perjantai 30. joulukuuta 2016

2016 Parhaat luetut!

2016 on vihdoinkin loppumassa! Huh! Onneksi! Ei voi muuta sanoa. 

On tämä vuosi jotain hyvääkin tuonut mukanaan. Itse ainakin lukumaailmassa olen tutustunut moniin uusiin kirjailijoihin, ja lukenut monen monta hyvää, koskettavaa ja kiehtovaa tarinaa. Ajattelin että näin vuoden vaihteen kunniaksi, voisin listata ylös, mitkä lukemistani kirjoista olivat parhaimpia tai jotka koskettivat minua eniten. 


(HUOM! Kirjat ei ole listattu parhausjärjestyksessä.)

Nick Hornby - Alas on pitkä matka
Kirjasta ei ole tehty blogipostausta, koska luin kirjan ennen blogin aloittamista. Tätä kirjaa olin kuitenkin etsinyt pidemmän aikaan, muistin että joskus nuoruudessani olin törmännyt siihen kirjastossa, ja jostain kumman syystä en ollut kuitenkaan lainannut sitä. Ja siitä asti kirja on häirinnyt minua. Alkuvuodesta kierrätyskeskuksessa käydessäni törmäsin kyseiseen teokseen ja tietenkin heti ostin sen. Tällä kertaa en halunnut laskea sitä käsistäni alas. Kirjasta on tehty vuonna 2014 myös elokuva. 

Jojo Moyes - Kerro minulle jotain hyvää
Onko suurikin yllätys, että tämä kirja on tässä listalla? Blogipostaus kirjasta löytyy täältä. 


Paula Hawkins - Nainen Junassa 
Pidin tästä kirjasta todella todella paljon! Se erosi hieman aiemmista trille
reistä, jotka olin lukenut, ja vei mukanaan aivan eri tavalla. Postaukseen pääsee tästä 

Ernest Cline - Ready Player One
Kirja oli nörttikirjallisuutta parhaillaan! Hauska fakta, eräs tinder-tuttavuuteni vinkkasi minulle kirjasta. Tästä postaukseen. 

Kimmo Oksanen - Kasvonsa menettänyt mies
Tästäkään en kirjoittanut postausta. Kirja lojui monta viikoa hylättynä työpaikamme kahvihuoneessa, ja siinä oli lappu päällä "saa ottaa". Joten otin sen, ja luin sen. Pidin kirjasta todella paljon, ja se herätti ajatusta, että ikinä ei voi tietää mitä seuraavaksi tulee. Kirja on tosi tarina Helsingin sanomien toimittajasta, joka saa kasvoihinsa tulehduksen, joka vie hänet sairaalahoitoon ja joka loppujenlopuksi tuhoaa hänen kasvonsa. 

Johanna Sinisalo - Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille
Kirja herätti minussa kadonnutta seikkailun halua. Blogipostaus löytyy täältä.

Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä
Kirja oli hauska kuvaus sinkkuelämästä! Juuri sellainen, jota välillä tarvitsee muistuttamaan että ei se sinkkuna olo kaikesta tragikoomisuudesta huolimatta ihan kauheaa olekkaan. Tästä postaukseen.

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää
Kirjan aihe oli mielestäni hieno, ja se kosketti todella paljon, Se pisti myös miettimään mikä tässä elämässä on tärkeää. Täältä postaukseen.

Giles Milton - Maailma on outo
Tästäkään en päätynyt tekemää blogipostausta. Maailma on outo, on tavallaan historian kirja, jossa kerrotaan kummallisista tapahtumista ja teosta maailmassa. Se on juuri sellainen kirja, josta voi poimia turhia faktoja, ja sitten myöhemmin leveillä niillä tiedoilla kavereille. Hauskaa ja viihdyttävää luettavaa!

ERIKOISMAININTA! Erikoismaininnan saa tietenkin Kate Morton, Olen tänä vuonna lukenut kaikki hänen teoksensa, ja jokainen on viihdyttävä, ihastuttava ja omalla tavallaan kammostuttava. Hänen kirjoistaan en olisi voinut vain yhtä valita. 


Nyt innolla odotetaan, mitä vuosi 2017 tuo tullessaan. Voisin kuvitella, että monta hyvää ja mielenkiintoista kirjaa. 


                                 
                                             HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!



torstai 29. joulukuuta 2016

Kalle Lähde - Happotesti

Juominen on riistäytynyt käsistä. Vaikka työ on mennyt ja itsepetos on ainut keino säilyttää elämänhallinta, aina on hyvä syy juoda. Vaimo on huolenpidollaan pitkään mahdollistanut juomisen, mutta hänenkin mittansa alkaa olla täynnä.



Omakohtainen esikoisromaani on synkän hauska kertomus aiheesta, joka koskettaa tavalla tai toisella liki jokaista suomalaista.

Työkaverini kertoi minulle tästä kirjasta jo aikaisemmin tänä vuonna. Olin silloin jo lainannut kirjan, mutta jättänyt sen kesken. En sillä hetkellä pystynyt vain lukemaan kirjaa, se herätti liian paljon ajatuksia. Tällä kertaa olin päättänyt että nyt luen sen. Alun jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa alas, ja vain jatkoin sen lukemista.  Luin sen lähestulkoon hetkessä, niin vahvasti se veti mukaansa.
Kirjan maailma on täynnä tuttuja baarimikkoja, taksilla ajelua, valehtelua ja katkaisuhoitoja. Aina kun olin laskemassa kirjaa alas, oli se pakko aloittaa taas, halusin tietää mihin päähenkilö
päättyy, mikä on hänen kohtalonsa ja miten hän sinne oikein päätyy.

"Astuin Baariin leuka pystyssä. Todellisuudessa itsevarmuutta ei juuri ole jaettavaksi. Tiskin takana on tuuraaja Jaana. Nappaan Turun Sanomat tiskiltä ja kerron harmistuneena, ettei minun postiluukusta kyseistä lehteä tänä aamuna kolahtanut. Olihan se keittiönpöydällä, mutta varhanen pubivierailu tarvitsee jonkin selityksen."

Jossain välissä kirjaa huomasin, että toivoin miehen tajuavan juomisensa seuraukset, että jos hän nyt tällä kertaa lopettaisi. Mutta sitten hän jatkoi, kuten alkoholistit yleensäkkin tekevät. Kirja oli eräänlainen opas alkoholistin maailmaan; miten hän näkee maailman, ja miten hän kokee sen.  Miten hän ajattelee, ja järkeilee juomisen itselleen. Kirja on mielenkiintoinen ja suosittelen suuresti sen lukemista. Missään nimessä se ei herätä sympatiaa päähenkilöä kohtaan, vaan lähinnä ärsyttää,

Happotesti on vaikea kirja lukea. Aihe on arka, ja monille hyvin henkilökohtainen. Näemme joka päivä juoppoja kadulla, mutta Happotesti avaa enemmän juoppojen aivoituksia ja elintoimintojen toimintaa. Mitä ylenpalttinen alkoholin kulutus tekee kropalle. Olen nähnyt ja kuullut paljon tarinoita ihmisistä, jotka viina on vienyt mukanaan, mutta heidän ajatusmaailmaansa on ollut erittäin vaikea päästä sisälle.  Ehkä juuri tämän takia Happotesti onkin omalla tavallaan hyvinkin tärkeä kirja. Se selittää jotain, mitä ei muuten ymmärrä. Eikä sitä kenenkään tarvitsekkaan ymmärtää.

"On hyvä valmistautua yöpuulle jo ennen iltalääkkeiden jakoa. Otan kaikki pillerit kerralla heti kahdeksalta, ja uni tulee varmasti saman tien. Unilääkkeet ovat parasta tässä talossa. Ilman niitä saatan valvoa krapulassa useitakin vuorokausia ja vain ihmetellä sellaisten juoppojen paatuneisuutta, jotka nukkuvat krapulansa pois."


lauantai 17. joulukuuta 2016

Colleen Oakley - Before I Go

Before I Go on toinen Pinterestistä bongattu kirja. Sitä varmaan oli siellä kehuttu hyvin samankaltaiseksi kuin Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Ja olihan se, sillä "omg, tässäkin kirjassa kuolee päähenkilö, joka rakastaa jotakuta"-tyylillä. Yleensä tuollaiset kirjat ovat hyviä jo ihan senkin takia, että ne koskettavat syvimpiä tunteitamme. Kuoleminen on traagista, rakkauden menetys on traagista, ja siitä kaikesta selvityminen on inhimmillistä ja toivoa herättävää.


"Whatever the season, I guess everyone has their story for why they are where they are. Mine, of course, has to do with cancer."

Siitä on  päivää vailla kolme vuotta, kun Daisy sai rintasyvästä terveen paperit. Nyt hänen lääkärinsä ilmoitti, että syöpä on palannut. Eikä hän tule tällä kertaa selviämään siitä.

Kaikkien listojen teon ohella, Daisy yrittää ymmärtää mitä tarkoittaa se, että hänellä on neljästä kuuteen kuukauteen elinaikaa enää jäljellä. Kunnes hän pelästyy, ja rupeaa miettimään miten hänen avuton miehensä tulee pärjäämään hänen kuolemansa jälkeen. Kuka tulee noukkimaan hänen sukkansa lattialta, ja muistuttamaan, että tämän tulee syödä jotain muutakin kuin muroja.
Daisy ottaa päämääräkseen löytää miehelleen Jackille uuden vaimon, ennenkuin hän menehtyy.

Mutta kun Daisy pikkuhiljaa sairauden edetessä rupeaa ymmärtämään miltä tuntuu menettää miehensä toiselle naiselle kaiken tämän keskellä, rupeaa hän katumaan päätöstään. Daisyn on pakko ruveta miettimään, mitä hän haluaa loppuelämältään, ja onko hän kykeneväinen uhraamaan oman onnellisuutensa sen puolesta.

Okei, pakko sanoa. Daisyä ärsyttävämpää hahmoa en ole pitkään aikaan tavannut. Hän oli vain jotenkin niin ärsyttävä. Hän oli kunnollinen, ja listoja suunnitteleva, ja vaikutti kaiken puolin täydelliseltä. Ei kukaan ole täydellinen. Mielestäni Daisy oli tehty liian hyväksi ihmiseksi. Hänen vikansa eivät tuntuneet edes vioilta, koska ne olivat niin pieniä ja inhimillisiä. Olisin Daisyltä ehkä kaivannut enemmän raivoa. Hän on kuolemassa, pakkohan hänen on olla vihainen, mutta hän tuntui vain leijailevan jossain. Tottakai kirjassa on muutama raivokohtaus, mutta hyvin pieniltä ne vaikuttivat, pieniltä ja mitättömiltä.
Ja siis haluaisin ymmärtää sen miksi hän vain ajattelee miestään ja miten hänen miehensä selviää hänen kuolemansa jälkeen, mutta tottapuhuen en ymmärrä. En ymmärrä miksi Daisy on niin fiksoitunut mieheensä, eikä mieti omaa elämäänsä. Hänellä ei tunnu olevan mitään kunnianhimoa, ei mitään unelmia, ei mitään tavotteita, joita hän haluiaisi saavuttaa. Vain ja ainoastaan hänen miehensä.

Daisyn aviomies Jack tuntui olevan paljon realistisempi hahmo. Hänellä tuntui olevan enemmän luonetta, ja vikoja, ja persoonallisuutta. Hän suuttuu, hän loukkaantuu ja raivostuu. Jack tuntuu kirjassa käyvän paljon enemmän tunteita läpi, kuin Daisy vaika kirja onkin kirjoitettu Daisyn näkökulmasta.

Kirja olisi ehkä sellaista sopivaa (todellakin) aivotonta luettavaa. Sellaista, jota voisi lukea helposti rannalla tai jossain mökillä riippumatossa. Sellaista "hälläväliä mitä luen tänään"-luettavaa.

En kiellä sitä että kirjan loppu oli koskettava, se kun Daisy kuolee. Mutta tämä kirja ei saanut minua ainakaan miettimään sen enempää elämääni tai kuolemaani. Enemmänkin minulle jäi sellainen tunne, että kai tässä pitäisi miettiä jotain, mutta koska kirja ei herättänyt sen enempää tunteita niin miksi turhaan,

Ps. Kirjassa on vain yksi lainaus, koska se oli ainoa hyvä lainaus, jonka kirjasta löysin. Oikeasti. 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Claire Douglas - The sisters

Jos rakastit Nainen Junassa -kirjaa, tulet rakastamaan tätä! Claire Douglasin The Sisters on aivan mahtava psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on 29-vuotias Abi, joka on 18 kuukautta aiemmin menettänyt identtisen kaksosensa traagisessa onnettomuudessa.

"I see her everywhere. 
She's in the window of a Italian restaurant on the corner of my street. She has a glass of wine in her hand, something sparkly like Prosecco, and her head is thrown back in laughter, her blond bob cupping her heart-shaped face, her emerald eyes crinkling."

Abi on aloittanut uuden elämän Bathin kaupungissa, ja siellä tutustuu lähes samanikäiseen naiseen nimeltä Bea. Bea on luonteeltaan iloinen ja kupliva, ja mukaansa tempaava. Pikkuhiljaa Abi huomaa elävänsä samassa talossa Bean ja hänen kaksoisveljensä Benin, ja muutaman muun ihmisen kanssa. Kaikki näyttää hyvältä, kunnes rupeaa tapahtumaan outoja asioita, jotka saavat Abin epäilmään omaa ja asuintovereidensa mielenterveyttä.

Päähenkilö Abi kirjassa on ristiriitainen hahmo. Välillä huomasin olevan hänen puolellaan ja kannustavan häntä, ja välillä ihmettelin kunnolla hänen motiivejaan, ja olin varma, että hän on seonnut. Kirjan loppukin herättää suuresti ristiriitaisia tunteita.
Abin motiivi ja epätoivo ystävystyä Bean kanssa on vähintääkin kyseenalaista, se pistää miettimään kuinka riippuvainen ystävyydestä, ja toisesta ihmisestä voi ollakkaan.

"I know now, in the cold light of day, that Beatrice isn't cruel, that see wouldn't deliberately try and hurt me. She would surely know how important those letters are to me. I've got a bond with Beatrice, she's been amazing, allowing me to become part of her life. It is as she knew, even at our first meeting, how much i needed her friendship"

Imeydyin kirjan maailmaan hetkessä mukaan. Olin varma, koska kirja on englanniksi en jaksaisi pitää keskittymistä yllä, mutta voi kuinka väärässä olinkaan. Kirjassa on paljon samaa henkeä kuin Nainen junassa- teoksessa. Se kertoo rikkinäisestä yksinäisestä naisesta, jonka mielenterveyttä kaikki epäilevät, jopa hän itse. Kirjassa on vahva naishahmo, joka on kaikkea muuta kuin perinteinen vahva nainen. Hän on rikki, virheitä ja itseinhoa täynnä.

Törmäsin kirjaan Pinterestissä. Muistaakseni. Olin tehnyt varauksen kirjaan, ja kävin sen hakemassa tänään, joten oletan että olen törmännyt siihen Pinterestissä ja sen jälkeen tehnyt kirjaan varaukseen. Hyvä minä ja muistini! Kirja on Claire Douglasin esikoisromaani, joka on julkaistu kotimaassan vuonna 2015, eikä sitä ole vielä suomennettu. Olisin todella kummissani, jos kirja ei tulisi suomen markkinoille jossain vaiheessa, on se niin hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu.

Pienen googlettelun jälkeen huomasin, että Claire Douglasilla on toinenkin kiehtovan kuuloinen kirja julkaistu tänä vuonna;Local Girl Missing. Pitää muistaa tuo laittaa lukulistalle.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivää ja vähän valokuvia!

Aamulla heräsin ja pienen koomailun jälkeen päätin lähteä kameran kanssa kävelylle. Siinä kävelessä sain idean, että näin itsenäisyyspäivän kunniaksi voisi täällä vähän julkaista kuvia, joita olen kuluneen vuoden aikana poiminut Suomen luonnosta! 
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille! 















Olen verkossa valon ja auringon, 
paulassa koskien pauhun, 
lumossa hankien hotavai, 
vankina välkkyväin vetten, 
verkossa lähteiden puhtauden, 
siteissä nuotion sauhun, 
seitissä sumuisten tunturien, 
jotka siintävät metsien takaa, 

ja silti oon täysin vapaa!  

-Tuntematon 











Kuvat on kaikki omiani. Ethän siis lainaa niitä ilman lupaa!

perjantai 2. joulukuuta 2016

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää


"En tiennyt että olet noin nätti"

Samantha Kingstonilla on elämä edessään ja maailma jalkojensa juuressa: nätti naama, syntisen makea poikaystävä ja paikka koulun parhaissa piireissä. Helmikuisena perjantaina kaikki kuitenkin muuttuu silmänräpäyksessä. Lupaavasti alkaneesta päivästä tulee Samin viimeinen. Kirjamellisesti.

Yllätyksekseen Sam herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä elämänsä viimeistä päivää loputtomana uusintojen sarjana. Yksi päivä on vastaus toiselle, kumoaa sen tai ottaa jonkin tyystin toisen suunnan. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka nivoutuvat sekä Samin että Hänen läheisimpiensä tulevaisuuteen.

Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää on ihana, ja samalla traaginen kirja, joka kuvataa koulumaailmaa julmimmillaan. Suositut ovat suosittuja, jotka pitävät itseään kaikkia muita parempina. Kirjan tarina on kertomus siitä, mitä koulukiusaaminen voi ihmiselle tehdä, mutta myös samalla tarina siitä, miten ihmiset jotka tekevät pahoja asioita, eivät välttämättä ole aina pahoja. Ehkä kirjan tarina on muistutus siitä, että elämme maailmassa, jossa asioilla on aina kaksi puolta. Mikään ei ole mustavalkoista.

"Aloin vähän myöhemmin ajatella aikaa, miten se etenee, vähenee, kulkee alati eteenpäin, sekunneista minuuteiksi, päivistä vuosiksi, ja miten se kaikki johtaa samaan paikkaan, miten se on virta, joka etenee ikuisesti samaan suuntaan."

Eläessään samaa päivää uudelleen ja uudelleen kirjan päähenkilö muuttuu pikkuhiljaa ihmiseksi, jollainen hän haluaa olla. Hän lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä, ja pyrkii tekemään oikein ja miten hän itse haluaa toimia. Hän lakkaa olemasta osa yhteisöä ja kasvaa omaksi yksilökseen. Ehkä sen takia pidän nuorten kirjoista, niissä aina kuvataan yksilön kasvua tavalla, joka jättää tilaa toivolle.

Pidin kirjasta kyllä, mutta siitä hyvin huomaa että se on suunnattu nuorille. Kirjan maailma on koulua, poikia, bileitä ja muita teinien asioita. Lukiessani jotkut asiat vain lähinnä ärsyttivät, kuten se että kirjan hahmojen maailma tuntui olevan niin pinnallista. Toki kaikki varmaan muistavat omat teinivuotensa, ja kuinka tärkeältä kaikki ne pinnalliset asiat silloin tuntuivat.

"Tajusin silloin, että jotkin hetket jatkuvat ikuisesti. Ne jatkuvat senkin jälkeen kun ovat ohi, ne jatkuvat senkin jälkeen kun ihminen on kuollut ja haudattu, ne jatkuvat eteen- ja taaksepäin äärettömyyskiin saakka. Ne ovat kaikkialla yhtä aikaa. 
Ne ovat koko homman juju."

Syy miksi kirjan päätin lukea, on se että törmäsin elokuvan traileriin ja traileri herätti mielenkiintoni välittömästi! Before I Fall (kirjan alkuperäinen nimi) on tulossa ensi-iltaan vuoden 2017 puolella.





Jälkimietintöjä:  Ehkä syy miksi pidin kirjasta niin paljon on se, että uskon vakaasti että kaikki mikä tapahtuu meille, tapahtuu syystä. Joistain asioista opimme ja ne kasvattavat meitä, joidenkin asioiden täytyy tapahtua, jotta pääsemme taas seuraavaan pisteeseen. Kaikki asiat, joita kohtaamme eivät ole hyviä, eikä kaikki asiat, joita teemme ole hyviä, mutta kaikella on syynsä. Uskon myös, että ihmiset joita kohtaamme tapahtuu syystä. Ehkä jotkut ovat elämässäni vain hetken, mutta se on okei. He ovat opettaneet minulle jotain, tai ehkä minä olen opettanut heille jotain. Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En välttämättä koskaan itse saa tietää sitä tarkoitusta, mutta se on kuitenkin olemassa.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Tilannekatsaus

Huhhuh! Aika kuuluu hirvittävää vauhtia!

Viime aikoina lukeminen on taas nyt jäänyt hieman taka-alalle. Totesin, etten saa Helmetin kirjahaastetta suoritettua vuoden loppuun mennessä  ja sen kanssa olen tässä tuskastellut. 17 kirjaa olisi vielä lukematta ja vähän päälle kuukausi aikaa. Jopa minun kaltaiselleni himolukijalle aika kova tehtävä, plus mielestäni jäljelle jäävät kirja-aiheet ovat hieman tylsähköjä ja tuntuu että olen niiden kanssa jo pidemmän aikaa tuskastellut.

Joten annoin itselleni siis vapaakortin! Jos luen vielä jotain Helmetin lukuhaastetta koskien, niin hyvä! Jos en, niin maailmani ei siihen kaadu!

Yksi syy minkä takia lukeminen on jäänyt nyt taka-alalle on ollut kauhea kiire kaikkien muiden aikaa vievien juttujen kanssa. Olen tutustunut useaan mielenkiintoiseen poadcastiin viime aikoina, ja ne ovat vieneet vapaa-aikaani lukemiselta, sekä useampi dokumentti on netflixissä ollut myös nyt tiukan seurannan alla.
Myös töissä olen ollut aika tiheästi viime aikoina, ja vapaa-aika on jäänyt aika vähälle. Kotiin kun on tullut ei ole siihen kirjaan jaksanut keskittyä.

Kävin kyllä kirjastossa, josta poimin muutaman mielenkiintoisen kirjan luettavaksi! Bob Dylanin elämänkerta, sekä yksi toinenkin tosi tapahtumiin perustuva kirja lähti mukaan luettavaksi. Niistä saatte myöhemmin lukea siis postaukset.

Ihania lukuhetkiä sinne kaikille! Ei oteta sitä lukemistakaan niin vakavasti!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Emmi Itäranta - Kudottujen Kujien Kaupunki

Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuorin kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi viittaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa, myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessä Eliana löytää itsensä keskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

"'Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat jouksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä."


Emmi Itärannalta luin aikaisemmin Teemestarin Kirjan viime kesän lukumaratonissa. Pidin kummallisesti kyseisen kirjan oudosta maailmasta, ja koin kirjan jollain tapaa hyvinkin kiehtovaksi. Sen takia siis, kun näin kirjamessuilla 3 pokkaria 10€ tarjouksessa Kudottujen Kujien Kaupungin ajattelin, että kirjan voi hyvinkin hankkia.

Kudottujen Kujien Kaupunki oli mielestäni jollain tapaa monimutkaisempi, kuin Teemestarin Kirja. En meinannut päästä kirjassa alkuun (tosin siitä on yhtä hyvin syyttäminen myös flunssaa, jota vieläkin sairastan), ja koin maailman hyvin sekavaksi. En ymmärtänyt oikein mistä milloinkin puhuttiin, ja kuka oli milloinkin kyseessä. Ensimmäiset 2 sivua olin varma, että päähenkilö on mies, kunnes selviää, että hän onkin nainen. Tosin mielestäni Itäranta on kirjoittanut, ehkä tahallaan Elianan hieman maskuliiniseksi hahmoksi. Toki nykyajan kirjoissa naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, eivätkä tarvitse pelastusta (ja hyvä niin), mutta jotenkin Eliana tuntui olevan erityisen maskuliininen. En tiedä, voi olla että lukijana tulkitsin hänet vain niin. (Myöhemmin tajusin ettei Itäranta, todennäköisesti tahallaan, anna Elianan ulkonäöstä ollenkaan kuvausta.)

Toisin kuin Teemestarin Kirjassa, jossa maailma kuvaillaan hyvin tarkasti, minun oli vaikeuksia tässä kirjassa vaikeuksia kuvitella kyseistä maailmaa. Millainen se on, kuinka laaja, miten se on syntynyt. Kirjan maailma tuntui mielestäni hyvin keskeneräiseltä. Ihan kuin kirjaa varten olisi kehitetty vain Saari. Kaikki sen ulkopuolella on turhaa. Kirjassa puhutaan mantereesta, ja laivoista, jotka käyvät saarella, mutta siltikin tuolla muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Voihan tietenkin olla, että flunssaiset aivoni eivät pystyneet käsittelemään kaikkea annettua tietoa, ja sen takia koin kirjan maailman hieman keskeneräiseksi.

Itäranta kirjoittaa kauniisti, hänen juonensa ovat hyvin kehitettyjä, ja kieli on kaunista. Vaikka koinkin kirjan monella tapaa erikoiseksi ja keskeneräiseksi, nautin sen lukemisesta. Kirjassa on hyvin taidokkaasti kuvailtu tunteita, ja unia ja tapahtumia.

"Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihi, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin."

Loppujen lopuksi en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Olihan tarina mielenkiintoinen, mutta en kokenut saavani siitä itse paljon mitään irti. En tiedä oliko kirjassa moraalista opetusta. Sanoma sillä oli. Kirjan viimeiset sanat, vaikka ne kauniita olivatkin, tuntuivat ne mielestäni tyhjiltä.

"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."

p.s. Valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".

lauantai 5. marraskuuta 2016

Hugh Howey - Hiekka

Hugh Howey on Siilon luojana tunnettu kirjailija. Siilo-sarjasta olen lukenut vain ensimmäisen osan. Se ei oikein iskenyt minuun, mutta jälkikäteen on jäänyt vaivaamaan ja olenkin suunnitellut lukevan loputkin sarjasta.

Ostin kirjan kirjamessuilta. Satuin ensimmäiseen pisteeseen ja selailin kirjoja. Siinä myyjä keskusteli jonkun asiakkaan kanssa juuri tästä kirjasta, ja mielenkiintoni heräsi heti.

Siilon tavoin Hiekka dystopinen kuva maailmasta.



"Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestö nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista.

Hiekassa, Vanha maailma on hautautunut hiekkaan ja uusi maailma rakennettu sitä peittävien dyynien päälle. Paahtavassa erämaassa neljä sisarusta kamppailee selviytyäkseen kukin tahoillaan. Ainoa tapa menestyä on ryhtyä hiekkasukeltajaksi, mutta dyynit ovat arvaamattomia ja vaarallisia.
Nuori Palmer lähtee isänsä jalanjäljissä etsimään kadonnutta kaupunkia - matkalle, jolta isä ei koskaan palannut

Hiekka on ehkä hieman sekava kirja. Henkilöhahmoja ei kunnolla esitelty, he vain tupsahtelivat kirjaan, ja minusta ainakin tuntui, että heitä oli liikaa. Alussa Palmer tuntui olevan päähenkilö, mutta sitten tuli sekaan hyvin olellisina hahmoina hänen siskonsa Vic ja veljensä Conner, joilla kaikilla oli merkittävä osa kirjaa. En saanut kunnollista otetta hahmoihin, ja he kaikki tuntuivat jäävän hyvin pinnallisiksi.

Ilmeisesti Hiekka on vain yksittäinen teos, ainakin se loppuu tavalla, joka ei kauheasti jätä ihmettelemään. Ainakaan Howleyn nettisivuilla ei ole mitään mainintaan jatko-osasto.

Jos vertaa Hiekkaa Siiloon, huomaa tietyn eron. Siilo olo jäsennelty järkevästi, tarinan kulku oli selkeää ja maailma, joka kirjassa luotiin, tuntui yhtenäiseltä ja kaikinpuolin järkevältä. Hiekassa taas kirjan maailmasta ei saa kunnollista kuvaa, joka minua lukijana ärsytti suunnattomasti.

Loppujen lopuksi Hiekka ei säväyttänyt dystopisena teoksena kovinkaan paljoa. Se ei tarjonnut kauheasti mitään uutta.

"Se oli enemmän kuin rakkautta. Ja se auttoi häntä pysymään pystyssä, kun hän palasi taakkansa luokse - railo hiekassa oli helppo ylittää kerta kerran jälkeen - sitten hän suuntasi tuuleen ja taivaanrantaan, ja äidin sanat kaikuivat hänen korvissaan, saattoivat häntä pitkälle marssilla; sanat, jotka äiti kuiskasi Ei-kenenkään-maan rajalla tuulen ujelluksen ja telttakankaan julkiean paukkeen yli."

torstai 3. marraskuuta 2016

Kate Morton - Hylätty puutarha

"Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää, mutta hän teki niin kuin oli käsketty. Täti oli sanonut, että piti odottaa, ettei ollut vielä turvallista, että oli oltava hiljaa kuin hiiri. Pieni tyttö tiesi, että se oli osa leikkiä, kuin oltaisiin piilosilla."



Vuosi 1913 Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin.
Tullessaan täysi-ikäiseski Nell saa tietoonsa salaisuuden, joka muuttaa hänen elämänsä. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin perhe.

Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra päättää matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä - ja ennen kaikkea selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden.

Tämä olikin ainoa jäljellä oleva Mortonin kirja, jota en ollut vielä lukenut. Eikä tämäkään pettänyt. Kirja on klassista Mortonia, ja rakastin sitä ensihetkestä alkaen. Kirja vei mukanaan. Oli pakko sanoa, että kun aloitin kirjan olin väsynyt ja turhautunut flunssaan, mutta siltikin kirja vei minut heti mukanaan.

"Hän haukotteli uudestaan, hieroi silmiään ja sulki leikekirjan. Luultavasti hän ei saisi merkkien arvoitusta koskaan selville, eikä sillä todennäköisesti ollut merkitystäkään."

Kuten aina Mortonin kirjoissa hahmot ovat ihanan vahvoja ja monimutkaisia. Tämä kirja ei ollut poikkeus siitä. Kirjassa sai ihmetellä, ja miettiä mitä salaisuuksia hahmot pitivät sisällään. Mortonin kirjat muistuttavat sillä tavalla dekkareita, loppuun asti saa miettiä ja pohtia, eikä mikään ole siltä miltä näyttää.

Ostin kirjan Helsingin kirjamessuilta. heti kun näin sen, tiesin että minun oli pakko ostaa se. Olin juuri aiemmin viikolla puhunut kirjasta, ja erityisesti Kate Mortonin teoksista ystäväni J:n kanssa, ja tämä vaikutti vain täydelliseltä tilaisuudelta nyt hankkia se, ja lukea. Huomasinkin, ettei kirjahyllyssä ole yhtäkään hänen teostaan, oli jo aikakin ostaa sellainen siis.

Aikaisemmat Mortonin lukukokemukseni voi lukea täältä ja täältä, Paluu Rivertoniin luin jo aikaisemmin ennen blogin olemassaoloa kirjabingoon.



tiistai 1. marraskuuta 2016

Hyeonseo Lee - Seitsemän nimen tyttö

Olen lukenut jo useamman "pako Pohjois-Koreasta"-kirjan, ja ne ovat aina olleet yhtä kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä, että myös koskettavia.

Seitsemän nimen tytön näin muistaakseni jossain lehtijutussa tai nettijutussa, en enää muista missä, mutta olen ollut kirjaston jonotuslistalla ollut jo monta monta monta kuukautta, ja kun vihdoin ja viimein sain kirjan olin hyvin innoissani!

Hyeonseo Lee varttuu hyvän perheen tyttärenä Pohjois-Koreassa. Hän uskoo, että hänen kotimaansa on paras paikka elää, mutta alkaa kasvaessaa epäillä virallista totuutta. Miten on mahdollista, että maailman parhaassa maassa perheitä kuolee kadulle nälkään ja ihmisiä teloitetaan julkisesti?
Hyeonseo päättää ennen täysi-ikäistymistään käydä salaa tapaamassa Kiinassa asuvia sukulaisiaan ja jää maahan.
Tästä alkaa hurja selviytymistarina. Kiina palauttaa kiinni saamansa loikkart Pohjois-Korean pahamaineisen tiedustelupalvelun käsiin, joten Hyeonseo ei ole turvassa. Häntä kalvaa myös huoli kotimaahan jääneistä sukulaisista.
Hyronseon tarina on raju kuvaus elämästä eräässä maailman pahamaineisimmista yhteiskunnista ja koskettava kertomus rohkeudesta ja päättäväisyydestä.

"Nimeni on Hyeonseo Lee. 
  Se ei ole nimi, jonka sain syntyessäni, eikä mikään niistä nimistä, jotka minun on eri ajankohtina olosuhteiden pakosta ollut otettava. Tämän nimen annoin itse itselleni päästyäni vapauteen. Hyeon tarkoittaa auringonpaistetta. Seo tarkoittaa onnekkuutta. Valitsin tämän nimen, jotta voisin elää elämäni valossa ja lämmössä eikä minun tarvitsisi palata varjoihin."


Kirja oli siitä erilainen, että muut Pohjois-Korean loikkareiden kertomuksissa henkilöt ovat olleet alempaa yhteiskuntaa, kun taas tässä kirjassa Hyeonseon perhe taas kuuluu hieman parempaan yhteiskuntaluokkaan.
Oli mielenkiintoista verrata miten Hyeonseo kertoo aikaisemmasta perhe-elämästään, ja mitä olin aikaisemmin lukenut loikkareiden kertomuksista. Hyeonseon perheessä oli ruokaa eri tavalla, kuin hänen ystävillään. Nälänhätä ei koskettanut samalla tavalla Hyeonseon perhettä, kuin monen muun Pohjois-Korealaisen, mutta hän ei siltikiään pystynyt pakenemaan siltä, vaan näki sitä siltikin kaduilla ja yhteiskunnassa, ja se jätti jälkensä häneen. Herätti hänessä ihmetystä, ja kyseenalaistamista.

"Ihmisiä kuoli kaduille. Nälkä ja tarve pakottivat kuitenkin muuttamaan ajattelutapaa radikaalista. Näin sen omin silmin Hamhungissa. Asukkaat unohtivat pienestä lähtien omaksumansa ideologian ja palasivat siihen, mitä ihmiset ovat harjoittaneet tuhansien vuosien ajan - kaupankäyntiin."

Kirjassa esitellään uskomattoman fiksu ja peloton nainen, joka on selvinnyt monista vaikeuksista, mutta siltikin samalla löytänyt oman itsensä ja tutustuu maailmaan, jonka olemassaolosta hän ei ole koskaan tiennytkään.

Aina kun lukee kirjoja Pohjois-Koreasta tai muista valtioista, joissa vallitsee diktatuuri, ja jossa ihmiset elävät jatkuvan pelon ja puutteen vallassa, sitä rupeaa vain ihmettelemään, että miten vielä tänä päivänä voi tapahtua tuollaista. Olemme hyvinvointivaltoissa ehkä hieman jo turtuneita kuulemaan kauheuksista uutisista, että se ei välttämättä edes hetkauta meitä enää, On hyvä, että ihmiset, jotka pakenevat kauhuista kertovat tarinansa, välittävät tietoa eteenpäin meidän kaltaisille ihmisille, jotka emme sitä tunne.

Hyeonseo Lee puhui julkisesti TED-konferenssissa helmikuussa 2013. Hänen puheensa voi kuunnella täältä.

Aikaisemmat lukemani kirjat Pohjois-Koreasta ovat olleet: Blaine Hardenin: Leiri 14 ja Ensum Kimin: Pohjois-Korea, Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Suosittelen suuresti molempia

maanantai 31. lokakuuta 2016

Loman luku-urakka

Nyt se alkoi, Loma! Seuraavan viikon olen kotona, rentoutumassa ja nauttimassa syksystä. Kirjamessut kuuluvat loman ohjelmistoon, samaten Rocky Horror Picture Show kulttuuritalolla ensiviikon perjantaina, ja pyhäinmiestenpäivänä elokuvailta.

Ajattelin kaiken tämän ohella ryhdistäytyä nyt lukemisessa, ja yrittää lukea mahdollisimman paljon. Minulla on kirjahyllyssä yhdellä hyllyllä kirjastonkirjoja, jotka ovat jo PITKÄÄN odottaneet lukemista. Kirjat on uusittu jo moneen otteeseen, ja en vain ole päässyt vielä niihin käsiksi. Sitä varten ajattelin nyt ottaa projektiksi tämän loman aikana lukea kaikki nuo kirjat, jotka ovat kummitelleet siellä jo hetken. 

Ja olen myös kotona flunssassa, tietenkin. Joten tämäpä sattui sopivasti. Mikä sopivampi aika aloittaa kunnon luku-urakka. Tutustua kaikkiin noihin teoksiin, joita en ole saanut vielä luetuksi, ja myös niihin, jotka ostin kirja-messuilta.

Katsotaan montako kirjaa saan luetuksi ensi maanantaihin (7.11) mennessä luettua! 

Julian Fellowes - Belgravia

Julian Fellowes on ihanan ja kuuluisan Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja. Nyt häneltä on tullut ihastuttava romaani Belgravia. 



Aatelissukuun kuuluva nuori Edmund järjestää nousukasperhelle kutsun tätinsä järjestämiin tanssiaisiin. Edmundin suku on huolissaan, sillä he ovat huomanneet pojan kiinnostuksen nousukasperheen lumoavan kauniiseen tyttäreen Sophiaan, ja Sophian tunteet tuntuvat olevan yhtä vahvat. Tanssiaisssa nuoret ovat toistensa pauloissa, mutta juhlahumu keskeytyy tietoon Napoleonin lähestymisestä. Moni juhloista joutuu lähtemään suoraan taisteluun ja kaatuu Waterloon kentille paraatiasussaan.
Sophian ja Edmundin välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo jotain, jonka vaikutukset siirtyvät sodan jälkeen vuosikymmenienkin jälkeen Belgiasta aina Lontooseen, hohdokkaaseen Belgravian korteliin.

"Kaupunki ei näyttänyt siltä, että se oli sodan partaalla, saati siltä että maa jonka pääkaupunki se oli, oli repäisty irti yhdestä kuningaskunnasta ja liitetty toiseen vain kolme kuukautta aikaisemmin. Kesäkuussa 1815 Brysselin olisi voinut luulla elävän juhlahumua, en fête, sillä sen monenkirjavat torikojut kuhisivat asiakkaita ja sen valtaväylillä liikkui jatkuvana virtana kirkasvärisiä vaunuja kuljettaen ylhäistä syntyperää olevia rouvia ja tyttäriään tärkeisiin seurapiiritapahtumiin."

Kirjassa on samaa ihanaa tuntua, kuin Downton Abbey-sarjassa, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin ihan eri vuosisadalla kuin sarjassa. Ehkä sen tekee se maaginen tapa, jolla Fellowes kuvailee ihmisten elämää ylemmässä yhteiskuntaluokassa.

Kirjan alku on hieman takkuileva, alku tuntuu hieman jäykältä, ja paikkaansa kuulumattomalta. Alku tuntuu välillä vain pakolliselta pahalta, jonka jälkeen kirjan oikeat tapahtumat alkavat.
Heti kun tapahtumat alkavat rullata eteenpäin kirjaa on vaikea laskea käsistä. Salaisuuksia paljastuu kerroksittain, pahkesuntaa ja yhteiskuntaluokkien välistä kamppailua tapahtu paljon. Unohtamatta romantiikkaa.

Kirjan loppupuolella alkaa se suurin jännitys. Kirjassa on koko ajan pieni enteilevä tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Heti alusta lähtien kirjassa on sellainen jäätävä olo, ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän se vahvistuu. Itselleni tuli ainakin sellainen olo, että en malta lukea kaikkia sivuja, vaan haluan päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Tietää mitä tulee tapahtumaan.
Mielestäni se on hyvän kirjan merkki. Lukija on koukussa, hän vain ajattelee mitä seuraavaksi tapahtuu, hänen on vain pakko saada tietää.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kirjamessujen saldoa!


Kirjamessut eivät sitten menneetkään ihan niin kuin olin ajatellut. Suunnitelmissa oli käydä kuuntelemassa keskusteluita ja rauhassa tutkia mitä kaikkea löytyy. Ihan niin ei kuitenkaan nyt mennyt. Olen jo pari päivää kärsinyt lievästä flunssasta, mutta viime yönä flunssa yltyi sitten aika lailla. Yö tuli nukuttua huonosti jatkuvan kurkkukivun ja yskimisen takia, ja aamulla oli olo kuin ei olisi nukkunut ollenkaan.

Parin tuntia heräämisestä olin saanut itseni osittain ihmisen näköiseksi ja pitkällisen harkinnan tuloksena päätin raahautua messuille. Istuin zombina junassa kohti messukeskusta ja silloinkin mietin vielä, että onkohan tämä järkevää.

Pääsin kuitenkin messuille ja innostuin, kun pääsin sinne. Pahin olotila oli mennyt ohi (jos ei lasketa, että vieläkin yskin, eikä minulta lähtenyt ääntä lähes ollenkaan) ja tunsin oloni suhteellisen ok:ksi. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen, että koska keskittymiseni ei todellakaan nyt riitä kaikkeen, niin päätän keskittyä vain kirjoihin mitä löydän ja mitä sattuu eteen. En aio mennä kuuntelemaan mitään (lievä pettymys. Olin suunnitellut jo monta keskustelua, ja päättänyt ne mitkä olisivat kiinnostaneet, mutta en flunssaisena niistä olisi saanut kuitenkaan mitään irti.)


Messuilta siis lähinnä keräsin lukuvinkkejä, mitä kannattaisi lukea, mikä kiinnostaisi minua ja mihin haluaisin tutustua. Ja tietenkin päätin ostella lisää hyllyntäytettä.

Messuilta sitten tarttui mukaan muutama teos:

Hugh Howey - Hiekka
Siilon kirjoittajan uusi teos: Vanha maailma on hautautunut hiekkaan ja uusi maailma rakennettu sitä peittävien dyynien päälle, Paahtavassa erämaassa neljä sisarusta kamppailee selviytyäkseen kukin tahollaan. Ainoa tapa menestyä on ryhtyä hiekkasukeltajaksi, mutta dyynit ovat arvaamattomia ja hengevaarallisia.
Nuori Palmer lähtee isänsä jalanjäljissä etsimään kadonnutta kaupunkia - matkalle, josta isä ei koskaan palannut. 




S.J. Watson - Kaksoiselämää 


Julian pikkusisko Kate murhataan, ja tapahtuma ravisuttaa Lontoossa valokuvaajana työskentelevän Julian rauhallista elämää. Koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassaan, Julia matkustaa Pariisiin ja alkaa itse selvitellä Katen viimeisiä vaiheita, niin itsensä vuoksi kuin myös poikansa Connorin, jonka oikea äiti Kate oli. Julia ystävystyy Katen asuintoverin Annan kanssa, ja pikkusiskon elämästä alkaa paljastua salaisuuksia. 







Marianne Käcko - Tapa minut, äiti!

Kun Katarina Käcko sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran, hän oli yksitoistavuotias. Kun hän oli viidentoista ja toista kertaa sairaana, hän vakuuttui siitä, ettei hän enää koskaan söisi. Tapa minut, äiti! on Marianne Käckon kertomus tyttärensä sairaudesta. Se on tarina siitä, millaista on nähdä oman lapsen kärsivän ja millaista on taistella sopivan hoitomuodon löytymiseksi. 







Emmi Itäranta - Kudottujen kujien kaupunki

Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien talon pihasta verisen puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse. Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessä Eliana löytää itsensäkeskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelma, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä. 




Kate Morton - Hylätty Puutarha 
On vuosi 1913. Britanniasta päiväkausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell- tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta nainen katoaa jäljettömiin. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikolta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokaattinen Mountrachetin suku.
Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltään yllättävän perinnön. Mystinen Clihh Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä - ja ennen kaikke selvittääkseen isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden. 

Siinä nyt on lukemista muutamalle päivälle! Onneksi on loma, jotta voi parannella flunssaa (hyvät työntekijät sairastavat vapaalla ja lomalla) ja lukea!

Kuvassa Tee-kuppi,jonka toivoin lievittävän flunssaa.. Ei toiminut,


torstai 27. lokakuuta 2016

Françoise Gilot, Carlton Lake - Elämä Picasson rinnalla

Tämä teos on hyvin ainutlaatuinen ja intiimi muotokuva, joka Picassosta on varmaan koskaan julkaistu. Françoise oli 21-vuotias, kun hänen ja Picasson joka oli häntä 40-vuotta vanhempi, tiet kohtasivat miehitetyssä Pariisissa. Seuraavien lähes kymmenen vuoden ajan Françoise jakoi elämänsa Picasson kanssa, ja jopa synnytti tälle kaksi lasta. Se oli elämää, jota Picasson nerous sekä valaisi että varjosti.  Kirja on siis Françoise Gilotin elämänkerta teos ajasta, jolloin hän eli ja rakasti Pablo Picassoa.



Teos on mielenkiintoinen monelta eri kannalta. En ole koskaan lukenut Picassosta oikein mitään, tiedän hänen taiteensa, ja tiedän minkälainen vaikutus Picassolla on ollut taidehistoriaan, mutta ihmisenä hän on aina ollut suuri mysteeri. Nyt ymmärrän miksi.
Kirjassa Francoise kuvaa taitelijan, jonka elämään ei mahdu oikein muuta kuin taide. Kaikki pitää tapahtua taiteilijan mielitekojen ja tunteiden mukaan. Françoise kuvaa Picassoa, joka tuntuu olevan samaanaikaan sekä narsisti, että psykopaatti ja sovinisti.  Naiset ovat hänelle vain hyödyke. Ei mikään ihmekään siis, että kukaan ei puhu Picassosta ihmisenä kovinkaan paljoa.

"Hän ei ilmeisesti ei sietänyt ajatusta, että hänen elämäänsä kuuluneet jäisivät elämään hänen jälkeensä. Muistin hänen sanoneen yhteiselämämme alussa: «Aina vaimoa vaihtaessani minun pitäisi polttaa edellinen. Sillä tavalla pääsisin heistä eroon, eivätkä he pääsisi sotkemaan elämääni. Ja kukaties saisin siten nuoruutenikin takaisin. Tapat naisen ja pyyhit siten pois hänen edustamansa menneisyyden.»"

Kirjassa on ihailtavan yksityiskohtaisesti kerrottu keskusteluista ja teoista, ja muista sen ajan taiteilijoista. Yksityiskohdat ovat vuosienkin takaa kerrottu hyvin elävästi. Kirjassa kerrottiin myös todella paljon Picasson taiteesta, hänen luomisprosessistaan. Oli kiehtovaa lukea näitä faktoja ja taidehistoriaa.

En myöskään aiemmin ollut tutustunut Françoise Gilottiin. Pienen tutkimuksen jälkeen hän paljastui varsin mielenkiintoiseksi ihmiseksi. Françoise on ranskalainen taidemaalari ja menestyskirjailija, hän oli Picasson rakastettu ja muusa vuodesta 1944 aina vuoteen 1953 asti. Sen jälkeen hän on luonut omaa uraansa hyvinkin kunnioitettavasti. Vuonna 1973 hän sai nimityksen tiedejulkaisu Virginia Woolf Quarterlyn taiteelliseksi johtajaksi ja vuonna 1976 hänestä tuli Etelä-Kalifornian yliopiston taiteiden osaston johtokunnan jäsen.
Myöhemmin Françoise meni naimisiin rokotuksen uranuurtajan Jonas Salkin kanssa, ja oli hänen kanssaan naimisissa aina vuoteen 1995 asti, kunnes Salk kuoli.
Vielä vuonna 2012 Françoise piti taidenäyttelyn New Yorkissa.

Françoise Gilotin maalaus "Young owl with Blue Background" (1964)

Kirjaa lukiessa ei voi kuin vain sääliä Françoisea ja miettiä: miten fiksu ja kaunis ja lahjakas nainen voi antaa noin vain ison osan elämästään miehelle, joka kohtelee häntä kuin roskaa. Joka olettaa, että nainen on olemassa vain häntä varten, ja joka tekee jokaikisen asian vain koska hän niin sanoo.

"Päätin, että keramiikkatöiden kuvaaminen ei ollun niin tärkeä asia, että se olisi voinut estää minut lähtemästä Pariisiin - edes yhdeksi päiväksi - nähdäkseni vielä kerran isoäitini. Tiesin, että jos olisin soittanut Pablolle, hän olisi kieltänyt minua lähtemästä, koska ainoa asia, joka hjänelle todella jotakin merkitsi ol hänen työnsä." 

Kirja inspiroi lukemaan taidehistoriaa, ja tutustumaan tarkemmin Picasson ja hänen aikalaistensa töihin. Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)"

tiistai 25. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut!

Helsingin Kirjamessut järjestetään tänä vuonna 27.-30.10.2016. Itse olen messuille menossa (bloggaripassin kera!) vasta sunnuntaina, sillä torstaista launtaihin olen Itämerellä risteilemässä ja fanittamassa Jari Sillanpäätä (kyllä, luit oikein). Tuplabuukkasin itseni siis täksi viikonlopuksi, mutta onneksi sunnuntaina olen jo hyvin todennäköisesti siinä kunnossa että voin kirjamessuille mennä fiilistelemään. Tätä onkin jo odotettu,

Tilasin kotiin jo kirjamessujen messulehden ja olen tässä suunnitellut, että mitä kaikkea haluan mennä kuuntelemaan. Tänä vuonna messuilla on teemana Pohjoismaat, ja samalla syvennytään ajankohtaisiin teemoihin: maahanmuuttoon ja yhteiskunnan kehitykseen. Rakastan pohjoismaisia dekkareita hyvinkin suuresti ja nyt odotan innolla että mitä kaikkea muuta kivaa messuilta löytyy.
 Tällä hetkellä suunnitelmassa on monta päällekkäistä keskustelua ja ilmeisesti aion viettää messuilla lähes koko päivän. No vielä pitää hioa suunnitelmia, onneksi tässä on vielä muutama päivä aikaa!


Kukas muu on suunnitellut menevänsä kirjamessuille tänä vuonna?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.



Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 
Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

tiistai 18. lokakuuta 2016

Samuel Bjørk - Minä matkustan yksin


Eräänä lokakuun iltana messengeriini ilmaantui viesti, jossa työkaverini kysyy haluaisinko lukea tämän kyseisen kirjan. En ollut kuullutkaan koko teoksesta, mutta hänen kehunsa saivat kirjan kuulostamaan niin loistavalta, etten voinut vain ohittaa sitä.

Ja todellakin! Tätä kirjaa ei voi lukea ja olla pitämättä siitä. Jos rakastat dekkareita läheskään yhtä paljon kuin minä, niin tämä kirja nousee heti suosikkikirjojesi kärkeen!

Samuel Bjørk nimen takana piilee norjalainen moniosaaja Frode Sander Øien. Øien on kirjoittanut viisi näytelmää, julkaissut kuusimusiikkialbumia ja julkaissut kaksi romaania. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen trilleri. 

Metsästä löytyy kuolleen kuusivuotias tyttö. Lapsi on puettu nukenvaatteisiin ja kaulassaan hänellä on lappu "Minä matkustan yksin."

Hyytävä tapausta alkaa tutkia elämää nähnyt vanhan liiton poliisi Holger Munch. Hän saa työparikseen nuoren Mia Krügerin, joka on huippulahjakas mutta jota riivaa menneisyyden henkilökohtainen tragedia. 

Pian löytyy toinenkin kuollut tyttö, ja tutkijoille käy selväksi, että tämä ei vain karmiva yksittäinen tapaus. Joku metsästää pieniä tyttöjä. 

Kirja on kaikessa synkkyydessään aivan loistavaa luettavaa. Kirjan kuvailemat olot, synkkyys ja ihmisluonteen pimeä puoli on aivan uskomattoman hienosti kirjoitettu, ja kirja todellakin tempaisee lukijan hetkessä mukaansa. En itse malttanut laskea kirjaa alas vaan ahmin sen yhden aamupäivän aikana ja hoin monta kertaa "ei voi olla totta!" ja "tää on ihan loistava"! Onneksi kukaan ei ollut siis tuota yksinpuhelua kuuntelemassa, olisivat voineet luulla että olen seonnut nyt aivan kokonaan.

Kirjasta tulee mieleen monet muutkin pohjoismaalaiset dekkaristit: Stieg Larssonin Millenium- sarja nerokkaan ja piemän menneisyyden omaavan naispäähenkilön suhteen, ja Camilla Läckberg  kuvailuineen ja miten tarinan kerronnan perusteella. Pohjolan dekkareistella tuntuu olevan hyvin omanlaisensa tapa kuvailla ihmisen pimeää puolta. Pahat ihmiset ovat pahoja, mutta heillä on hyvin inhimilliset syynsä olla sellaisia. Tai sitten ei.

Jos et ole vielä tutustunut tähän kirjaan, niin ehdottomasti! Juokse kirjakauppaan tai osta e-kirja, tai laita varausjonoon, mutta tämä sinun on pakko lukea!



tiistai 11. lokakuuta 2016

Aleksis Kiven päivä

Olen nyt vähän myöhässä, mutta eilen siis vietettiin Aleksis Kiven päivää, ja samalla suomalaisen kirjallisuuden päivää, ja sen kunniaksi siis Suomen lippu liehui salossa.

Aleksis Kivi (Oikealta nimeltään siis Alexis Stenvall) oli suomalainen kirjailija, joka kirjoitti kansallisromaanin aseman saavuttaneen Seitsemän veljestä. Hänen kynästään on lähtöisin myös näytelmä Nummisuutari, sekä useita runoja. 

Kivi syntyi 10.10 1834 Nurmijärven Palojoella, ja oli perheen neljäs lapsi.  
Aleksis Kiven syntymästä on tänä vuonna kulunut 182 vuotta. 

Ennen Aleksis Kiveä ei ollut olemassa juuri mitään suomenkieliestä kirjallisuutta, sillä suomalainen sivistyneistö puhui ja kirjoitti käytännössä vain ruotsia. Kivi kirjoitti teoksensa suomeksi ja käytti kirjailijanimenään suomenkielistä Aleksis Kiveä ruotsalaisen nimensä sijaan. Aleksis Kivi olikin suomalaisen suomen kielellä kirjoitetun kirjallisuuden uranuurtaja ja ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kiveä pidetään Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin ohella suomalasien kirjallisuuden luojana. 



SEITSEMÄN MIEHEN VOIMA (romaanista "7 veljestä")

Kiljukoon nyt kaikkein kaula, 
koska mielin virren laulaa 
voimasta seitsemän miehen.

Tähtiä kuin otavassa, 
poikia on Jukolassa, 
laiskanpulskeja jallii.

Juho pauhaa, pirtti roikaa; 
hän on talon aika poika, 
ankara "Poika-Jussi".

Tuomas seisoo niinkuin tammi, 
koska saarnaa Aaprahammi, 
Jukolan Salomon suuri.

Simeoni, liuhuparta, 
valittaa se "ihmisparka, 
syntinen, saatana, kurja".

Simeoni herneet keittää, 
Timo sekaan rasvat heittää, 
patahan kuohuvaan sylkee.

Lauri-poika metsäs häärii, 
katselevi puita väärii, 
mäyränä nummia tonkii.

Viimein tulee hännän huippu, 
Pikku-Eero, liukas luikku, 
Jukolan tiuskea rakki.

Siinä onpi velisarja, 
jalo niinkuin sonnikarja, 
voimalla seitsemän miehen.


Mites, kuinka tuttua teille on Aleksis kiven elämä ja tuotanto? Seitsemällä veljeksellä on ollut vahvat perinteet suomalaisessa kouluopetuksessa, itse muistan oppineeni jo ala-asteella tuon yllä olevan runon. Tiesittekö muuten, että 1960-luvulle saakka Aleksis Kiven päivä oli myös koululaisten vapaapäivä. 
Päivästä tuli myös "Suomalaisen kirjallisuuden päivä" vasta 1978.

Olettekos te lukeneet Seitsemän veljestä? Tai tutustuneet Nummisuutari-näytelmään?


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Jessica Brockmore - Kirjeitä Saarelta

Ja taas romantiikka! Okei, tämä kirja minun oli aika lailla pakko jo pikkuhiljaa lukea. Tämä kirja on odotellut jo pitkään hyllyssä, että lukisim sen. Olen varmaan jo 3 kertaa uusinut lainauksen, ja vain vältellyt sen palauttamista kirjastoon. Tiedättekö sen tunteen, kun olet lainannut kirjan, mutta menetit mielenkiinnon jos sitä kohtaan, mutta et haluaisi palauttaa sitä lukematta ja se vain vaanii siellä hyllyssä. Sellainen juttu minulla oli tämän kirjan kanssa.

Maaliskuussa 1912 Nuori 24-vuotia runoilia Elspeht asuu Kauniilla Skyen saarella skotlannissa. Hän pelkää purjehtimista, eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän saa yllättäen ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelijalta Daveyltä ja kirjeenvaihdosta puhkeaa heidän välilleen lämmin ystävyys.

Kesäkuu 1940 Elspehtin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään eikä ymmärrä ollenkaan, miksi äiti varoittaa sotkeutumasta rakkauteen sodan aikana. Kun pommi tuhoaa osan heidän talostaan ja Elspeht katoaa, Margaretilla ei ole muita jälkiä seurattavanaan kuin raunioista löytynyt kirje.''



"Mikä on selitykseni, voit oikeutetusti kysyä. Vanha pelkoni olisi toki kätevä. Ikävä kyllä minun pelkoni ovat tässä tapauksessa hupsumpia, kenties jopa hieman yksityisempiä. Minua pelottaa, että mystisyys kaikkoaa, jos me tapaamme."

Mitäköhän sanoisin tästä kirjasta? Tämä on hyvin perinteinen romantiikan kirja; herättää paljon tunteita, kaipausta ja ihastusta, mutta ei sitten oikein muuta. Kirja toki on ihastuttava, ja oli erikoista lukea romaania, joka oli pelkästään kirjoitettu kirje-muotoon.

Kirjeiden kirjoittaminen on aika katoavaa perinnettä. Miksiköhän? Nykyään saa toisen ihmisen niin helposti kiinni; on facebook, instagram, kaikki mahdollinen. Toisen ihmisen saa nyt kiinni hetkessä, eikä tarvitse enää samalla tavalla kertoa kuulumisista kirjeiden muodossa. Mikä on toisaalta sääli. On se katoavaa, että osaa kirjoittaa tapahtumistaan, kuvailla tunteitaan ja ajatuksiaan, tosin ehkä se on taito, jota nyky-ihminen ei enää tarvise.
Aika samalla lailla, kun joulukortit. Veljeni kuvaili joulukorttien lähettämistä "turhaksi ja eihän sitä tee muut kuin vanhat ihmiset", mikä mielestäni kertoo vain kuinka laiskaksi ja itsekkäiksi ihmiset ovat tulleet. Kaikki nämä; kirjeiden lähettäminen, korttien lähettäminen, on tapa kertoa toiselle ihmiselle, että "minä muistan sinut". Mutta ehkä koska elämme niin itsekeskeisessä maailmassa, toisen muistaminen, tai toisen ilahduttamisella ei ole enää mitään merkitystä.

ja se, että "postimerkit ovat niin kalliita", on vain tekosyy aikana, jolloin käytämme muutenkin satoja euroja lahjojen ostoon.

Ja suurin osahan tästä ei millään lailla liittynyt kyseiseen kirjaan millään lailla. Jos vielä kaipailet vinkkejä Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "Kirja, jossa kirjoitetaan kirjeitä", niin suosittelen lukemaan tämän teoksen!

p.s. Anteeksi paasauksesta, ei ilmeisesti pitäisi kirjoittaa pahantuulisena mitään! Ja tästä ilmeisesti huomaa, että kuulun joulukortti-ihmisiin! Ja siis painota, että hyväksyn täysin sen, että joulukorttien sijaan lahjoittaa kortteihin menevän rahan johonkin hyväntekeväisyyteen, ja loppujen lopuksi niiden lähettäminenhän on jokaisen ihmisen oma päätös.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Lasse Erola - Omituiset olympialaiset

Kirjassa kerrotaan erikoisia sattumuksia, ja tempauksia ja tapahtumia mitä nykyaikaisissa olympialaisissa on tapahtunut. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus historiaa, faktaa ja urheilua, ja juuri siksi todella mielenkiintoinen luettavaksi.



Kuulin ystävältäni J:ltä alunperin tästä kirjasta. Hän oli valinnut kirjan lukuhaasteen kohtaan "Olympialaisista kertova kirja", ja kehui kirjaa paljon. Rakastan pieniä erikoisia faktoja, joita voi myöhemmin kertoa eteenpäin, ja tämä kirja on täynnä niitä. Juuri siksi valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen juuri tuohon samaiseen kohtaan. 

"Erityisesti ulkomaisia kisavieraita silmällä pitäen Alko lanseerasi kesällä 1952 Suomessa joukon uusia alkoholijuomia. Parhaiten uutuuksista menestyi Gin Long Drink, greipinmakuinen pitkä ginijuoma. Se sai heti markkinoille tultuaan lisänimen Urheilijan kesäjuoma."

Kirjassa tosiaan kerrotaan kommelluksia aina ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista, jotka järjestettiin Ateenassa vuonna 1896, aina vuoteen 2008, jolloin kisat järjestettiin Pekingissä. 

Omituiset olympialaiset on urheilukirja ihmisille, jotka eivät välitä urheilusta, eli siis juuri minunlaisille ihmisille. En ole kertaakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut Olympialaisista, mutta tämä teos tuo myös hieman toisenlaisen näkökulman tunnettuihin kisoihin. Ehkä seuraavien olympialaisten aikaan seuraan kisoja hieman tarkemmin.





perjantai 7. lokakuuta 2016

Lianne Moriarty - Nainen joka unohti

Ah, Lianne Moriarty! Sain eräältä työkaverilta tämän kirjan lainaksi, kun ensin olin hänelle suositellut toista Moriartyn teosta: Mustat Valkeat Valheet. Olin tuon kirjan lukenut kesänlukuhaasteeseen. Alunperin tutustuin kyseiseen kirjailijaan, kun eräs toinen työkaveri sanoi, että minun on aivan aivan aivan pakko lukea Moriartyn kirja Hyvä Aviomies. Ihastuin Moriartyn tapaan kertoa tarinaa siltä istumalta, ja tässä sitä nyt ollaan. Mustat Valkeat Valheet lähti eräälle kolmannelle työkaverille nyt lainaan! Hyviä kirjoja pitää kierrättää!



"Ette taida pitää mustasta, karvaasta huumoristani, vai kuinka? Olen huomannut että hymyilette kohteliaasti ja ikään kuin surullisesti, aivan kuin nolaisin itseni ja te tietäisitte syyn, aivan kuin olisin teini-ikäinen joka ei osaa hallita kiusallisia tunteitaan"

Neljääkymmentä lähestyvä Alice saa hikisessä aerobic- treeneissä tällin päähänsä ja menettää muistinsa. Hän on nyt kolmen ventovieraan lapsen äiti ja eroamassa rakkaasta Nickistään. Sisko ei juuri puhu hänelle ja entiset ystävät välttelevät. Peili näyttää lisänneen hänelle 10 vuotta ikää, mutta karisuttaneen kiloja. Ja kuka on Gina, jonka nimi lipsahtaa jokaisen huulilta, mutta josta vaietaan
heti?

"Alice oli kasvanut aikuiseksi. Siitä tässä oli kysymys. Häntä katsoi peilistä aikuinen nainen. Se ei vastannut hänen omaa tunnettaan."

Kirja jatkaa samaa nerokasta Moriartyn tyyliä. Nyt vuorossa onkin muistinmenetys ja ihmisen muuttuminen; mitä kaikkea kymmenessä vuodessa voikaan tapahtua? kuinka paljon ihminen voikaan muuttua tuossa ajassa? Mitäs jos ei tunnistakkaan omaa itseään enää? Saako uuden tilaisuuden ja muuttua paremmaksi ihmiseksi?
Nämä kaikki kysymykset pyörivät mielessä kirjaa lukiessa, ja sen jälkeen. Ihmismuisti on niin mielenkiinotoinen asia, kaikki mitä olemme kokeneet, tehneet ja mitä meille on tehty ovat siellä. Mutta mitä jää jäljelle ihmisestä jos menettää ne kaikki? Kuka hän silloin on?

"Vuonna 2008 ei ollut tarpeeksi aikaa. Ajasta oli tullut hupeneva luonnonvara. Vuonna 1998 päivät olivat paljon väljempiä. Kun Alice heräsi aamulla, päivä avautui hänen edessään kuin pitkä käytävä, jota pitkin saattoi maleksia ja viivähtää parhaissa paikoissa. Nykyään päivät olivat niukkoja. Kitsaita ajan viipaleita."

Jos et oli vielä Liane Moriartyyn tutustunut, sinun ehdottomasti pitää! Kirjat ovat samaan aikaan sekä hauskoja, että traagisia. Ne koskettavat sinua syvältä ja saavat ajattelemaan elämää hieman eri kantilta; mitäs jos minulle olisikin käynyt toisin?

Pidin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien! Lueskelin kirjaa eilen ennen nukkumaan menoa, ja harkitsin kirjan laittamista pois ehkä viiden sekunnin ajan, kunnes tajusin että minun on pakko lukea teos loppuun ennenkuin voin nukahtaa. Joten niinhän siinä kävi. Kello oli lähemmäs puolenyön, ennenkuin pääsin loppuun. Onneksi tänään oli iltavuoro!