Jenny Lawson - Furiously Happy, a funny book about horrible things

Jenny Lawson kertoo kirjassaan minkälaista on elää masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Minkälaista on olla "mielisairas" ja "hullu".

Kuten kirjan otsikkokin sen jo sanoo, kirja on hyvinkin hauska kirja kamalista asioista. Eihän mielenterveysasiat ikinä ole kivoja juttuja, mutta hyvällä huumorilla niistäkin voi saada irti jotain hauskaa. Kirja on suunnattu jokaiselle joka taistelee oman mielenterveyden kanssa tai jonka läheinen taistelee ongelmien kanssa.

"I want this book to help people fighting with mental illness, and also those who have friends and family who are affected by it. I want to show people that there can be advantages to being "a bit touched" as my grandmother put it." 

Aihe on minulle henkilökohtaisesti hyvinkin tärkeä, sillä itsekkin kärsin tai olen kärsinyt kyseisistä ongelmista (siis masennuksesta ja ahdistuksesta).. Tai oikeastaan olen elänyt ja elän niiden kanssa.
Olen huomannut, että mielenterveysasioista on hyvin vaikea puhua, ei siinä mitään, kyllä minä voin siitä puhua, mutta välilä tuntuu ettei vastapuoli tiedä miten reagoida. Jotkut suhtautuvat asiaan ihan normaalisti, kerron asian, ja sitten jo siirrytään eteenpäin. Jos haluan puhua asiasta, minun annetaan puhua, mutta jos en halua ei kukaan myöskään sitä ota esille. Toiset taas suhtautuvat.. Noh.. Sanotaanko nyt vähän vähemmän hyvin..

"Without the dark there isn't light. Without the pain there is no relief. And I remind myself that I'm lucky to be able to feel such great sorrow, and also such great happiness." 

Jenny Lawson kertoo omaa tarinaansa mielenterveyden kanssa tappelusta mielestäni virkistävällä tavalla. Heti alussa hän kertoo kuinka yhtenä todella paskana kautena, jolloin tuntui että elämä potki häntä toden teolla päähän Lawson kyllästyi ja päätti että nyt hän kohtaa elämänsä "Furiously Happy" - asenteella.

Lawson puhuu todella paljon, ja todella silmiä avaavasti siitä kuinka esim. masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten "aivot valehtelevat". Pakko myöntää että ikuisuuden taisteltuani olen vasta viime aikoina ruvennut ymmärtämään että on hetkiä, että en yksinkertaisesti voi kuunnella sitä pientä ääntä päässäni, sillä se ei todellakaan puhu totta.

Kirjassa Lawson kertoo välillä käymiänsä vuoropuheluita miehensä Victorin, sekä terapeuttinsa ja muiden ihmisten välillä. Näiden keskustelujensa kautta hän osoittaa miten hänen aivonsa toimii ja miten suht selväjärkisen ihmisen aivot toimii.

"Ground zero is where the normal people live their lives, but not us. We live in the negatives so often that we begin to understand that life when the sun shines should be lived full throttle, soaring."

Lawson myös puhuu huolestaan, kuinka hän pelkää että hänen kirjoittamiaan kirjoja (kuten esimerkiksi tätä kirjaa) käytettäsiin myöhemmin hänen tytärtään vastaan, hän pelkää että kiusaajat käyttäisivät hänen äitinsä "ulostuloa" mielenterveysongelmien suhteen myöhemmin aseena.
Hän kertoo minkälaista on ahdistua niin paljon, ettei pääse hotellihuoneesta ulos sovittuun tapaamiseen. Hän muistuttaa että vaikka hän kertoo sairaudestaan näin, miten hän sen kokee, on se kuitenkin jokaiselle (vaikka olisikin sama diagnoosi) erilainen. Itse pystyn samaistumaan joihinkin ongelmiin mistä Lawsonkin on kärsinyt. Tiedän sen tunteen kun ei saa itseään ovesta ulos, mutta tiedän myös sen voiton tunteen kun siitä pääse yli.

Tärkeitä sanomia kirjassa on että elämä ei ole niin vakavaa. Ole rauhassa "Furiously Happy", nauti ihan vain pienistä onnistumisista (vaikka se olisi vain suihkussa käyminen) ja ennenkaikkea ole "armollinen itsellesi". Sekä että vaikka kärsii mielenterveyden ongelmista, ei ne määrittele sinua. Ne ovat vain  osa elämää, ehkä aikaa vievää ja sellainen joka saattaa asettaa suunnan muille teoille, mutta ne eivät määritä sinua.

"I survived and I remind myself that each time we go throught thus, we get little stronger. We learn new trics on the battlefield. We learn them in terrible ways, but we use them. We don't struggle in vain. We win. We are alive." 

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.



#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!

Ava Dellaira - Love letters to the dead

Bongasin tämän kirjan Buzzfeedin artikkelista jokunen aika sitten. Tein siitä blogipäivityksenkin, ja tämä kirja oli yksi ehdoton, joka päätyi minun TBR-listalleni. 

Päätin sitten pari viikoa sitten ryhdistäytyä ja lukea jotain tuolta listalta, ja tämä oli ensimmäinen joka hyppäsi silmääni. 

"The universe is bigger then anything that can fit into your mind."

Lauren saa äidinkielen tunnilla tehtävksi kirjoittaa kirjeen kuolleelle henkilölle. Hän valitsee Kurt Cobainin, joka kuoli nuorena, samoin kuin Laurenin sisko May. 

Pian Lauren huomaa kirjoittavansa kirjeitä monille eri kuolleille ihmisille - Janis Joplinille, Heath Ledgerille, River Phoenixille, Amelie Earhartille, Amy Winehousille.. On aivan kuin hän ei osaisi lopettaa. Hän kirjoittaa uudesta koulustaan, uusista ystävistään, ensirakkaudestaan ja hänen rikkinäisestä elämästään. 

Mutta koska salaisuudet eivät pysy ikuisesti piilossa rivien välissä, tulee Laurenin kohdata ne - ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, ihmisille joiden elämä tuntuu olevan kaaoksessa, jotka eivät välttämättä näe suuntaa eteenpäin. Päähenkilö on lukio ikäinen Lauren, jonka sisko on hiljattain kuollut. Lauren ei näe miten hänen pitäisi jatkaa elämässä eteenpäin ilman sisartaan, joka oli hänelle koko maailma. Hänellä on myös salaisuus, syyllisyyden tunne koskien sisarensa kuolemaa.

Teos koostui kokonaisuudessaan Laurenin kirjoittamista kirjeistä kuolleille ihmisille, joissa hän kertoo elämänsä tapahtumista. Niiden kirjeiden kautta kuulemme ja näemme Laurenin elämää ja tapahtumia. 

Lauren kaipaa kipeästi uusia ystäviä, ja hän saakin niitä. Kirjassa pohditaan myös ystävien tärkeyttä. Kuinka jokainen kaipaa jotakuta jolle kertoa salaisuudet, ja joka rakastaa sinua ja uskoo sinuun kaikesta huolimatta.

"Dear Jim Morrison, There is something that you said once: A friend is someone who gives you total freedom to be yourself - and especially to feel or not to feel. Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's real love amounts to - letting a person be what he really is."

Kuten monissa muissakin nuorten aikuisten kirjoissa, myös tässäkin käsitellään rakkautta, menetystä, ja isoja asioita. Milloin pitää puuttua, sanoa että nyt loppu. Milloin pitää huomata toisen syöksykierre, tai omansa. Miten olla oma itsensä, kun on niin uppoutunut ihailemaan toista ihmistä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Teoksessa käsitellään paljon rankkoja aiheita. Pääsemme Laurenin päähän kun hän pohtii niitä, kun hän pikkuhiljaa paljastaa tapahtumia, jotka ennakoivat Laurenin kuolemaa. 

Kirjassa Lauren on ilmiselvästi masentunut. Hän yrittää pärjätä elämässään, mutta koska nuoren ihmisen ei tulisi tarvita yrittää selvitä yksin kaikesta siitä mitä Lauren käy lävitse, hän niin monen muun nuoren tavoin lähtee syöksykierteeseen. Hänellä on kuitenkin kirjeensä, joihin hän purkaa tunteensa ja ajatuksensa. Hänellä on ystävänsä, ja poikaystävänsä, joiden avulla hän pääsee ylös ja eteenpäin. Joiden avulla hän löytää sisäisen voimansa ja joiden rakkauden ja tuen avulla hän pikkuhiljaa oppii löytämään omat voimansa. 

Kirja oli todella kauniisti kirjoitettu, se iski syvälle. Luin kirjaa todella syventyen siihen, toki jouduin keskeyttää sen välillä, mutta halusin päästä loppuun mahdollisimman nopeasti. Halusin tietää jokaisen kirjoitetun sanan, ja jatkaa vain lukemista. 

"Sometimes when we say things, we hear silence. Or only echoes. Like screaming from inside. And that's really lonely. But that only happens we we weren't really listening. It means we weren't ready to listen yet. Because everytime we speak, there is a voice. There is the world that answers back."

Sabine Kuegler - Viidakkolapsi

Olen kai ollut viime aikoina jollain tapaa kiireinen, sillä luin tämän kirjan jo viikkoja sitten ja nyt vasta sain kirjoitettua tämän pätkän. Minun piti jo viime viikolla ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta jotenkin se ei vain onnistunut.. noh sellasta se elämä on.

Saksalainen Sabine Kuegler saapuu viisivuotiaana Länsi-Papuaan Indonesiaan. Hän asettuu asumaan perheensä kanssa aarniometsään vastikään löydetyn fayu-heimon pariin, joka on jäänyt kulttuuriltaan kivikautiselle tasolle. Heimosta tulee Sabinelle kuin toinen perhe, viidakosta hänen elämänsä rakkaus. Sabine lähtee 17-vuotiaana Sveitsiin opiskelemaan ja kokee vaikean kulttuurishokin. "Vasta täällä minä opin pelkäämään"

"Olen onneton, koen usein olevani täysin eksyksissä, kuin henki joka ei löydä rauhaa. Elän kulkurin elämää, muutan paikasta toiseen ja toivon joka kerta löytäväni uudesta paikasta onneni ja sen rauhan, jota niin kovasti kaipaan. Petyn kuitenkin yhä uudelleen."

Sabine Kueglerin omaelämänkerrallinen teos Viidakkolapsi on kiehtova nuoren tytön kasvutarina aikuiseksi ei niin normaalissa-kasvuympäristössä.
Pidin kirjasta todella paljon, pidän muutenkin elämänkerroista ja ihmisten kokemuksista lukemisesta. Tämä kirja ei todellakaan ollut normaali nuoren tytön kasvutarina, vaan se oli niin paljon muutakin. Oli kiehtovaa lukea minkälaisia kokemuksia nuori ihminen kokee asuessaan jossain niin eristyksissä länsimaisesta sivistyksestä, miten hän kokee sen, minkälaista elämä siellä on. Minkälaista kasvaminen siellä on.

Sabinen tarina on kiehtova, hän on kuin aikamatkaaja jollain tapaa palatessaan Saksaan seitsemäntoistavuotiaana.  Mielestäni tämän kaltaisia tarinoita on hyvä kertoa ja jakaa, miten muuten voisimme oppia ja ymmärtää minkälaista toisenlainen elämä voisi olla.

Kirja on myös hyvä muistutus ihmisen ja luonnon alkukantaisesta yhteydestä. Me länsimaisessa yhteiskunnassa olemme ehkä liiaksikin unohtanut sen miten luonnon kanssa elää symbioosissa, miten kunnioittaa ja ottaa tarvitsemansa luonnosta liialti sitä tuhoamatta.

"Havittelemme ylellisyyttä päästäksemme eroon arjen yksitoikkoisuudesta. Syöksemme itsemme velkoihin ostaaksemme entistä hienomman auton, suuremman talon tai merkkivaatteita, joita olemme nähneet lehdissä tai näyteikkunoissa. Lopulta meillä on se uusi auto, ehkä vähän rahaa tilillä, mutta olemme siitä huolimatta tyytymättömiä, ja aloitamme uudelleen alusta. Noidankehä, josta minäkään en löydä enää ulos."

Sabinen kirja ei ole tuomitseva nyky-yhteiskuntaa kohtaan, ja hän myöntääkin että meillä on paljon elämää helpottavia asioita täällä, mutta hän myös puhuu kuinka hän kaipaa takaisin viidakkoon ja kuinka hänen elämänsä oli yksinkertaisempaa ja helpompaa siellä.
Kaikki me kaipaamme joskus yksinkertaisempaa ja helpompaa elämää. Viime aikoina lehtiin on tullut juttuja ihmisitä, jotka hyppäävät ulos oravanpyörästä; hyväpalkkaisesta työstä, myyvät omaisuutensa, hienon autonsa, luopuvat asunnostaan, jotka ennen määärittelivät heidän olemassaolonsa, ja ottavat repun selkäänsä ja lähtevä maailmalle.

Sabinen tarina eroaa tästä. Hän lähtee yksinkertaisesta viidakkoelämästään ja astuu oravanpyörään. Hän kuitenkin oppii, että se ei määrittele häntä.

"Kamppailen edelleenkin, mutta minulla on nyt taas rohkeutta ja voimaa, olen rakentanut uuden elämän ja oppinut, että onni tulee sisältä, ei ulkopuolelta."