Salaisuuden kantaja vie lukijansa nykypäivästä 1960-luvulle ja aina vuoteen 1930 asti. Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen elämä sekoittuu toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa, ja sillä on vaikutukset aina nykypäivään asti.
Vuonna 1961 helteisenä kesäpäivänä 16-vuotias Laurel haaveilee puumajassaan muun perheen ollessa piknikillä puron rannassa. Idyllinen iltapäivä päättyy, kun Laurel joutuu todistamaan järkyttävää rikosta, jonka näkeminen muuttaa kaiken mitä hän siihen asti on tiennyt perheestään ja äidistään Dorohtystä.
Vuonna 2011, Laurel on suosittu näyttelijä. Hän kokoontuu perheensä kanssa juhlimaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotis syntymäpäiviä. Laurel huomaa palanneensa taloon, jossa edelleen kummittelee tuon kohtalokkaan päivän haamut, eikä hän tällä kertaa suostu jättämään niitä rauhaan. Dorothy elää viimeisiä hetkiään, ja Laurel ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä kertoja saada totuus selville.
"Lannistunut Laurel viivytteli ja yritti keksiä tekosyytä. Hän ei halunnut valehdella, ei varsinkaan Roselle, mutta hän ei halunnut puhua tuntikausia vielä sisarilleen. Olisi piinallista istua tuijottamassa romanttista komediaa televisiosta ja rupatella niitä näitä samalla kun ajatukset askartelivat kiivaasti äidin menneisyyden kimpussa."
Heti kun näin tämän kirjan tiesin haluavani lukea sen. Tietenkin, olinhan tosiaan niin paljon rakastunut Kate Mortonin aiempia teoksia. Avasin kirjan hieman varoen, sillä tiedän kuinka traagisia Mortonin teokset voivat olla, mutta varovaisuuteni oli turhaa. Jäin heti tietenkin koukkuun, ja luin kirjan lähestulkoon putkeen. En malttanut laskea sitä alas.
"Sitten kävi niin kuin monissa muissakin suurissa lapsuudenajan kysymyksissä. Toverit paljastivat totuuden jo kauan ennen kuin yksikään ystävällinen aikuinen tuli ajatelleeksi kertomista."
Tosin tämä kirja ei kietonut minua mukaansa aivan samalla tavalla kuin aiemmat teokset. Kirjan kieli tuntui olevan tylsempää, ja kerronta tuntui takkuilevan. Huomasin lukevani yhtä sivua useampaan otteseen, koska huomasin että en ollut ensimmäisellä kerralla tajunnut jotain olennaista. En tiedä, oliko vika sitten lukijassa vai teoksessa. Aiemmat Mortonin teokset ovat kuvailullaan ja kielellisellä taidokkuudellaan kietonut minut maailmaansa, mutta tässä kaikki tuo tuntui olevan paljon pintapuolisempaa.
Henkilöhahmot olivat tässäkin teoksessa ihanan moniulotteisia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Ärsyynnyin Nuoreen Dorothyyn ja kannustin Laurelia hänen etsiessä totuutta. En vain lakannut ajattelemasta, että onkohan Laurelin hahmoon käytetty roolimallina Dame Judi Denchiä tai jopa Ihanaa Dame Maggie Smithiä, siltä ainakin kovasti tuntui.
"Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää."
Tarina oli siltikin uskomattoman hieno, ja pidin kirjan lopusta todella paljon. Olisin jäänyt ehkä kaipaamaan vielä lisää jatkoa, mitä sitten tapahtui-tyylistä osiota, mutta kaiken hyvän pitää joskus loppua.
Pakko jatkaa tätä addiktiota vielä ja tutustua vielä Hylättyyn Puutarhaan, ja odottelen milloin The Lake House suomennetaan, jos jaksan odottaa niin kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti