Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus, ja muita sinkkuelämän iloja

Ah, aivan ihana Henriikka Rönkkönen! Hänen kirjojaan on aina niin hauska lukea. Nauroin tätäkin lukiessa aivan hullun lailla. Rönkkösen aiemman teoksen Mielikuvituspoikaystävän luin vuonna 2016, ja se päivityksen löydät täältä.

"Päätin, etten kerro asiasta koskaan kenellekkään, paitsi mitä nyt kirjaan vähän kirjoitan. Onneksi kaikilla tarinoilla on opetus. Nyt tiedän, miksi anaalileluissa on tappi". 

Bikinirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkkuelämän kiperiin kysymyksiin. Kirjassa pohditaan kipeitäkin aiheita: miksi olen aina yksin? Mitä tapahtuu, jos viivyn vessassa liian kauan treffeillä ollessa? Mitä yhteistä on Netflix sarjan aloittamisella  ja deittailulla?

Rönkkönen kertoo kirjassaan mm. käsitteestä "määmatka", joka siis  on vähän niin kuin häämatka, mutta tehdään sinkkuna ja yksin. Eli siis "määmatka". Tällaisena ikisinkkuna onkin ihana lukea näitä Rönkkösen teoksia, ja tuntea hyvää oloa siitä, että on sinkku, eikä huolehtia siitä, että elämää ei voisi elää ilman parisuhdetta. Ollaanhan me sinkutkin ihmisiä, ja voidaan olla täysin tyytyväisiä elämään ilman sitä jotain tyyppiä, joka makaa sohvalla katsomassa lätkää ja vie puolet vaatekaapista (okei, nyt tuli hieman kyynisesti kärjistettyä).  Kirja on ihana muistutus kaikille sinkuille, että "Sinussa ei kuule ole mitään vikaa".
Rönkkönen ottaa kirjassaan kantaa niin siihen, miksi ihastumisesta kannattaa kertoa, seksiongelmista, seitsemän vuoden rajapyykistä ja kaikeen siltä väliltä. Hän puhuu myös niistä asioista, mistä ei välttämättä puhuta: siitä fiiliksestä, kun sinua tahtomattasi paritetaan kaikkien muiden sinkkujen kanssa, jotta et nyt vain vahingossakaan olisi/jäisi yksin.

"Minä kuuntelin koko ajan selkä heihin päin, kuinka he tappelivat minusta - sinkusta, joka ei ollut edes kiinnostunut. Lopulta itkin. Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla."

Kirja on todella viihdyttävää luettavaa, koomista luettavaa sinkkuelämän totuuksista. Pidän sitä pirteänä muistutuksena siitä, että elämä on koomista ja hyvää, vaikka välillä ottaakin pattiin.

Tämä kirja saa ehdottomasti 5/5 tähteä

Sophia Amaruso - #Girlboss

Pahoittelen etukäteen, sillä tästä teksistä ei tule yhtään niin hyvää kuin tämä kyseinen kirja ansaitsisi.

"This crazy, loopy universe that we live in is pretty entertaining, and we're only here for a a short amount of time"

Sophia Amaruso on Amerikkalainen bisnesnainen, joka 23-vuotiaana rupesi myymään Ebayssä Vintage vaatteita, ja muita tuotteita nimellä Nasty Gal Vintage. Vuonna 2008 Amaruso perusti Nasty Gallille omat nettisivustot, jossa hän jatkoi tuotteiden myymistä.

Nasty Galista tuli heti alkuun suosittu sivusto nuorten naisten keskuudesta, ja bisnes kasvoi melkein 23 miljoonaan dollariin vuoteen 2011 mennessä.



#Girlboss kertoo Sophia Amaruson ja Nasty Galin tarinan. Se on voimakas, rohkea, ja aivan uskomattoman inspiroiva tarina, siitä kuinka kuka tahansa voi olla, tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa. En ole minkään muun kirjan jälkeen ollut yhtä inspiroitunut aloittamaan projekteja ja viemään ajatuksiani eteenpäin.

"This book will teach you how to learn from your own mistakes and from other people's (like mine). it will teach you when to quit and when to ask more. it will teach you to ask questions and take nothing at face value, to know when follow the rules and when to make them. it will help you to identify your weakness and play to your strengths. It will show you that there's a certain amount of irony in life."

Kirja on täynnä inspiroivia lainauksia ja muiden #Girlbossien kertomuksia. Amaruso kertoo rohkean julkeasti elämästään ja miksi hän perusti Nasty Galin; koska hän tarvisti rahaa tyrä-leikkaukseen.
En ollenkaan ihmetellyt Amaruson kertomuksia, ja tarinoita ja ne olivat hyvinkin samaistuttavia. Amaruso ei koskaan ollut se, joka seurasi uusimpia muotisuuntauksia, hän pukeutui miten tahtoi, hän pitäytyi omassa tyylissään ja oli rohkeasti oma itsensä. Vaikka muut eivät sitä niin hyväksyneetkään.

Amaruso myös rohkeasti kertoo, minkälaista on olla nuori aikuinen, jolla ei oikein ole tarkkaa suuntaa elämässään. Oli virkistävää lukea, että ei todellakaan ole ainut, joka tuntuu pyörivän ympäriinsä ja miettivän että "mitä helvettiä minun pitäisi tehdä täällä, pitäisikö minun muka olla aikuinen!?!"

"I always work hard as an employee, all of these jobs still only used about 15 percent of my brain (max),  and each job I loved eventually grew boring. It felt a bit like Groundhog Day - every day was the same, no matter how much i'd done the day before."

Tarina on mielestäni eristyisen inspiroiva, sillä Amaruso ei ole käynyt kouluja, hän ei ole rikkaasta perheestä, hänellä on vain ajatus ja päämäärä, jota hän lähtee jahtaamaan. Minulle tämä on loistava esimerkki siitä, että koulutuksen ei pidä antaa estää toteuttamasta unelmiaan. Sillä ei ole väliä, että onko käynyt hienot koulut, vaan sillä mitä ottaa elämän opeista ja mitä niistä lähtee kehittämään. Sillä, että oppii virheistään (ja muiden virheistä) ja toteuttaa unelmiaan. Sillä on väliä, että pyrkii olemaan paras itsensä.

#Girlboss on enemmän kuin kirja, omasta mielestäni (ja ilmeisesti myös Lena Dunhamin mielestä, ainakin takakakannen perusteella), se on liike ja se tulisi olla iskostettu jokaisen naisen takaraivoon. Tee elämästäsi sellaista, jonka haluat sen olevan: oli se sitten yritys, tai projekti jonka haluat aloitta, oli se sitten mikä tahansa unelmasi, niin toteuta se. Älä anna muiden talloa sinua alas, vaan lähde toteuttamaan niitä omia juttujasi, ja hei ehkä siitä tulee jotain, ja ehkä ei. Mutta ainkin olet kokeillut. Sellaista on olla #Girlboss

"Never let go your appetite to go after new ideas, new experiences, and new adventures. Compete yourself, not with others. Judge yourself on what is your personal best and you'll accomplish more than you could ever have imagined. Life stops for no one, so keep moving. Stay awake and stay alive."

p.s  Netflixin uusi sarja Girlboss perustuu HYVIN löyhästi Amaruson tarinaan. Ja muuten sarja on ainakin omasta mielestäni ihanan piristävä! Kannattaa katsoa! Katso edes traileri!

Colleen Oakley - Before I Go

Before I Go on toinen Pinterestistä bongattu kirja. Sitä varmaan oli siellä kehuttu hyvin samankaltaiseksi kuin Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Ja olihan se, sillä "omg, tässäkin kirjassa kuolee päähenkilö, joka rakastaa jotakuta"-tyylillä. Yleensä tuollaiset kirjat ovat hyviä jo ihan senkin takia, että ne koskettavat syvimpiä tunteitamme. Kuoleminen on traagista, rakkauden menetys on traagista, ja siitä kaikesta selvityminen on inhimmillistä ja toivoa herättävää.

"Whatever the season, I guess everyone has their story for why they are where they are. Mine, of course, has to do with cancer."

Siitä on  päivää vailla kolme vuotta, kun Daisy sai rintasyvästä terveen paperit. Nyt hänen lääkärinsä ilmoitti, että syöpä on palannut. Eikä hän tule tällä kertaa selviämään siitä.

Kaikkien listojen teon ohella, Daisy yrittää ymmärtää mitä tarkoittaa se, että hänellä on neljästä kuuteen kuukauteen elinaikaa enää jäljellä. Kunnes hän pelästyy, ja rupeaa miettimään miten hänen avuton miehensä tulee pärjäämään hänen kuolemansa jälkeen. Kuka tulee noukkimaan hänen sukkansa lattialta, ja muistuttamaan, että tämän tulee syödä jotain muutakin kuin muroja.
Daisy ottaa päämääräkseen löytää miehelleen Jackille uuden vaimon, ennenkuin hän menehtyy.

Mutta kun Daisy pikkuhiljaa sairauden edetessä rupeaa ymmärtämään miltä tuntuu menettää miehensä toiselle naiselle kaiken tämän keskellä, rupeaa hän katumaan päätöstään. Daisyn on pakko ruveta miettimään, mitä hän haluaa loppuelämältään, ja onko hän kykeneväinen uhraamaan oman onnellisuutensa sen puolesta.

Okei, pakko sanoa. Daisyä ärsyttävämpää hahmoa en ole pitkään aikaan tavannut. Hän oli vain jotenkin niin ärsyttävä. Hän oli kunnollinen, ja listoja suunnitteleva, ja vaikutti kaiken puolin täydelliseltä. Ei kukaan ole täydellinen. Mielestäni Daisy oli tehty liian hyväksi ihmiseksi. Hänen vikansa eivät tuntuneet edes vioilta, koska ne olivat niin pieniä ja inhimillisiä. Olisin Daisyltä ehkä kaivannut enemmän raivoa. Hän on kuolemassa, pakkohan hänen on olla vihainen, mutta hän tuntui vain leijailevan jossain. Tottakai kirjassa on muutama raivokohtaus, mutta hyvin pieniltä ne vaikuttivat, pieniltä ja mitättömiltä.
Ja siis haluaisin ymmärtää sen miksi hän vain ajattelee miestään ja miten hänen miehensä selviää hänen kuolemansa jälkeen, mutta tottapuhuen en ymmärrä. En ymmärrä miksi Daisy on niin fiksoitunut mieheensä, eikä mieti omaa elämäänsä. Hänellä ei tunnu olevan mitään kunnianhimoa, ei mitään unelmia, ei mitään tavotteita, joita hän haluiaisi saavuttaa. Vain ja ainoastaan hänen miehensä.

Daisyn aviomies Jack tuntui olevan paljon realistisempi hahmo. Hänellä tuntui olevan enemmän luonetta, ja vikoja, ja persoonallisuutta. Hän suuttuu, hän loukkaantuu ja raivostuu. Jack tuntuu kirjassa käyvän paljon enemmän tunteita läpi, kuin Daisy vaika kirja onkin kirjoitettu Daisyn näkökulmasta.

Kirja olisi ehkä sellaista sopivaa (todellakin) aivotonta luettavaa. Sellaista, jota voisi lukea helposti rannalla tai jossain mökillä riippumatossa. Sellaista "hälläväliä mitä luen tänään"-luettavaa.

En kiellä sitä että kirjan loppu oli koskettava, se kun Daisy kuolee. Mutta tämä kirja ei saanut minua ainakaan miettimään sen enempää elämääni tai kuolemaani. Enemmänkin minulle jäi sellainen tunne, että kai tässä pitäisi miettiä jotain, mutta koska kirja ei herättänyt sen enempää tunteita niin miksi turhaan,

Ps. Kirjassa on vain yksi lainaus, koska se oli ainoa hyvä lainaus, jonka kirjasta löysin. Oikeasti. 

Judith Lennox - The Jeweller's wife

Vaikka en muuten pahemmin pidä romanttisista hölynpöly-kirjoista (siis virallisesti en pidä niistä, salaa ahmin niitä) niin rakastan Judith Lennoxin kirjoja. Hänen teoksensa "Jäljet rantahiekassa" on yksi lemppareistani ja olen lukenut sen varmaan 100 kertaa.

Tässä yhtenä päivänä (eli viime viikonloppuna) istuskelin kotisohvalla ja katsoin Downton Abbeyä , ja mietin että mitä seuraavaksi lukisi. Sitten mieleeni tuli, että Judiht Lennox, hänen teoksissaan on sellaista samanalaista henkeä kuin Downton Abbey-sarjassa.
 Rupesin pohtimaan että en ole pitkään aikaan lukenut mitään häneltä, ja pakkohan jotain on ollut pakko ilmestyä, sen viimeisen jälkeen jonka luin (ja jonka ostin jostain päin saksaa 6 vuotta sitten).  Joten googlettelin netissä ja kirjoittelin muistivihkooni kirjojen nimiä, joita minun pitää ehdottomasti lukea. Tämä Jeweller's wife oli yksi näistä kirjoista.

Vuonna 1938, nopean romanssin jälkeen Juliet matkustaa Egyptista Essexin maaseudulle rikkaan jalokivikauppiaan. Henry Wintertonin, vaimona. Pian selviääkin, että hänen miehensä älykkään ja kunnianhimoisen kuoren alla piileekin julma ja häikäilemätön mies.
Ja kun komea poliitikko Gillis Sinclair tulee Marsh Courtiin vierailulle, tuntee Juliet vetoa tuohon charmikkaaseen mieheen. Ja niin alkaa intohimoinen suhde, jolla on seurauksia, joita Juliet ei pystynyt koskaan arvaamaan, sillä Gillisillä on synkkä salaisuus. Seuraava sukupolvi Wintertoneja kasvaa omine ongelmineen ja Juliet pelkää, että menneisyys tulee ja tahraa heidätkin.

 Kirja on kahden sukupolven kertomus kasvamisesta ja aikuistuimisesta, ja tietenkin se on romanttinen kirja. Rakkaus voittaa ja niin edelleen. Yksi kirjojen viehätys on, että ne sijoittuvat lähes aina maailmansotien tienoille. Yleensä tarina alkaa ennen sotaa, jatkuu sodan aikana tapahtuneisiin tapahtumiin ja sitten sodan jälkeiseen elämään. Miten maailma muuttuu, miten ihmiset muuttuvat sodassa on yksi kirjojen kantava teema. Ja myös se, että kuinka itsestään voi löytää puolia, joita ei koskaan kuvitellutkaan omaavansa, ja kuinka rohkea voi olla monella eri tapaa.

Kirjat antavat elämästä ja ihmisistä niin monella tapaa positiivisen ja romanttisen kuvan. Ihmiset eivä ole välttämättä pahoja, rakkaus voittaa ja asioilla on monta puolta. Huonoista ajoista voi selvitä voittajana ja asiat eivät välttämättä ole aina siltä miltä näyttää. Nämä ovat varmaan ne syyt minkä takia pidän kirjoista. Ja tietenkin se, että rakastan kuvauksia Brittiläisestä ylimystöstä ja rikkaista ihmisistä, mutta myös boheemeistä ihmisistä ja toisinajattelijoista ja sääntöjen rikkojistä, joita myös on lähes poikkeuksetta Lennoxin kirjoissa.

PS. Unohdin näemmä ottaa tällä kertaa lainausksia kirjasta. Noh, seuraavalla kerralla pitää kai olla tarkempi!

Mary Hogan - Ihan kivat kasvot

Etsin hullun pitkään kirjaa, joka sopisi Helmetin lukuhaasteen osioon: "kannesta voi tehdä kirjanaaman". Etsin, ja mietin, ja etsin. Olin jo turhautunut, ja olin ihan varma, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi. Koin kaikki muut helpoksi, En pahemmin ole koskaan kiinnittänyt kirjojen etukansiin huomiota. Luen takakannen, ja jos se herättää mielenkiinnon niin hyvä hienoa, luen kirjan. Nyt piti kuitenkin valita kirja ihan vain etukannen perusteella... VAIKEAA!

Päädyin siis loppujenlopuksi selailemaan Helmetin vinkkiosiota ja Facebookin Helmet lukuhaaste 2016-ryhmän vinkkejä. Selailin jopa Instagramia siinä toivossa, että joku kirjan kirjanaama kuva olisi helppo toteuttaa ja se herättäisi edes pienen pientä kiinnostusta. En nyt siis ole yhtään varma, mistä noista kolmesta poimin tämän kirjan.

Kirjanaama kuvana oli helppo toteuttaa (se tärkein syy, miksi valitsin tämän kirjan!) ja kuvasta tuli ihan ookoo hieno! Ainakin omasta mielestäni siis.

Kirja siis kertoo 16-vuotiaan Hayleyn elämästä. Kun muut menevät rannalle Hayleyn äiti raahaa häntä painonvartioihin, ja kun muut saavat syntymäpäivälahjaksi bikineitä ja silikoni tissejä, Hayley saa vaa'an. Toki on Hayley ylipainoinen, mutta se että äiti paasaa siitä joka ikinen minuutti ei auta asiaa.

Hayleyn yllätykseksi hänen vanhempansa päättävät lähettää hänen kesäksi Italiaan perhetuttujen luokse. Italiassa Hayley huomaa äkkiä pitävänsä itsestään kummallisen paljon. Ja pian hänen elämäänsä tulee ihana turkoosinsilmäinen Enzo, jonka kanssa Hayley kokee nuoruuden ihanaa huumaa.

"Sellainen minä olen. Se hauska tyttö. Ystävä. Ei kenenkään tyttöystävä. Tyttö, jolla on ihan kivat kasvot."

Pystyn samaistumaan Hayleyn tunteisiin niiiiin monella tapaa (Äiti, jos luet tätä älä ota itseesi). On vaikeaa olla ylipainoinen 16-vuotias, jolla on paljon tunteita, ja joka tietää olevansa ylipainoinen. Siihen ei auta ollenkaan äidin saarnat, olivat ne kuinka oikeasssa tahansa. Yleensä ne tekevät aivan päinvastaisen reaktion. Niin tässäkin kirjassa käy. Hayleyn äiti saarnaa, ja Hayley päätyy syömään tunteensa monella eri tapaa. Hayleyn omakuva itsestään ei ole milläänlailla ruusuinen.

Kirja ei kuitenkaan ole täynnä teini-angstia. Se on loppujenlopuksi ihastuttavan positiivinen, ja juuri sellainen, jota teinien olisi hyvä lukea. Toki siinä on ihastumisen ja rakastumisen tuskaa, mutta myös lopuksi Hayley oppii rakastamaan omaa kehoaa, ja olemaan sille armollinen.

Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

En suosittele lukemaan kirjaa silloin kun olet: krapulassa, sen jälkeen, kun sinulle on kerrottu että taas yksi kavereistasi on löytänyt uuden ihanan suhteen ja sinä mietit että miksi tapaat tinderissä vain friikkejä, ja miksi olet edelleen yksin, ja miksi se yksi ihana kundi ei laita viestiä/soita.  En todellakaan. Tästä kirjasta ei tule silloin millään lailla hyvä olo.

Mutta jos et ole krapulassa ja tunne kaiken maailman angsti-fiiliksia, niin sitten suosittelen ehdottomasti tutustumaan kirjaan. Toki kirja on paikoin liioiteltu, ja välillä tulee olo että pyritäänkö tässä tahallaan järkyttämään, mutta henkilökohtaisesti pystyin samaistumaan yllättävän moniin tilanteisiin.

Henriikka Rönkkönenhän pitää sinkkublogia, ja siitähän idea kirjaan (ilmeisesti) lähti. En ole itse pahemmin blogiin tutustunut, ja kirjaankin törmäsin ensimmäisen kerran NYT-liiteen haastattelun kautta, jossa puhutaan abortista.

Kirjan esipuheessa kerrotaan että kirja on "faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielukuvituskavereilleni". Päähenkilönä kirjasa on Rönkkönen itse. Kirjassa kaikki tapahtuu hänelle. Hän puhuu rivoja ja ronskisti, ja heittää huonoa (ei tietenkään omasta mielestään) läppää. Hän harrastaa sitä epämääräistä sinkkusähläys seksiä ja on vain oma itsensä, yrittäessään samalla löytää sitä jotakuta jonka kanssa vain natsaisi.

"Sielunparantaja sen sijaan olisi halunnut nähdä minua vaikka joka päivä. Hän laitteli viestejä ainakin neljänä päivänä viikossa, vaikka en edes vastannut suurimpaan osaan. Ja vaikka vastasinkin, että en ole kiinnostunut, viestejä tuli edelleen." 

Kirja on hauskasti kirjoitettu tarina sinkkuelämän raadollisuudesta. Mietin vain välillä, että se taitaa olla nykyään aika trendi. Osoitetaan hieman vallankumouksellisesti että "hei, olen yksin ja se on ihan fine, en ole ollenkaan epätoivoinen ja HALUAN olla yksin. Se on oma valintani" ja samalla nieleskellään kyyneliä ja vedetään niitä viikonlopun viinipullon jämiä kotona (tämä EI ole kuvaus omasta elämästäni). Toki olen itse aivan mestari tuossa vallankumouksellisessa ajattelussa. Eikä siinä ole yhtään mitään vikaa. Itse ainakin olen mielummin juuri noin (miinus ne kyyneleet ja viikonlopun viinin jämät), kuin sitten epätoivoisena etsimässä miestä jokapaikasta ja hyväksymässä joka ikisen miehen, joka vain sattuu pitämään minusta. Vaikka minä en pahemmin pitäisikään hänestä.

Kirja on mielestäni myös ihanan virkistävä. Tässä päähenkilö ei satu vain törmäämään kadulla elämänsä mieheen, ja yhtäkkiä, noin vain kaikki sutjaantuvat. Ei, tässä puhutaan todellisista asioista, ja miten niihin todennäköisesti reagoisi. Kuinka paskamaista on kun ihastuu yksipuolisesti, kun toinen ei puhu. Kun yhdenillan jutut rupevat kyllästyttämään, kuinka äsyttävää on kun onnellisesti parisuhteissa olevat hokevat että "pitää vain laittaa itsensä likoon", ja kuinka paskamaista on olla yksin, välillä.

"Kaikkein suurin muutos oli se, että en etsinyt enää onnea miehistä. Opin, että niin kauan kuin haluan miehen tekevän minusta onnellisen, tulen olemaan tyhjä ja onneton"

Koin, ehkä että kirjan pääsanoma oli, että kukaan ei tule pelastamaan sinua. Et voi olettamaan, että kun tapaat miehen, asiat maagisesti loksahtaisivat paikoillen. Sinun pitää itse tehdä elämästi sellainen jollaiseksi sen haluat. Sinun pitää itse olla oma pelastajasi.

Liz Tuccilo - How to be single

Kirja kertoo kolmenkympin plussa puolella olevasta Juliesta, joka erään martini- täytteisen illan jälkeen päättää muuttaa elämäänsä, ja tutustua miten sinkkunaiset ympäri maailmaa elävät.

Juliet lopettaa työnsä, ja lähtee tutkimusmatkalle maailman ympäri. Hän päätyy matkoillaan niin Pariisiin kuin Brasiliaankin, sekä Islantiin, ja tutustuu mitä kiehtovimpiin sinkkunaisiin ympäri maailmaa. Onko oikeaa tapaa olla sinkku ja löytää mies, vai tekevätkö he kaikki jotain väärin? Hänen lähtökohtainen ideansa on koota kirja tekemästään tutkimustyöstä. 

Kirjassa Julie selostaa matka-tapahtumistaan, ja samalla kerrotaan hänen New Yorkissa asuvistaan ystävistään: Georgiasta, Alicesta, Serenasta ja Rubystä. Kaikilla on omat mies ongelmansa. Yksi on eronnut, yksi ei oikein ole ikinä rakastunut, toinen on menossa naimisiin, eikä tiedä onko mies oikea ja yksi haluaa vain jotain muuta. 

En voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon kirjasta tulee mieleen myös kuuluisa Sinkkuelämää-sarja. Tarkemmin asiaa tutkaillessani huomasin, että Liz Tuccillo on kirjoittanut kyseistä sarjaa. Ei siis mikään ihmekkään, että jotkut elementit kirjassa tuntuivat hyvin tutuilta! Samoin Tuccilo on ollut kirjoittamassa menestyksekästä Self-help kirjaa: He's Just Not That Into You (josta myöskin on tehty elokuva). 

Okei, jos olet ikinä tutustunut Eat Pray Love- konseptiin (oli kyse kirjasta tai elokuvasta), niin tämä kirja tuntuu etäisesti myös siltä osin tutulta.

 Keskiössä on sinkkunainen, joka lähentelee neljääkymmentä. Hänen elämässään tapahtuu jotain, joka saa hänet lähtemään kiertämään maailmaa. Tällä kertaa ei menty kuitenkaan ihan samoihin paikkoihin (tosin Bali ja Intia olivat tässäkin edustettuina), mutta tällä matkallaan nainen saa loppujen lopuksi jonkun ahaa-elämyksen ja yhtäkkiä elämä ei olekkaan niin kauheaa.

How to be single kirjaa kuvaillaan takakannessa "tyylikkääksi, hauskaksi ja pistäväksi" -teokseksi. Ehkä se on omalla tavallaan sitä. Aika monet sinkuista ja sinkkujen elämäntavoista kertovovat kirjat ovat sellaisia. Niissä yleensä kuvaillaan fiksuja, ja kauniita naisia, joilla on rahaa ja tavoitteita ja urat ja melkein kaikki on kohdallaan. He ovat usein ehkä hieman neuroottisia, mutta sillä hauskalla söpöllä tavalla. He pitävät huolen ulkonäöstään, koska eihän muuten saa miestä. He itkevät kun löytävät selluliittia, koska se on maailmanlopun merkki. 

Ehkä juuri näiden takia tuntuu toisaalta myös turhauttavalta lukea tälläisiä kirjoja. Välillä tekisi mieli lyödä näitä naisia kasvoihin ja todeta että ei se mies välttämättä tee sinua onnelliseksi! Ja että sinun itse täytyy tehdä elämästäsi sellainen, että olet siihen tyytyväinen, ei kukaan tule ja muuta sitä! Tosin sekin on pointti minkä nämä naiset oppivat juuri niillä matkoillaan. 

Kirja oli kaikenkaikkiaan ihan kevyttä luettavaa, sellaista viihdyttävää, aivot narikkaan tyyppistä, jota voisi hyvin lukea uima-altaan reunalla. 

Valitsin kirjan lähinnä koska näin siitä aiemmin netissä, jotkin kovin hyvät arvostelut (en nyt taas yhtään muista missä.. Voi hyvinkin olla, että Pinterestissä...) ja ajattelin että tämän voisi lukea Helmetin haasteeseen osioon "Sinulle vieraalla kielellä (eli ei äidinkielellä) tai murteella kirjoitettu kirja". Ja nyt se on luettu. Mitäpä siihen muuta sanomaan, ei tämä kirja ainakaan minun elämääni muuttanut.

Viime vuonna tuli myös kirjaan hyvin hyvin löysästi pohjautuva samanniminen elokuva. Tottapuhuen en löytänyt mitään yhteistä elokuvalla ja kirjalla. Ja tietenkin koska olen leffatrailereiden suuri ystävä niin tässä on kyseisen elokuvan traileri. 

Jojo Moyes - Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, on taiten kerrottu tarina rakkaudesta ja elävä ajankuva kahden eri vuosikymmenen Lontoosta. Tarina kertoo kahden eri naisen tarinan rakkauden löytämisestä.

"Tahdon elää hyvin, toivoa, että olet minusta ylpeä. Jos meille ei muuta suoda kuin tunteja, minuutteja, tahdon kyetä tallentamaan niistä jokaisen ehdottoman tarkasti, niin että voin muistella niitä tälläisinä hetkinä, kun koko sieluni tuntuu pimeältä.
Ota hänet vastaan, jos sinun on pakko, rakkaani, mutta älä rakasta häntä. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä."

Jennifer Stirling herää Lontoolaisessa sairaalassa 1960-luvun Lontoossa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän ei muista aikaisemmasta elämästään mitään, eikä tunnista aviomiestään. Pian kotiutumisen jälkeen hän löytää kirjan välistä hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on vain "B". Jenniferin on nyt pakko saada selville, kuka tämä mystinen mies on.

Lontoossa 2003 Ellie Hayworth löytää sanomalehden arkistosta kirjeen, joka saa hänet kyyneliin. Hänen on pakko selvittää miten kirjeen rakastavaisille B:lle ja Jenniferille kävi.

"Aluksi Jennifer oli pinnistellyt kovasti ymmärtääkseen viittaukset yhteisiin tuttaviin, tajutakseen, mitä heidän toisilleen mainitsemansa nimet mahtoivat merkitä, mutta hän oli viihtynyt heidän seurassaan. Hän oppi luottamaan vaistomaisiin reaktoihinsa: muistot saattoivat piiliä muualla kuin mielessä."

Jojo Moyes kirjoittaa upeita rakkausromaaneja. Se on todettu jo aikaisemmin. Tämä kirja ei mielestäni poikkeus, kirja kertoo upeasti Jenniferin ja Ellien tarinan tekemästä siitä mielestäni liian äklön oloista. Toki rakkausromaanit ovat aina kliseisiä, sille ei vaan voi mitään, mutta tämä ei mielestäni mennyt liiallisuuksiin.

Jennifer on menettänyt muistinsa onnettomuudessa ja herättyään hän ei tunnista omaa aviomiestään. Mikään miehessä ei tunnu tutulta tai rakkaalta. Hän ei muista entisestä elämästään mitään, ja siltikin tuntee olevansa loukussa. Sitten hän löytää B:n kirjoittamat kirjeet, ja herää eloon. Tätäkö rakkaus on, hän on valmis uhraamaan kaiken, hän vain palavasti haluaa löytää rakastettunsa.

Kirjassa kuvataan Jenniferin avioliittoa, ja kuinka hänen miehensä jatkuvasti vähättelee Jenniferiä; hänen mielipiteensä ovat väärät, hän on vääränlainen, hän ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Tämä pisti minut aivan raivoksi. Miten hän suostuu kuuntelemaan tuota, miksi hän ei pistä hanttiin.
Ehkä kyseessä on se, ettei Jennifer usko, että hänen mielipiteensä ovat minkäänarvoisia, että hän on minkään arvoinen. Mutta kun usein tämän kaltaisissa romaaneissa, Jennifer löytää lopuksi oman arvonsa. Onneksi, en varmaan muuten olisikaan pitänyt kirjasta.

"Sade ei ole lakannut koko iltana, tummanharmaat pilvet kiitävät kaupungin taivaanrannan halki, kunnes yö nielaisee ne. Herkeämätön rankkasade karkoittaa ihmiset koteihinsa ja peittää kadut niin, että ulkona kuuluu vain satunnaista renkaiden suhinaa märällä tiellä tai tulvivien viemäreiden pulputusta tai ripeitä askelia, kun joku yrittää päästä kotiin."

Ellie taas toisaaltaan tietää mitä haluaa, mutta kokee yksipuolista rakkautta. Hän on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa, jolta hän ei saa kaikkea mitä haluaa. Löydettyään Jenniferin ja B:n kirjeet hän rupeaa pohtimaan suhdettaan uudella näkökulmalla.

Kaikilla meillähän on vähän epäonnistuineita suhteita ja niitä, jotka vievät jalat alta heti, kirja kertoo niistä suhteista. Niistä rakkauksista, joita muistamme koko loppuikämme halusimme tai emme.

Erinomaista, kevyttä lomalukemista siis.

PS. Muistakaahan, että Jojo Moyesin romaanista Kerro minulle jotain hyvää tehty elokuva tulee ensi-iltaan täällä Suomessa 8.7!! Kaikki sitä siis katsomaan.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

"Kun ihmiset sanovat, että syksy on heidän lempivuodenaikansa, uskon heidän tarkoittavan juuri tälläistä syyspäiviä: usvaista aamunkoittoa, joka kirkastuu kirpeiksi kuulaudeksi; tuulen nurkkiin lennättämiä lehtikasoja; maatuvien kasvien miellyttävän tunkkaiasta tuoksua."

Jojo Moyesin jatko-osa teokselle Kerro minulle jotain hyvää. Luin kirjat itseasiassa putkeen, mutta en aiemmin saanut aikaseksi kirjoittaa siitä mitään, oli töitä ja sitten piti lähteä ulos juhlimaan, ja sitten olikin taas vaihteeksi töitä. Oi tätä elämän ihanaa kiertokulkua!


Kirja jatkaa Louisan tarinaa Williin rakastumisen ja sydämen särkymisen jälkeen. Willin kuolemasta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Louisa tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan aloittaa oma elämä, ja elää sitä täysillä. Hän työskentelee lentokentällä ja katsoo joka päivä, kun ihmiset toteuttavat unelmiaan ja matkustavat. Kun Louisa joutuu onnettomuuteen, ja joutuu palamaan kotikyläänsä toipumaan, tuntuu kun mikään ei olisi muuttunut.

Parannuttuaan Louisa liittyy sururyhmään, tutustuu siellä uusiin ihmisiink, ja rupeaa saamaan otetta omasta elämästään. Yllättäen uusi ihminen Willin menneisyydestä saapuu Louisan elämään ja sekoittaa kuviot.

"Tunsin niihin ihmisiin outoa sukulaisuutta. Minut oli tahrattu. Maailma ympärilläni tiesi sen. Mikä vielä ikävämpää, se oli alkanut valjeta itsellenikin."

Aloitetaan sillä, että kirja ei mielestäni yltänyt ensimmäisen kirjan tasolle. Toki, oli mielenkiintoista seurata mitä Louisalle nyt tapahtuu, ja miten hän jatkaa elämää. Useinhan jää  kirjan jälkeen miettimään ja kuvittelemaan miten päähenkilön elämä jatkui, niin nyt vaihteeksi oli kiva tietää, että miten kävi.
Ehkä petyin hieman tavatessani hänet paikasta mitä en todelllakaan olettanut. Ensimmäinen kirja kun loppuu hyvin toiveikkaisiin tunnelmiin. ja tämä toinen alkaa päähenkilön ollessa pohjamudissaan. Tai ei ihan alusta, mutta hyvin nopeasti hän sinne päätyy.

Ehkä kirjan alkuperäinen nimi After you, kertoo enemmän kirjasta, kun sen suomenkielinen nimi.

Oli kirjassa hyvääkin, jos ei ajatellut sitä mahtavan kirjan toisena jatko-osana, vaan täysin erillisenä tarinana. Tuntui, että Willin ja Louisan tarina tuli koko ajan Louisan eteen aloittaa uutta elämää. Hän jäi ehkä liian paljon kiinni siihen mitä heillä oli, ja mitä heillä olisi voinut olla, Tämä häiritsi mielestäni hieman muuten hienon tarinan kulkua. Okei suoraan sanottuna, se ärsytti. Olen ehkä hieman kyyninen, enkä tietenkään voi tietää miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus Se kuitenkin otti päähän, että Louisa oli luvannut jatkaa elämäänsä, ja tehdä siitä parhain mahdollinen, ja sitten hän vetää sen ihan päin seinää ja enemmän jääden roikkumaan niihin vanhoihin tunteisiin. Se oli vain niin ärsyttävä. Hän oli luvannut mennä eteenpäin (joo ei se aina ole mahdollista), ja sitten hän jääkin vain junnaamaan paikoilleen.

Ehkä en ymmärtänyt ensimmäisessä kirjassa Louisaa täysin, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa päähenkilöstä, tehtiin enemmän raukka, ja vähän jotenkin enemmän elämäänsä hallitsematon. Rakastin ensimmäisessä kirjassa Louisan rohkeutta, jota hän ei itse tuntenut, ja ihailin kuinka hän löysi sen lopussa. Olisin halunnut nähdä sitä tässä enemmän, olisin halunnut että hän pystyi pitämään ainakin suurimmaksi osaksi kiinni siitä rohkeudesta, sen sijaan että vaikuttaisi säihkäneeltä kissanpennulta.

"Olen miettinyt sitä paljon. Sen kanssa oppii elämään. Heidän kanssaan. Sillä kyllä he pysyvät luonamme, vaikka he eivät olekkaan eläviä, hengittäviä ihmisiä. Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut."

Pidän siltikin Jojo Moyes tavasta kirjattaa viihdettä. Se on helppoa ja kevyttä luettavaa, mutta siltiki sieltä löytyy niitä hankalia tunteita. Jotenkin Moyes onnistuu kuitenkin löytämään yhden jutun, jonka takia hänen kirjoihinsa jää loukkuun. Ehkä se on se, että suurten elämänmuutosten ja epätoivon hetkien jälkeen tulee aina valo, aina tulee jotain parempaa.
Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ensimmäisenkin teoksen löytäneet. Ehkä jos luen kirjan uudestaan löydän siitä enemmän parempia puolia!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Sinulla on vain yksi elämä. Velvollisuutesi on ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista"

Louisa Clarken elää englantilaisessa pikkukaupungissa läpeensä tuttua ja turvallista elämäänsä. Hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiemppaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, ja yhtäkkiä hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä täysin eri tavalla, mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värin ja ilon Willin
maailmaan. Kun he vihdoin näkevät toisesnsa, on aika tehdä suuria valintoja.

"Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta viivyttelin siellä ja tapoin aikaa valitsemalla puita. Harkitsin jo, olisiko sormen tai kahden menettäminen paleltumien vuoksi pienempi paha kuin siihen huoneeseen palaaminen. Mutta en kertakaikkiaan tarjennut enää, ja etusormeni, jota tarvitsen ompelemiseen, muuttui siniseksi, ja lopulta minun oli myönnettävä tappioni."

Kun kävin ostamassa kirjan Helsingin Aleksanterinkadun Suomalaisesta kirjakaupasta, myyjä mainitsi, että teos oli heidän henkilökunnan "kauniimman sukupolven"-siis, keskuudessa tämän hetken suosikki. Eikä mikään ihme, kirjassa itkee ja nauraa, ja kokee todellakin syvästi eri tunteita. Luin kirjan yhdeltä istumalta, koska sen aloitettuani en malttanut laskea sitä alas.

 Kirjan päähenkilö Louisa on ihanan outo, erikoinen tapaus johon samaistuin hetkessä. Hän on ihanan lähestyttävä, ja itsepintaisesti pitää kiinni omasta erikoisesta pukeutumisestaan ja tavoistaan. Jojo Moyes osaa kirjoittaa Louisan kokemuksista ihanan rehellisesti, eikä liioin tee päähenkilöstä myöskään liian täydellistä. Hänessä on virheitä, ihan samalla tavalla kuin kenessä tahansa meissä.

Myönnettäköön teos on Chich flickiä läpikotaisin, mutta en luokittelisi sitä siihen aivot narikkaan-kasaan. Viihteellisyyttä kirjasta ei puutu, eikä myöskään raskaita teemoja: Missä kulkee ihmisen oman valinnan rajat? Pelkoa ja itsensä ylittämistä, mitä me olemme velvollisia tekemään, että elämme sataprosenttisesti emmekä tuhlaa arvokasta elämäämme täällä maan päällä. Kirja oli mielestäni hiukan syvällisempi kuin mitä normaalisti chick flick kirjallisuudelta odottaisi, sen takia suosittelen kaikille, myös niille jotka eivät normaalisti viihteellisiä romaaneja lue, tarttumaan tähän teokseen, olemaan ennakkoluulottomia.

Kirja tosiaan herättää ajatuksia. Miten haluan elää elämäni. Tyydynkö, vai onko tämä sitä mitä juuri MINÄ haluan. Olen aiemmin miettinyt, että miten tänä päivänä joka tuutista kehotetaan elämään elämää sataprosenttisesti, matkustamaan ja kokemaan, mutta loppupeleissä, jos ihmisen oma tahto on jäädä sinne mistä on, ja elää elämäänsä miten haluaa, niin onko se väärin? Itse ajattelen, että kokemukset eivät ole pahitteeksi, mutta ne myöskään haluaisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ehkä tee ja matkusta samalla tavalla kuin ystäväni. Osaksi kysymys voi olla pelosta, ja mukavuuden halusta, mutta jos se on oma valinta, niin mikä sen olisi estämään. Toisaalta ehkä taas voisi ajatella, että miksi antaa pelon ja mukavuuden estää tekemästä asioita. Ilmiselvästihän niiden ei pitäisi antaa estää, sitä pitäisi osata ottaa askel tuntemattoon, tehdä jotain mitä ei ole koskaan eläissään tehnyt. Tehdä jotain joka pelottaa enemmän kuin uskoisi. Antaa vain mennä.

"Ja se johdatti mielikuvitukseni odottamattomille poluille; kun istuin siellä, mieleeni muistui asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin, vanhoja tunteita nousi pintaan, sisimmästäni pulpahteli uusia ajatuksia ja ideoita, kuin havaintokykyni olisi laajentunut"

Kirjaan ja koko kirjailijaan tutustuin tosiaan, kun näin kirjasta tehdyn elokuvan trailerin. Rakastan elokuvien trailereita, melkein enemmänkin kuin itse elokuvia. Elokuva Me before you (kirjan alkuperäisnimi) tulee ensi-iltaan 3.6.2016

ps. Ehkä minäkin kirjan antaman energian kautta päädyn kokeilemaan jotain uutta ja pelottavaa!

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Kate Jacobsin Lankakaupan tyttö on jatko-osa teokselle Pieni lankakauppa. Kirjassa seurataan jo ensimmäisessä osassa tuttua neulontakerhon porukkaa, sekä erityisesti nuorta Dakotaa, joka yrittää löytää oman tiensä äitinsä menetyksen, lankakaupan omistamisen sekä kasvamisen tuomien haasteiden keskellä.

"Nyt osaat jo niin paljon, ettei sinun tarvitse enää vain seurata jonkun toisen mallia. Tai toistaa omaasi. Voit olla noudattamatta ohjeita. Parantaa niitä. Hioa niistä täydellisiä. Muuttaa suunnitelmia. Mukautua ja improvisoida. Tee niinkuin parhaaksi näet. Nyt taitosi riittävät niin pitkälle, kuin haluat mennä."

Kirjassa kerrotaan tapahtumia monen eri henkilön näkökulmasta ja alussa sitä oli hieman haastavaa seurata. Varsinkaan kun en ollut lukenut ensimmäistä osaa. Aloitinkin kirjan jo aiemmin, mutta jätin sen kesken juuri tämän syyn takia. En ymmärtänyt henkilöiden välisiä suhteita ja kirjan alku tuntui hieman sekavalta.

Uuden yrityksen jälkeen kuitenkin pääsin mukaan kirjan rytmiin ja pääsin hieman syvemmälle henkilöhahmoihin. Kuitenkin minulle jäi tunne, että kun kirjassa tuntui olevan näin monta "päähenkilöä" tuli heistä vain hyvin pinnallinen kuva. Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos kirjassa oli keskitytty vain muutamaan hahmoon syvemmin.

Kirja kuitenkin oli hyvin genrensä mukainen: viihdyttävä Chick flick-romaani, jonka päähenkilöt rakastuvat tai tekevät isoja elämänmuutoksia. Päästyäni kirjaan mukaan viihdyin sen seurassa hyvin ja mielestäni se oli erinomainen iltapäivän kevennys. Hahmot olivat (lukumäärästään huolimatta) hyvin lähestyttäviä ja lähes inhimillisen tuntua. Kirjassa sai nauraa ja jälkifiilis luettua oli hyvin positiivinen.

Totuuden nimissä sanon, ettei kirja tehnyt loppupeleissä minuun kovin suurta vaikutusta. Toki se oli  viihdyttävä, mutta ei muuttanut maailmaani. Se oli aika sellainen minkä odotinkin sen olevan. Kirja saattaa todennäköisesti kirjahyllyyni tai sitten se matkustaa mökille, ja odottaa lämpimiä kesäpäiviä, jolloin kaipaa vain jotain kevyttä luettavaa.