torstai 28. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 Parhaat

Vuosi on taas lopuillaan ja mikäs vuosi olikaan! Kaikkea mullistuksia tuli elämään, mutta vuotta on vielä jäljellä, joten ei sitä tiedä mitäs kaikkea muuta tämä vuosi ehtii tuoda vielä tullessaan. 

Tässä nyt on parhaat lukemani kirjat vuodelta 2017 (eivätkä missään parhaus järjestyksessä). Olen aika varma, että näiden vuoden viimeisten päivien aikana en kerkee enää mitään kovinkaan elämää mullistavia kirjoja lukea, joten uskallan nyt jo hyvissä mielin julkaista listan! 


1. Satu Rämön: Islantilainen voittaa aina Luettu 6.1.2017. Tämä vuosi tuli aloitettua Satu Rämön kirjalla, ja jollain tapaa tämä kirja sävyttikin loppuvuotta, sillä tänä vuonna tuli luettua todella monta hyvää elämänkerrallista teosta.

2. Herman Hesse - Siddharta. Luettu 19.2.2017. En muistaakseni saanut tästä kirjasta (mukamas) kovinkaan paljoa irti, mutta olen tämän vuoden aikana löytänyt itseni ajattelemasta kyseistä teosta..  Ilmeisesti kirja vaikuttikin minuun enemmän kuin tajusinkaan. 

3. Robyn Davidson - Tracks. Luettu 21.3.2017. Tämän kirjan halusin pitkään lukea, ja muistan vieläkin kuinka paljon pidin siitä, ja kuinka ihanan inspiroiva kirja oli. 

4. Emma Cline - Tytöt. Luettu 9.4.2017. Ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita luin vuoden 2017 aikana. 

5. Kang Han - Vegetaristi. Luettu 13.4.2017. Todella erilainen kirja verrattuna.. noh melkein kaikkeen mitä olen aiemmin lukenut, mutta siltikin todella hieno teos. 

6. Sophia Amaruso - #Girlboss. Luettu 26.5.2017. Elämänkerrallinen kirja ja samalla kirja, joka kertoo eri alojen naisjohtajista, ja kuinka he ovat päässeet sinne missä ovat nyt, ja miten heistä on tulltu #girlboss

7. Jenny Lawson - Furiously Happy, a funny book about horrible things. Luettu 31.5.2017. Olin Italiassa perheen kanssa kun luin tämän kirjan, ja tämä jos jokin on auttanut minua muuttamaan asennettani itseeni ja kohtaamaan elämää huumorilla. 


8. Minna Rytisalo - Lempi. Luettu 5.11.2017. Yksi parhaimmista kotimaisista kirjoista, jonka olen lukenut. Todella kaunis kirja! 

9. Tess Holliday - The not so subtle art of being a fat girl. Luettu 12.12.2017. Piristävä, voimaannuttava ja inspiroiva kirja ihanan Tess Hollidayn elämästä, ja siitä että olipa minkä näköinen tai kokoinen tahansa niin elämää tulee ja pitää elää juuri niin kuin itse haluaa, eikä saa antaa itsensä estää tekemästä juuri sitä mitä itse haluaa!

10. Åsne Seierstad - Yksi meistä, kertomus norjasta. Luettu joulukuussa. Yritin tästä pitkään kirjoittaa blogipäivitystä, mutta en saanut sitä aikaiseksi, koska kirja oli todella raskas, hyvä, mutta todella raskasta luettavaa Utoyan ampumisista. Hieno kirja, jonka lukemista en kadu hetkeäkään. 





ERIKOISMAININTA: Erikoismaininnan vuonna 2017 luetuista kirjoista saa  Bea Uusman Naparetki, minun rakkaustarinani -teos. Rakastuin tähän kirjaan aivan ehdottomasti! Kirjalla oli hieno tunnelma, ihanat värisävyt ja tarina oli aivan uskomaton! 




Innolla odotetaan nyt vuotta 2018 ja mitä kaikkia ihania kirja-aarteita se tuo tullessaan! Hyvää Uuttavuotta kaikille! 

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Viime hetken lahjaideat

Kirjat, nuo parhaat mahdolliset joululahjat! Jos olet ollu matti myöhänen joululahjojen suhteen (okei, tämä viikko on vielä hyvin aikaa hankkia joululahjat, itsekkin vielä osa hankkimatta) niin kirjat ovat aina helppo ja hyvä lahja, josta saaja todennäköisesti pitää!

Itse olen melkein joka vuosi saanut kirjan joululahjasi, ja se on aina ollut mieluisa.. Tänä vuonna en odota kirjalahjaa, sillä en ole löytänyt teosta jonka ehdottomasti haluaisin, ja jota en olisi jo lukenut.

Mutta tässä on muutamia lahjavinkkejä paljon lukeville ihmisille, joista osasta ainakin voisin itsekkin pitää!


  • Timo Forssin: Gösta Sundqvist,Leevi and the leavings, musiikin ystävälle ja erityisesti Leevi and The leavings bändin fanille!
  • Inspiroiva Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirja Unelmahommissa, voisi olla juuri se mitä työuraansa pohtiva ja elämäänsä tarkasteleva ihminen voisi kaivata. Kirjassa Rämö ja Valtari kertovat miten heidän loikkansa unelmien työhön onnistui. 
  • The Crown sarjan fanille Elisabeth II kertova kirja Kuningatar ja nainen 
  • Kulttuurihistoriasta pitävälle Juha Hurmeen Niemi on loistava valinta. Kirja voitti tämän vuoden Finlandia- palkinnonkin, joten ei varmastikkaan huono teos.
  • Kotimaisen kulttuuri ja muoti-ikonin Lenita Airiston elämänkerta Elämäni ja Isänmaani, voisi sopia äidille, anopille tai mummille, jotka ovat Airiston elämää ja uraa seuranneet usean vuoden. 
  • Viihdettä, salaisuuksia ja seikkailua kaipaava voisi pitää Dan Brownin uudesta Alku-romaanista. Itse ainakin valitsisin tämän kirjan, jos haluaisin antaa jollekkin jotain viihdyttävää luettavaa. 
  • Toinen hyvä kirja itseään etsivälle, sellaiselle joka tykkää pohtia asioita. Unelmakarttakirja sisältää lyhyitä tekstejä, sekä tyhjiä sivuja, joihin voi itse leikkailla ja liimailla kaikenlaista
  • Kjell Westön uusin romaani Rikinkeltainen taivas sopii jokaiselle hyvää kirjallisuutta arvostavalle, lähihistoriasta kiinnostuneille. Oiva lahja Isälle, Äidille, Kummille, Kaimalle, kaikille jotka lukevat paljon ja pitävät kirjallisuudesta ja lukemisesta. 
Tässä on vielä muutama päivä aikaa, ennen kuin lahjat tulee olla ostettuna ja todelliset matti myöhäsethän käyvät vasta aatto aamuna ostamassa lahjat. 

Itse vietän Jouluna aatonaaton ja aaton töissä, ja juhlin joulua sitten vasta joulupäivänä. 
Hyvää ja ihanan suklaan täyteistä joulua kaikille! Syödään itsemme ähkyiksi, rentoudutaan, maataan sohvalla ja sängyssä kirja kädessä ja rentoudutaan rauhassa! 





tiistai 12. joulukuuta 2017

Tess Holliday - The not so subtle art of being a fat girl

Minulla oli pitkään halu lukea jotain.. vähemmän kaameaa kirjallisuutta (kaikki ne holokausti ja murhamysteerit rupesivat pikkuhiljaa käymään hieman raskaiksi) joten valitsinkin ihanan Tess Hollidayn omaelämänkerran. Kirja kertoo myös Hollidayn matkasta Body Positive-liikkeen parissa. En ole aina pitänyt Hollidaysta, mutta kirjan luettuani voin myöntää lukeutuvani hänen fanikseen. 

Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan seuraavanlaisesti:

"Tess Holliday is many things and perfect is not one of them. But she loves her imperfections - after all, they've formed the woman she is today. Tess' number one rule in life is to love yourself - no matter who you are, where you come from, what your faults may be and what dress size you wear. It's discovery that has helped her through everything from a difficult childhood, being abused and bullied about her weight, to fending off social media."



Jokaisen, joka pitää itseään vääränlaisena ulkonäkönsä vuoksi, erityisesti painonsa vuoksi, tulisi mielestäni tutustua paremmin Tess Hollidayhin, tähän kirjaan ja koko Body Positive -liikkeeseen. Itselleni kirja iski todella läheltä. Olenkin aina ollut muita isompi, ja joutunut sen takia eri tavoin kärsimään, lähinnä oman itseni takia. Holliday kirjassaan painottaakin kuinka itsensä kunniottaminen ja rakastaminen onkin lähtökohta kaikkeen. Erilaisuus on ok, ja vain sen takia että muut ovat jotain mieltä, tai yhteiskunta käskee olemaan tietynlainen, ei tarkoita että sinä olisit millään lailla väärä.

"Tess Holliday's Advice for Life #63: Embrace what makes you, you."

Kirjassa Holliday kertoo hyvin koruttomasti lapsuutensa ja elämänsä kurjista puolista. Isästä joka pahoinpiteli välillä fyysisti, mutta lähinnä henkisesti. Äidistä, jota poikaystä ampui, ja joka vammatui sen jälkeen. Koulukiusaamisesta, elämästä raamattuvyöhykkeellä, ja kuinka hän koko ajan kaipasi jotain muuta. Hollidayn elämä onkin hieno esimerkki, miten taustasta huolimatta ihminen tahdonvoimansa ja tuurin kautta voikin saavuttaa elämässään juuri sen mitä haluaa. Kunhan vain luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä. Hollidaystä tulikin 20-vuotiaana yksinhuoltajaäiti, ja hän joutuikin luopumaan sen hetkisestä itsenäisyydestään ja uudesta elämästään Seatlessa, ja palaamaan äitinsä luo. Monen ihmisen tuo elämän mutka olisi lannistanut, ja niin se tekikin hetkellisesti Hollidaylle. Asuttuaan jonkin aikaa äitinsä luona Holliday kokosikin itsensä, keräsi poikansa ja tavaransa ja muutti uudestaan Seatleen ja aloitti alusta. 

Koskaan ei pidä luovuttaa, ei pidä kutsuaan itseään tyhmäksi, vaikka ei sillä hetkellä mahtuisikaan yhteiskunnan asettamiin standardeihin. Maailma on niin paljon muutakin kuin koulua, elämä on niin paljon muutakin, kuin miltä se näyttää, minkä painoinen on, ja tärkeintä onkin muistaa olla oma itsensä, luottaa itseensä, tekemisiinsä ja elämä kantaa kyllä sinne minne on tarkoituskin. Tätä kaikki Holliday sanoo kirjassaan, ja se onkin ihana muistutus tähän talven synkimpään aikaan. 

"Tess Holliday's Advice for life #212: Don't limit yourself because you're scared of looking stupid. It's liberating to just embrace your inner dork."

Kirja antaakin paljon rohkeutta olla oma itsensä. Ehkä sen takia pidänkin siitä niin paljon. On mielenkiintoista päästä kuuluisan roolimallin päähän ja kuulla hänen ajatuksiaan. #effyourbeautystandars onkin Hollidayn (hieman vahingossa) luoma ilmiö, joka haastaa vallalla olevat käsitykset kauneudesta ja muodista. Jos et ole tutustunut ilmiöön, käy katsomassa esimerkiksi Instagramissa tai Facebookissa. 

"Tess Holliday's Advice for Life #336: When you embrace the things that people see as flaws, you rob them of any powers their words have to hurt you."




tiistai 5. joulukuuta 2017

Elly Griffiths - Risteyskohdat

Bongasin tämän kirjan kirjamessuilta. Jollain messupisteellä oli arvostelu kyseisestä kirjasta (tai sen jatko-osasta) ja se herätti mielenkiintoni.

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Norfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö, vai esihistoriallinen löytö?
Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu  saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vainun ansioista. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla - ja Ruthin rooli poliisin neuvonantaja käy todella vaaralliseksi.

Risteyskohdat kirja aloittaa Ruth Galloway- sarjan. Kirja on kevyt trilleri. Sopiva iltapäivä-luettava. Se ei vetänyt mukaansa kovinkaan innokkaasti, mutta oli ihan sopivaa ajankulua. Ajattelin kyllä, että voisin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, ja lukea hänen seuraavankin Gallowayn kirjan.

Ruth Gallowayn hahmo vaikuttaa lähinnä säälittävältä. Hän tuntuu inhoavan itseään monelta eri kannalta, vaikka hänellä ei olisi siihen syytä. Hän tuntuu olevan eksyksissä ja jotenkin kaipaavan huomiota. Ei yhtään perinteisen dekkarin nais-sankari. Ehkä sen takia minun pitäisikin olla innoissani tästä päähenkilöstä, mutta en vain ole.

"Ruth hankaa itseään pyyhkeellä pontevasti ja tuijottaa huuruista peiliä varsinaisesti sitä katsomatta. Hän tietää mitä siellä näkyy, eikä tieto ole sen lohduttavampi kuin vanhempien rukoukset. Olkapäille ulottuva ruskea tukka, siniset silmät, vaalea iho - ja seisoipa hän millä tavalla tahansa vaa'alla, joka nyt on karkotettu siivouskomeroon, hän painaa kahdeksankymmentä kiloa. Hän huokaa (paino ei määrittele minua, läski on vain mielentila) ja puristaa tahnaa hammasharjalle."

Seuraavaa teosta en kyllä suunitellut ostavani, vaan voisin sen lainata kirjastosta. Kirja ei tosiaan iskenyt minuun niin kovasti. Siinä oli todella monia piirteitä, joita hyvässä dekkarissa yleensä on, mutta siitä puuttui se jokin mikä tekisi siitä erinomaisen.


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Jodi Picoult - Yhdeksäntoista minuuttia

Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leikata nurmikon, värjätä hiukset, tai viikata pyykit. Sterlingin pikkukaupungista ajaa Vermontin rajalla yhdeksässätoista minuutissa. Samassa ajassa voi pysäyttää maailman. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii myös kostaa, ja juuri niin 16-vuotias Peter Houghton päätti tehdä. Kukaan Sterlingissä ei tiedä miksi, mutta rajusti purkautuneen väkivallan jälkeen mikään ei ole entisellään.

Tämä kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa: pääteemana toimii koulukiusaaminen ja kouluampuminen. Nuoruuden vaikeudet ja äärimmäiset reaktiot jotka siitä syntyvät pyörivät tässä kirjassa ympyrää kauhistutavalla tavalla. Kirja käsittelee perheiden reaktiota tapahtuman jälkeen, oikeuskäsittelyä ja syytä, miten näin kaameaan tilanteeseen päädyttiin.

Kirja on täysin fiktiota, mutta Jodi Picoult kirjottaa mielestäni hienolla tavalla nuorista, heidän julmuuksista ja siitä, miten vanhemmat eivät vain näe nuorten elämää. Tässä kirjassa Picoult tuo myös esille, sen kuinka nuoret piilottelevat tunteitaan vanhemmilta, miten he eivät hae apua, ja miten väärät päätökset johtavat entistä huonompiin tilanteisiin. 

"Laceyn sisälle ei jäänyt mitään. Hän oli antanut kaiken pojalleen. kaikkein suuri isku oli se, että lapset tuottivat väistämättä pettymyksen, riippumatta siitä, kuinka täydelliseksi heitä kuvittelee. Loppujen lopuksi käy ilmi, että lapset muistuttavat meitä enemmän kuin luulemmekaan - he ovat puutteellisia, läpikotaisin kelvottomia."

Kirjan loppu on mielestäni yllättävä, mutta samalla hieman pakotettu. Kirjailija yrittää lopussa tuoda äärimmäisen yllätyksen, jonka itse koin hieman pakotetuksi. Picoult tuo nuorten hyvinkin äärimmäisiä luonteen piirteitä joihin en itse pystynyt samaistumaan millään lailla (toisaalta en ole enää viisitoistavuotias), ja mietinkin usein, että näiden nuorten ajatusmaailma tuntuu todella kummalliselta. 

Pidin kirjasta, vaikka teema onkin hieman raskas. Se oli mielestäni hienosti kirjoitettu, hypellen henkilöstä toiseen, näyttäen erilaisia näkökulmia tapahtumien kulusta. Kahden äidin, ja kahden nuoren näkökulmia. Kirja myös hyppelee ajallisesti, mikä mielestäni oli hieman häiritsevää. Toisaalta takaumat olivat hyvin oleellisia kirjan kulun suhteen, mutta osan niistä koin siltikin hieman häiritseviksi, ja jotkut hieman turhiksi. 






perjantai 24. marraskuuta 2017

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

Nappasin kirjan mukaani vanhempieni kirjahyllystä viimeksi siellä käydessäni (sori äiti, hukkasin sen, mutta palautan sen heti kun löydän), sillä kaipasin juna-matkalle jotain luettavaa. Ihana kyllä, viimeksi junalla kulkiessani eräs vanhempi rouva tuli kertomaan minulle kuinka ihanaa oli, että joku lukee oikeita kirjojakin vielä. 

Kuolonkolari öisellä tiellä vaikuttaa rutiinijulta, joka ei häiritse Fjällbackan rauhaa eikä Patrikin ja Erican hääsuunnitelmia. Mutta vähitellen muualta maasta alkaa tihkua tietoja oudoista kuolemantapauksista, jotka näyttävät kytkeytyvät Fjällbackan juttuun. 
Oman kaaoksen tuo tullessaan riehakas kuvausryhmä, joka saapuu seudulle tekemään "Fuckin Tatum"-nimistä tv-sarjaa. Kun yksi ohjelman osallistujista kuolee, Patrik ja Erica tietävät olevansa lähes ylivoimaisen haasteen edessä. 

Pahanilmanlintu

Pahanilmanlintu on neljäs Fjällbackan- sarjaan kuuluva kirja, ja mielestäni ehkä huonoin niistä. Kirjan tarina on ihan ok, mutta ei mielestäni yllä muiden kirjojen tasolle. Kirjassa tuntuu olevan juoni hukassa suurimman osan aikaa, ja viimeisillä sivuilla kaikki nitoutuu yhtäkkiä, jopa hieman huomaamattomasti yhteen. 

Fjällbacka- kirjoissa seurataan kirjailija Erica Falckia ja hänen miestään Patrikia, joka on poliisi. Kirjoissa tutustutaan Erican ja Patrikin perhe-elämään, joka usein sekottuu tavalla tai toisella Patrikin poliisityöhön ja tutkimuksiin. Tällä kertaa pariskunnalla on huolehdittavana heidän pieni Maja-tyttärensä, sekä Erican sisko Anna, ja hänen lapsensa. Sekä omat häät, jotka kolkuttelevat nurkan takana. 

Olen tosiaan lukenut kaikki aiemmat Läckbergin Fjällbackan kirjat, useamman jo useampaan otteeseen, ja suosittelen niitä aina kaikille dekkarista pitäville. 

P.S. Päivityksestä tuli nyt kauhen lyhyt osittain sen takia, että en vain löydä kyseistä kirjaa mistään (Ei ilmeisestikkään kannata siivota!), ja muistini on flunssan takia hieman huonomman puoleinen. Ja ihan vain sen takia, että olen mielestäni jo useampaan otteeseen hehkuttanut Läckbergiä, joten mitä sitä itseään turhaan toistamaan. 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 


Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

perjantai 3. marraskuuta 2017

Halloween lukuhaaste

Kirjakissan hostaama Halloweenin lukuhaaste on nyt ohi! Minun oli tarkoitus lukea enemmän ehkä hieman teemaan sopivia kirjoja, mutta laskin nyt murhamysteerit ja dekkarit Halloweenin teeman mukaisesti, koska..noh..murha, kuolema, Halloween... Pitääkö sitä selitellä enempää?

Sain tosiaan vain kaksi kirjaa luettua haasteen aikana:

Mons Kallentoftin - Viides vuodenaika, josta voit lukea pidemmän postauksen täältä

ja

Emelie Scheppin - Ikuisesti merkitty, josta on tulossa parin päivän sisällä tarkempi postaus

Olen vähän pettynyt itseeni, ehdin lainaamaan yhden oikeasti teemaan sopivan kirjan, mutta kaikkien Lokakuun kiireiden takia en kerennyt sitä edes aloittamaan. Toisaalta huomasin haasteenkin myöhässä, melkein kuun puolessavälissä, koska olen niin huono olemaan aktiivinen seuraamaan näitä juttuja! NOTE TO SELF: ole aktiivisempi! 

Olin itseasiassa myös miettinyt, että olisin voinut lukea uudestaan Pikku Vampyyri-kirjoja, sillä ne ovat täysin ihana klasikkoja (ainakin minulle) ja vie minut uudestaan ala-asteelle, jossa opettajamme luki niitä luokalle. Harmittelen nyt, että ne jäivät välistä, tämä olisi ollut loistava tilaisuus uppoutua taas niihin.


Tämä haaste oli kyllä ihan mahtava idea, ja todella ihanan sopiva Lokakuuhun!

tiistai 31. lokakuuta 2017

Ja mitä messuilla sitten tapahtui....

Noh nyt oli taas se ihana aika vuodesta, jolloin Helsingissä oli kirjamessut! Tänä vuonna kävin kahtena päivänä messuilla (toisena vaan pikaisesti), sillä kouluhommat pakottivat jättämään osallistumisen viikonloppuun. Muutenhan olisin jokapäivä rampannut siellä!


Minulla oli hienot suunnitelmat, että mitä kaikkia keskusteluja käyn kuuntelemassa, mutta valitettavasti en ollut ottanut aikaa huomioon, joten lauantai muodostui omalta osaltaan hyvin "pikaiseksi" neljän tunnin käynniksi. Launtain halusin ehdottomasti päästä kuuntelemaan Anni Saastamoisen haastattelua (kirjoitti Debressiopäiväkirjat) ja se taisikin olla ainoa kokonainen haastattelu, jota kerkesin kuuntelemaan. Sinnekkin tuli hieman kiire, kun olin väärässä paikassa (koska olin väärän lavan kirjoittanut itselleni ylös) ja loppujen lopuksi ehdin juuri ja juuri paikalle. Olisin halunnut jäädä paikalle vielä pidemmäksi aikaa ja keskittyä kunnolla keskusteluihin ja haastatteluihin, mutta illalla oli työpaikkani kymmenenvuotisjuhlat, jota en voinut jättää välistä.

Sunnuntaina olinkin sitten vain muutaman tunnin paikalla, osa syy siihen oli lievä päänsärky ja väsymys. Kävin kuuntelemassa Samuel Bjorkin haastattelun ja kiertelin lähinnä divaripuolta. Sunnuntaina mukaan tarttui enää vain yksi kirja.


Kaikenkaikkkiaan messukokemus oli ihan ok, en tiedä miksi mutta itselle jäi tänä vuonna sellainen fiilis että kirjatarjonta oli huonompaa kuin viime vuonna. Voi olla, että osasyy oli myös esillepanossa, sillä jouduin etsimään välillä kirjoja joita halusinkin. Tai sitten olin lukenut ne kirjat, jotka nyt olivat enemmän esillä, ja sen takia jäi vähän tuollainen maku suuhun.

Kaikesta huolimatta mukaan tarttui kuitenkin seitsemän kirjaa ja monta lukuideaa;

Ostetut kirjat: 

Michael Cunningham - Lumikuningatar
Kate Atkinson - Elämä elämältä
Neil Gaiman - The Ocean at the end of the lane
Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat
Elly Griffiths - Risteyskohdat
Katarina Baer - He olivat natseja

Lukuideat (kirjat, joista otin valokuvat ja jotka vaikuttivat kiinnostavilta, mutta jäivät ostamatta):

Marie Amalie - Luvaton Norjalainen
Henrik Holappa - Minä perustin uusnatsijärjestön, Suomen vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat
Martha Schad - Stalinin tytär, Svetlana Allijulevan elämä
David Jonsson - Vatsan viisaus ja suoliston salat, hyvinvointi alkaa ravinnosta
Alex Schulman - Unohda minut
Noah Hawley - Ennen syöksyä
Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa
Ida Suolahti - Yhteiset sotavangit, Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa
Tuomas Hoppu - Sisällissodan Naiskaartit, suomalaiset aseissa 1918
James Rebanks - Elämäni paimenena, kertomus erinlaisesta elämäntavasta
Margaret Atwoodin - Orjattaresi (tämä minun piti ostaa eri pisteestä, mutta unohdin kokonaan)
Christiane F. - Huumeasema Zoo
Diana Webster & Victoria Webster - Niin monta Mount Everestiä 
Yehyda Koren & Eilat Negev - Auschwitzin seitsemän kääpiotä, Dvitzin perheen selviytymistarina
Chimamanda Ngozi Adichie - Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Johanna Holmström - Sielujen saari

Lukuideoita tulikin yllättävän paljon! Pitääpä lisäillä niitä TBR-listaan ja ryhtyä lueskelemaan.

Kaikenkaikkiaan messukokemus oli positiivinen, ja onhan se aina vuoden yksi kohokohta! Sieltä saa niin paljon hyviä lukuideoita ja inspiraatiota, että en kyllä mistään syystä haluaisi jättää sitä väliin. Ensivuotta siis odotellessa! Onneksi luettavaa nyt taas riittää!

Muumien mörkin oli päättänyt tulla kirjamessuille katsastamaan lukutarjontaa! 






keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Mons Kallentoft - Viides vuodesaika

Sitten auto jatkaa matkaansa vieraaseen vuodenaikaan. Siinä vuodenajassa nuorta naista odottaa huone. Armoton huone. Pimeydestä ja valosta tehty huone. Huone ilman tunteita. Huone, jossa kuolemaa ja elämää ei erota toisistaan. Huone, jossa ihminen unohtaa olevansa ihminen. 
Raakaakin raaemmin surmatun naisen murhaa tutkiessaan rikoskonstaapeli Malin Fors äkkää yhtäläisyyksiä aikaisempaa, ratkaisemattomaan kidutusrikokseen. Onko samankaltaisia tapauksia muuallakin, ja kuinka laajasta pahuuden vyyhdestä on kyse?

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä kiehtovasti kirjoitettua kirjaa. Heti ensisivuilta lähtien tuntui kuin jokin näkymätön pahuus leijuisi näkymättömästi tarinassa mukana.
Ehkä mielenkiintoisin osuus on se, että tarina on kirjoitettu ehkä enemmän ajatuksenjuoksun tyylisesti, kuin perinteiseen malliin. Sitä olikin alussa hankala lukea, mutta loppujenlopuksi juuri se tekikin kirjasta niin erikoisen ja kiinnostavan


Malin Fors on entinen alkoholisti ja nerokas poliisi, joka yhdistää kolme raakaa ja julmaa rikosta toisiinsa. Hän syöksyy päätäpahkaa ja pakkomielteisesti rikoksen tutkintaan ja uppoutuu näiden mykkien naisten tarinaan. Hänen on pakko selvittää mitä heille tapahtui, heidän äänennensä kummittelee hänen päässään ja käskevät häntä selvittämään mitä heille tapahtui.
 Malinin oma elämäkin on mylleryksessä, miten yhdistää perhe ja työ, ja pitää itsensä selvänä.

Tutkinta etenee ja pian Malin kollegoineen huomaakin sen olevan täynnä salaliittoja ja salattuja sopimuksia.

"Minä huusin silloin. Sisälläni. Hydra ei koskaan lakkaa liikkumasta, etsimästä uutta lihaa tärveltäväksi, ahmittavaksi, tuhottavaksi. Se ei lopu koskaan. Ja nyt auringon peittämä pilvi, pahuuden paksu musta paisunut ja rikinkatkuinen pilvi. Tänne pahuus ei ulotu. Sillä minua ei ole. Sydämen lyö, mutta ei ole elossa."

Viides vuodenaika on viides Malin Fors-romaani, ja jotenkin hyppäsin suoraan siihen lukematta aikaisempia kirjoja. En tiedä miksi tein niin, kirjan kansi kyllä näytti todella kiinnostavalta, mutta niin näyttää muidenkin Mons Kallentoftin kirjojen kannet. Ne ovat kiinnostavia, ja karmealla tavalla kauniita samanaikaisesti.
Totesinkin kirjan lopulla että pakko lukea aikaisemmat Kallentoftin romaanit, ne olivat niin erilaisia rikosromaaneja kuin mitä aiemmin olin lukenut. Kiehtovia, erilaisia, karmivia ja luihin ja ytimiin meneviä.

"Sitten hän katsoo Malinia, katsoo tätä suoraan silmiin kymmenen sekuntia, näyttää miettivän sanoako sanat, jotka hänellä on huulillaan, olisiko oikea taktiikka sanoa ne, ja Malin näkee epävarmuuden hänen silmissään, kin hän tahtoisi tehdä oikein ystäviensä edessä."

Ei ole mikään yllätys, että Mons Kallentoft on ruotsalainen kirjailija. Kuten olen jo aiemmin todennut, ruotsalaiset kirjoittavat aivan mahtavia dekkareita. Pakko mennä tämän kirjoitettua kirjaston sivuille ja metsästää aiemmat kirjat. Tai yrittää bongata niitä kirjamessuilta viikonloppuna!


lauantai 21. lokakuuta 2017

Helsingin Kirjamessut

Helsingin Kirjamessut lähestyvät nopeaa vauhtia! Kuten moni muukin kirjabloggaaja, myös minä olen katsastellut messujen tarjontaa jo etukäteen ja malttamattomana odotan että pääsisin toteuttamaan suunnitelman. Tämä on toinen kerta, kun blogin kautta saan liput messuille, ja toivon että tällä kertaa saisin hieman enemmän irti kuin viimeksi! Viime vuonna olin kuumeessa ja flunssassa ja vaan zombina kiertelin siellä paikkoja katsastamassa, en edes muihin bloggaajiin viitsinyt tutustua, koska eihän minulta edes ääntä olisi lähtenyt. Mutta tällä kertaa (toivottavasi) olisi hieman erilainen messukokemus tiedossa!

Hieman tälläkin kertaa rajoittaa se, että joudun koulun takia olemaan Seinäjoella perjantaihin asti, ja vasta iltapäivällä pääsen matkaamaan Helsinkiin. Pitää katsella jos silloin kerkeisi vaikka edes piipahtamaan paikan päällä. Lauantai on kuitenkin SE päivä, jolloin ehdottomasti aion heti aamusta suunnata messukeskukseen, toki tätäkin rajoittaa se, että illalla pitää keretä työpaikan juhliin, ja sunnuntaina voi olla kenties heikko olo.
 Olen kuitenkin vakaasti yrittämässä keretä olla messuilla mahdollisimman paljon, ja saada irti kaiken olennaisen. Joten nämä keskustelut bongasin messulehdestä, jotka herättivät heti kiinnostuksen (ja joihin voisin keretä):

PERJANTAI:

19.00-19.45 Tieteen, taiteen, ja uskonnon vapaus
Mikä yhdistää ja erottaa tieteen, taiteen ja uskonnon käsityksiä vapaudesta? Minkälaisia                    vapauden periaatteet ja käytännöt ovat 100-vuotiaassa suomessa? Puheenjohtajana Uskali                  Mäki. Keskustelemassa Ilkka Niiniluoto, Jyri Komulainen ja Esa Kirkkopelto.


LAUANTAI:

11.00-11.30 Salakahvilla Pohjois-Koreassa
Millaista on pohjoiskorealainen arki? Kymmeniä kertoja Pohjois-Koreassa käynyt Markku Toimela kertoo. Kaj Aalto haastattelee.

TAI

11.00-11.30 Baalin palatsi ja kuninkaide 
Vuonna 1928 Syyrian rannikolta löydettiin muinaisen kaupungin rauniot sekä tuntemattomalla kielellä kirjoitettuja savitauluja. Niistä paljastui värikkäitä jumaltaruja, joissa Raamatun väärät jumalat juhlivat, taistelivat ja juonittelivat keskenään. Haastattelijana Antti Kiuru.

13.00 -13.30 Kiehtovat Geenit - Juuresi näkyvät
Meri Rovan ja Maarit Jokelan Kiehtovat Geenit -kirja kertoo geenitiedon tuomista mahdollisuuksista kiistakysymyksistä. Mukana ovat mm. suomalaisten geeniperimä, geenien  muokkaus, genetiikan etiikka ja geenitiedon kauneus. Matja Pirttivaaran Juuresi näkyvät -kirja on suunnattu geneettisen sukututkimuksen harrastajille. Haastattelijana Tiina Raevaara. 


SUNNUNTAI:

12.00-12.30 Samuel Bjork Yölintu
Norjalaisdekkaristin menestyskulkue jatkuu Suomessa. Sulkien ja kynttiläasetelman keskeltä löytyvä teinitytön ruumis johdattaa rituaalimurhaajan jäljille. 

13.00- 13.30 Uhkaava tulevaisuus = Nyt
Kun tulevaisuuden uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi on tuhon kierrettä miltei mahdoton      pysäyttää. Dystopia-kirjailijoiden aiheina ovat ilmastonmuutos ja ajatuksista tarttuva epidemia. 

14.00-14.30 Vahvojen naisten tarinoiden tulkki
Raija Oranen palaa lähihistoriaa tutkineiden romaaniensa jälkeen tarinoidensa lähteille. Nyt hän puhuu Kaija Valpurintytär Keräsen ihmeellisestä kertomuksesta - ja rakkaudesta vahvojen   naisten tarinoiden kertomiseen. Haastattelijana Baba Lybeck.

TAI

14.00-14.30 Elämäni ennen kuolemaa
Mitä jää jäljelle kun lähden? Tai jos saan toisen mahdollisuuden, kuinka haluan sen käyttää? Aiheesta keskustelemassa rintasyövästä selviytynyt Mari sekä karhu-ryhmän työtehtävissä vakavasti vammautunut Jussi Makkula. Haastattelemassa Sofi Oksanen.


Tiedättekö sen sanonnan; "nälkä kasvaa syödessä", niin minulle käy kun katselen messuohjelmaa ja mietin mitä kaikkea kivaa siellä voisikaan tehdä. Bongasin myös että Putinki järjestää workshopin kirjamessuilla, jossa tuunataan Bullet Journaleita tai Kalentereita! Toki itse perinteinen kirjoihin tutustuminen (ja omalla kohdallani, niiden hamstraaminen) ovat olennainen osa omaa kirjamessuilua. Toivottavasti törmään siellä muihin bloggareihin ja mahdollisesti lukiohin! Ensi viikonloppua odotellessa!


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Judih Lennox - Yöntummat vuodet

"He seisoivat partaan äärellä katselemassa, kuinka Englannin rantaviiva etääntyi. Meri kimmelsi ja lokit liitelivät sen yllä. Tuuli tuiversi ja Kay oli iloinen, että hänellä oli huivi ja duffeltakki."

Judith Lennox kirjoittaa ihanan kiehtovia rakkausromaaneja jotka sijoittuvat toisen maailmansodan tienolle. Romaaneissa usein kerrotaan sukutarinoita, päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ja heidän elämänsä kietoutuu sodan vaiheisiin ja euroopan kohtaloon.


Keväällä 1936 nuori Kay Garland saa elämänsä tilaisuuden vaikutusvaltaisen venäläisen Konstantin Denisovin palkatessa hänet tyttärensä Mirandan seuraneidiksi. Matkustaessaan eri puolilla Eurooppaa nuoret naiset ystävystyivät nopeasti, ja heidän välilleen kehittyy luottamuksellinen, jopa sisarellinen suhde. Mirandan rakastuessa pariisilaiseen ohjaajaan Olivier Rousseliin Kay auttaa ystäväänsä salaamaan suhteen, vaikka tietääkin sen olevan vastoin tämän isänsä tahtoa. Lojaalisuus käy kalliiksi, sillä pian Kay huomaa olevansa ilman työtä ja rahattomana Berliinissä. Kayn pelastajaksi tarjoutuu brittiläinen Tom  Blacklock, joka järjestää hänen paluumatkansa kotiin.

Sodan ja kuoleman vyöryessä yli Euroopan molemmat naiset kamppailevat rakkauden ja raastavan pelon kourissa. Sodan loppuvaiheilla Eurooppa on keskellä poliittista ja yhteiskunnallista muutosta, joka tarjoaa molemmille naisille täysin uusia mahdollisuuksi tulevaisuuden rakentamiseen. 

Kirja on täynnä suuria tunteita. Naiset kohtaavat rakkautta, pettymystä, kuolemaa ja he muokkautuvat sodan taholla tahtomattaan ihmisiksi, jollaisiksi he eivät koskaan kuvitelleet olevansa. Kirja on kiehtova, ja taitavasti romantisoitu, kuvaus ihmisistä sodan aikana.

"Vapisten hän kohotti katseensa. Koko tien pituudelta näkyi välikohtauksen jälkiä: heinävankkureiden pirstoutuneiden puunsälejä, tasainen luonreikärivi auton konepellissä, hylättyjä nyyttejä, jotka olivat haljenneet kuin ylikypsät hedelmät. Ja kuolleita ja haavottuneita. Joku nainen piteli vatsaansa ja kirkui. Pikkuinen vanha nainen makasi liikkumattomana ojan reunalla: hänen kaitaa olemustaan tuskin erotti kirkaanpunaiselle lumelle sinkoutuneiden peittojen ja vaatteiden keskeltä."

Olenkin lukenut lähes kaikki Lennoxin romaanit, ja ne kaikki ovat yhtä ihastuttavia, jos pitää vain romanttisista ja historiallisista kertomuksista. Kirjan henkilöt ovat niin elävän tuntuisia, että heidän elämiin uppoutuu täysin mukaan ja se tekeekin lukukokemuksesta entistä kiehtovamman,
Osaltaan on ihanaa lukea ajasta, joka monella tapaa oli samalla yksinkertaisempaa, mutta samalla myös haastavaa.

Monissa Lennoxin romaaneissa päähenkilöt taistelevat hyvin samankaltaisten, meidänkin nykyajan elämässä kohtaamien asioiden suhteen. Epäilyttävät poikaystävät, jotka pitävät monia naisia samaan aikaan, työt, koulutus, rakkauden etsiminen ja he kaikki etsivät tavalla tai toisella elämäänsä suuntaan.

"Miranda alkoi huomata, että yhteen päivään saattoi mahduttaa kokonaisen eliniän. Jokainen tunti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti olivat hänelle kallisarvoisia."

Vaikka tätäkin kirjaa on hetkittäin raastavaa lukea, on sen sanoma siltikin hyvin optimistinen. Elämä voittaa, elämä jatkuu ja rakkaus voittaa. Vaikka tilanne olisikin kuinka epätoivoinen, ja vaikka ihminen joutuisikin tekemään epätoivoisia valintoja, voi hän siltikin nousta niistä ylös ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden. Mikään ei ole kiveen kirjoitettu.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Tess Gerritsen - I know a secret

Onko teille koskaan käynyt niin, että tuijotatte kirjan kantta ja olette 100% varmoja ettette ole lukeneet kyseistä kirjaa, ja kun avaatte sen ja luette ensimmäisen lauseen teillä välähtääkin että "joo, hetkinen luin tämän viime kuussa"...

Minulle kävi juuri niin tämän kyseisen kirjan kanssa. Olin lukenut tämän heti lainattuani ja jostain syystä en ollut palauttanut sitä kirjastoon vielä (todennäköisesti sen takia, että en ollut tehnyt siitä päivitystä) ja raahasin sen jopa täältä Seinäjoelta Helsinkiin kun kävin siellä viime viikonloppuna siinä toivossa, että ehtisin sen siellä lukemaan. Olin kuitenkin niin kiireinen sielläkin, etten edes avannut kirjaa ja tänään ajattelin että uppoudun sen pariin... kunnes tajusin että olin lukenut sen jo..


In a house decorated with horror movie posters, a young woman's body is found. Detective Jane Rizzoli and forensic pathologist Maura Isles are called to the murder scene, but are unable to find a immediate cause of death.
Their investigation leads them to a high-profile case that was seemingly solved years before. But when another body is found the link between the two victims id clear. 
One woman know the killer is coming to her next. She's the only one who can help Rizzoli and Isles catch him. But she's hiding something....

Koska olen jo useampaan otteeseen hehkuttanut täällä olevani Rizzoli & Isles -kirjojen fani, oli minun pakko saada tämä kirja käsiini. En olisi edes törmännyt koko kirjaan ilman Seinäjoen kirjaston kirjavinkkausta, jossa se oli esillä, ja josta kiireen vilkkaa nappasin sen käsiini.

Kirjassa seurataan Jane Rizzolia ja Maura Islesiä kun he pähkäilevät taas uuden murhan kanssa. Koska olen lukenut jo kaikki muut kyseisen sarjan kirjat, oli tähän kirjaan uppoutuminen kuin kotiinpaluu. Kirja on perinteinen poliisidekkari, jossa seurataan rikostutkijoiden ja poliisien selvittelyä murhaajan kiinni saamiseksi, eikä mielestäni kovinkaan paljoa eronnut tarinankulullisesti muista Gerritsenin teoksista.

"But everything is not fine, I think as I hang up. Detective Rizzoli is looking for me, and I'm astonished by the speed with which she's connected me to the others. But she can't possibly know the whole story, and she never will.
Because I will never tell.
And neither will he."

Teos ei mielestäni kuitenkaan ollut Gerritsenin parhaimpia kirjoja ja petyinkin hieman kirjan lopputulokseen. Olisin kaivannut enemmän kaikkea: enemmän kauhua ja pelkoa, jota Gerritsen niin usein viljelee teoksissaan, mutta sainkin mielestäni hieman pintakäsiteltyä tunnetta, josta olisi voitu mennä niin paljon syvemmällekkin. Yksi syy minkä takia pidänkin Gerritsenin kirjoista on se, että niissä mennään ihmismielen syvimpiin onkaloihin ja kaivetaan se pahuus esille.

"Turning, she quickly scanned the street, surveying every doorway, every window. Was that face watching her from the second floor? Did something move in the alleyway? everywhere she looked, she imagined ominous silhouttes."

Oli kirja kuitenkin luettava, varsinkin jos muutkin Gerritsenin teokset on lukenut.. Kirja on ilmestynyt jo suomeksi, ja tämä on mennyt minulta jotenkin ihan täysin ohi (miten on mahdollista?!?!?!?).

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Gabi Köpp - Kunpa en olisi ollut tyttö

Gabi Köppin omaelämänkerrallinen teos: Kunpa en olisi ollut tyttö, on raastavaa luettavaa niin monelta kantilta katsottuna. Se kertoo nuoren saksalaisen tytön elämästä ja paosta puna-armeijan alta toisen maailmansodan lopulla. Köpp ei päässyt kovinkaan pitkälle ennenkuin jäi puna-armeijan jalkoihin ja josta alkoi hyväksikäyttö ja pahoinpitely.

"Kauan en jaksa olla kumarassa asennossani, joka kätkee kasvoni. Lopulta suoristaudun ja annan Edwinille lakkinsa takaisin. Todellista suojaa ei ole minulle tarjolla. Palmikkoni työnnän piiloon taas oman myssyni alle."

Viime vuosina on uutisoitu paljon saksalaisten siivilinaisten kohtelusta toisen maailmansodan lopulla. Tunnetuinta varmastikkin on puna-armeijan tekemät raiskaukset, mutta myös liittoutuneiden ja ranskalaistenkin sotilaat hyökkäsivät ja kohtelivat kaltoin siivilinaisia. Köpp ei ole ainoa nainen, joka on kirjoittanut näistä tapahtumista, ja onkin tärkeää että myös nämä hirmuteot tulevat kaikkien tietoon.

Köpp jäikin neuvostoarmeijan vangiksi ja hän kertookin kohtelusta, jota koki nimenomaan heidän käsissään. Hän kertoo, kuinka kylmästi muut saksalaisnaiset heittivät hänet nuoruutensa takia miesten armoille, jotta itse säilyisivät raiskauksilta. Karmeinta mielestäni olikin lukea juuri siitä, miten toiset, etenkin vanhemmat naiset, uhrasivat Köppin, jotta itse säästyisivät. Köpp kertookin hämmennyksestään, jota tunsi näitä naisia kohtaan. Joitakin hän inhosi avoimesti, toisista hän jopa välitti ja piti äitihahmonaan.

"Huudan ihmisjoukosta Christiania - yhä uudelleen. Vain hänestä olen huolissani, vain häntä ajattelen. Oma viiltävä kipuni ei ole vielä tavoittanut minua. Olen shokissa, enkä siksi pysty vielä käsittämään, mitä minulle on tapahtunut."

En tiedä mistä minäkin olen saanut käsityksen että saksalaiset siivilit eivät olisi kärsineet niin paljon kuin maat, joita saksan armeija valloitti, mutta valhehan se on. Yhtä lailla siivilit saksalaiset, joilla ei ollut mitään tekemistä sotimisen kanssa, kärsivät kammottavia asioita, ja neuvostoarmeijan ja liittoutuneiden tekemät kauheudet traumatisoivat varmasti moni naisia ja lapsia.

Jokaisen tulisi lukea elämänkerrallisia teoksia, jotka avaavat ihmismieltä ehkä kammottavallakin tavalla, se on mielenkiintoinen ja erinomainen tapa tutustua ihmisen luonteeseen tilanteissa, joista ei pääse pakenemaan tai joissa ei ole mitään mahdollisuutta. Ihminen on kuitenkin sitkeä eläin, ja kuten moni muukin, myös Gabi Köpp selvisi hänelle tapahtuineista asioista, ja jatkoi elämäänsä.

p.s pahoittelut kaikista kaameista kirjoitusvirheistä, joita tästä tekstistä varmasti löytyy! En jaksanut pahemmin oikolukea tekstiä kaikkien kouluhommien ohessa! Lupaan panostaa seuraavaan postaukseen hieman enemmän!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Tim Walker - Lost in Suomi, Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Puhuin tässä yhtenä päivänä eräälle kaverilleni kirjoista, joita lainasin kirjastosta. Kaikki olivat joko murhajuttuja, tai elämänkertoja todella masentavista aiheista, enkä edes itse ollut tajunnut sitä ennen kuin hän ystävällisesti osoitti sen minulle. Joten nyt tämän kirjan myötä yritän osoitaa, että luen jotain muutakin kuin vain masentavia kirjoja (tosin tämän jälkeen palaan kyllä niihin masentaviin elämänkertoihin takaisin). 


Tim Walkerin omakohtaisissa tarinoissa avomielinen nuori amerikkalainen kohtaa suomalaisen, opettelee tervehtimään oikein, pitämään suunsa kiinni ja nauttimaan kahvin mustana. Walker kertoo kirjassaan kokemuksistaan suomalaisperheen amerikkalaisvävynä, koti-isyydestä Kuopiossa ja muista Suomi kokemuksistaan ja havannoistaan. 

"Yhdysvalloissa olin tottunut kolmeen pääateriaan - aamiaiseen, lounaaseen ja päivälliseen - ja isäni moitti minua usein siitä, että söin niiden välillä... Suomessa sen sijaan oli viisi valtakunnallisesti tunnustettua ruoka-aikaa: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Minusta tuntui kuin olisin odottanut koko elämäni päästäkseni tähän paikkaan, jossa sain syyllisyyttä potematta syödä aamusta iltaan."

On aina jollain tavalla piristävää lukea ulkopuolisen kertomuksia omasta maastaan. Vaikka Walker onkin asunut jo pidemmän aikaa Suomessa, hänen kertomuksensa ovat huvittavia, ja yllättäviä. Ne pistävät miettimään omia käytöstapojamme ja kulttuuriamme. Kuinka hassua on kerätä kahvikassaan rahaa, ja kuinka on todella todella kiellettyä ottaa kahvihuoneessa jonkun toisen oma kuppi. Kuinka tervehdimme toisiamme ja kuinka emme tervehdi toisiamme tietyissä tilanteissa. Näitä asioita, ei tule mietittyä sen enempää itse ikinä, joten onkin mielenkiintoista lukea niistä ja välillä vähän herätellä itseään. 

Kirjassa käsitellään ilmiselvien kulttuurierojen ja pojasta mieheksi kasvamisen lisäksi myös Suomen kuuluisaa koululaitosta. Walker on ammatiltaan opettaja, ja kirjoittaakin paljon Suomen ja Yhdysvaltojen koulutuserosta, ja mielestäni hyvin herättelee meitä suomalaisia siihen, että ehkä koulutuslaitoksemme ei olekkaan niin hyvä, kuin miksi sitä hehkutetaan ulkomailla. Toki onhan siinä paljon hyvää, mutta jotkut opetustapamme ovat hyvin vanhoillisia. 

"Kun muutin Suomeen ja  näin, kuinka suomalaiset lapset näyttivät kukoistavan, kun heillä oli niin paljon aikaa leikkiä, hylkäsin aiemmat epäilykseni käytännön hyödyllisyydestä. Nykyään en enää ajattele leikkimistä lepsuiluna; pidän sitä järkevänä. Olen myös löytänyt paljon tieteellistä tutkimusta, joka vahvistaa leikin merkityksen lapsen kehittymisen kannalta."

Kirja on tosiaan piristävää iltapäiväluettavaa. En sitä kutsuisi millään lailla korkeakulttuuriksi, eikä sen sitä ole tarkoitus ollakkaan, vaan lähinnä se tuntuu olevan piristävä teos kulttuuristamme, ja elämisestä Suomessa. 


maanantai 18. syyskuuta 2017

Seinäjoen Kirjasto




Okei, olen siis muuttanut Vantaalta Seinäjoelle nyt syyskuussa opiskelemaan Kirjasto-ja tietopalvelualaa Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Ensimmäisiä asioita tietenkin, joita tänne tullessani tein oli paikalliseen kirjastoon tutustuminen (vaikka ilmeisesti käymme kyllä siellä koulun puolestakin tutustumassa, mutta innokkaana lukijana olen siellä jo (useasti) käynyt.)

Vantaallahan kirjastot ovat sellaisia 70-90 luvulla rakennettuja (ehkä joku jopa 2000-luvulla) rakennettuja, ei mitenkään arkkitehtuurisesti hienoja rakennuksia, joihin tuntuu että on vain lisätty kirjahyllyt ja se on siinä. Mielestäni suurin osa niistä on tarkoitettu vain ja ainoastaan lainaustarkoitukseenn Niistä huokuu sellainen, tulet, etsit, lainaat ja lähdet -perjaate, joka ei huokuta jäämään tai oleskelemaan siellä sen enempää aikaa.

PAHOITTELEN jo etukäteen videoiden huonoa laatua! Niitä ei ollut tarkoitettu julkaistaviksi vaan otin ne kännykällä ja lähetin ne eteenpäin ystävälleni, jolle olen kyseistä rakennusta jo useaampaan otteeseen hehkuttanut!

Kirjasto koostuu kahdesta eri rakennuksesta: 1965 Alvar Aallon suunnittelemasta Aalto-keskuksesta, jossa huokuu Aallolle tyypilliset piirteet. Isot avarat ikkunat, ja selkeät linjat. Vanhalla puolella pystyy aistimaan vanhan kirjaston monella tapaa, mielestäni siellä tuoksuikin kirjat ihan eri tavalla.

Uusi Rakennus on taas Apila-niminen, ja se on vuonna 2012 valmistunut rakennus, jonka on suunnitellut JKMM arkkitehdit. Apila-kirjasto on valittu vuoden 2012 betonirakenteeksi.  Uusi puoli on avara, ilmava, valoisa ihan eri tapaa mitä Aalto-keskus on. Sieltä löytyy lukutiloja ja työskentelytiloja monen eri tyyppisiä ja se on viihtyisä. 


Jos esiteininä/teininä ollessani kotikirjastoni olisi ollut yhtä viihtyisä, kuin tämä on, olisin siellä viettänyt HUOMATTAVASTI enemmän aikaa mitä vietin. 


Joten jos vierailet täälläpäin suosittelen ihmeessä piipahtamaan ja vilkaisemaan tämä kirjasto läpi! 

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kate Morton - Talo Järven rannalla


Kesäkuussa  1933 Edevanen perhe on järjestämässä idyllisessään talossa Cornwalissa jokavuotisia juhannusaaton juhlia. Koko tila odottaa malttamattomana satoja vieraita saapuvaksi. Alice Edevane, kuusitoistavuotias kirjailijanalku on erityisen innoissaan. Ilta päättyy loisteliaaseen ilotulitukseen ja Alice on varma, että mitä tahansa voi tapahtua.
 Mutta seuraavana aamuna Edevanen perhe herää kaameaan tradegiaan. Perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut.

Kesäkuu 2003. Sadie Sparrow, lontoolainen rikostutkija, lähetetään pakkolomalle pieleen menneen rikostutkinnan takia. Sadie lähtee isoisänsä luokse Cornwalliiin, jossa odottaa tylsyys ja toimettomuus. Eräänä päivänä hän kuitenkin törmää umpeenkasvaneen puutarhan keskellä olevan hylättyyn taloon. Huhu kertoo, että kauan sitten talosta katosi juhlien jälkeen poikavauva.

Samaan aikaan Hampsteadissa Alice Edevane jatkaa dekkareiden kirjoittamista. 86-vuotiaan Alicen elämä on yhtä harkittua kuin hänen bestsellerinsäkkin. Kunnnes Sadie lähestyy häntä tiedustellen Edevanen perheen menneisyydestä. Alicen on viimein kohdattava monimutkainen menneisyytensä ja salaisuutensa, joita hän on niin kovin kauan yrittäny paeta.

"Alicen katsellessa mies kumartui ja tarttui pölkkyyn tukevasti ennen kuin laski sen pinoon toisten päälle. Mies oli vahva, ja se oli hyvä. Alice ei ollut varma, miksi se oli hyvä, tiesi vain, että sillä oli merkitystä hänen mielensä syvissä ja tutkimattomissa sopukoissa. Poskia kuumotti; hän punastui."

Kirja on perinteistä Mortonia. On päätarina, joka tapahtuu jossain menneisyydessä, ja "nykyisyydessä" ihmiset selvittävät mitä on tapahtunut ja selvittävät palanen kerrallaan mitä on tapahtunut. Ihmisten salaisuudet nousevat yksitellen esille, eikä kukaan ole viaton.

"Eleanor päätti puhua Alicen kanssa siitä huolimatta, että ajatukset olivat sumeat ja hänen teki vastuttamattomasti mieli vajota takaisin sänkyyn, kätkeytyä peiton alle ja torjua mielestä päivän kauhut. Tytär tiesi jotain Theon katoamisesta, siitä Eleanor oli varma."

Kävin kirjan hakemassa kirjakaupasta heti sen suomennoksen ilmestyttyä, eli viime torstaina. Ja luin sen samantien! Olen odottanut tätä kirjaa jo pitkään luettuani kaikki muut, ja ehdottomasti halusin lukea suomennetun version, koska uskoin että näin saan siitä enemmän irti.

(Huomatkaa kuinka ihana kansi on!!!)


Useat muut Mortoneissa on mielestäni joku shokeerava yksityiskohta. Se viimeinen silaus, joka sekoittaa pakan kokonaan ja mitä ei missään nimessä voi uskoa todeksi. Tässä se suoraan sanottuna mielestäni puuttui. Kirja oli ehkä enemmänkin romanttinen kertomus, kuin mitä aiemmat teokset ovat olleet, ja jäin kaipaamaan edelleen jotain hieman enemmän.

Kirjassa tosiaan seurataan Alice Edevanea ja Sadie Sparrowta, sekä heidän lisäkseen tutustutaan Alicen erityiseen perheeseen; hänen vanhempiensa uskomattomaan rakkaustarinaan, ja sisariinsa, sekä ärtyisään isoäitiin. Sekä perheen hyvään ystävään kirjailija Llewellyyn. Kaikkien heidän tarinansa on tavalla tai toisella kietoutuneet pikku Theon kohtaloon.

"Sitä hän ei tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seuraisivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt."

Pidän kuitenkin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Mielestäni on kiehtovaa se, kuinka hän sekoittaa nykyisyyttä ja menneisyyttä ja kuinka tarinat kietoutuvat erityisellä tavalla yhteen.
Kirjoissa aina on joku joka salailee kaiken. Joku joka ehkä tietää totuuden kaikesta, mutta joka jostain syystä on päättänyt olla kertomatta sitä. Tai kuinka hän tietää vain palasen siitä totuudesta, ja on itse tehnyt, aivan väärät johtopäätökset. Ja miten nämä päätökset, salaisuudet kummittelevat heitä vielä pitkään tulevaisuuteen.

Morton kertoo ihmisyydestä monelta eri kantilta, miten he ovat vain ihmisiä. Sadien menneisyys on tullut kummittelemaan huonolla hetkellä, ja se vaikutti hänen kykyynsä tehdä työtänsä. Alice salailee jotain menneisyydessään, jotain mitä hän teki kauan sitten ja joka muutti häntä pysyvästi. Alicen äiti Eleanor on villistä ja eloisasta nuoresta tytöstä kasvanut äidiksi, jonka päätöksiä hänen rakkaat tyttärensä eivät aina ymmärrä, ja joka joutuu salassa taistella heidän kaikkien turvallisuuden puolesta. Ihmiskohtalot eivät ole aina siltä miltä näyttää. Kaikissa on jotain rikkinäistä, joka muokkaa heitä tulemaan siksi, keitä he loppujenlopuksi ovat.

"Elämä ei kuitenkaan ollut satu, ja vastaan tuli tilanteita, jolloin ei voinut saada kaikkea haluamaansa yhtäaikaa."

Talo järven rannala on tosiaan Mortonin viides suomennettu teos. Kaikki neljä aiempaa romaania on palkittu Australian (Kate Morton on siis Australialainen kirjailija) kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani-palkinnolla

Blogista löytyy aiemmat postaukset Mortonin aiemmista kirjoista:  Hylätty puutarha, Salaisuuden kantaja ja Kaukaiset hetket. Paluu Rivertoniin on Mortonin ensimmäinen romaani ja luin sen ennen blogin perustamista, joten siitä ei valitettavasti löydy postausta.

HUOM! Kirjat tosiaan ovat omia kertomuksiaan, joten niitä ei tarvitse lukea julkaisemisjärjestyksessä!








keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Sean Steward - Matkijalintu

Päätin lukea Matkijalinnun uudestaan melkein heti sen jälkeen kun olin lukenut Good Omensin. Olin alunperin kirjan lukenut jo vuonna 2009 ja ihastuin jo silloin siihen. Pienen etsiskelyn jälkeen (luojan kiitos kirjastojen lainaushistorialle!) löysin kirjan uudestaan! 
En tosiaan muistanut kirjan tai kirjailijan nimeä, ne on mitkä unohtuvat ensimmäisenä, mutta muistin tiettyjä kohtauksia ja tapauksia kirjasta, joiden perusteella sain paikannettua sen. 

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä..."

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei vielä tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja...

Tosiaan kuten mainitsin, luin kirjan jo aikaisemminkin, enkä ehkä ollut kovinkaan yllättynyt, että Good Omensin jälkeen halusin lukea juuri tämän kirjan (okei siihen voi vaikuttaa sekin, että olin juuri katsonut American Gods tv-sarjan). Kirjassa on jumalia, voodoota, noituutta tietyllä tapaa. Kirjassa eletään meidän maailmassamme, mutta myös noituuden maailmassa. Tulevaisuuteen näkemisen maailmassa, ja maailmassa, jossa jumalat pystyvät hallita meitä. 


Kirja kertoo ehkä kuitenkin mielestäni ennenkaikkea äideistä ja tyttäristä. Kirjan päähenkilö ei ole Elena, vaan Elenan tytär Toni, Antoinette, joka väkivalloin yrittää olla tulematta äitinsä kaltaiseksi. Pidän Tonin hahmosta, hän ei ole itseään tyrkyttävä, kaikkia ihastuttava hahmo, vaan enemmänkin hieman vastaantaisteleva ja taka-allalle samaan aikaan jäävä, joka kuitenkin löytää omat voimansa, sekä pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään äitiään enemmän. 

Toni pohtii elämäänsä kirjan edetessä. Hänen ätinsä kaappijumalat, Ratsastajat ottavat hänet valtaansa, ja opettavat hänelle asioita elämästä. Toni on ehkä monella tapaa samanlainen kuin moni muukin meistä, hänellä on ollut joskus ollut tietty kuva elämästään, miten hän haluaisi sen menevän, mutta sitten elämä tulee siihen eteen ja mikään ei mene niinkuin oli joskus suunnitellut. 

"Olin aina ajatellut, että ainoa toivoni oli tulevaisuudessa. Sen piti olla täydellinen. Kulutin kaiken aikani huolehtien ja tähdäten kaukaista huomista kohden. Ainoa mitä tiesin onnesta oli, että se oli vielä kaukana edessäpäin. Aioin rakentaa itselleni tulevaisuuteen suojaisan bunkkerin. Sinne sijoitin turvatun talouden, mukavan talon ja ainakin yhden terveen lapsen. Palvova aviomies ja voittoputki Astrosin baseball-joukkueelle olisivat mukavia lisäkkeitä, muta eivät mitenkään välttämättömiä. Ja kun saisin bunkkerini valmiiksi, ryömisin sisään ja paiskaisin oven kiinni antaakseni elämän sodan riehua ulkopuolella."

Tosiaan äidistä ja tyttäristä ei voi kertoa tarinaa, olematta kertomatta tarinaa perheestä. Siinä tässäkin kysymys on. Miten toisen ihmisen luonne hautaa ehkä alleen toisen, ilman sitä toisen tajuamatta. Miten sisarukset jotka ovat läheisiä, ovat siltikin täysin tuntemattomia toisilleen. Miten vanhemmilla on ollut elämä ennen sinua, ja mten se elämä voi tulla kummittelemaan myöhemmin. Miten kaikki rakastavat omalla tavallaan. 
 
Perhetarinat ovat aina kiehtovia. Ne, jos mitkä, kertovat inhimillisyydestä ehkä parhaiten. 

"Niin kauan kun minä elän, myös osa hänestä elää. Ja sama pitää paikkansa tyttäreni kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla ja hänen tyttärensä. 
Tässä perheessä me kaikki olemme laulajia, ja me olemme myös lauluja,"


lauantai 9. syyskuuta 2017

Terry Pratchett - Johan Riitti

Tällä kertaa vuoron sai kolmas Terry Pratchetin kiekkomaailman teos; Johan Riitti

"Aamu valkeni. Täällä ylhäällä Oinasvuorilla aamunkoitto oli aina vaikuttava, varsinkin silloin, kun myrsky oli kirkastanut ilman. Persahterin kylän laaksosta oli mahtavat näkymät vähäisimmälle vuorenrinteille ja kukkuloille, jotka niiden ylitse virtaava lempeä aamunkajo oli värjännyt purppuraisiksi ja kellanpunertaviksi, vaikka kaukaisuudessa erottuvat tasangot olivat yhä varjojen peitossa (Kiekkomaailman maagisessa kentässä valo näet liikkuu hidastettuna.)"

Mahtava velho tekee kuolemaa kiekkomaailmassa. Perinteen mukaisesti hänen tarkoituksensa on siirtää voimansa kahdeksannen pojan kahdeksannelle pojalle, joka on juuri syntymässä. Hiukan liian myöhään paljastuu muuan pikkuseikka: syntynyt pienokainen onkin tyttö. Paikallinen noita nhaluaa väen vängällä korjata vahingon muuttamalla tulokkaan aivan tavalliseksi noidaksi. Mutta tytön pitää tunkeutua Näkymättömän yliopiston sisimpään pyhättöön - ja pyrkiä pelastamaan maailma hyvin tähdätyllä potkulla!


Kirjan alkuperäinen nimi on Equal Rites, ja mielestäni aika hienosti nimetty kirja. Kirja tosiaan kertoo nuoresta Eskarina tai Esk nimisestä tytöstä, jonka pitäisi ryhtyä velhoksi. Ainoa ongelma on, että naispuolisia velhoja ei ole koskaan ollut. Eikä perimätiedon mukaan heitä tule myöskään koskaan olemaankaan. Kirja on ennenkaikkea teos tasa-arvosta. Vaikka koskaan ei ole ollut naispuolisia velhoja, ei se tarkoita ettei joku päivä voisi olla. 
Kirjan sanoma on tosiaan oivallinen; elämmekö me miehet ja naiset tosiaan niin omissa sukupuolirooleissamme, että emme voi hyväksyä sitä (vähintään ilman suuren suurta nikottelua) että toisen sukupuolen edustaja poikeaa hänelle syntymässään "määrätystä" roolista. Nainen haluaa ruveta kirvesmieheksi tai mies haluaa kampaajaksi (ehkä hieman huonot esimerkit, mutta ensimmäiset jotka tulivat mieleen), tai kuten tässä kirjassa; tyttö haluaa velhoksi. Eikö meillä kaikilla pitäisi olla samanlainen oikeus ryhtyä ihan siksi mitä me itse haluamme olla, ilman että (tässä tapauksessa vanha mies) tulee sanomaan meille ei!

 Haluan tässä kohtaa nyt kuitenkin painottaa, että tämä kyseinen kirja on ilmestynyt 30 vuotta sitten, joten uskon että kirjan sanoma ei niinkään pidä enää tänä päivänä paikkansa (ainakaan suurimmalta osin, ehkä ihmiskunta on kehittynyt tämän asian osalta edes hieman). 

"Naiset osaavat kuitenkin olla toisinaan hämmentäviä. Liian herkkiä hermostumaan. Suurmagiaan vaaditaan äärettömän selkeitä ajatuksia, eivätkä naisten lahjat löydy siltä suunnalta. Heidän aivoillaan on tapana ylikuumentua. Minun täytyy surukseni sanoa, että velhouteen on olemassa vain yksi sisäänkäynti, joka on Näkymättömän Yliopiston pääportti, eikä yksikään nainen ole koskaan käynyt siitä läpi."

Johan Riitti kirjan myötä Pratchett esittelee toisen lempihahmoni kiekkomaailmassa. Rincewindin lisäksi suosikkini on aina niin kärttyisen hyvällä tavalla ihastuttavan realistinen Muori Säävirkun. Muori on noita, sanan kaikessa merkityksessä. Hän pukeutuu mustiin, käyttää pollalogiaa ja mustaa noidan hattua, koska jos hän ei käyttäisi hattua, niin miten kukaan voisi tietää, että hän ylipäätänsäkkin on noita! Kun myöhemmin pääsen jatkamaan Kiekkomaailman osalta niin Noidat tulevat hyvinkin tutuiksi. 

"Hatussa ei ollut muutaa erityisen poikkeuksellista kuin se, ettei kenelläkään toisella kyläläisellä ollut samanlaista. Tuo ei kuitenkaan tehnyt siitä maagista."

Seuraavana Kiekkomaailman teoksista olisi vuorossa Mort. En edes muista milloin olen viimeksi tuon kyseisen kirjan lukenut, joten ihan mielenkiinnolla odotan sitä. Tämän vuoden tavoitteeksihan laitoin, että saisin edes 4 Pratchettia luettua, ja nyt on kolme siis käyty läpi! Onneksi Joulukuuhun on aikaa vielä, niin monta kirjaa nyt mielessä joita pitäisi lukea. Lukemista suuresti häiritsee nyt se, että aloitin juuri opiskelmaan Kirjasto-ja tietopalvelualaa ammattikorkeakoulussa joten syksy tulee todennäköisesti olemaan monella tapaa kiireinen.

"Sellaisia universumeja saattaa olla olemassa, missä kirjastonhoitoa pidetään rauhallisen sorttisena ammattina, ja missä työn vaarat rajoittuvat hyllyiltä päähän putoaviin suurikokoisiin teoksiin.."

tiistai 5. syyskuuta 2017

Neil Gaiman, Terry Pratchett - Good Omens

Jos fantasiakirjoista pitäisi valita yksi suosikki, tulisi se ehdottomasti olemaan Neil Gaimanin ja Terry Pratchetin kirja Good Omens. 



Kirjan luin alunperin, muistaakseni suomeksi, joskus ikuisuus sitten (todennäköisesti ylä-asteella/lukiossa) ja sen jälkeen se nousi yhdeksi lempikirjakseni (tosiaan, mielestäni on vain julmaa kysyä paljon lukevalta hänen lempikirjaansa! Liian paljon vaihtoehtoja). Suosittelen kirjaa suuresti kaikille, jotka vähäänkään pitävät kummankaan kyseisen kirjailijan teoksista. 

Kirja siis kertoo lyhesti sanottuna maailmanlopusta. Lyhyesti sanottuna siis. Kyseiseen maailmanloppuun on sotkeutunut kuollut noita, jonka ennustukset viitoittavat hänen perillisensä tietä, kunniakkaan noitametsästäjien-armeijan kaksi jäsentä, ilmestyskirjan ratsastajat, sekä demoni Crowley ja enkeli Aziraphale. Sekä tietenkin itse antikristus, jonka olisi tarkoitus edesauttaa viimeistä taistelua taivaan ja helvetin taistelua. 
Tämä siis lyhyesti sanottuna. 

Kirja on kaikinpuolin hauska, hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu ja kaikinpuolin viihdyttävää luettavaa. Koska en kirjaa ole suomeksi kohtuuhinnalla löytänyt, olen sen hankkinut englanniksi ja englanniksi sen nyt luin. 
Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin on tiettyjä lempikohtauksia, joihin palaa aina mielellään, ja jotka jäävät mieleen pyörimään:

"He had heard about talking to plants in the early seventies, on Radio Four, and thought it was an excellent idea. Althought talking is perhaps the wrong word for what Crowley did. What he did was put the fear of God into them. More precisely, the fear of Crowley. In addition to which, every couple of months Crowley would pick out a plant that was growing too slowly, or succumbing to leaf-wilt or browning, or just didn't look quite as good as the others, and he would carry it around to all the other plants. "Say goodbye to your friend," he'd say to them. "he just couldn't cut it.."
Then he would leave the flat with the offending plant, and return an hour or so later with a large, empty flower pot, which he would leave somewhere conspicuously around the flat.
The plants were the most luxurious, verdant, and beautiful in London. Also the most terrified."

Luin kirjan nyt, koska kuulin että siitä suunnitellaan minisarjaa/tv-elokuvaa/jotain sellaista, ja halusin muistuttaa itselleni kirjan tapahtumista. Se on hyvä aina välillä palata takaisin lempikirjojen pariin. Lukea ne uudestaan, ja muistuttaa itselleen niiden hienosta sisällöstä. 






Camilla Läckberg - Noita

HUOM: Kirjoitin tämän päivityksen jo aaaaikoja sitten, olen koko elokuun ollut vain niin superkiireinen/stressaantunut, etten kerennyt aiemmin tätä julkaisemaan :)


Täällä se on! Uusin Läckberg suomennettuna! Tietenkin minun piti heti perjantaina, kun kirja ilmestyi, marssia kirjakauppaan heti herättyäni ja käydä hakemassa kirja omiin kokoelmiin.

Uhmattuani tuulta ja sadetta (ah, suomen kesä!) pääsin vihdoin ja viimein lukemaan kirjaa. Kirja oli uskollinen edeltäjillensä, samalla tavalla mukaansatempaava, ja kaikkien aiempien kirjojen jälkeen oli kiva palata tuttuun ja turvalliseen (tai no ehkei niin turvalliseen) Fjällbackaan.

Tyttö katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätää ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi nelivuotias tyttö, joka myöhemmin löydettiin kuolleena.

Tuolloin sieppaamisesta ja taposta syytettiin kahta teinityttöä. Heistä toinen jäi elämään hiljaiseloa kylään ja toinen on nyt kolmenkymmenenvuoden jälkeen palannut takaisin, ihailtuna Hollywood näyttelijänä. 

Patrik Hedsröm Tanumin poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää. Erika Falck, joka on aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta, avustaa tutkimuksissa. 
Tutkimuksen edestessä alkaa paljustua synkkiä vaiettuja salaisuuksia, ja vanhat salaisuudet kantavat pitkälle. Ja mitä ihmettä kaikella tällä on tekemistä on 1600-luvulla noituudesta tuomitun naisen kanssa?

Sen jälkeen kun olin kirjan saanut noin puoleenväliin (kirjassa on siis yli 600 sivua) alkoi jo aurinko taivaalta pilkistämään, joten siirryin mansikoiden kanssa parvekkeelle lukemaan.



Kirjassa tosiaan seurataan vanhoja tuttuja hahmoja; Tanumin poliisilaitoksen väkeä, Patrik Hedströmiä, hänen vaimoaaan Erika Falckia ja heidän perhettään, sekä ystäviä ja sukulaisia. Onkin viihdyttävää aina lukea samojen henkilöiden elämästä ja huomata miten henkilöt kehittyvät. Olisin tässä kirjassa toivonut hieman enemmän Patrikin ja Erikan perhe-elämän kuvailuja, mutta ymmärrän myös hyvin miksi ne eivät ehkä sopineet kirjan aiheisiin.

Kirjassa käsiteltiin paljolti tekojen seurauksia sukupolvien päähän. Miten vanhempien synnit painavat lapsia, ja miten ne vaikuttaa heihin. Minkäikäisenä on vastuussa teoistaan, milloin pitäisi ymmärtää tekojensa merkitykset ja mitä voi laskea nuoruuden hölmöilyksi. Kirja on monella tapaa synkkä, ja kertoo hyvin rikkinäisistä ihmisitä, jotka ovat tehneet virheitä ja vääriä päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Kirjassa on heti alusta pitäen enteilevä tunnelma, sieltä täältä tulee poimittuja vihjeitä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Sen pystyy enteilemään, ja ei voi kuin lukea vierestä ja katsoa kuinka hahmot askel askeleelta kulkevat kohti tuhoa.

Olen tosiaan kaikki aiemmat Läckbergit lukenut ja ihastuin niihin heti ensimmäisen kirjan myötä. Viimeisin kirja Leijonankesyttäjä, oli kuitenkin monella tapaa  Camilla Läckbergin paras teos. Ja olen tämän kirjan luettuani edelleen sitä mieltä. Leijonankesyttäjän jälkeen Läckbergin odotetaan varmasti voittavan itsensä ja kirjoittavan yhtä kiehtovalla tavalla karmivan kirjan, mutta valitettavasti Noita ei mielestäni siihen yltänyt.

Vaikka Noidassa oli paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia, tuntui se paikoin pinnalliselta, henkilöhahmoihin ei perehdytty tarpeeksi ja mielestäni kirjassa tapahtui liikaa. Siinä oli liian monta juonenpätkää ja liian monta päähenkilöä, joiden elämää tuli seurattua ja keiden tiesi jollain tavalla sitoutuvan kaikkeen. Kaiken tämän takia tuntui, että kirja ei syventynyt tarpeeksi olellisiin yksityiskohtiin.

Kirja oli mielenkiintoinen monella tapaa ja ajatuksia herättävä. Ei ehkä lempikirjani Camilla Läckbergin valikoimasta, mutta ei myöskään huonoin.