Joona Tolvanen - Soturimunkin oppipoika

Juuri tällä viikolla luin jostain lehdestä (viikko on ollut aika sumun peitossa, joten lehden nimi jää nyt unholaan) tästä kyseisestä kirjasta, muistan kiinnostukseni heränneen, mutta en ajatellut koko kirjaa sen enempää. Kuitenkin, kun perjantaina raahauduin kirjastoon ja näin tämän uutuksia-hyllyssä hyökkäsin sen kimppuun välittömästi.

"Ennen ensimmäistä Kiinan-reissuani en ollut harjoitellut päivääkään Shaolin kung-futa. Ehkä olin katsonut lapsena liikaa kung-fu-elokuvia ja minua oli alkanut kiehtoa ajatus tavata sumuisilla vuorilla elävä vanha mestari, joka ottaisi minut oppilaakseen ja opettaisi minulle suuria elämänviisauksia. Jos olisin tiennyt, mihin päähänpistoni johtaa, olisin miettinyt hieman pidempään."

Soturimunkin Oppipoika on Joonas Tolvasen tarina. Suomalaisena lukiopoikana hän päättää muuttaa elämänsä suunnan ja lähteä opiskelemaan Kiinaan kung-fu:ta. Koulussa kuri osoittautuu spartalaiseksi; sängyissä ei ole patjoja, oppilaat heräävät ennen aamukuutta kovaänisistä raikuviin kommunistilauluihin ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaa kepiniskuin. Kaikesta tästä huolimatta Joonas on unelmiensa keskellä.

Kirja on omalla tavallaan mukaansatempaavasti kerrottu matkakertomus. Samalla kun Joonas kertoo vaiheistaan eri kung-fu koulussa, hän kertoo kulttuurien yhteentörmäyksistä ja sattumuksista matkan varrella.

"Peseytymismahdollisuuksia meillä oli kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli peseytyä huoneemme vessassa. Vessana oli parin neliömetrin huoe, jossa oli tarpeita varten reikä lattiassa korotetulla, kaakeloidulla tasanteella. Reijän yläpuolella oli ruosteinen vesihana, josta tuli jääkylmää vettä hetken odottelun jälkeen. Toinen vaihtoehto oli kävellä 50 metriä viereiseen suihkurakennukseen lämintä suihkua varten"

Minua välillä tuntui häiritsevän Joonaksen ainakin heti alussa ilmenevä naiivi ajattelumaailma. Hän uskoo lähtevänsä jonnekkin uskomattomaan paikkaan, jossa vanha parrakas mies opettaa hänelle kung-fun salat, ja sitten julma maailma tuleekin häntä vastaan ja mikään ei olekkaan ihan niin kun hän ajatteli. Eniten minua jäi häiritsemään lause "Suurin synti on elämätön elämä", kun hän miettii autokuskia, johon hän ei koskaan saanut kunnolla kontaktia. Haluaisin ajatella, että tuo on vain nuoruuden tyhmyyttä ajatella, että ilman mahtavia seikkailuja, ja matkustamista, tai se että jää aloilleen ja perustaa perheen ja elää elämäänsä ilman sen kummempia, olisi elämätöntä elämää.

Toisaalta kirja tuntuu olevan suunnattu nykysukupolvelle, joka tuntuu kilpailevan siitä, kuka elää elämänsä "parhaiten". Kuka matkustaa eniten, kuka kokee suuria seikkailuja ja näkee ja oppii muita kulttuureja, ja tätä kautta tutustuu itseensä. Maailmahan on tätä nykyään lähempänä kuin koskaan aiemmin, ja pidetään suurena syntinä jos siihen ei lähde tutustumaan.

Joonaksen kirja on kuitenkin samaan aikaan virkistävä muistutus, että vielä tänä päivänä on mahdollista lähteä kokemaan seikkailuja, joita harva kokee. Itse kung-fu ei niinkään minua kirjasssa kiehtonut, vaan lähinnä kulttuurilliset erot, ja hänen kuvauksensa maailmasta, joka eroaa niin moni eri tavoin läsimaisesta yhteiskunnasta.

"Nostin kaulukseni ylös ja jatkoin ripeästi matkaani kohti horisontissa näkyviä kaupungin valoja. Maailma ei enää tuntunut yhtä kylmältä paikalta, ja tunsin suunnatonta lämpöä kehoni sisällä. Olin onnellinen."

En tiedä, minulle jäi kirjan suhteen hyvinkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta kirja oli mielenkiintoinen ja kiehtova ja inspiroiva, mutta toisaalta kirja oli mielestäni ärsyttävä. Tarkaa ärsytyksen aihetta en osaa sanoa, ehkä en vain kuulu ajateltuun lukijaryhmään.

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.



#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!

Kang Han - Vegetaristi

Kirjan takakannessa on Guardianin arvostelu: "Sensuelli, provosoiva ja raju... Poikkeuksellinen lukukokemus". En voisi olla enempää samaa mieltä.

Yeong-Hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen. joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin.

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeoh-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy ja jokainen heistä yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

"Unessani olen käynyt kiinni jonkun kurkkuun ja kuristan, tartun uhrin pitkien hiusten liehuviin latvoihin, leikkaan suortuvan poikki juuresta, työnnän sormen kosteaan silmään. Pitkät valvotut tunnit, hailakanvärinen kyyhkynen kadulla, päättäväisyyteni horjuu ja koukistan sormet tappaakseni. Naapurin kissa, sen kiduttavan kirkkaat silmät, sormeni voisivat sammuttaa niiden loisteen."

Kirjassa kerrotaan Yeong-hyenin tarina hänen miehensä, lankonsa ja hänen siskonsa kautta. Se on jaettu kolmeen erilliseen osioon, ja kaikessa kerrotaan jatkumona Yeong-hyenin tarinaa eteenpäin. Miten hän luisuu koko ajan alaspäin, kunnes hänen mielensä pettää lopullisesti.

Emme kirjassa kuule Yeong-hunin omia ajatuksia kovinkaan paljoa, alussa niitä jaetaan, kerrotaan hänen näkemistään unista, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sitä vähemmän niitä kerrotaan. Yeong-hunin ajatuksia voimme vain arvailla, aivan niinkuin kirjan muut hahmotkin tekevät.

"Yeong-hun ei yrittänytkään ryhtyä tutkimaan vierasta ympäristöä eikä osoittanut mitään niistä tunteista, joita olisi voinut odottaa, vaan pyrki nähtävästi vain kohtaamaan rauhallisesti ja meteliä nostamatta kaiken mitä eteen tuli. Tai ehkä Yeong-hun ei yksinkertaisesti kyennyt kiinittämään huomiota mihinkään arkipäiväiseen, koska kävi mielessään läpi kauhekusai, joista muilla ei ollut aavistustakaan; kukaan niin tekevät ei tietenkään jaksa olla utelias, kiinnostua tyhjänpäiväisistä ja pitkästyttävistä pikkuasioista tai edes reagoida niihin"

Mielestäni kirja on enennkaikkea teos mielenterveydestä ja siitä kuinka haluamme kontrolloida kaikkea ympärillämme olevaa. Kun Yeong-hunin tarina alkaa on hän vielä suhteellisen selväjärkinen, mutta tarinan edetessä hän menettää yhä enemmän itseään, hänen tarpeestaan kontrolloida syömistään tulee yhä enemmän hänelle elämän tarkoitus.

Kontorollin ylläpitäminen omassa elämässä on jokaiselle meistä tärkeää. Toisille on tärkeämpää kuin toisille, mutta jokainen meistä kaipaa sitä ja pitää sitä yllä jollakin tavalla. Kirjassa ehkä pohditaan, että missä vaiheessa kontrolli menee liian pitkälle. Missä vaiheessa sitä tulee vastustaa, onko meillä oikeus puuttua toisen ihmisen päätöksiin ja toisen ihmisen tapoihin kontrolloida omaa elämäänsä.

En pystynyt kirjaa lukeaman yhdeltä istumalta. Koin teoksen jollain tapaa jotenkin väkivaltaiseksi ja rajuksi. Kaikesta tästä huolimatta kirja on kaunis, jokseenkin tumma kertomus ihmisluonteensta.

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Olen nyt virallisesti hurahtanut Kate Mortonin kirjoihin. Tämä on addiktio, jolle en nyt vain voi mitään! Viattomasti aloitin Paluu Rivertoniin kirjalla, ja jatkoin Kaukaisiin hetkiin ja nyt vuorossa on Salaisuuden kantaja.

Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti. 

Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias  Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.

Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville. 

"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."

Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas. 

"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."

Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa. 

Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui. 

"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."

Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua. 

Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan. 

Kate Morton - Kaukaiset hetket

Traaginen romanttinen trilleri, tälläinen on Kate Mortonin Kaukaiset hetket. Olen huomannut, että minulla on ristiriitainen suhtautautuminen Kate Mortonin kirjoihin. Ne ovat koukuttavia, mutta samalla niin traagisia, että en haluaisi saastuttaa mieltäni lukemalla jotain niin surullista. Niitä on siltikin vain pakko lukea.

"On mahdotonta kertoa kaikkea, mitä näin ja kuulin Midlehurstissa, eikä se tämän tarinan kannalta ole tarpeen. Tuon päivän jälkeen on tapahtunut niin paljon, että asiat ovat muovautuneet ja sekoittuneet mielessäni, enkä enää kunnolla erota linnasta ja sen asukkaista saamiani ensivaikutelmia myöhemmin tapahtuneesta."

Kaukaiset hetket kertoo Edie Buchillin ja hänen äitinsä tarinan. Kaikki alkaa siitä, kun yli viisikymmentä vuotta kadoksissa ollut kirje saapuu perille ja Edien äiti järkytyy suunnattomasti, eikä suostu kertomaan mitä kirjeessä oli.

Pian Edie rupeaa selvittämään mitä menneisyydessä on tapahtunut, miten vanha Mildehurstin linna ja siellä asuvat Blythen sisarukset liittyvät äidin nuoruuteen.
Edie saa työtehtäväkseen kirjoittaa Blythen sisarusten isän Raymond Blyhten kuuluisan lastentarinan 75-vuotis painokseen uuden johdannon, ja näin tulee tutustuneeksi tarkemmin Blythen sisarusten tarinaan ja selvittääkseen mitä he ovat pitäneet salaisuutenaan kaikki nämä vuodet.

"Juniper oli asunut koko ikänsä Midlehurstin linnassa. Hän oli syntynyt isänsä ja sisarustensa tavoin eräässä toisen kerroksen huoneessa. Hän tunsi linnan ja sen metsät niin kuin nyt ihmisen voi olettaa tuntevan ainoan maailman, jonka hän on kohdannut."

Kirja on aivan ihana kaikesta kauheudestaan huolimatta. Siitä tulee herkästi mieleen Downton Abbey. Englannin yläluokasta kertovat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni aina äärettömän mielenkiintoisia. Se on fantasia maailma, jossa itse ehkä toivoisi elävä.

Vaikka kuvittelisi, että tarina olisi perinteinen rakkauskertomus, niin se järkyttää lukijan pohjiaan myöten. Kate Mortonin tarinat ehkä pintapuoleisesti näyttävät rakkauskertomuksilta, mutta sitten niissä aina piilee joku traaginen tarina, joka järkyttää lukijan. Ehkä niinkin on hyvä. Ehkä se muistuttaa lukijaa, että kaikki romanttiset tarinat eivät välttämättä pääty onnellisesti. Jokainen ihmiskohtalo ei ole onnellinen.

"Ihmisen elämää rajaa kaksi tapahtumaa: syntymä ja kuolema. Niiden päivämäärät kuuluvat ihmiselle yhtä lailla kuin hänen nimensä, yhtä lailla kuin kokemukset, jotka jäävät sulkujen väliin."

Kuten muissakin Mortonin kirjoissa, niin tässäkin hypitään kahden eri ajanjakson välillä. Vuoden 1940 tienoilla, sekä ns. "nykyajassa" eli vuonna 1992, jolloin Edie selvittää tarinaa. Molemmat kertomukset soljuvat eteenpäin sujuvasti tarinan suhteen, ja pieniä vihjeitä lopusta tipahtelee pitkin tarinaa.

Kirja on myös kaikesta huolimatta tarina ihmisistä. Blythen sisarukset; Percyllä, Saffyllä ja Juniperilla kaikilla oli muita suunnitelmia kuin vain jäädä Midlehurstiin. He kaikki halusivat kiihkeästi jotain, mitä eivät koskaan saaneet. Juniper laahustaa linnassa mielensä menettäneenä ja Percy ja Saffy hoitavat häntä.
Jokainen heistä on riippuvainen toisistaan. Kaikilla heillä on rikkinäinen mieli, mikä voi syntyä vain pettymysten kautta.

"Seisoin jonkin aikaa katselemassa mustaa onttoa rankoa, muistelin ensimmäistä käyntiäni monta kuukautta sitten, odotuksen tunnetta kun kuljin pyöreän altaan kautta kohti linnaa. Kaikkea mitä olin sitemmin saanut selville."

Kirja todellakin herättää paljon tunteita. Mielenkiintoista on juuri se, miten sitä ei voi vain lakata lukemasta. Kaikki ihmiselämän tunteet ovat hyvin vahvoina esillä tässä kirjassa. En voi sanoa, että tämä olisi kevyttä luettavaa, mutta ehdottomasti suosittelen.

Thomas Harris - Hannibal

Nyt on pakko myöntää: en ole koskaan nähnyt Uhrilampaita tai Punaista lohikäärmettä tai Hannibal- elokuvaa. En tiedä miten näin on päässyt käymään. Tai no, on minulla pieni aavistus, ei vain ole kiinnostanut.
En koskaan ole ollut kauhuelokuvien ystävä tai edes trillereiden, joten helpostihan nämä elokuvat tipahtavat katsontalistalta.

Ja koska minua ei ole pahemmin kiinnostanut elokuvat, en ole myöskään kirjoja lukenut. Mitä nyt jälkeenpäin ihmettelen suuresti.

Aloitin siis Hannibalista (joka on trilogian viimeinen kirja. EI NÄIN!). Törmäsin kirjaan Sysmän Kirjakyläpäivillä, ja siinä kirjojen ostohuumassa päädyin ostamaan opuksen. Ajattelin että "miksikäs ei."

Kirja alkaa ikävästi Clarice Starlingin osalta. Hän on mukana pieleen menneessä huumeratsiassa, ja joutuu lehdistön ryöpytyksen kohteeksi. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun pahamaineinen kannibaali tohtori Hannibal Lecter on paennut vankilasta. Lecter, joka asustaa Firenzessä, lähettää Starlingille pahoittelu kirjeen tapahtuneen johdosta, ja pyynnön että Starling kertoisi lisää elämästään. Samaan aikaan Lecterin aiempi uhri Mason Verger suunnittelee Lecterin kiinniottamista, ja päätyy käyttää Starlingia syöttinä.

"Keittiön katon nurkassa oli uusi hämähäkinseitti. Starling katseli sitä tovin ajtusten poukkoillessa edestakaisin. Hän tunsi iloa ja sääliä, sääliä ja iloa."

Olin koukussa heti ensimmäisestä sivusta lähtien. En todellakaan tiedä, miksi en ole kirjoja aiemmin lukenut. Enkä todellakaan ihmettele miksi kirjat ovat menestyneet niin hyvin. Olenhan suuri trillereiden ystävä, joten tämä todellakin iski.
Ajattelin (varmaankin kaiken julkisuutensa perusteella), että kirja olisi paljon pelottavampi kuin se oli. Ehkä kirja oli enemmänkin ällöttävä paikoin, enemmänkin kuin pelottava. Kuvaukset miten ihmisruumista ja aivoja syötiin tai syötettiin toisille ihmisille, ei ole kovinkaan pelottavaa, vaan herättää enemmänkin vatsanpohjassa oksennuksen tunnetta.

"Klassisessa keittiössä aivot kiinteytetään liottamalla, puristamalla niistä liika neste pois ja pitämällä ne yön yli kylmässä. Kun aivoja sen sijaan käsitellää tuoreina, on vaativa tehtävä estää niitä yksinkertaisesti hajoamasta kouralliseksi möykkyistä hyytelöä."

Hannibal Lecter on kovin kiintoisa hahmo, oikea vanhan kunnon psykopaatti. Hänet aliarvoidaan useasti, ja tästä seuraa useita kuolemia. Lecter on pelottava kaikessa rauhallisuudessaan, hän toimii kylmän rauhallisesti, säilyttäen rauhallisuutensa tilanteen jokaisena hetkenä. Se jos mikä on pelottavaa.
 Mietinkin, että miten hänet alunperin onkaan saatu vankilaan. Onko hän antautunut vapaaehtoisesti, vai miten? En tiedä kerrotaanko tätä aiemmissa kirjoissa, veikkaisin niin. Yksi hyvä syy tutustua aikaisempiin kirjoihin.

"Paperin rahinaa pimeässä, tuolinjalkojen vingahdus ja kirskuntaa. Tohtori Lecter istuuntuu kookkaaseen nojatuoliin Capponien suurenmoisessa kirjastossa. Valo heijastuu hänen silmistään punaisena, mutta ne eivät loista punaisina pimeässä, kuten jotkut hänen vartijansa ovat vannoutuneet niiden tekevän. On pilkkopimeää."

Clarice Starlingin hahmo on myös erityisen kiehtova. Olen ehkä tottunut vahvoihin sankarittariin, jotka pystyvät kaikkeen, ja sellainen Starling on alussa. Vahva, voittamaton, pysyy pystyssä ja selväjärkisenä. Pikkuhiljaa kirjan edetessä hän murentuu ja muuttuu. Hän itsekkin huomaa, että ei tunnista omaa käyttäytymistään.
Pakostakin kirjaa lukiessa tulee miettineeksi, kuinka helposti ihmisen psyykettä on muokata. Kuinka helppoa on uskotella jollekkin, että hän on tehnyt jotain, kuinka helppoa on saada toinen tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi ja kuinka helppoa on vaikuttaa pienillä asioilla, eikä vain positiivisesti.
Onneksi sitä vähemmän tehdään oikeassa maailmassa.


Hmm.. Ehkä pitäisi järkätä Hannibal-teemainen leffailta, jossa putkeen katsottaisiin kaikki kolme elokuvaa! Näin saisi kunnon tutustumisen teemaan!

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana."

Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet.

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta hurjia, koko elämän mullistavia valintoja. 

"Hän kysyi, olinko mielummin kuuro vai sokea, fiksu vai kaunis. Menisinko naimisiin inhoamani miehen kanssa, jos pelastaisin siten sen kaverin sielun? Olinko joskus saanut emätinorgasmin? Mistä supersankarista pidin eniten? Keiltä poliitikoilta ottaisin suihin?."

Näin siis kuvataan Karen Joy Fowlerin bestselleriä: Olimme ihan suunniltamme. 

Kirjan kuvaus on mielenkiintoinen ja mukaansatempaavaa. En tosiaan tiennyt mistä kirja kertoo kun bongasin sen kirjaston hyllystä. Muistelen, että mietin mielessäni ehkäpä hieman hämmentyneenä kirjan takakannen kuvausta. Se kuulosti aivan dekkarilta, mutta ei kuitenkaan.

Teos ei ollut ollenkaan sellainen joksi sen kuvittelin. Kirjan päähenkilö Rosemary kertoo hieman kummallista tarinaansa keskikohdasta lähtien. Hän on opiskelija jonka veli ja sisar ovat kadonneet. Vasta kirjan puolessavälissä selviää, että Rosemaryn kadonnut sisar, Fern, onkin apina. Heidän vanhempansa ovat tutkijoita ja Ferni ja Rosemarya kasvatetaan, kuin sisaria. 

"Uskoin aina ennen tietäväni, mitä Fern Ajatteli. Riippumatta siitä, miten kummallisesti hän käyttäytyi - vaikka pukeutui omituisesti ja poukkoili ympäri taloa kuin ilmapallo paraatissa - osasin takuuvarmasti tulkita häntä."

Koko kirjan Rosemary käy läpi mielessään traumojaan. Hän miettii miksi Fern on jättänyt hänet ja yrittää muistella mitä oikein on tapahtunut. 

Kirja oli ehkä hieman kummallinen. Mutta toisaalta niin oli aihekkin kirjassa. Pidin siitä, että kirja on kirjotettu minä muodossa, ja että päähenkilölläkin oli paljon ongelmia. Näin saimme tutustua päähenkilön ajatusmaailmaan huomattavasti paremmin ja hänen muistoihinsa. Miten juuri hän koki tämä kaiken. 

Kirjan selkeä teemahan on eläinkokeet, ja eläinten inhimillisyys, ja sen kyseenalaistaminen, tietenkin. Kaikki me tiedämme, että eläinkokeita tehdään, mutta kuinka moni meistä tekee asialle jotain.

Samastuin kirjassa myös päähenkilön itsensä etsimiseen ja hyväksymiseen. Rosemary on aina tiennyt olevansa erilainen ja hän ei puhu perheestään, koska ei halua tuoda sitä esille, eikä oikein saa sen takia ystäviäkään. 

Kirjan lopulla hän kuitenkin tajuaa, että hänellä on ystäviä ja hän onnistuu (tietenkin) löytämään rauhan itsensä kanssa. Sekä löytämään paikkansa. Se ei ole helppoa kirjan päähenkilölle, niinkuin se ei ole helppoa kellekkään muullekkaan meistä. 

Lukukokemus oli yllättävän raskas, mutta palkitseva ja ajatuksia herättävä kaikenkaikkiaan. Ei ehkä paras kirja luettavasti näin juhannuspäivänä, mutta minkäs teet! Lukeminen on aina rentouttavaa! 

"Tapahtumamuistissa on tiettyjä subjektiivisia piirteitä. Muistaessamme jonkin kokemuksen meistä tuntuu, että se on osa menneisyyttä ja myös että muistamme sen oikein, vaikka saatamme olla siinä suhteessa osittain tai kokonaan väärässä"