lauantai 27. tammikuuta 2018

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Konsta Pylkkänen on poikkeuksellisen kansamies, jolla on ehtymätön tiedonjano ja uskomaton mielikuvitus. Uutiset ja tieteen saavutukset mietityttävät Konstaa, joka pohtii maailmaa Kainuun korvessa. Kun Lentuan rannoille saapuu etelästä kaksi maisteria, he värväävät originellin korpifilosofin oppaakseen. 

Havukka-ahon ajattelija on yksi teoksista, jonka WSOY julkaisi juhlapainoksena Suomi 100-vuoden kunniaksi. Tämä Huovisen kirja onkin todella hyvin suomalaista kansanmiestä kuvaava ja mielenkiintoinen kuvaus 1950-luvun Suomesta, ja sen ajan maailmasta. 

Itselläni oli ehkä hieman hankaluuksia ymmärtää kirjan maailmaa, ja huumoria kirjassa. Havukka-ahoa, kuten 
montaa muutakin Huovisen teosta on kuvattu elämänmyönteiseksi ja humoristiseksi, ja ehkä sen takia ne löysivätkin tiensä kansan sydämiin. Kirjaa lukiessa tulinkin miettineeni, että kuinka paljon huumori on kirjallisuudessa muuttunut.

"Kuoliaaksi-Naurattaja ryhtyi hiljalleen ammentamaan väkivoimallisia pilapuheita, sellaisia, jotka panevat naamat mustumaan ja kourivat sisäelimiä kuin väkärauta. Hänen puhevirrassaan oli kaiken kaikkiaan jotain pirullisen järjestelmällistä, herkeämättömästi jauhavaa, piinaavaa, ja leikittelevää. Siloin kun hän oli vaiti, hän nosti oikean käden peukalon pystyyn ja tuijotti sitä tylsästi, ilmeettömästi. 
Ojasto ja Kronberg istuivat käppyrässä penkillä, hohottivat karjumalla, vetivät henkeä kuin tukehtuvat ja painoivat käsillään sydänalaansa."

Luin kirjan koulua varten, ja kun keskustelimme siellä lukupiirissä tästä niin huomasimme, että nauroimme monille jutuille ääneen. En lukiessa edes ollut huomannut tai tajunnut joitain hienoja eri vivahteita kirjassa, ja kaikkea sitä huumoria ja kuinka hienovaraisesti sitä oli ripoteltu ympäriinsä. Se olikin todella hienoa keskustella kirjasta yhdessä luokkakavereiden kanssa, jolloin siitä sai ihan eri tavoin kiinni. 

Kirjassa on tosi hienoja kuvauksia. Huovinen luo todella hienoja ja eläviä mielikuvia ihmisistä, ja erityisesti hän kuvailee mielenkiintoisesti erään hahmon naurua ja muiden hahmojen suhtautumista siihen. Kirjassa on hienon rauhallinen sävy, elämä kulkee verkkaasti eteenpäin ja tapahtumat seuraavat.

Päähenkilöllä on hieman surullinen kohtalo, sillä hän haluaa olla niin paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa on. Hän kuvaa kirjassa ehkä sitä ihmisen puolta, joka ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä, vaan haluaa aina enemmän.  

"Konsta oli huolissaan tulevaisuudesta, tekemättömien töiden paino oli raskas:
- Sillä monta ajatusta on vielä kesken, ja toisia ei ole vielä kunnolla aloitettukkaan...
Ajatustoiminta oli hyvällä alulla mutta luonnon tutkiminen kiinnitti kaiken huomion. Miten silloin Lentuan luodolla ja Kaarneenkoskella oli löytynyt sinisiä! Sen jälkeen oli ajatussarka jäänyt kesannolle."

Päädyin loppujenlopuksi pitämään kirjasta. Aluksi lukeminen kangerteli, sillä en ole mitenkään kovin usein innostunut suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta loppua kohden rupesin jo ihan eri tavalla viihtymään kirjan parissa. Ehkä tässä on se sama juttu kun lenkille lähdön kanssa, alku on hankalaa. 




maanantai 22. tammikuuta 2018

Blogin nimen muutos

Heips kaikki!

Pitkän harkinnan jälkeen päätin sitten vaihtaa blogin nimeä ja vielä pidemmän harkinnan jälkeen päätin vaihtaa nimeksi Books By Taru, eli siis sama nimi, jolla kirjablogin löytää myös instagramista (käykäähän sielläkin siis seuraamassa @booksbytaru)!
Päädyin myös seuraavanlaiseen, että blogin osoite tulee pysymään samana, eli minut löytää myös Taru ja Kirja nimellä myös tästä lähtien.

Tällä hetkellä lukemiseni on lähinnä kouluun ja kotimaisen kirjallisuuden kurssiin liittyvää. Sain juuri lopetettu Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijan, ja tällä viikolla aloitan Tytti Parraksen Jojon. Muitakin kirjoja on vielä kesken, ja eilen hain kirjastosta taas kasan kirjoja. Monia muitakin kirjoja on siis työn alla ja päivityksiä niistä tulee heti kun kouluhommilta kerkeän!

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

maanantai 15. tammikuuta 2018

Lucinda Riley - Keskiyön ruusu

Olin viime vuonna ostanut Lucinda Rileyn teoksen Keskiyön ruusu Elisa Kirja - palveluun, ja jostain syystä en jostain syystä tuolloin innostunut kirjaa aloittamaan. Kirja onkin nyt lojunut palvelussa jonkin aikaa, joten muutama yö sitten (kun olin jo muutaman tunnin maanut sängyssä, enkä ollut vieläkään sanut unta) päätin vihdoin ja viimein aloittaa sen.


Kirja on siis rakkaustarina, joka alkaa 1900-luvun alun Intiasta, ja kulkee nykypäivän Englannin maaseudulle. Kirja alkaa  kun yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, tutustuu prinsessa Indiraan, ja pääsee tämän viralliseksi seuralaiseksi. He matkustavat kauas Englantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Englannissa Anahitan maailma kokee suuria muutoksia, ja hän tapaa kohtalonsa tavatessaan Donald Astrubyryn, nuoren kartanon perijän, sekä tämän kieron äidin. 

Vuosisata myöhemmin Astburyn kartano on elokuvan filmauksen taustana, ja nuori kaunis filmitähti Rebecca Bradley asettuu asumaan kartanoon kuvausten ajaksi. Kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoäitinsä Anahitan menneisyyttä ja pian kaikki Astuburyn salaisuudet rupevat yksitellen paljastumaan. 

"Olen lähettänyt hänelle vastaukseksi sähkösanoman, jossa kerron, kuinka paljon häntä rakastan, Joka tapauksessa aion puhua äidin kanssa tänään, miellyttipä se häntä tai ei. Emme voi enää jatkaa tällä tavalla."

Teos on sukutarina, joka kiehtoo heti alusta lähtien. Se on romanttinen teos, mutta mielestäni kirja ei ole liian romanttinen, ja siihen on onnistuneesti lisätty draamaa, joka kiehtoo jopa tällaista pinttynyttä dekkareiden lukijaa. En ole viime aikoina lukenut yhtä näin ihastuttavaa kirjaa tältä saralta, ja olen aivan varma, että tästä muodostuu yksi ehdoton lempikirjoistani, ja pystyn kuvittelemaan palaavani tähän uudestaan. 

Kirja hyppii aikajanasta toiseen päiväkirjojen ja kirjeiden kautta, ja samalla se hyppii myös mantereesta toiselle. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kirjan kahden maan (Intian ja Englannin) erot ovat niin suuret, on ne molemmat kuvailtu hienosti ja elävästi. Lucinda Riley kuvailee kuin satua, kun hän kirjassaan kirjoittaa Intiasta Brittihallinnon aikana, samoin kuin hän todella onnistuneesti tuo näiden kahden maan suuret erot esille. 

"Ari nousi autosta ja veti keuhkonsa syvän henkäyksen raikasta nummi-iltaa. Päivä oli Englannissa poikkeuksellisen lämmin, ja katsellessaan kumpuilevaa maisemaa hän ymmärsi, miksi isoisoäiti oli kertomuksessaan kuvaillut sen kauneutta niin elävästi. Hiljaisuus teki suurimman vaikutuksen; tuulenvire oli melkein olematon, ja hiljaisuuden rikkoi vain karun ja aution nummen yli lentävän hiirihaukan huuto - mikään ei varmaankaan ollut muuttunut sen jälkeen kun Anahita oli viimeksi käynyt siellä."

Kirja alkaa Anahitan 100-vuotis juhlilla, jolloin hän miettii entistä elämäänsä, ja tapahtumia, jotka muuttivat hänen elämänsä. Alussa Anahita saadaan vaikuttamaan hieman hurahtaneelta, vanhalta taikauskoiselta naiselta, mutta kirjan edetessä saadaan selville niin paljon hänen elämänsä tapahtumia. Anahita oli kuvailtu hienosti kirjassa, ja hänen tarinansa eteni luontevasti. 
Kirja seuraa myös Donaldin,  Rebeccan ja Ari:n elämää, ja miten heidän kohtalonsa sitoutuivat Astrubyryn kartanoon ja Anahitaan. 

"Jos minussa on ylipäätään minkäänlaista arvokkaaksi katsottavaa kauneutta, se on kätketty syvälle sisimpääni. Siellä piilee maan päälle eletyn vuosisadan mukanaan tuoma viisaus ja sydän, joka on säestänyt tasaiseen tahtiin kaikkia kuviteltavissa olevia ihmiselämän tunteita ja tekoja."

Kirjassa on todella toiveikas, ja rakastunut tunnelma. Vaikka kirjassa sukelletaankin synkempiin aiheisiin ja käsitellään elämän pimeääkin puolta, on sen sanoma aina sama "elämä kantaa". Pidin Anahitan hahmossa eniten siitä, että jo nuorena hän vaikutti ikäistään viisaammalta ja hänellä tuntui olevan vakaa usko kohtaloon ja omaan itseensä. Kirjan yllätykset olivat sydäntä riipaisevia, mutta samalla jollain tapaa hyvinkin lohduttavia. 




torstai 11. tammikuuta 2018

Diana Webster & Victoria Webster - Niin monta Mount Everestiä, Tytär, Äiti ja Haave

Joululoma on ohi, ja aika palata arkeen. Joulun vietin pääosin töissä, tai kotona maaten sohvalle nauttien siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Annoin itselleni vapaata koulun lisäksi myös blogista, ja sen takia täällä onkin muutaman viikon ajan ollut hiljaista, mutta nyt on viimein aika palata takaisin!

Aloitin vuoden lukemalla Diana Websterin ja Victoria Websterin yhdessä kirjoittaman elämänkerran.

Kirjan takakannessa kuvataan kirjaa seuraavanlaisesti: "Englantilaissukuiselle, Suomessa syntyneellä Victoria Websterillä oli haave tulla lääkäriksi. Kukaan ei uskonut sen toteutuvan, koska Victoria oli saanut synnytyksen yhteydessä CP-vamman. Niin monta Mount Everestiä on kertomus Victorian taistelusta ja siitä, kuinka hän ei suostunut luovutamaan. Kertomus on välillä liikuttava, välillä hauska ja välillä kauhea. Kiusaamista ja ennakkoluuloista huolimatta teos on lopulta tarina toivosta."


Mielestäni tein hyvän valinnan sillä, että aloitin vuoden näinkin positiivisella kirjalla. Kirjasta huokui elämäniloinen asenne, ja usko siihen, että elämä kantaa. Kirja on omalla tavallaan todella liikuttava ja hauska kertomus siitä, miten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista voi päästä yli ja selvitä voittajana. 

Victoria syntyy perheeseen, jonka molemmat vanhemmat opettavat yliopistolla, ja ovat kultturelleja älykköjä, jotka olivat muuttaneet Briteistä Suomeen. Alussa Victorian äiti kuvailee synnytystä, ja kertoo kuinka kamala kokemus se oli maassa, jossa kukaan ei oikein ymmärtänyt häntä. Hassua ajatella näin 2000-luvulla, jolloin lähes jokainen puhuu Englantia, mutta kirjan tuonaikaiset tapahtumat tapahtuvat vuoteen 1965, jolloin Suomi oli aivan toinen maa. 

Kaikkien sattumien jälkeen Victoriasta kasvaa kolmea kieltä puhuva nuori nainen, joka päätyy Ruotsiin opiskelemaan lääketiedettä. Ruotsin ollessa siis yksi noista kolmesta kielestä, jonka kanssa hän kasvoi. Kotona Victoria puhui englantia, koulussa ja muualla ruotsia ja suomea. Lääketieteellisessä moni vanhempi lääkäri useaan otteseen toteaa Victorialle, kuinka hänen tulisi lopettaa, kuinka hänestä ei tulisi koskaan lääkäriä, mutta kaikkien onneksi Victorialla oli läheisiä ihmisiä, jotka kannustivat häntä eteenpäin. Ja jos itse haluaa jotain tarpeeksi paljon, ei siitä luovuta noin vain. 

Monessa muussakin tapauksessa on välillä hassua ajatella sitä, miten maailma on muuttunut vuosien saatossa. Monet asiat tulevat uusina, ihmisiä on paljon vaikeampi tavoittaa kuin nykypäivänä ja kuinka ihmisten asenteet ovat muuttuneet. 

En voinut kuin vain ihmetellä, kirjaa lukiessani, kuinka rohkea ja älykäs Victoria on. Moni lapsi, joka kokisi samanlaista kohtelua, kuin mitä Victoria kesti, ei kestäisi sitä ja todennäköisesti traumatisoituisi pahasti. Victoria monessa kohtaan taisteli vastaan, osoitti ihmisille, kuinka vahva ja älykäs hän oli. Kuinka hän ei ollut vammansa uhri, hän halusi olla paljon enemmän ja osoittikin sen ihmisille.  

"Lohdutin häntä parhaani mukaan samalla, kun suru ja raivo velloivat sisälläni. Olin syvästi järkyttynyt. Aiemmin lapset olivat olleet nuoria ja julmia luultavasti ajattelemattomuuttaan, mutta nyt he olivat vanhempia ja varhaisteini-ikäisiä, ja tämän täytyi olla harkittua."

Kirja tuo myös hyvin esille sen miten ihmiset eivät välttämättä edes tajua, kuinka eritavoin he kohtelevat toista ihmisitä, jolla on vamma tai puhevika. Kirjan lopussa Dianakin ihmettelee sitä, kuinka hän edelleen vuosikymmenien jälkeen tulistuu kuullessaan ihmisten puhuvan arvioiden Victoriasta, ja kuinka Victoria vain kohauttaa hartioitaan aivan kuin hän olisi tottunut siihen. Kuten hän varmasti onkin. Minulle henkilökohtaisesti kirja muistutti taas siitä, kuinka ketään ei tule arvioida ulkonäön, puhevian, vamman tai minkään muun ominaisuuden perusteella. 

"Vietin viisi viikkoa kiertämällä reppumatkailijoiden tyypillisen kierroksen matkustaen busseilla. Pysähtyessäni Ayers Rockilla tai Cairnissa tai Brisbanessa keskityin nähtävyyksiin enkä halunnut pilata kokemusta ajattelemalla lääketiedettä. Sen minä jätin pitkille bussimatkoille. Kun viimein saavuin Wollengongiin, olin tullut seuraavanlaisiin päätöksiin: Jatkaisin lääketieteen opintoja, kunnes saisin tutkinnon suoritettua, sillä tässä vaiheessa, he eivät voisi pysäyttää minua."

p.s. Lainasin kyseisen kirjan kirjastosta, ja joku oli korjannut lyijykynällä kirjanloppussa olevia kirjoitusvirheitä, tai pikemminkin sanamuotoja, oikeaksi. Mitäs mieltä ihmiset ovat tästä? Saako kirjaston kirjoihin tehdä omia merkintöjä?