Heidi Köngäs - Sandra

Olen ruvennut lukemaan paljon työmatkoilla. Siinä kerkeää hyvin, kun joka päivä ajelee junalla sen 20 minuuttia töihin ja sitten iltapäivällä takaisin kotiin.

Bongasin Heidi Köngäksen teoksen Sandran Elisa Kirjan kesän alennusmyynneistä. Tarvitsin juna-matkalle Seinäjoelta (kävin festaroimassa Provinssissa) Helsinkiin jotain luettavaa, joka veisi mukanaan. Sandra oli juuri siihen oikea valinta!

Sandra ja Janne pystyttävät torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja perustavat sinne oman perheen. Kesken työteliään elämän iskee Suomeen vallankumous ja sisällissota, joka tempaisee mukanaan myös Jannen, ja Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta. Sandra pian huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu, kun mies on vankileirillä, mutta ylpeys on nieltävä, jotta lapsille saadaan leipää pöytään. Paljon pahaa tulee noina vuosina, ja Sandra ei voi muuta kuin puskea kaiken läpi.

Lähes sata vuotta myöhemmin Sandran lapsenlapsi löytää hänen muistiinpanonsa. Vaikeneminen on aina ollut kultaa heidän kotonaan, eikä menneistä olla puhuttu. Ja nyt se kaikki on tässä, järkyttämässä ja kohdattavana. Miten sitä ihminen jaksaa läpi kaiken mitä eteen heitetään?

Sandra julkaistiin vuonna 2017 eli sopivasti Suomi 100-humuun. Hyvä juttu, sillä siihenhän se sopii. Kirjassa kuvataan suomen sisällissotaa sinänsä erikoisesta näkökulmasta, eli naisen, ja vielä sellaisen, joka ei omista mitään mielipidettä puoleen eikä toiseen. Kuvaukset ovat yksinkertaisen ihmisen näkökulmasta, ja kertovat kuinka raadollista, epäreilua ja kauheaa sota on. Janne kirjoittaa kirjassa kirjeitä vankileiriltä, ja kirjeet ovat täynnä epätoivoa. Vankileirit, joihin punaiset sodan jälkeen laitettiin ovat yksi suomen häpeäpilkuista. Niiden organisointi ja vankien olot eivät olleet ihmisarvon mukaisia.

Kirja on myös hieno kuvaus naisista 1900-luvun alusta. Kirjassa on useampi kertoja, Sandra, Lyyti, joka on Sandran käly, sekä Sandran lapsenlapsi Klaara. Sandra kuvastaa kirjassa, jollain tapaa hyvin perinteistä torppari-emäntää; ahkeraa, työlästä, mennään läpi harmaan kiven, kun taas Lyyti edustaa taas omalta osaltaan modernimpaa naista; hän lukee mielellään lehtiä, on itsenäinen, kiinnostunut yhteiskunnasta, lähtee sen perään mitä haluaa. Onhan Suomi jollain tapaa vahvojen naisten rakentama, vaikka aina puhutaankin vain miehistä, mutta naiset ovat olleet hyvinkin iso pilari, jota ilman ei oltaisi pärjätty, ja jotka hiljaa kärsivät ja hoitivat sen minkä pitikin. Ja jotka surivat myöhemmin menetettyjä asioita, jos ollenkaan.
Klaara puolestaan edustaa uutta sukupolvea, joka oppii näistä naisista, ja heidän elämästään, sekä kaikesta vaietusta.

Teos kulkee lineaarisesti eteenpäin, mutta välillä ajassa hypitään vuosia, välillä viikkoja tai kuukausia. Teos kuitenkin pysyy yhtenäisenä, ja tarinasta aistii miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat ja kuinka raskasta pelkkä elämässä selviytyminen voi olla.

Löysin erään Köngäksen haastattelun, jossa hän perustaa Sandran hahmon omaan isoäitiinsä, mutta tarinan hän sanoo olevan fiktiivinen. Mikä on mielestäni kiehtovaa ja tuo kirjaan vielä lisäksi sen fiiliksen, että "tämä on oikeasti voinut tapahtua".

Pidin kirjasta todella paljon, tällaiset suvun tarinat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Pidän siitä, että suomen murrosaikoja pääsee näkemään tavallisten ihmisten näkökulmasta.

Jos et YHTÄÄN mitään tiedä 1918-luvun tapahtumista, niin suosittelen tätä kirjaa. Kirjassa on mielestäni selkeästi kuvattu tapahtumia, ja minkälaisia olot silloin olivat.

Annan kirjalle neljä ja puoli tähteä. 

Lone Theils - Kohtalokas merimatka

Sanoin että en lue dekkareita nyt taas hetkeen, (koska ne on NIIIIN samankaltaisia, eikä niissä ole enää mitään yllättävää) mutta sorruin ja lomalla ollessani luin Lone Theilsin Kohtalokas merimatka. 

Kirja oli Elisa kirja-palvelussa alennuksessa, joten sorruin, ostin ja luin sen e-kirjana.

Kirja alkaa mysteerillä: kaksi tanskalaista nuorta tyttöä katoaa merimatkalla englantiin vuonna 1985. Kymmeniä vuosia myöhemmin tanskalainen toimittaja löytää englantilaisesta kalastajakylästä valokuvan, jossa tytöt ovat. Hän ryhtyy selvitämään yhdessä poliisin kanssa tyttöjen kohtaloa, ja miten tytöt liittyvät pahamaineiseen sarjamurhaajaan, joka nyt istuu vankilassa.

Koin kirjan mukavaksi vaihteluksi. Olen opiskellut ja tehnyt kaikkia muita hommia nyt ja oli virkistävää lukea jotain kevyttä.  

Kirjasta tuli mieleen Marklundin Annika Bengtzon -sarja, sillä molemmissa on vahva, itsenäinen toimittaja nainen, joka sotkeutuu rikolliseen maailmaan uutisjuttua tehdessään. Kirjan maailma tuntui myös hyvin samankaltaiselta Marklundin teosten kanssa. 

 Kirja vei mukanaan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmot olivat virkistäviä ja samaistuttavia. Kliseitä vilisi siellä ja täällä, mutta koska dekkarit ovat aina hyvin samankaltaisia, ei se ollut mikään yllätys.  Olin positiivisesti yllättänyt tähän kirjaan ja sarjamurhaaja- aspekti kirjassa toi sille lisäpisteitä. 

Lone Theils kirjailijana menee nyt kyllä muistiin, ja pakko tutustua hänen kirjoihinsa tarkemmin. Kohtalokas merimatka aloitti hänen Nora Sands-sarjansa, ja sarjaan on tullut jo toinenkin osa: Runoilijan vaimo, jonka taidankin pistää heti varaukseen. 

Kirja saa minulta 3,5 tähteä. 

Nyt on tullut niin paljon muuta hommailtua kesän aikana, että lukemiselle ei ole oikein riittänyt aikaa. Olen itse kirjoitellut, ja tarkoituksena olisi yksi projekti saada loppuun heinäkuun loppuun mennessä (HAH, se on hyvä asettaa itselleen deadlineja joita ei todellakaan tule saavuttamaan), ja yksi kesäkurssi olisi myös tässä nyt käynnissä. Samoin pitäisi käydä täyspäiväisesti töissä ja pitää jotain elämääkin yllä. Ja sitten myös blogia päivitellä. Kuulostaapa tämä kesä rentouttavalta, mutta ei nyt oteta liikaa paineita. 

Lucinda Riley - Keskiyön ruusu

Olin viime vuonna ostanut Lucinda Rileyn teoksen Keskiyön ruusu Elisa Kirja - palveluun, ja jostain syystä en jostain syystä tuolloin innostunut kirjaa aloittamaan. Kirja onkin nyt lojunut palvelussa jonkin aikaa, joten muutama yö sitten (kun olin jo muutaman tunnin maanut sängyssä, enkä ollut vieläkään sanut unta) päätin vihdoin ja viimein aloittaa sen.

Kirja on siis rakkaustarina, joka alkaa 1900-luvun alun Intiasta, ja kulkee nykypäivän Englannin maaseudulle. Kirja alkaa  kun yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, tutustuu prinsessa Indiraan, ja pääsee tämän viralliseksi seuralaiseksi. He matkustavat kauas Englantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Englannissa Anahitan maailma kokee suuria muutoksia, ja hän tapaa kohtalonsa tavatessaan Donald Astrubyryn, nuoren kartanon perijän, sekä tämän kieron äidin. 

Vuosisata myöhemmin Astburyn kartano on elokuvan filmauksen taustana, ja nuori kaunis filmitähti Rebecca Bradley asettuu asumaan kartanoon kuvausten ajaksi. Kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoäitinsä Anahitan menneisyyttä ja pian kaikki Astuburyn salaisuudet rupevat yksitellen paljastumaan. 

"Olen lähettänyt hänelle vastaukseksi sähkösanoman, jossa kerron, kuinka paljon häntä rakastan, Joka tapauksessa aion puhua äidin kanssa tänään, miellyttipä se häntä tai ei. Emme voi enää jatkaa tällä tavalla."

Teos on sukutarina, joka kiehtoo heti alusta lähtien. Se on romanttinen teos, mutta mielestäni kirja ei ole liian romanttinen, ja siihen on onnistuneesti lisätty draamaa, joka kiehtoo jopa tällaista pinttynyttä dekkareiden lukijaa. En ole viime aikoina lukenut yhtä näin ihastuttavaa kirjaa tältä saralta, ja olen aivan varma, että tästä muodostuu yksi ehdoton lempikirjoistani, ja pystyn kuvittelemaan palaavani tähän uudestaan. 

Kirja hyppii aikajanasta toiseen päiväkirjojen ja kirjeiden kautta, ja samalla se hyppii myös mantereesta toiselle. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kirjan kahden maan (Intian ja Englannin) erot ovat niin suuret, on ne molemmat kuvailtu hienosti ja elävästi. Lucinda Riley kuvailee kuin satua, kun hän kirjassaan kirjoittaa Intiasta Brittihallinnon aikana, samoin kuin hän todella onnistuneesti tuo näiden kahden maan suuret erot esille. 

"Ari nousi autosta ja veti keuhkonsa syvän henkäyksen raikasta nummi-iltaa. Päivä oli Englannissa poikkeuksellisen lämmin, ja katsellessaan kumpuilevaa maisemaa hän ymmärsi, miksi isoisoäiti oli kertomuksessaan kuvaillut sen kauneutta niin elävästi. Hiljaisuus teki suurimman vaikutuksen; tuulenvire oli melkein olematon, ja hiljaisuuden rikkoi vain karun ja aution nummen yli lentävän hiirihaukan huuto - mikään ei varmaankaan ollut muuttunut sen jälkeen kun Anahita oli viimeksi käynyt siellä."

Kirja alkaa Anahitan 100-vuotis juhlilla, jolloin hän miettii entistä elämäänsä, ja tapahtumia, jotka muuttivat hänen elämänsä. Alussa Anahita saadaan vaikuttamaan hieman hurahtaneelta, vanhalta taikauskoiselta naiselta, mutta kirjan edetessä saadaan selville niin paljon hänen elämänsä tapahtumia. Anahita oli kuvailtu hienosti kirjassa, ja hänen tarinansa eteni luontevasti. 

Kirja seuraa myös Donaldin,  Rebeccan ja Ari:n elämää, ja miten heidän kohtalonsa sitoutuivat Astrubyryn kartanoon ja Anahitaan. 

"Jos minussa on ylipäätään minkäänlaista arvokkaaksi katsottavaa kauneutta, se on kätketty syvälle sisimpääni. Siellä piilee maan päälle eletyn vuosisadan mukanaan tuoma viisaus ja sydän, joka on säestänyt tasaiseen tahtiin kaikkia kuviteltavissa olevia ihmiselämän tunteita ja tekoja."

Kirjassa on todella toiveikas, ja rakastunut tunnelma. Vaikka kirjassa sukelletaankin synkempiin aiheisiin ja käsitellään elämän pimeääkin puolta, on sen sanoma aina sama "elämä kantaa". Pidin Anahitan hahmossa eniten siitä, että jo nuorena hän vaikutti ikäistään viisaammalta ja hänellä tuntui olevan vakaa usko kohtaloon ja omaan itseensä. Kirjan yllätykset olivat sydäntä riipaisevia, mutta samalla jollain tapaa hyvinkin lohduttavia. 

Lauren Graham - Talking as fast as I can

Olet kai joskus kuullut televisio sarjasta Gilmore Girls? Tai/ja siihen kuuluvasta näyttelijästä Lauren Grahamista? Ai et? Okei no ei sitten mitään.

Okei, viime aikoina ainakin useimmat, ainakin ne, joilla on Netflix, ovat kuulleet Gilmore Girls tv-sarjasta, joka pyöri 2000 luvun alussa (tuli yleltä muistaakseni sunnuntaisin silloin). Sarjassa oli yksinhuoltaja äiti ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, joiden nopeatahtista puhetta ja erikoista elämää seurattiin silmä kovana. Sarjan äitiä näytteli Lauren Graham, joka tuli hyvinkin tunnetuksi sarjasta.

Viime vuonna Netflix julkisti sarjasta "jatko-osan" Gilmore Girls: Vuosi Elämästä. Ja vaikka itse henkilökohtaisesti odotin sarjaa innolla, ei se siltikään yltänyt edeltäjänsä tasolle, ja vähän vaikutti olevan väkisin kasattu, oli se siltikin mahtava. Lauren Grahamin näyttelemä Lorelai Gilmore puhuu nopeasti, tekee hyviä ja huonoja päätöksiä ja yrittää vain selvitä elämässä. Erityisesti minuun iskostui se nopeasti puhuminen. Kuinka siistiä olisi osata puhua niin nope

Mutta siis Lauren Graham. Hän on kirjoittanut kaksikin teosta, ensimmäinen teos on novelli Someday someday, maybe. Ja tämä toinen Talking as fast as I can, on elämänkerrallinen teos, jossa Graham muistelee elämänsä tapahtumia, ja miten hän päätyi esittämään kuuluisaa Lorelai Gilmorea, ja miten roolin esittäminen on vaikuttanut häneen.

"And I now understood in greater depth how rare it was to have had the opportunity to be part of something this special in the first place."

 Lauren Graham on juuri niin huvittavan koominen henkilö, joksi hänet voi kuvitellakin. Tajusin juuri, etten ole nähnyt yhtäkään haastattelua hänestä (korjaan tämän heti tämän postauksen kirjoitettuani) joten en ole oikein muodostanut hänestä minkäänlaista mielikuvaa. Kirjassa Lauren pohtii minkälaista on olla nainen hollywoodissa, miettii onko hän saavuttanut urallaan sen mitä halusikin. Hän pohtii, että minkälaista on työskennellä "show-bisneksessä", minkälaista on kun jatkuvasti haastetteluissa sinulta udellaan että "oletko parisuhteessa?".
Kirjassa hän kuvailee myös kuinka hän soittaa isälleen ja utelee, että miksi he asuivat veneessä kun hän oli pieni, ja hän jakaa uransa alun suurimpia haaveita. Hän kertoo kuinka on löytänyt rajansa näyttelijänä.

 Hän myös jakaa kirjassa Hollywoodin salaisimpia laihdutusohjeita (kaavioiden kera).

Kirja on erityisesti suunnattu Gilmore Girls-sarjan faneille. Sen voisi ehkä kuvitella pitkänä haastatteluna, ja eräänlaisena oppaana Lauren Grahamin ajatuksiin. Oli hienoa lukea siitä, kuinka ylpeä hän on työstään ja kyseisestä sarjasta, ja on mielenkiintoista saada kuulla hänen omia lempijaksojaan tai kohtauksiaan. Koskettavaa on myös kuinka vahvasti hän reagoi jatko-osan tekoon.

Joskus elämänkerrat voivat olla vähän takkuilevia, ehkä tämä olikin niin mielenkiintoinen ja helppolukuinen koska teos koostui Grahamin kirjoittamista esseistä.
Hänen kirjoitustyylinsä on kupliva ja hauska, ja se poikkoilee asiasta toiseen. Aivan niin kuin joku puhuisi sinulle.

Pidin kirjasta ehdottomasti. Todennäköisesti ihan vain sen takia koska rakastin (tai rakastan) Girlmore Girlsejä ja sen yksinkertaisen tehokkaan piristävää maailmaa.

p.s lainasin kirjan siis Helmetin e-kirjastosta. Ensimmäinen kerta ikinä kun testasin koko systeemiä, ja pakko myöntää että todella kätevä! Todennäköisesti tulen myöhemminkin lainaamaan kirjoja sitä kautta. 

Julian Fellowes - Belgravia

Julian Fellowes on ihanan ja kuuluisan Downton Abbey-sarjan luoja ja käsikirjoittaja. Nyt häneltä on tullut ihastuttava romaani Belgravia. 

Aatelissukuun kuuluva nuori Edmund järjestää nousukasperhelle kutsun tätinsä järjestämiin tanssiaisiin. Edmundin suku on huolissaan, sillä he ovat huomanneet pojan kiinnostuksen nousukasperheen lumoavan kauniiseen tyttäreen Sophiaan, ja Sophian tunteet tuntuvat olevan yhtä vahvat. Tanssiaisssa nuoret ovat toistensa pauloissa, mutta juhlahumu keskeytyy tietoon Napoleonin lähestymisestä. Moni juhloista joutuu lähtemään suoraan taisteluun ja kaatuu Waterloon kentille paraatiasussaan.
Sophian ja Edmundin välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo jotain, jonka vaikutukset siirtyvät sodan jälkeen vuosikymmenienkin jälkeen Belgiasta aina Lontooseen, hohdokkaaseen Belgravian korteliin.

"Kaupunki ei näyttänyt siltä, että se oli sodan partaalla, saati siltä että maa jonka pääkaupunki se oli, oli repäisty irti yhdestä kuningaskunnasta ja liitetty toiseen vain kolme kuukautta aikaisemmin. Kesäkuussa 1815 Brysselin olisi voinut luulla elävän juhlahumua, en fête, sillä sen monenkirjavat torikojut kuhisivat asiakkaita ja sen valtaväylillä liikkui jatkuvana virtana kirkasvärisiä vaunuja kuljettaen ylhäistä syntyperää olevia rouvia ja tyttäriään tärkeisiin seurapiiritapahtumiin."

Kirjassa on samaa ihanaa tuntua, kuin Downton Abbey-sarjassa, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin ihan eri vuosisadalla kuin sarjassa. Ehkä sen tekee se maaginen tapa, jolla Fellowes kuvailee ihmisten elämää ylemmässä yhteiskuntaluokassa.

Kirjan alku on hieman takkuileva, alku tuntuu hieman jäykältä, ja paikkaansa kuulumattomalta. Alku tuntuu välillä vain pakolliselta pahalta, jonka jälkeen kirjan oikeat tapahtumat alkavat.
Heti kun tapahtumat alkavat rullata eteenpäin kirjaa on vaikea laskea käsistä. Salaisuuksia paljastuu kerroksittain, pahkesuntaa ja yhteiskuntaluokkien välistä kamppailua tapahtu paljon. Unohtamatta romantiikkaa.

Kirjan loppupuolella alkaa se suurin jännitys. Kirjassa on koko ajan pieni enteilevä tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Heti alusta lähtien kirjassa on sellainen jäätävä olo, ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän se vahvistuu. Itselleni tuli ainakin sellainen olo, että en malta lukea kaikkia sivuja, vaan haluan päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Tietää mitä tulee tapahtumaan.
Mielestäni se on hyvän kirjan merkki. Lukija on koukussa, hän vain ajattelee mitä seuraavaksi tapahtuu, hänen on vain pakko saada tietää.

Victoria Aveyard - Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on uuden fantasiasarjan ensimmäinen osa. Se on ilmestynyt vuonna 2015, ja teosta on kuvailtu nälkäpelin ja Game of thronesin yhdistelmänä. Kirja oli Elisalla e-kirjana alennukselta, ja sieltähän se oli pakko ostaa. Näin jälkikäteen jään miettimään pitäisikö tämä ihan omaan kirjahyllyyn asti hankkia.

Kirjassa veri on kaikki kaikessa. Se jakaa ihmiset kahtia, punaisiin ja hopeisiin. Hopeiset ovat ylimystöä ja omaavat maagisia taitoja. Punaiset ovat rahvaita, työläisiä jotka joutuvat sotimaan, elleivät ole olleet onnekkaita ja päässeet ammattiin.
Kirjan sankaritar kuuluu jälkimmäiseen kastiin (tietenkin), hänen perheestään on lähtenyt sotimaan jo kolme vanhempaa veljeä, ja Mare täytettyään 18 olisi seuraava.

"Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakkaan."

Maren tulevaisuus muuttuu radikaaliksi, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten asemaa. Ystäväänsä ja omaa tulevaisuuttaan suojellaakseen Mare päätyy hopeisten keskuuteen, ja siellä hänelle ja hopeisten hallitsijahoville selviää, että punaisesta verestään huolimatta Mare omaa oman maagisen taitonsa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, ja valtataistelun ja kaiken juonittelun kiemuroissa on epäselvää, keneen hän voi luottaa. Mikään ei ole mustavalkoista, ja kuka tahansa voi olla petturi.

"Vuodet varjoissa ovat opettaneet minulle monia asioita.
Tunnistamaan ne, joilla on eniten rahaa mukanaan, ne jotka eivät huomaa minua, ja sen miltä valehtelija näyttää." 

Fantasiamaailmat ovat aina kiehtovia. Niissä aina on ylempi ihmisluokka, joka hallitsee muita vähempiosaisia. Karikatyyri omasta yhteiskunnastamme.
Tässä ihmiset ovat selkeästi jaettu, jonkin fyysisen ominaisuutensa mukaan kahteen luokkaan. Ne, joilla on hopeinen veri ovat hallitsijoita, lähes jumalia. Ne joilla on punainen veri, ovat rahvaita, kertakäyttötavaraa, uhrattavia. He eivät merkitse mitään ylimystölle, he sotivat sodat heidän puolestaan ja toimivat työläisinä, mutta heidän henkensä ei ole minkään arvoista.

"Kun vene jatkaa kulkuaan, minä alan uskoa, että koko kylä on täynnä typeryksiä. Kaikki kaksi tuhattu asukasta näyttävät tungeksivan joenpenkalla. Jotkut seisovat nilkkojaan myöten joessa. Näin kaukaa katsottuna he näyttävät kaikki samalta. Elottomia hiuksia, kuluneita vaatteita, läikikästä ihoa, väsymystä, nälkää - samanlainen olin ennen itsekin. 
Ja vihaa. Tunnen heidän vihansa veneeseen asti. He eivät hurraa tai huuda nimiämme. Kukaan ei heiluta kättään. Kukaan ei edes hymyile."

Kirjan alku oli mielestäni hieman sekava. En saanut aluksi nimistä selkoa, kuka on nainen ja kuka mies (todennäköisesti, jos olisin keskittynyt tarkemmin, tämä ei olisi ollut ongelma). Välillä kirjan juoni tuntui liian yksinkertaiselta. Ajattelin usein, että tottakai noin tapahtuu, ja tottakai tuosta seuraa tuota. Kirjan juoni tuntui ehkä paikoin liian yksinkertaiselta, ja sen takia kirja oli välillä hieman kyllästyttävä.

Kyllähän kirjassa tapahtui lähes koko ajan jotain. Se oli täynnä toimintaa, ja lievästä kyllästymisestäni huolimatta se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Tiedän, että kirja on vaikuttanut minuun, kun se jää häiritsemään lukemisen jälkeen. Tämä jäi häiritsemään.

Henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Pidin päähenkilö Maresta, hän oli fiksu ja rohkea. Hän myös teki pahoja virheitä perheelleen ja satutti lähimmäisiään, mutta siltikin hän yritti aina parhaansa. Inhimillistä hänessä oli hänen halunsa luottaa johonkin paikassa, jossa hän tiesi, ettei kehenkään saa luottaa. Myös miten Mare kirjan loppupuolella julistaa, että hän ei ole kenenkään puolella paitsi omallaan on omalla tavallaan inspiroiva.
 Toisaalta jotkut hahmot tuntuivat hieman kuluneilta: hallitseva kuningatar oli tietenkin ilkeä, ja kuningas jokseenkin naiivi.

Kirjalta olisin ehkä toivonut maailman kuvailemista enemmän. Ymmärsin että kyseessä on tietynlainen dystopinen kuvaus, ja että maailma on todella erilainen. Siltikin tuntui, että maailmasta sai vain pienen riipaisun. Kirjan alussa oli kartta maailmasta, mikä oli hienoa, sillä siitä sai jonkinlaisen käsityksen, mutta itse olisin enemmän toivonut kuvailua ja kertomuksia mitä on tapahtunut, miten tähän on päädytty, minkälainen tämä maailma on ollut ja minkälainen se on nyt. Toisaalta kirja on tarkoitettu nuorille aikuisille, joten ymmärrän hyvin miksi näitä ei ole ajateltu tärkeäksi.

"Yhteiset muistomme välähtelevät mielessämme. Muistan jokaisen hetkemme, mutta nyt ystävyytemme on ohi ja sen on korvannut ainoa asia, joka yhdistää meitä."

Kirjastahan on helmikuussa julkaistu jatko-osa: Glass Sword, ja sarjan kolmas-osa julkaistaan vuoden 2017 helmikuussa. Kaikesta huolimatta suunnitelmissa on tutustua myöhemmin myös jatko-osiin.
Punaisesta kuningattaresta on suunnitteilla myös elokuva.

S.J.Watson - Kun suljen silmäni

Tämä oli ensimmäinen e-kirja jonka koskaan luin. Sähkäpostiini oli yhtenäpäivänä tipahtanut Elisalta tarjous jossa saa kokeilla heidän e-kirjojaan. Valikoitavan oli 5 eri kirjaa, joista valitsin tämän S.J.Watsonin trillerin: Kun suljen silmäni.

E-kirja kokemuksena oli yllättävän miellyttävä. Ei ollenkaan sellainen minkälaiseksi sen kuvittelin! Kirjaa oli yllättävän kiva lukea, sivut olivat hyvän kokoisia ja helposti luettavia.

Ja kirja oli ihan kirjan näköinen ja oloinen! Kaikki ne elementit, joita kirjasta löytyy! Eikä tarvitse kantaa mukana painavaa tilaa vievää kirjaa mukanaan (en tietenkään aio luopua tilaavievien kirjojen kantamisesta missään nimessä!).

Jos siis epäilet E-kirjoja, suosittelen suuresti testaamaan! Saatat yllättyä!

Ja sitten itse kirjaan. Kirjan päähenkilö kärsii amnesiasta, hän herää joka aamu vieraan miehen vierestä, joka kertoo hänelle olevansa hänen aviomiehensä. Christine ei muista mitään edellisestä päivästä tai miten hän on päätynyt kyseiseen tilaan.

"Haukoin henkeäni ja repäisen kuvan irti seinästä. Ei, minä ajattelen. Ei voi olla totta..."

Christine löytää vaatehuoneen kätköistä päiväkirjansa, jota eräs tohtori Nash on pyytänyt hänen pitää. Kirjan sivuilta hän oppii tarinaansa joka päivä uudestaan ja löytää itsenäisyytensä ja huomaa miehensä valehtelevan hänelle elämänsä yksityiskohdista.

Kirja oli hyvin perinteinen trilleri. Se otti mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Kirja oli jaettu kolmeen osaan: Tänään, Christine Lucasin päiväkirja, ja Tänään. Ensimmäisessä osassa Christine saa käsiinsä päiväkirjan, toisessa osassa kerrotaan päiväkirja muodossa tapahtumia, ja kolmannessa osassa jatketaan siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin.

"Rätinää. Hiljaisuus. Sitten puhelin soi kahdella sävelkorkeudella. Hän ei vastaa, minä ajattelin. Hänhän ei ole reagoinut viestiinkään. Hänellä on jotain salattavaa, jotain mitä hän ei halua minun tietävän." 

Kirjan aihe oli hyvin mielenkiintoinen. Uhrina on muistisairas nainen, joka tukeutuu elämässään yhteen ja ainoaan ihmiseen. Kuinka helppoa sellaista henkilöä on hyväksikäyttää, kuinka muokattavissa tuollainen ihminen on, joka ei edellisestä päivästäkään muista mitään. Ajatuskin on hieman pelottava, ja omalla tavallaan kiehtova.

Trilleriden ystäville tämä on kevyttä kesälukemista!