"Tahdon elää hyvin, toivoa, että olet minusta ylpeä. Jos meille ei muuta suoda kuin tunteja, minuutteja, tahdon kyetä tallentamaan niistä jokaisen ehdottoman tarkasti, niin että voin muistella niitä tälläisinä hetkinä, kun koko sieluni tuntuu pimeältä.
Ota hänet vastaan, jos sinun on pakko, rakkaani, mutta älä rakasta häntä. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä."
Jennifer Stirling herää Lontoolaisessa sairaalassa 1960-luvun Lontoossa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän ei muista aikaisemmasta elämästään mitään, eikä tunnista aviomiestään. Pian kotiutumisen jälkeen hän löytää kirjan välistä hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on vain "B". Jenniferin on nyt pakko saada selville, kuka tämä mystinen mies on.
Lontoossa 2003 Ellie Hayworth löytää sanomalehden arkistosta kirjeen, joka saa hänet kyyneliin. Hänen on pakko selvittää miten kirjeen rakastavaisille B:lle ja Jenniferille kävi.
"Aluksi Jennifer oli pinnistellyt kovasti ymmärtääkseen viittaukset yhteisiin tuttaviin, tajutakseen, mitä heidän toisilleen mainitsemansa nimet mahtoivat merkitä, mutta hän oli viihtynyt heidän seurassaan. Hän oppi luottamaan vaistomaisiin reaktoihinsa: muistot saattoivat piiliä muualla kuin mielessä."
Jojo Moyes kirjoittaa upeita rakkausromaaneja. Se on todettu jo aikaisemmin. Tämä kirja ei mielestäni poikkeus, kirja kertoo upeasti Jenniferin ja Ellien tarinan tekemästä siitä mielestäni liian äklön oloista. Toki rakkausromaanit ovat aina kliseisiä, sille ei vaan voi mitään, mutta tämä ei mielestäni mennyt liiallisuuksiin.
Jennifer on menettänyt muistinsa onnettomuudessa ja herättyään hän ei tunnista omaa aviomiestään. Mikään miehessä ei tunnu tutulta tai rakkaalta. Hän ei muista entisestä elämästään mitään, ja siltikin tuntee olevansa loukussa. Sitten hän löytää B:n kirjoittamat kirjeet, ja herää eloon. Tätäkö rakkaus on, hän on valmis uhraamaan kaiken, hän vain palavasti haluaa löytää rakastettunsa.
Kirjassa kuvataan Jenniferin avioliittoa, ja kuinka hänen miehensä jatkuvasti vähättelee Jenniferiä; hänen mielipiteensä ovat väärät, hän on vääränlainen, hän ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Tämä pisti minut aivan raivoksi. Miten hän suostuu kuuntelemaan tuota, miksi hän ei pistä hanttiin.
Ehkä kyseessä on se, ettei Jennifer usko, että hänen mielipiteensä ovat minkäänarvoisia, että hän on minkään arvoinen. Mutta kun usein tämän kaltaisissa romaaneissa, Jennifer löytää lopuksi oman arvonsa. Onneksi, en varmaan muuten olisikaan pitänyt kirjasta.
"Sade ei ole lakannut koko iltana, tummanharmaat pilvet kiitävät kaupungin taivaanrannan halki, kunnes yö nielaisee ne. Herkeämätön rankkasade karkoittaa ihmiset koteihinsa ja peittää kadut niin, että ulkona kuuluu vain satunnaista renkaiden suhinaa märällä tiellä tai tulvivien viemäreiden pulputusta tai ripeitä askelia, kun joku yrittää päästä kotiin."
Ellie taas toisaaltaan tietää mitä haluaa, mutta kokee yksipuolista rakkautta. Hän on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa, jolta hän ei saa kaikkea mitä haluaa. Löydettyään Jenniferin ja B:n kirjeet hän rupeaa pohtimaan suhdettaan uudella näkökulmalla.
Kaikilla meillähän on vähän epäonnistuineita suhteita ja niitä, jotka vievät jalat alta heti, kirja kertoo niistä suhteista. Niistä rakkauksista, joita muistamme koko loppuikämme halusimme tai emme.
Erinomaista, kevyttä lomalukemista siis.
PS. Muistakaahan, että Jojo Moyesin romaanista Kerro minulle jotain hyvää tehty elokuva tulee ensi-iltaan täällä Suomessa 8.7!! Kaikki sitä siis katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti