee sen, minkälaista elämä siellä on. Minkälaista kasvaminen siellä on.

Sabinen tarina on kiehtova, hän on kuin aikamatkaaja jollain tapaa palatessaan Saksaan seitsemäntoistavuotiaana.  Mielestäni tämän kaltaisia tarinoita on hyvä kertoa ja jakaa, miten muuten voisimme oppia ja ymmärtää minkälaista toisenlainen elämä voisi olla.

Kirja on myös hyvä muistutus ihmisen ja luonnon alkukantaisesta yhteydestä. Me länsimaisessa yhteiskunnassa olemme ehkä liiaksikin unohtanut sen miten luonnon kanssa elää symbioosissa, miten kunnioittaa ja ottaa tarvitsemansa luonnosta liialti sitä tuhoamatta.

"Havittelemme ylellisyyttä päästäksemme eroon arjen yksitoikkoisuudesta. Syöksemme itsemme velkoihin ostaaksemme entistä hienomman auton, suuremman talon tai merkkivaatteita, joita olemme nähneet lehdissä tai näyteikkunoissa. Lopulta meillä on se uusi auto, ehkä vähän rahaa tilillä, mutta olemme siitä huolimatta tyytymättömiä, ja aloitamme uudelleen alusta. Noidankehä, josta minäkään en löydä enää ulos."

Sabinen kirja ei ole tuomitseva nyky-yhteiskuntaa kohtaan, ja hän myöntääkin että meillä on paljon elämää helpottavia asioita täällä, mutta hän myös puhuu kuinka hän kaipaa takaisin viidakkoon ja kuinka hänen elämänsä oli yksinkertaisempaa ja helpompaa siellä.
Kaikki me kaipaamme joskus yksinkertaisempaa ja helpompaa elämää. Viime aikoina lehtiin on tullut juttuja ihmisitä, jotka hyppäävät ulos oravanpyörästä; hyväpalkkaisesta työstä, myyvät omaisuutensa, hienon autonsa, luopuvat asunnostaan, jotka ennen määärittelivät heidän olemassaolonsa, ja ottavat repun selkäänsä ja lähtevä maailmalle.

Sabinen tarina eroaa tästä. Hän lähtee yksinkertaisesta viidakkoelämästään ja astuu oravanpyörään. Hän kuitenkin oppii, että se ei määrittele häntä.

"Kamppailen edelleenkin, mutta minulla on nyt taas rohkeutta ja voimaa, olen rakentanut uuden elämän ja oppinut, että onni tulee sisältä, ei ulkopuolelta."

Hyeonseo Lee - Seitsemän nimen tyttö

Olen lukenut jo useamman "pako Pohjois-Koreasta"-kirjan, ja ne ovat aina olleet yhtä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä, että myös koskettavia.

Seitsemän nimen tytön näin muistaakseni jossain lehtijutussa tai nettijutussa, en enää muista missä, mutta olen ollut kirjaston jonotuslistalla ollut jo monta monta monta kuukautta, ja kun vihdoin ja viimein sain kirjan olin hyvin innoissani!

Hyeonseo Lee varttuu hyvän perheen tyttärenä Pohjois-Koreassa. Hän uskoo, että hänen kotimaansa on paras paikka elää, mutta alkaa kasvaessaa epäillä virallista totuutta. Miten on mahdollista, että maailman parhaassa maassa perheitä kuolee kadulle nälkään ja ihmisiä teloitetaan julkisesti?
Hyeonseo päättää ennen täysi-ikäistymistään käydä salaa tapaamassa Kiinassa asuvia sukulaisiaan ja jää maahan.
Tästä alkaa hurja selviytymistarina. Kiina palauttaa kiinni saamansa loikkart Pohjois-Korean pahamaineisen tiedustelupalvelun käsiin, joten Hyeonseo ei ole turvassa. Häntä kalvaa myös huoli kotimaahan jääneistä sukulaisista.
Hyronseon tarina on raju kuvaus elämästä eräässä maailman pahamaineisimmista yhteiskunnista ja koskettava kertomus rohkeudesta ja päättäväisyydestä.

"Nimeni on Hyeonseo Lee. 
  Se ei ole nimi, jonka sain syntyessäni, eikä mikään niistä nimistä, jotka minun on eri ajankohtina olosuhteiden pakosta ollut otettava. Tämän nimen annoin itse itselleni päästyäni vapauteen. Hyeon tarkoittaa auringonpaistetta. Seo tarkoittaa onnekkuutta. Valitsin tämän nimen, jotta voisin elää elämäni valossa ja lämmössä eikä minun tarvitsisi palata varjoihin."

Kirja oli siitä erilainen, että muut Pohjois-Korean loikkareiden kertomuksissa henkilöt ovat olleet alempaa yhteiskuntaa, kun taas tässä kirjassa Hyeonseon perhe taas kuuluu hieman parempaan yhteiskuntaluokkaan.
Oli mielenkiintoista verrata miten Hyeonseo kertoo aikaisemmasta perhe-elämästään, ja mitä olin aikaisemmin lukenut loikkareiden kertomuksista. Hyeonseon perheessä oli ruokaa eri tavalla, kuin hänen ystävillään. Nälänhätä ei koskettanut samalla tavalla Hyeonseon perhettä, kuin monen muun Pohjois-Korealaisen, mutta hän ei siltikiään pystynyt pakenemaan siltä, vaan näki sitä siltikin kaduilla ja yhteiskunnassa, ja se jätti jälkensä häneen. Herätti hänessä ihmetystä, ja kyseenalaistamista.

"Ihmisiä kuoli kaduille. Nälkä ja tarve pakottivat kuitenkin muuttamaan ajattelutapaa radikaalista. Näin sen omin silmin Hamhungissa. Asukkaat unohtivat pienestä lähtien omaksumansa ideologian ja palasivat siihen, mitä ihmiset ovat harjoittaneet tuhansien vuosien ajan - kaupankäyntiin."

Kirjassa esitellään uskomattoman fiksu ja peloton nainen, joka on selvinnyt monista vaikeuksista, mutta siltikin samalla löytänyt oman itsensä ja tutustuu maailmaan, jonka olemassaolosta hän ei ole koskaan tiennytkään.

Aina kun lukee kirjoja Pohjois-Koreasta tai muista valtioista, joissa vallitsee diktatuuri, ja jossa ihmiset elävät jatkuvan pelon ja puutteen vallassa, sitä rupeaa vain ihmettelemään, että miten vielä tänä päivänä voi tapahtua tuollaista. Olemme hyvinvointivaltoissa ehkä hieman jo turtuneita kuulemaan kauheuksista uutisista, että se ei välttämättä edes hetkauta meitä enää, On hyvä, että ihmiset, jotka pakenevat kauhuista kertovat tarinansa, välittävät tietoa eteenpäin meidän kaltaisille ihmisille, jotka emme sitä tunne.

Hyeonseo Lee puhui julkisesti TED-konferenssissa helmikuussa 2013. Hänen puheensa voi kuunnella täältä.

Aikaisemmat lukemani kirjat Pohjois-Koreasta ovat olleet: Blaine Hardenin: Leiri 14 ja Ensum Kimin: Pohjois-Korea, Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Suosittelen suuresti molempia

Françoise Gilot, Carlton Lake - Elämä Picasson rinnalla

Tämä teos on hyvin ainutlaatuinen ja intiimi muotokuva, joka Picassosta on varmaan koskaan julkaistu. Françoise oli 21-vuotias, kun hänen ja Picasson joka oli häntä 40-vuotta vanhempi, tiet kohtasivat miehitetyssä Pariisissa. Seuraavien lähes kymmenen vuoden ajan Françoise jakoi elämänsa Picasson kanssa, ja jopa synnytti tälle kaksi lasta. Se oli elämää, jota Picasson nerous sekä valaisi että varjosti.  Kirja on siis Françoise Gilotin elämänkerta teos ajasta, jolloin hän eli ja rakasti Pablo Picassoa.

Teos on mielenkiintoinen monelta eri kannalta. En ole koskaan lukenut Picassosta oikein mitään, tiedän hänen taiteensa, ja tiedän minkälainen vaikutus Picassolla on ollut taidehistoriaan, mutta ihmisenä hän on aina ollut suuri mysteeri. Nyt ymmärrän miksi.
Kirjassa Francoise kuvaa taitelijan, jonka elämään ei mahdu oikein muuta kuin taide. Kaikki pitää tapahtua taiteilijan mielitekojen ja tunteiden mukaan. Françoise kuvaa Picassoa, joka tuntuu olevan samaanaikaan sekä narsisti, että psykopaatti ja sovinisti.  Naiset ovat hänelle vain hyödyke. Ei mikään ihmekään siis, että kukaan ei puhu Picassosta ihmisenä kovinkaan paljoa.

"Hän ei ilmeisesti ei sietänyt ajatusta, että hänen elämäänsä kuuluneet jäisivät elämään hänen jälkeensä. Muistin hänen sanoneen yhteiselämämme alussa: «Aina vaimoa vaihtaessani minun pitäisi polttaa edellinen. Sillä tavalla pääsisin heistä eroon, eivätkä he pääsisi sotkemaan elämääni. Ja kukaties saisin siten nuoruutenikin takaisin. Tapat naisen ja pyyhit siten pois hänen edustamansa menneisyyden.»"

Kirjassa on ihailtavan yksityiskohtaisesti kerrottu keskusteluista ja teoista, ja muista sen ajan taiteilijoista. Yksityiskohdat ovat vuosienkin takaa kerrottu hyvin elävästi. Kirjassa kerrottiin myös todella paljon Picasson taiteesta, hänen luomisprosessistaan. Oli kiehtovaa lukea näitä faktoja ja taidehistoriaa.

En myöskään aiemmin ollut tutustunut Françoise Gilottiin. Pienen tutkimuksen jälkeen hän paljastui varsin mielenkiintoiseksi ihmiseksi. Françoise on ranskalainen taidemaalari ja menestyskirjailija, hän oli Picasson rakastettu ja muusa vuodesta 1944 aina vuoteen 1953 asti. Sen jälkeen hän on luonut omaa uraansa hyvinkin kunnioitettavasti. Vuonna 1973 hän sai nimityksen tiedejulkaisu Virginia Woolf Quarterlyn taiteelliseksi johtajaksi ja vuonna 1976 hänestä tuli Etelä-Kalifornian yliopiston taiteiden osaston johtokunnan jäsen.
Myöhemmin Françoise meni naimisiin rokotuksen uranuurtajan Jonas Salkin kanssa, ja oli hänen kanssaan naimisissa aina vuoteen 1995 asti, kunnes Salk kuoli.
Vielä vuonna 2012 Françoise piti taidenäyttelyn New Yorkissa.

Françoise Gilotin maalaus "Young owl with Blue Background" (1964)

Kirjaa lukiessa ei voi kuin vain sääliä Françoisea ja miettiä: miten fiksu ja kaunis ja lahjakas nainen voi antaa noin vain ison osan elämästään miehelle, joka kohtelee häntä kuin roskaa. Joka olettaa, että nainen on olemassa vain häntä varten, ja joka tekee jokaikisen asian vain koska hän niin sanoo.

"Päätin, että keramiikkatöiden kuvaaminen ei ollun niin tärkeä asia, että se olisi voinut estää minut lähtemästä Pariisiin - edes yhdeksi päiväksi - nähdäkseni vielä kerran isoäitini. Tiesin, että jos olisin soittanut Pablolle, hän olisi kieltänyt minua lähtemästä, koska ainoa asia, joka hjänelle todella jotakin merkitsi ol hänen työnsä." 

Kirja inspiroi lukemaan taidehistoriaa, ja tutustumaan tarkemmin Picasson ja hänen aikalaistensa töihin. Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)"

Johanna Sinisalo - Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille

Johanna Sinisalo on kokenut ja aktiivinen vuoristovaeltaja ja pitkän matkan patikoija. Tämä kyseinen teos sisältää yhden pienoisromaanin ja puolen tusinaa muuta lyhytproosa-tekstiä, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella syntyneet patikkaretkien innoittamina. Kirjasta löytyy myös kokemusperäisiä neuvoja ja tietoja niille, jotka haluavat jonakin päivänö lähteä omille poluilleen.

"Kaihoamme ja kaipaamme koko ajan jotakin muuta, jotakin uutta, jotakin ennen kokematonta. Ja siksi olemmekin niin helppoja saaliita viihteelle ja huvituksille: maailma tulee television ja elokuvan kautta kehnoina jäljitelminä luoksemme, koska emme kulje sen halki"

Luin kirjan lukuhaasteen osioon: Vihervuosi 2016-sloganiin: "Minun maisemani - Maalla ja kaupungissa" - sopiva kirja. Minulla oli aluksi suuria vaikeuksia keksiä juuri tähän kohtaan sopivaa kirjaa, mutta sitten erään ystävän suosittelemana seikkailin Helmetin sivuilla ja löysin sieltä sivuston, jossa suositellaan lukuhaasteen eri osioihin kirjoja. Pienen selailun jälkeen iskin silmäni tähän ja pian se oli jo varauslistallani.

Johanna Sinisalon teoksista olen aiemmin lukenut kuuluisan Ennen päivänlaskua ei voi-teoksen, ja muistan vain kuinka en ymmärtänyt siitä oikein mitään. Tosin taisin silloin olla ylä-asteella. Olin kuitenkin  sen takia hieman varautunut aloittaessani tätä kirjaa.

Heti kirjan ensimmäisillä sivuilla huomasin, että pelkoni olivat olleet aivan turhia. Kirja on hyvin mukaansatempaava. Itse olen suuri vaellusblogien ystävä, ja tämä oli omalla tavallaan hyvin samantyylinen. Kirjassa on sekä fiktiivistä tarinankerrontaa, ja myös Sinisalon omia matkakertomuksia.

"Kylästä toiseen patikointi on silti hyvin hasuska ja palkitseva tapa matkustaa ja tutustua maahan kirjamellisesti ruohonjuuritasolla"

Kirjassa kerrotaan viidestä erinlaisesta vaellusympäristöstä. Jokaisesta kerrotaan ensin faktatietoja, minkälaista siellä on vaeltaa, miten siellä toimitaan jne. Sitten tulee joko fiktiivinen kertomus, joka liittyy alueeseen tai Sinisalon oma matkakertomusta, tai molempia. Kirjassa on kuvailtu Brittein saarta, Alppeja, Appalakkeja, down Under, sekä muita kiinnostavia euroopan kohteita.
Kirjan lopussa on myös kerrottu käytännön neuvoja: ruokahuollosta, omien taitojen testauksesta, matkojen suunnittelusta.

Itse koin kirjan viihdyttäväksi tietokirjaksi. Sain todella paljon hyvää tietoa, neuvoja ja ohjeita, mutta samalla Sinisalon kertomukset olivat todella kiehtovia ja viihdyttäviä. En muista, että olisin aikaisemmin törmännyt samankaltaiseen teokseen. Jo aika pian alun jälkeen huomasin kirjoittavani muistikirjaani ylös eri polkujen nimiä ja sivustoja, joita Sinisalo mainitsee kirjassa. Kirja inspiroi ottamaan askeleen eteenpäin ja haastamaan itseään. Itse koin erityisen hienoksi, että kirjassa kuvataan sitä, miten kuka tahansa kunnosta tai iästä riippumatta voi aloittaa harrastuksen, kumhan muistaa omat rajoitukset ja ottaa ne realistisesti huomioon.

On ihme, jos tämän kirjan saa luettua, ilman että vaelluskärpänen onnistuu puremaan ja pahasti. Itse koin kaikkein mielenkiintoisemmaksi kuvaukset Brittein saarten vaellusreiteistä. Varmaan rupean heti tutkimaan enemmän kyseisiä reittejä ja polkuja tämän postauksen kirjoitettuani. Ainahan sitä voi suunnitella vaikka toteutuksesta ei vielä olisikaan tietoa.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille vaellusharrastuksesta kiinnostuneille. Vaellusharrastustakin voi harrastaa niin monella erinlaisella tapaa, ja Sinisalo tuo hienosti tässä kirjassa noita tapoja esille. Ja samoin sen, että vaelluksessa pääpointti ei ole kilometrien määrä, tai kuinka nopeasti kävelee tietyn reitin. Se on itsensä ylittäminen, ja maailman löytäminen uudella tapaa.

Waris Dirie - Cathleen Miller: Aavikon kukka

Aavikon kukka on Waris Dirien omaelämänkerta, hän kertoo tarinansa kuinka päätyy Somalian aavikolta paimentolaisperheestä huippumalliksi ja lopulta YK:n erikoislähettilääksi. Tarina on samaan aikaan uskomaton, että koskettava.

Ennen kirjaa olin nähnyt useaan otteeseen samannimisen elokuvan, joka perustuu samaan tarinaan. Kirja kertoo uskomattoman vahvan naisen uskomattoman tarinan, kuinka hän pakenee järjestettä avioliittoa, seikkailee kohti suurta kaupunkia, jossa ei ole koskaan ennen käynyt, kuinka hän muuttaa lontooseen ja päättää jäädä sinne ja alottaa kaiken alusta. Kuinka rohkeasti hän muuttaa uuteen maailmaan, ilman että osaa kieltä, ilman että osaa lukea tai kirjoittaa.

Tässä kirjassa enemmänkin tarina oli pääosassa, ei niinkään teksi. Teos oli helposti luettavissa, sanojen kanssa ei niinkään leikitelty vaan asiat kerrottiin niinkuin ne olivat. Eikä mikään ihme, kirjahan on omaelämänkerta, eikä niinkään kaunokirjallinen teos.

"Kuten aina suuressa perheessä, meilläkin jokainen omaksui jonkin roolin. Minä olin kapinallinen. Ansaitsin maineen teoilla, jotka minusta olivat aivan järkeenkäyviä ja perusteltuja, mutta vanhemmistani, varsinkin isästä, ne olivat ilkivaltaa."

Kirja kertoo ennen kaikkea tyttöjen ympärileikkauksesta, vanhasta afrikkalaisesta perinteestä, jossa silvotaan tyttöjen sukupuolielimet ja ommellaan jäljelle jääneet osat yhteen, jättäen pieni reikä. Tapa on julma, ja johtuu lähinnä tietämättömyydestä ja taikauskosta. Kirjassaan Waris Dirie kertoo rohkesti omasta ympärileikkauksestaan ja kaikesta mitä se aiheutti fyysisesti, että psyykkisesti. Kirjan tarkoitus onkin lisätä länsimaissa tietoisuutta tästä julmasta afrikkalaisesta perinteestä.

"Afrikkalaisessa kulttuurissa naisia on silvottu yli neljä tuhatta vuotta. Monet uskovat että se on Koraanin käsky, koska käytäntö on vallalla lähes kaikissa muslimimaissa. Niin ei kuitenkaan ole. Koraani tai Raamattu eivät kumpikaan mainitse, että naisten silpominen olisi Jumalan mielen mukaista. Tapaa suosivat ja vaativat miehet, tietämättömät, itsekkäät miehet, jotka haluavat varmistaa omistusoikeutensa naisensa seksuaalisuuteen."

Teos oli koskettava, mutta kuitenkin samaan aikaan hyvin vahva. Täällä länsimaissa meidän on välillä hankala ymmärtää elämää muualla. Minkälaista on kasvaa afrikkalaisessa kulttuurissa, elää vanhojen perinteiden mukaisesti. Ennenkuin Waris Dirie otti asian esille puhumalla Marie Claire-lehden toimittajalle tyttöjen ympärileikkauksesta, ei asiasta ollut puhuttu kuuluvalla äänellä. Waris toi asialle kauan kaivattua julkisuutta, ja levitti tietoisuutta ja kampanjoi ympärileikkausten loppumisen suhteen.

Kirja ja elokuva erosivat toisistaan hieman. Jotenkin tuntui, että elokuvassa tapahtui enemmän. Tottakai käsikirjoitusta oli varmasti dramatisoitu paljon enemmän mitä kirjassa.



Kirjan englanninkielinen versio ilmestyi vuonna 1998 ja elokuva ilmestyi vuonna 2009.
Luin kirjan lukuhaasteen kohtaan Afrikkalaisen kirjoittama kirja.



Tässä vielä elokuvan traileri! Katseluiloa!

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Törmäsin Anna Kortelaisen kirjaan paikallisessa kierrätyskeskuksessa. Olen viime aikoina tehnyt niistä erinomaisia löytöjä, ja tämä on mielestäni yksi niistä. On hyvin todennäköistä, etten muuten olisi koskaan törmännyt kirjaan, ellen sattumalta olisi poiminut sitä kirjahyllystä, ja olen iloinen että tein niin. Jotenkin kirjan kansikuva kiehtoi niin paljon, etten voinut jättää sitä.

"Nainen nojaa keltaiseen silkkityynyyn ja hänen takanaan on talvipuutarhamainen seinämä tummanvihreitä huonekasveja. Naisella on kaunis nimi, Virginie"

Tutkija Anna Kortelainen lähti etsimään "Virginietä" tehdessään väitöskirjaa Albert Edelfeltin japanilaisen kauden pariisilaisista henkilökuvista.Mysteerinen Virginie toimi mallina useassa Edelfeltin teoksessa. Kortelainen lähtee teoksessa etsimään kuka mystinen hahmo oikein oli, minkälainen suhde hänellä oli Edelfeltiin ja mahdollisia yhteisiä lapsia. Kirjassa vilisee myös aikakaudelle ja Edelfeltin maailmalle tyypillisesti muita suomalaisia ja pohjoismaalaisia taiteilijoita ja kuuluisuuksia.

Teos on hieno kattaus 1800-luvun loppupuolen historiaan. Kortelainen kertoo naisen asemasta sekä Suomessa, että Ranskassa kyseiseen aikaan, sekä miten taiteilijat ovat siihen aikaan eläneet. Pääsemme hyvin läheisesti tutustumaan Albert Edelfeltin maailmaan, ja kuinka hän nuorena miehenä oli opiskelemassa taidetta Pariisissa, miten hän eli boheemia elämää ja tuskasteli perinteistä avioliitto-käsitystä vastaan. Tietoa Virginiestä löytyy vähän, sillä Edelfeltin pikkusisto Berta hävitti kirjeet, suojellakseen veljensä mainetta. Kortelainen kuitenkin onnistuu poimimaan sieltä täältä vihjeitä Virginien suhteesta Edelfeltiin; kirjeistä mainintoja vaaleaveriköstä, tulkitsemalla tauluja ja elämänkerroista.

"Niin paljon on kadonnut ja tietoisesti kadotettu. Usein nainen katoaa historiaan nimettömänä, pelkällä isänsä tai miehensä nimellä tai vain etunimellään."

Teos on eräänlainen taidehistorian salapoliisiteos; mitä tälle mysteeriselle mallille tapahtui? Kuka hän todellisuudessa oli? Teos on faktaa, mutta siltikin se imee mukaansa. Halusin yhtä epätoivoisesti kuin kirjailijakin saada tietää kuka tämä Virginie oikein oli. Olen aina ollut historia friikki, ja tämä teos iski minuun. Teoksessa käydään yhden Suomen suurinta taidemaalarin elämää läpi, samalla sivuutetaan monen muunkin tunnetun ja tärkeän hahmon elämää. Vaikka teos onkin historian teos, ja faktaa, se on myös tavallaan salapoliisiromaani, ja jännitämme yhdessä päähenkilön kanssa mitä tulevan pitää.

Deborah Spungen: Nancy

"Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli kihara otsallaan.
Kun se tyttö oli kiltti, hän oli hyvin kiltti.
Ja kun se tyttö oli tuhma, hän oli aivan hirmuinen"

Tästä kirjasta kuulin jo lukiossa. Äidinkielen kirjassa taisi olla pätkä tai lainaus tästä kirjasta, ja lähtien olen miettinyt, että se olisi jossain vaiheessa luettava. Näin 10 vuotta myöhemmin voin vihdoin sanoa, että nyt on luettu.

 Deborah Spungen kertoo tyttärensä Nancyn tarinan. Nancy tuli kuuluisuuteen punkyhtye Sex Pistolsin basistin Sid Vicousin huumehörhöisenä tyttöystävä. Nancyn koettiin julkisuudessa lähinnä epätoivoisena bändärinä ja hulluna huumerhörnä. Surullisenkuuluisaksi Nancy tuli kun hänet murhattiin New Yorkin Chealsea - hotellissa vuonna 1978. Tekijäksi epäiltiin alusta lähtien Nancyn poikaystävää Sex Pistolsin entistä jäsentä Sid Viciousta. Nancy oli hakeutunut kohti kuolemaa jo pidemmän aikaa ja sanonutkin ettei eläisi näkemään 21. syntymäpäiväänsä.

"Minä kuolen hyvin pian. Kuolen ennekuin täytän kaksikymmentäyksi. En enää näe syntympäpäivääni. Minusta ei ikinä tule vanhaa. En halua ikinä rumaksi ja vanhaksi. Ei ole enää mitään. Minä olen elänyt jo kokonaisen elämän. Minä häivyn. Kuuluisana."

 Kirja on Deborahin vastaisku lehdistön kertomille tarinoilleen hänen tyttärestään, ja samalla sympaattinen kertomus siitä, millaista on kasvattaa ongelmalapsi.

Kirjassa Deborah kertoo, että Nancy oli syntymästään lähtien ongelmatapaus, ja jatkaa kertomusta kertomalla heidän perhe-elämästään Nancyn kuolemaan asti. Kirjassa kerrotaan Nancyn  huumeiden käytöstä ja väkivaltaisesta käytöksestä, sekä käsittellään niiden tuomaa tuskaa koko perheelle.  En koskaan kuvitellut kirjan olevan sellainen mitä se oli, ja järkytyin avuttomuudesta mitä Deborah tunsi yrittäessään saada tytärtään hoitoon, sekä lääkäreiden väitöksistä, ja yhteiskunnan kyvyttömyydestä auttaa perhettä.
Kirja on erinomainen kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta, sekä äidin rakkaudesta ja halusta auttaa, sekä riittämättömyyden tunteesta. Kirja kertoo peittelemättömästi millaista on kasvattaa ongelmalapsi, ja kuinka vaikeaa on saada apua, kun lääkärit ja hoitohenkilökunta väittää, että lapsessa ei ole mitään vikaa.

Kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu, ja imi mukaansa heti ensihetkestä alkaen. Tuskan pystyi tuntemaan kirjan alusta lähtien. Olin tämänkin kirjan aloittanut jo aiemmin, joskus juna-matkalla, mutta jättänyt kesken, koska tiesin, että haluan lukea kirjan heti loppuun asti. Luin kirjan yhdeltä istumalta, enkä malttanut keskyttää edes syömisen ajaksi.

Vaikka kirja olikin jokseenkin järkyttävää luettavaa, siltikin suosittelen luettavaksi. Erinomainen muistelmateos.