perjantai 24. marraskuuta 2017

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu

Nappasin kirjan mukaani vanhempieni kirjahyllystä viimeksi siellä käydessäni (sori äiti, hukkasin sen, mutta palautan sen heti kun löydän), sillä kaipasin juna-matkalle jotain luettavaa. Ihana kyllä, viimeksi junalla kulkiessani eräs vanhempi rouva tuli kertomaan minulle kuinka ihanaa oli, että joku lukee oikeita kirjojakin vielä. 

Kuolonkolari öisellä tiellä vaikuttaa rutiinijulta, joka ei häiritse Fjällbackan rauhaa eikä Patrikin ja Erican hääsuunnitelmia. Mutta vähitellen muualta maasta alkaa tihkua tietoja oudoista kuolemantapauksista, jotka näyttävät kytkeytyvät Fjällbackan juttuun. 
Oman kaaoksen tuo tullessaan riehakas kuvausryhmä, joka saapuu seudulle tekemään "Fuckin Tatum"-nimistä tv-sarjaa. Kun yksi ohjelman osallistujista kuolee, Patrik ja Erica tietävät olevansa lähes ylivoimaisen haasteen edessä. 

Pahanilmanlintu

Pahanilmanlintu on neljäs Fjällbackan- sarjaan kuuluva kirja, ja mielestäni ehkä huonoin niistä. Kirjan tarina on ihan ok, mutta ei mielestäni yllä muiden kirjojen tasolle. Kirjassa tuntuu olevan juoni hukassa suurimman osan aikaa, ja viimeisillä sivuilla kaikki nitoutuu yhtäkkiä, jopa hieman huomaamattomasti yhteen. 

Fjällbacka- kirjoissa seurataan kirjailija Erica Falckia ja hänen miestään Patrikia, joka on poliisi. Kirjoissa tutustutaan Erican ja Patrikin perhe-elämään, joka usein sekottuu tavalla tai toisella Patrikin poliisityöhön ja tutkimuksiin. Tällä kertaa pariskunnalla on huolehdittavana heidän pieni Maja-tyttärensä, sekä Erican sisko Anna, ja hänen lapsensa. Sekä omat häät, jotka kolkuttelevat nurkan takana. 

Olen tosiaan lukenut kaikki aiemmat Läckbergin Fjällbackan kirjat, useamman jo useampaan otteeseen, ja suosittelen niitä aina kaikille dekkarista pitäville. 

P.S. Päivityksestä tuli nyt kauhen lyhyt osittain sen takia, että en vain löydä kyseistä kirjaa mistään (Ei ilmeisestikkään kannata siivota!), ja muistini on flunssan takia hieman huonomman puoleinen. Ja ihan vain sen takia, että olen mielestäni jo useampaan otteeseen hehkuttanut Läckbergiä, joten mitä sitä itseään turhaan toistamaan. 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 


Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minna Rytisalo - Lempi

Siis tiedättekö sen tunteen, kun lopetat kirjan ja toteat että VAU! Se on ihan mahtava tunne, ja se on yksi osasyy minkä takia rakastan kirjojen lukemista.
Aloitin kirjan hieman epäillen, kesti kauan ennenkuin koin sen kiinnostavaksi, mutta sen jälkeen en malttanut lopettaa sitä. Kirjan lopulla vain mietin, että miten jokin voikaan olla näin kaunis ja ihastuttava ja niin totta. Totta sillä tavalla, että se kuvastaa elämää hyvinkin realistisesti ja  miten ihmisestä ei koskaan näe kaikkea.

"Viljami:
Katsoin sinua ja etsin merkkejä pettymyksestä, harhailevasta ajatuksesta, mutta et ikinä myöntänyt. Joka kerta sinä sanoit, että Pursusuojan ranta oli sinun paikkasi, että sitä varten sinut oli tehty. Ei olisi pitänyt sillä tapaa kysellä, mutta siskosi kirjoitti kauppalasta, kertoi miten oli ollut elokuvissa ja istunut kahvilassa, ja mietin, miten hyvin sinä olisit sinne sopinut. Sinun vastauksesi oli suudelmassa, siksi minä uskoin sinua ja kun tiesin, mitä yhdessä osasimme. Silti sinä olit värikäs ja outo lintu meidän tavallisessa pihakoivussa, eikä navettaliina sopinut sinun päähäsi, johon kuului valkolakki."

Kirja kertoo Lapin sodan ajasta, siitä miten se kiepautti ihmiset ympäri ja sekoitti heidän elämänsä tavalla ja toisella. Miten ihmisten piti tarrata tilaisuuteen sen ilmaantuessa ja miten muutoksiin tuli vain sopeutua. Harva kirja on mielestäni ollut näin kaunis, kirja on mielenkiintoinen useinkin, hyvä, kiehtova, ja jännittävä, mutta kaunis harvemmin. Pidin kauheasti Rytisalon tavasta kirjoittaa ja kertoa tarinaa.
Lempi, joka oli yksi päähenkilöistä, jonka tarinaa kirjassa kerrotaan tavallaan, ei kuitenkaan kirjassa saa puheenvuoroa. Hänen tarinaa kertoo hänen miehensä Viljami, Piika-tyttö Elli ja Sisko. He kaikki kertova oman kuvansa Lemmestä ja sitä kautta tarina muotoutuu. Tarinan kertomustyyli on hieno ja erikoinen ja pidin siitä. Tarina kerrotaan vain muiden kautta ja pääteemaksi muotoutuukin se, miten ihmiset eivät koskaan näe toisiaan kokonaisina, vain palasina.

"Elli:
Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskeltanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva."

Kirja on myöskin yllättävä, tarina kulkee polkuja, joita ei heti kuvittelisi sen kulkevan. Se ei ole niin perinteinen, kuin aluksi ajattelin vaan se vie mukanaan ja yllättää ja kulman takaa tulee koko ajan yllätyksiä jotka pyöräyttävät ympäri.
Jos et ole vielä lukenut teosta, suosittelen sitä ehdottomasti. Teksi on kaunista sulavaa ja luovaa, se herättää ajatuksia.

"Sisko:
Sinä olit minun lisäni ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten - totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut elämässäni kaikkeen."

perjantai 3. marraskuuta 2017

Halloween lukuhaaste

Kirjakissan hostaama Halloweenin lukuhaaste on nyt ohi! Minun oli tarkoitus lukea enemmän ehkä hieman teemaan sopivia kirjoja, mutta laskin nyt murhamysteerit ja dekkarit Halloweenin teeman mukaisesti, koska..noh..murha, kuolema, Halloween... Pitääkö sitä selitellä enempää?

Sain tosiaan vain kaksi kirjaa luettua haasteen aikana:

Mons Kallentoftin - Viides vuodenaika, josta voit lukea pidemmän postauksen täältä

ja

Emelie Scheppin - Ikuisesti merkitty, josta on tulossa parin päivän sisällä tarkempi postaus

Olen vähän pettynyt itseeni, ehdin lainaamaan yhden oikeasti teemaan sopivan kirjan, mutta kaikkien Lokakuun kiireiden takia en kerennyt sitä edes aloittamaan. Toisaalta huomasin haasteenkin myöhässä, melkein kuun puolessavälissä, koska olen niin huono olemaan aktiivinen seuraamaan näitä juttuja! NOTE TO SELF: ole aktiivisempi! 

Olin itseasiassa myös miettinyt, että olisin voinut lukea uudestaan Pikku Vampyyri-kirjoja, sillä ne ovat täysin ihana klasikkoja (ainakin minulle) ja vie minut uudestaan ala-asteelle, jossa opettajamme luki niitä luokalle. Harmittelen nyt, että ne jäivät välistä, tämä olisi ollut loistava tilaisuus uppoutua taas niihin.


Tämä haaste oli kyllä ihan mahtava idea, ja todella ihanan sopiva Lokakuuhun!