Hugh Howey - Siirros

Huh! Tästä on aikaa kuin luin Siilo-sarjan ensimmäisen osan  ja pakko myöntää heti alkuun, että sarjan toinen osa Siirros, on huomattavasti edeltäjäänsä parempi.

Siirros sijoittuu Siiloa edeltävälle vuosisadalle ja valaisee maanalaisen maailman alkuhetkiä.

Donald Keene saa vastuulleen salaperäisten, maanalaisten siilojen rakennuttamisen. Kun ilmakehä tuhoutuu, ihmiset ajetaan siiloihin, joissa todellisuus hämärtyy, ja pikku hiljaa karmiva totuus alkaa paljastua.

Luin  kirjan yhdeltä istumalta, se veti minut hetkessä mukaansa. Siirros hyppii ajasta toiseen. Se kertoo Donaldin tarinaa, ja kuinka siilot kehittyivät ja miten niitä hallitaan. Se oli kiehtova, ja varmaan koska kirjan ensimmäiset tapahtumat tapahtuvat lähitulevaisuudessa (20-30 vuoden päästä) oli tämä kirja varmaan mielenkiintoisempi kuin sen edeltäjä.

Kirjassa kerrotaan myös muilta osin tärkein henkilöiden hetkistä. Miten Jimmystä tuli Solo, miksi joissain Siiloissa tapahtui kapinoita ja mitä henkilöille näiden keskuudessa tapahtui. Miten kaikki yksilöllinen ajattelu kitkettiin pois

"Hän tarrui lasiinsa ja tarkasteli sitä hetken ajan. Vai tunsiko hän sittenkin jonkun Camin? Mistä hän tiesi sen nimen? Hänen menneisyydessään oli sumentuneita, tavoittamattomii lipuneita pätkiä. Hän ei esimerkiksi muistanut, miksi hänn kaulassaan oli juomu ja hänen vatsassaan arpi. Kaikilla oli unohduksiin jääneitä asioita, aukkoja menneisyydessä, mutta Missionilla enemmän kuin muilla. Hän ei esimerkiksi muistanut syntymäaikaansa. Häntä riivasi, ettei hän tiennyt, milloin hänellä oli syntymäpäivä. miten ihmeessä sellaisen asian voi unohtaa?"

Siirros on mielestäni mielenkiintoinen kuvaus yhteiskuntamme toiminnasta. Miten jotkut yksilöt tekevät päätökset salassa muilta, ja miten se vaikuttaa muiden ihmisten elämään. Miten ihmisiä manipuloidaan, kontrolloidaan  ja kuinka yksilöllinen ajattelu pyritään kitkemään pois. Kirja on mielestäni kuvaus maailmasta, jossa yksilön kohtalo on ennalta määrätty, sinulla ei ole paljoa valinnanvaraa miten elämäsi elät. Kauhea kuvaus maailmasta, jossa en todellakaan haluaisi koskaan elää.

Donald on kirjan alussa vain sätkynukke. Hän on olennainen osa kyllä siilojen suunnittelussa, mutta hän ei tiedä asioiden todellista laitaa. Pikku hiljaa, hänelle rupeaa selviämään miksi ja ketkä järjestivät kaiken mitä maailmassa tapahtuu. Hänen syylisyytensä ottaa vallan ja pikkuhiljaa hänestä tulee katkera ja vihainen mies.

"Hän halusi huutaa Thurmanille ja kertoa kaikesta pahasta, mitä mies oli tehnyt maailmalle, mutta syvällä sisimmässään Donald tiesi, että vahinko oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin, eikä sitä voinut korjata."

Olin yllättynyt kuinka hienosti Siillon ja Siirroksen tarinat nivoutuivat toisiinsa. Jotenkin kaikki tuntui vain käyvän järkeensä. Todennäköisesti käyn tänään kirjakaupasta hakemassa kirjan kolmannen osan ja luen sen heti. Nyt kun on päässyt vauhtiin niin miksi lopettaa.

P.S Siilon lisäksi Hugh Howey on kirjoittanut toisen dystopisen teoksen nimeltä Hiekka. Postauksen kyseistä teoksesta voit lukea täältä. 

Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.

"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.

Bea Uusma - Naparetki, minun rakkaustarinani

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. 

Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. 

Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?

Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.

Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.

"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".

Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.

En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.

"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."

Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.

Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.

"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."

Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.

Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.

"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."

Terry Pratchett - Valon Tanssi

Aah, taas vaihteeksi Terry Pratchettia!



Valon tanssi, jatkaa aika lailla samasta kohdasta mihin Magian väri jäi. Rincewind tippuu maailman reunalta, mutta ihmeen voimalla pelastuu. Tietenkin
Samaan aikaan Ankh-Morporkin näkymättömässä yliopistossa saavat selville, että maailma tuhoutuu, ellei kahdeksaa mahtavinta loitsua lueta, myös se loitsu, joka asuu Rincewindin päässä.
Kilpikonna Suuri Kaksonen on asettanut itselleen uuden kurssin kohti salaperäistä punaista tähteä, eikä loitsua voida lausua, ellei Rincewind ole ajoissa oikeassa paikassa.

Maailma loppuu, Rincewindin tulee se pelastaa. Aika peruskauraa eiköstä niin? Terry Pratchett on aina hyvinkin samanlainen, seikkailuja seikkailujen perään, ja jotenkin antisankarimme kuitenkin päätyy aina olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tosiaan Rincewind on mielestäni yksi parhaimmista Pratchettin hahmoista, sillä hän vain on niin ihanan kyyninen, ja aina valmis karkuun. Ja siltikin päätyy aina tekemään juuri päinvastoin, kuin mitä aikoi ja pelastaa lopulta päivän. (Olen aika varma, että mainitsin tämän ensimmäisessä Pratchett postauksessakin.. mutta mitäpä tuosta, toisto on välillä ihan hyvästä)

Mukana on taas vaihteleva määrä erinlaisia hahmoja, on peikkoja, kuolema (Tietenkin!), on velhoja, palkkasotureita ja neitoja jotka eivät kaipaa pelastamista. Erilainen sekoitus perus fantasiahahmoja, samoin kun fantasiakliseitä, mikä on juuri Pratchettin tarkoituskin. Otetaan ne kaikki kasaan, sekoitetaan ja heitetään kirjan sivuille ja katsotaan mitä siitä tulee.

Vaikka nyt tuntuukin että paasaan Pratchettin kliseisyydestä, niin on Kiekkomaailman kirjojen lukeminen aina yhtä maagista. Niissä tuntuu olevan pieni osa todellisuudesta, ja niissä on kaikki aina mahdollista. Ne ovat kuin satuja aikuisille, jotka ymmärtävät ne pienet piilotetut kaksimieliset vitsit, jotka menevät lapsilta ohi.. ja niitähän nämä kirjat ovat pullollaan.

Kirjoitan tämän (TAAS.. huoh, nyt pitää tsempata) hyvin hyvin jälkikäteen, joten lainaukset ovat hukassa (yritin tsempata ja ottaa niistä kuvia ja lisätä, mutta puhelimeni, jossa ne kuvat siis olivat, päätti toissapäivänä hajota).

Nyt on kuitenkin jo toinen Pratchett luettu! Tämän vuoden tavoitteeksi voisin ottaa vielä ainakin kaksi Pratchettiä. Seuraavana vuorossa olisi Johan Riitti ja Mort.