Jenny Lawson kertoo kirjassaan minkälaista on elää masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Minkälaista on olla "mielisairas" ja "hullu".
Kuten kirjan otsikkokin sen jo sanoo, kirja on hyvinkin hauska kirja kamalista asioista. Eihän mielenterveysasiat ikinä ole kivoja juttuja, mutta hyvällä huumorilla niistäkin voi saada irti jotain hauskaa. Kirja on suunnattu jokaiselle joka taistelee oman mielenterveyden kanssa tai jonka läheinen taistelee ongelmien kanssa.
"I want this book to help people fighting with mental illness, and also those who have friends and family who are affected by it. I want to show people that there can be advantages to being "a bit touched" as my grandmother put it."
Aihe on minulle henkilökohtaisesti hyvinkin tärkeä, sillä itsekkin kärsin tai olen kärsinyt kyseisistä ongelmista (siis masennuksesta ja ahdistuksesta).. Tai oikeastaan olen elänyt ja elän niiden kanssa.
Olen huomannut, että mielenterveysasioista on hyvin vaikea puhua, ei siinä mitään, kyllä minä voin siitä puhua, mutta välilä tuntuu ettei vastapuoli tiedä miten reagoida. Jotkut suhtautuvat asiaan ihan normaalisti, kerron asian, ja sitten jo siirrytään eteenpäin. Jos haluan puhua asiasta, minun annetaan puhua, mutta jos en halua ei kukaan myöskään sitä ota esille. Toiset taas suhtautuvat.. Noh.. Sanotaanko nyt vähän vähemmän hyvin..
"Without the dark there isn't light. Without the pain there is no relief. And I remind myself that I'm lucky to be able to feel such great sorrow, and also such great happiness."
Jenny Lawson kertoo omaa tarinaansa mielenterveyden kanssa tappelusta mielestäni virkistävällä tavalla. Heti alussa hän kertoo kuinka yhtenä todella paskana kautena, jolloin tuntui että elämä potki häntä toden teolla päähän Lawson kyllästyi ja päätti että nyt hän kohtaa elämänsä "Furiously Happy" - asenteella.
Lawson puhuu todella paljon, ja todella silmiä avaavasti siitä kuinka esim. masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten "aivot valehtelevat". Pakko myöntää että ikuisuuden taisteltuani olen vasta viime aikoina ruvennut ymmärtämään että on hetkiä, että en yksinkertaisesti voi kuunnella sitä pientä ääntä päässäni, sillä se ei todellakaan puhu totta.
Kirjassa Lawson kertoo välillä käymiänsä vuoropuheluita miehensä Victorin, sekä terapeuttinsa ja muiden ihmisten välillä. Näiden keskustelujensa kautta hän osoittaa miten hänen aivonsa toimii ja miten suht selväjärkisen ihmisen aivot toimii.
"Ground zero is where the normal people live their lives, but not us. We live in the negatives so often that we begin to understand that life when the sun shines should be lived full throttle, soaring."
Lawson myös puhuu huolestaan, kuinka hän pelkää että hänen kirjoittamiaan kirjoja (kuten esimerkiksi tätä kirjaa) käytettäsiin myöhemmin hänen tytärtään vastaan, hän pelkää että kiusaajat käyttäisivät hänen äitinsä "ulostuloa" mielenterveysongelmien suhteen myöhemmin aseena.
Hän kertoo minkälaista on ahdistua niin paljon, ettei pääse hotellihuoneesta ulos sovittuun tapaamiseen. Hän muistuttaa että vaikka hän kertoo sairaudestaan näin, miten hän sen kokee, on se kuitenkin jokaiselle (vaikka olisikin sama diagnoosi) erilainen. Itse pystyn samaistumaan joihinkin ongelmiin mistä Lawsonkin on kärsinyt. Tiedän sen tunteen kun ei saa itseään ovesta ulos, mutta tiedän myös sen voiton tunteen kun siitä pääse yli.
Tärkeitä sanomia kirjassa on että elämä ei ole niin vakavaa. Ole rauhassa "Furiously Happy", nauti ihan vain pienistä onnistumisista (vaikka se olisi vain suihkussa käyminen) ja ennenkaikkea ole "armollinen itsellesi". Sekä että vaikka kärsii mielenterveyden ongelmista, ei ne määrittele sinua. Ne ovat vain osa elämää, ehkä aikaa vievää ja sellainen joka saattaa asettaa suunnan muille teoille, mutta ne eivät määritä sinua.
"I survived and I remind myself that each time we go throught thus, we get little stronger. We learn new trics on the battlefield. We learn them in terrible ways, but we use them. We don't struggle in vain. We win. We are alive."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti