Romain Puértolas: Fakiiri joka juttui Ikea-kaappiin

"Ensimmäinen sana, jonka intialainen Ajatušatru Vašta Patel lausui saavuttuaan Ranskaan, oli ruotsia. Ja kaiken huipuksi:
Ikea.
Hän lausui sanan hiljaa."

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin on hulvaton tarina intilaismiehestä Euroopassa. Päähenkilö Ajatušatru Vaštra Patel (lausutaan Ah tirsuu turvasta) on intilainen fakiiri, joka matkustaa ensimmäistä kertaa Eurooppaan, Ranskaan ja ensimmäisenä hän suuntaa Ikeaan. Ja siitä lähteekin Ajatušatrun huikea matka ympäri eurooppaa, jossa hän rakastuu, ystävystyy ja löytää elämän hyvät ja ihanat puolet.

Kirjan päähenkilö päätyy mitä kummallisempiin tilanteisiin matkoillaan, ja saa kokea usempaan kertaan sekä ihmisten hyvyyden, että erään ihmisen katkeruuden. On hauskaa seurata päähenkilön seikkailua, ja huomata hänen kylmänrauhallinen suhtautuminen kaikkiin uusiin tilanteisiin, mihin elämä hänet heittää.  Kirjan tunnelmasta jää rauhallinen ja tyytyväinen olotila, sellainen että oli elämässä millainen tilanne tahansa, niin kaikki järjestyy jos vain jaksaa uskoa.
 Kirjan henkilöt ovat kokeneet paljon, mutta eivät ole kuitenkaan menettäneet uskoa elämäänsä. He uskovat, että hyviä ihmisiä löytyy, usein olemalla itse sellaisia. Ja sellaiseksi päähenkilökin haluaa muuttua, hyväksi ihmiseksi, joka auttaa muita hyötymättä siitä itse millään lailla.

"Hyljeksintä sattuu enemmän kuin kepiniskut, jotka murskaavat loppujen lopuksi vain ruumiin, ei sielua. Syrjintä jättää ihmiseen näkymättömän arven, joka ei katoa koskaan ja jonka kanssa on opittava elämään ja selviämään"

Vaikka kirja kertookin maahanmuuttajista, ja laittomia siirtolaisia ei se ole synkkä poliittinen kertomus. Kirjaili on ihailtavan innokkaasti ja veikeästi saanut kerrottua tarinan, joka pistää miettimään nykyistä tilannettamme siirtolaisten kanssa, ja mitä he ovat saaneet kokea. Kirjassa onkin vain hyvin kärjistetysti käsitelty aihetta. Tosin kirjaili on rohkeasti uskaltanut ottaa mukaansa välimerellä seilaavat pakolaisveneet, joiden kaameasta kohtalosta olemme saaneet lukea usein viimisen vuoden ajan lehdistä. Tosin samalla huomasin olevani hieman hämmentynyt, että kirjassa puhutaan pakolaisveneiden katoamisesta, ja ihmisten hukkumisesta välimereen, kun muuten kirja on lähinnä koominen teos.

Pidin kirjailijan tavasta kirjoittaa, ja se toi hieman mieleeni Sarah Winmanin teoksen Kani nimeltä Jumala. Teos on mielestäni hieman ironisesti, mutta samalla hauskasti ja ehkä samalla hieman elämän säännöistä viis veisaten-kirjoitettu. Pidän kirjoista, joissa elämän normeihin ei ehkä liikaa ole kiinitetty huomiota. Tässäkin teoksessa päähenkilö on huijari, mutta emme moralisoi häntä, tai tee hänestä pahista.

Kirja on kirjoitettu juuri ennen nykyistä pakolaistilannetta, ennenkuin se riistäytyi käsistä, ja käsittelee sitä mitä se oli silloin. Vaikka tilanne on nyt eri, kuin se oli aiemmin, on kirjassa mielestäni siltikin ajankohtaisia aiheita. Koko teoshan ei ole siirtolaistilanteesta, vaan aika paljon muustkin, mutta, jos haluaa samalla hieman viihteellisempää teosta lukea aiheesta niin suosittelen tätä teosta.

"Enää hän ei ollut laiton siirtolainen, jollainen hänen ei olut koskaan tarkoituskaan olla. Kirous oli viimein murrettu. Tarkemmin ajatellen hänellä oli onnea. Hän oli tehnyt yhdeksässä päivässä ihmeellisen matkan, sisäisen matkan, joka oli opettanut hänelle, että kun ymmärtää maailmassa olevan muutakin kuin ennestään tuttua, voi itsekkin muuta uudeksi ihmiseksi."

Kirja menee Helmet 2016 Lukuhaasteeseeni kohtaan: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

"Kun ihmiset sanovat, että syksy on heidän lempivuodenaikansa, uskon heidän tarkoittavan juuri tälläistä syyspäiviä: usvaista aamunkoittoa, joka kirkastuu kirpeiksi kuulaudeksi; tuulen nurkkiin lennättämiä lehtikasoja; maatuvien kasvien miellyttävän tunkkaiasta tuoksua."

Jojo Moyesin jatko-osa teokselle Kerro minulle jotain hyvää. Luin kirjat itseasiassa putkeen, mutta en aiemmin saanut aikaseksi kirjoittaa siitä mitään, oli töitä ja sitten piti lähteä ulos juhlimaan, ja sitten olikin taas vaihteeksi töitä. Oi tätä elämän ihanaa kiertokulkua!


Kirja jatkaa Louisan tarinaa Williin rakastumisen ja sydämen särkymisen jälkeen. Willin kuolemasta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Louisa tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan aloittaa oma elämä, ja elää sitä täysillä. Hän työskentelee lentokentällä ja katsoo joka päivä, kun ihmiset toteuttavat unelmiaan ja matkustavat. Kun Louisa joutuu onnettomuuteen, ja joutuu palamaan kotikyläänsä toipumaan, tuntuu kun mikään ei olisi muuttunut.

Parannuttuaan Louisa liittyy sururyhmään, tutustuu siellä uusiin ihmisiink, ja rupeaa saamaan otetta omasta elämästään. Yllättäen uusi ihminen Willin menneisyydestä saapuu Louisan elämään ja sekoittaa kuviot.

"Tunsin niihin ihmisiin outoa sukulaisuutta. Minut oli tahrattu. Maailma ympärilläni tiesi sen. Mikä vielä ikävämpää, se oli alkanut valjeta itsellenikin."

Aloitetaan sillä, että kirja ei mielestäni yltänyt ensimmäisen kirjan tasolle. Toki, oli mielenkiintoista seurata mitä Louisalle nyt tapahtuu, ja miten hän jatkaa elämää. Useinhan jää  kirjan jälkeen miettimään ja kuvittelemaan miten päähenkilön elämä jatkui, niin nyt vaihteeksi oli kiva tietää, että miten kävi.
Ehkä petyin hieman tavatessani hänet paikasta mitä en todelllakaan olettanut. Ensimmäinen kirja kun loppuu hyvin toiveikkaisiin tunnelmiin. ja tämä toinen alkaa päähenkilön ollessa pohjamudissaan. Tai ei ihan alusta, mutta hyvin nopeasti hän sinne päätyy.

Ehkä kirjan alkuperäinen nimi After you, kertoo enemmän kirjasta, kun sen suomenkielinen nimi.

Oli kirjassa hyvääkin, jos ei ajatellut sitä mahtavan kirjan toisena jatko-osana, vaan täysin erillisenä tarinana. Tuntui, että Willin ja Louisan tarina tuli koko ajan Louisan eteen aloittaa uutta elämää. Hän jäi ehkä liian paljon kiinni siihen mitä heillä oli, ja mitä heillä olisi voinut olla, Tämä häiritsi mielestäni hieman muuten hienon tarinan kulkua. Okei suoraan sanottuna, se ärsytti. Olen ehkä hieman kyyninen, enkä tietenkään voi tietää miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus Se kuitenkin otti päähän, että Louisa oli luvannut jatkaa elämäänsä, ja tehdä siitä parhain mahdollinen, ja sitten hän vetää sen ihan päin seinää ja enemmän jääden roikkumaan niihin vanhoihin tunteisiin. Se oli vain niin ärsyttävä. Hän oli luvannut mennä eteenpäin (joo ei se aina ole mahdollista), ja sitten hän jääkin vain junnaamaan paikoilleen.

Ehkä en ymmärtänyt ensimmäisessä kirjassa Louisaa täysin, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa päähenkilöstä, tehtiin enemmän raukka, ja vähän jotenkin enemmän elämäänsä hallitsematon. Rakastin ensimmäisessä kirjassa Louisan rohkeutta, jota hän ei itse tuntenut, ja ihailin kuinka hän löysi sen lopussa. Olisin halunnut nähdä sitä tässä enemmän, olisin halunnut että hän pystyi pitämään ainakin suurimmaksi osaksi kiinni siitä rohkeudesta, sen sijaan että vaikuttaisi säihkäneeltä kissanpennulta.

"Olen miettinyt sitä paljon. Sen kanssa oppii elämään. Heidän kanssaan. Sillä kyllä he pysyvät luonamme, vaikka he eivät olekkaan eläviä, hengittäviä ihmisiä. Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut."

Pidän siltikin Jojo Moyes tavasta kirjattaa viihdettä. Se on helppoa ja kevyttä luettavaa, mutta siltiki sieltä löytyy niitä hankalia tunteita. Jotenkin Moyes onnistuu kuitenkin löytämään yhden jutun, jonka takia hänen kirjoihinsa jää loukkuun. Ehkä se on se, että suurten elämänmuutosten ja epätoivon hetkien jälkeen tulee aina valo, aina tulee jotain parempaa.
Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ensimmäisenkin teoksen löytäneet. Ehkä jos luen kirjan uudestaan löydän siitä enemmän parempia puolia!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Sinulla on vain yksi elämä. Velvollisuutesi on ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista"

Louisa Clarken elää englantilaisessa pikkukaupungissa läpeensä tuttua ja turvallista elämäänsä. Hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiemppaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, ja yhtäkkiä hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä täysin eri tavalla, mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värin ja ilon Willin
maailmaan. Kun he vihdoin näkevät toisesnsa, on aika tehdä suuria valintoja.

"Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta viivyttelin siellä ja tapoin aikaa valitsemalla puita. Harkitsin jo, olisiko sormen tai kahden menettäminen paleltumien vuoksi pienempi paha kuin siihen huoneeseen palaaminen. Mutta en kertakaikkiaan tarjennut enää, ja etusormeni, jota tarvitsen ompelemiseen, muuttui siniseksi, ja lopulta minun oli myönnettävä tappioni."

Kun kävin ostamassa kirjan Helsingin Aleksanterinkadun Suomalaisesta kirjakaupasta, myyjä mainitsi, että teos oli heidän henkilökunnan "kauniimman sukupolven"-siis, keskuudessa tämän hetken suosikki. Eikä mikään ihme, kirjassa itkee ja nauraa, ja kokee todellakin syvästi eri tunteita. Luin kirjan yhdeltä istumalta, koska sen aloitettuani en malttanut laskea sitä alas.

 Kirjan päähenkilö Louisa on ihanan outo, erikoinen tapaus johon samaistuin hetkessä. Hän on ihanan lähestyttävä, ja itsepintaisesti pitää kiinni omasta erikoisesta pukeutumisestaan ja tavoistaan. Jojo Moyes osaa kirjoittaa Louisan kokemuksista ihanan rehellisesti, eikä liioin tee päähenkilöstä myöskään liian täydellistä. Hänessä on virheitä, ihan samalla tavalla kuin kenessä tahansa meissä.

Myönnettäköön teos on Chich flickiä läpikotaisin, mutta en luokittelisi sitä siihen aivot narikkaan-kasaan. Viihteellisyyttä kirjasta ei puutu, eikä myöskään raskaita teemoja: Missä kulkee ihmisen oman valinnan rajat? Pelkoa ja itsensä ylittämistä, mitä me olemme velvollisia tekemään, että elämme sataprosenttisesti emmekä tuhlaa arvokasta elämäämme täällä maan päällä. Kirja oli mielestäni hiukan syvällisempi kuin mitä normaalisti chick flick kirjallisuudelta odottaisi, sen takia suosittelen kaikille, myös niille jotka eivät normaalisti viihteellisiä romaaneja lue, tarttumaan tähän teokseen, olemaan ennakkoluulottomia.

Kirja tosiaan herättää ajatuksia. Miten haluan elää elämäni. Tyydynkö, vai onko tämä sitä mitä juuri MINÄ haluan. Olen aiemmin miettinyt, että miten tänä päivänä joka tuutista kehotetaan elämään elämää sataprosenttisesti, matkustamaan ja kokemaan, mutta loppupeleissä, jos ihmisen oma tahto on jäädä sinne mistä on, ja elää elämäänsä miten haluaa, niin onko se väärin? Itse ajattelen, että kokemukset eivät ole pahitteeksi, mutta ne myöskään haluaisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ehkä tee ja matkusta samalla tavalla kuin ystäväni. Osaksi kysymys voi olla pelosta, ja mukavuuden halusta, mutta jos se on oma valinta, niin mikä sen olisi estämään. Toisaalta ehkä taas voisi ajatella, että miksi antaa pelon ja mukavuuden estää tekemästä asioita. Ilmiselvästihän niiden ei pitäisi antaa estää, sitä pitäisi osata ottaa askel tuntemattoon, tehdä jotain mitä ei ole koskaan eläissään tehnyt. Tehdä jotain joka pelottaa enemmän kuin uskoisi. Antaa vain mennä.

"Ja se johdatti mielikuvitukseni odottamattomille poluille; kun istuin siellä, mieleeni muistui asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin, vanhoja tunteita nousi pintaan, sisimmästäni pulpahteli uusia ajatuksia ja ideoita, kuin havaintokykyni olisi laajentunut"

Kirjaan ja koko kirjailijaan tutustuin tosiaan, kun näin kirjasta tehdyn elokuvan trailerin. Rakastan elokuvien trailereita, melkein enemmänkin kuin itse elokuvia. Elokuva Me before you (kirjan alkuperäisnimi) tulee ensi-iltaan 3.6.2016

ps. Ehkä minäkin kirjan antaman energian kautta päädyn kokeilemaan jotain uutta ja pelottavaa!

Riitta Pulkkinen: Vieras

 

"Miten läpitunkemattomina ja silti hauraina nämä kaikki ihmisihot kantavat sydämiä ja aikeita, maksoja, kaunaa, rakkautta kauppoihin ja alas metrotunneleihin niin kuin minä nyt"

Riitta Pulkkisen teokset ovat pidettyjä, enkä yhtään ihmettele miksi. Rakastuin jo Pulkkisen aikaisemmassa Totta-teoksessa kirjan kieleen, sanojen nitoutumiseen yhteen ja kuvailun taitoon.Kirjaa oli ilo lukea, juuri sellaista mistä pidän.

Teoksessa Vieras kirjan päähenkilö, seurakuntapastorina toimiva Marian elämä on järkkynyt ja hän päättää lähteä. Hän pakenee ensin Tuholmaan ja sieltä jatkaa kohti New Yorkia. Maata, josta hänen äitinsä on kotoisin. Maria päätyy asumaan Mélanien luo, naisen, jonka elämä on myös järkkynyt, ja joka tutustuttaa hänet uudestaan tanssin maailmaan. 

Kirjassa kuvataan Marian päätöstä paeta, hänen uskonkriisiään ja tunnetta, ettei hallitse elämäänsä, mutta kuinka velvollisuus siltikin kutsuu takaisin. Hän käy mielessään keskustelua itsensä kanssa, yrittäen vakuuttaa itseensä puoleen ja toiseen ja muistelee samalla nuoruuttansa.

Kirjassa kohdataan monia, raskaitakin teemoja. Syömishäiriötä sairastavan maailmankatsomusta, ja kuinka hän vakuuttaa itselleen tekevänsä oikein. Rasismia, ja lapsiin kohdituvaa väkivaltaa. Oman uskonsa vahvistamista ja sen menettämistä. Ennakkoluuloja ja ulkopuolisuuden tunnetta. 

"Koska alussa oli pelkkiä sanoja. Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalisa. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä."

Kirjan alussa minulle tuli tunne etten pääse tarinaan oikein mukaan. Kuvailut olivat kuitenkin niin loistavia, ja kirjan kieli ihanaa luettavaa, etten malttanut laskea kirjaa alas, ja ennenkuin huomasin niin kirjan tarinakin oli muuttunut kiehtovaksi. Se veti mukaansa, ja piti otteensa lähes koko kirjan ajan. 

Pulkkisen aikaisemman teoksen kohdalla olin hieman ristiriidassa, vaikka ihastuin kirjan kieleen, ja kuvailuihin, sekä tarinaan, oli teos silti mielestäni hieman hidas. Sama tämän teoksen kanssa. Ehkä se vain johtuu, että olen tottunut lukemaan teoksia, jossa tapahtuu paljon lyhyellä aika välillä. Pulkkisen teoksissa palataan ajassa taaksepäin, muistellaan ja ollaan siltikin tässä, läsnä. 

Jälkeenpäin minulle heräsi ajatus, että muutkin Riitta Pulkkisen teokset voisi lukea.

"..se on rituaali tälle koskaan palautumattomalle yölle ja mojitoille, jotka saavat pään humisemaan. Rituaali vapaudelle muovata itsestään millaisen haluaa."

Deborah Spungen: Nancy

"Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli kihara otsallaan.
Kun se tyttö oli kiltti, hän oli hyvin kiltti.
Ja kun se tyttö oli tuhma, hän oli aivan hirmuinen"

Tästä kirjasta kuulin jo lukiossa. Äidinkielen kirjassa taisi olla pätkä tai lainaus tästä kirjasta, ja lähtien olen miettinyt, että se olisi jossain vaiheessa luettava. Näin 10 vuotta myöhemmin voin vihdoin sanoa, että nyt on luettu.

 Deborah Spungen kertoo tyttärensä Nancyn tarinan. Nancy tuli kuuluisuuteen punkyhtye Sex Pistolsin basistin Sid Vicousin huumehörhöisenä tyttöystävä. Nancyn koettiin julkisuudessa lähinnä epätoivoisena bändärinä ja hulluna huumerhörnä. Surullisenkuuluisaksi Nancy tuli kun hänet murhattiin New Yorkin Chealsea - hotellissa vuonna 1978. Tekijäksi epäiltiin alusta lähtien Nancyn poikaystävää Sex Pistolsin entistä jäsentä Sid Viciousta. Nancy oli hakeutunut kohti kuolemaa jo pidemmän aikaa ja sanonutkin ettei eläisi näkemään 21. syntymäpäiväänsä.

"Minä kuolen hyvin pian. Kuolen ennekuin täytän kaksikymmentäyksi. En enää näe syntympäpäivääni. Minusta ei ikinä tule vanhaa. En halua ikinä rumaksi ja vanhaksi. Ei ole enää mitään. Minä olen elänyt jo kokonaisen elämän. Minä häivyn. Kuuluisana."

 Kirja on Deborahin vastaisku lehdistön kertomille tarinoilleen hänen tyttärestään, ja samalla sympaattinen kertomus siitä, millaista on kasvattaa ongelmalapsi.

Kirjassa Deborah kertoo, että Nancy oli syntymästään lähtien ongelmatapaus, ja jatkaa kertomusta kertomalla heidän perhe-elämästään Nancyn kuolemaan asti. Kirjassa kerrotaan Nancyn  huumeiden käytöstä ja väkivaltaisesta käytöksestä, sekä käsittellään niiden tuomaa tuskaa koko perheelle.  En koskaan kuvitellut kirjan olevan sellainen mitä se oli, ja järkytyin avuttomuudesta mitä Deborah tunsi yrittäessään saada tytärtään hoitoon, sekä lääkäreiden väitöksistä, ja yhteiskunnan kyvyttömyydestä auttaa perhettä.
Kirja on erinomainen kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta, sekä äidin rakkaudesta ja halusta auttaa, sekä riittämättömyyden tunteesta. Kirja kertoo peittelemättömästi millaista on kasvattaa ongelmalapsi, ja kuinka vaikeaa on saada apua, kun lääkärit ja hoitohenkilökunta väittää, että lapsessa ei ole mitään vikaa.

Kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu, ja imi mukaansa heti ensihetkestä alkaen. Tuskan pystyi tuntemaan kirjan alusta lähtien. Olin tämänkin kirjan aloittanut jo aiemmin, joskus juna-matkalla, mutta jättänyt kesken, koska tiesin, että haluan lukea kirjan heti loppuun asti. Luin kirjan yhdeltä istumalta, enkä malttanut keskyttää edes syömisen ajaksi.

Vaikka kirja olikin jokseenkin järkyttävää luettavaa, siltikin suosittelen luettavaksi. Erinomainen muistelmateos.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Kate Jacobsin Lankakaupan tyttö on jatko-osa teokselle Pieni lankakauppa. Kirjassa seurataan jo ensimmäisessä osassa tuttua neulontakerhon porukkaa, sekä erityisesti nuorta Dakotaa, joka yrittää löytää oman tiensä äitinsä menetyksen, lankakaupan omistamisen sekä kasvamisen tuomien haasteiden keskellä.

"Nyt osaat jo niin paljon, ettei sinun tarvitse enää vain seurata jonkun toisen mallia. Tai toistaa omaasi. Voit olla noudattamatta ohjeita. Parantaa niitä. Hioa niistä täydellisiä. Muuttaa suunnitelmia. Mukautua ja improvisoida. Tee niinkuin parhaaksi näet. Nyt taitosi riittävät niin pitkälle, kuin haluat mennä."

Kirjassa kerrotaan tapahtumia monen eri henkilön näkökulmasta ja alussa sitä oli hieman haastavaa seurata. Varsinkaan kun en ollut lukenut ensimmäistä osaa. Aloitinkin kirjan jo aiemmin, mutta jätin sen kesken juuri tämän syyn takia. En ymmärtänyt henkilöiden välisiä suhteita ja kirjan alku tuntui hieman sekavalta.

Uuden yrityksen jälkeen kuitenkin pääsin mukaan kirjan rytmiin ja pääsin hieman syvemmälle henkilöhahmoihin. Kuitenkin minulle jäi tunne, että kun kirjassa tuntui olevan näin monta "päähenkilöä" tuli heistä vain hyvin pinnallinen kuva. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos kirjassa oli keskitytty vain muutamaan hahmoon syvemmin.

Kirja kuitenkin oli hyvin genrensä mukainen: viihdyttävä Chick flick-romaani, jonka päähenkilöt rakastuvat tai tekevät isoja elämänmuutoksia. Päästyäni kirjaan mukaan viihdyin sen seurassa hyvin ja mielestäni se oli erinomainen iltapäivän kevennys. Hahmot olivat (lukumäärästään huolimatta) hyvin lähestyttäviä ja lähes inhimillisen tuntua. Kirjassa sai nauraa ja jälkifiilis luettua oli hyvin positiivinen.

Totuuden nimissä sanon, ettei kirja tehnyt loppupeleissä minuun kovin suurta vaikutusta. Toki se oli  viihdyttävä, mutta ei muuttanut maailmaani. Se oli aika sellainen minkä odotinkin sen olevan. Kirja saattaa todennäköisesti kirjahyllyyni tai sitten se matkustaa mökille, ja odottaa lämpimiä kesäpäiviä, jolloin kaipaa vain jotain kevyttä luettavaa.

Alkuhöpinöitä

Olen jo pitkään miettinyt pitäisikö perustaa kirjablogi. Olen miettinyt asian hyviä ja huonoja puolia; mitäs jos en osaakkaan kirjoittaa, mitäs jos kukaan ei lue, ja en todellakaan halua tyrkyttää blogiani kenellekään! Apua kauheaa jos sitä joku lukisi ja arvostelisi mielipiteitäni! Hyvät puolet olivat sitten vähän vähemmässä, ja lähinnä koskivat haluani jakaa lukemaani eteenpäin. Halusin jonkun paikan missä voisin purkaa ajatuksiani lukemastani ja jossa voisin hehkuttaa siitä mitä olen lukenut. Ehkä se blogi ei olisikaan ihan huono ajatus. Oma pikku paikka, jossa voisin harjottaa taas kirjoittamisen jaloa taitoa (APUA olen kirjottanut viimeksi lukiossa kirja-arvosteluja!).

Olen lukenut aika lailla koko pienen elämäni ajan. Pienenä ollessani iltasadut kuuluivat siihen juttuun ja sitten kun opin pienenä lukemaan (opin koulussa lukemaan, ja muistan turhautumisen, kun jotkut osasivat lukea jo ennen kouluun tuloa) luin aika lailla kaikkea.
Neiti Etsivät luettuani ja lähes kaikki Karvis-sarjakuvat, sekä lasten historianteokset läpi käytyä siirryin aika nopeasti kirjaston "aikuisten"-valikoimaan. Ramppasin pienempänä ja vähän isompanakin monta kertaa viikossa kirjastossa. Siinä kahdenkympin kynnyksellä pidin lukemisesta vähän taukoa, ja luin lähinnä kirjoja jotka olin ostanut tai jotka minulla oli jo kirjahyllyssä. Syynä tähän oli mahtavat kirjastolaskut jotka olin aikaansaannut  pk-seudun kirjastoihin (ja menettänyt lainausoikeuteni, koska en ollut maksanut laskujani.. hups!) sekä koulunki kirjastoon (sama syy....) Olin unohdellut palautella kirjoja aika usein.

Pari- kolme vuotta sitten, päätimme kaverini kanssa, että tarvitsemme molemmat inspiraatiota uusien kirjojen ja kirjallisuuslajien löytämiseen. Tarvitsemme myös jotain, jolla haastaa itsemme lukemaan enemmän ja etsimään teoksia oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Rupesimme siis pelaamaan kirjabingoa: 25 eri kirjalajia/tyyliä listattiin taulukkoon ja kumpi ensin sai 5 suoran voitti. Molemmilla oli omat listat, jota toinen ei saanut nähdä, ja sitten määrättiin aina toiselle summamutkissa joku laji, josta sai vapaasti valita kirjan. Palkinnoksi molemmat laittoi 10€ ja ostimme lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, jonka voittaja sitten sai. Hävisin.
Jatkoimme 5 suoran jälkeen kirjojen määräämistä, niin kauan kunnes jokaisessa ruudussa oli raksi.
Kirjabingo teki sen minkä sen oli tarkoituskin, haastaa itsemme lukemaan enemmän ja saamaan takaisin se lukemisen into.

Se vähän olisi nyt myös tämän blogin tarkoitus. Samalla kun tämän on tarkoitus olla hehkutuspalsta (Kattokaa mitä mä oon lukenu!), niin myös samalla vähän inspiraation lähde itselle hakea jotain uutta.

Lukemisen Iloa!

ps. minulla on aina ollut hankaluuksia jäsennellä teksiä, sekä sijoittaa pisteet ja pilkut oikeille paikoilleen! Pahoittelen virheitä siis :)