Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?

Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.

Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

Christoper Dell - Noituus, Magia & Okkultismi, kuvitettu historia

Jos olisin vielä teini-ikäinen olisin kävellyt kauppaan ja ostanut tämän kirjan heti sen ilmestyttyä, lukenut sen läpi ja selannut sen vielä miljoona kertaa läpi ja aivan rakastunut kirjaan hetkessä. Nyt jätin sen ostamisen pois ja lainasin kirjan kirjastosta, jonka jälkeen olenkin selaillut sitä innoissani ja lukenut pätkiä sieltä täältä.

Noituus, Magia ja Okkultismin kuvitettu historia kertoo magian historiasta eri kulttuureista. Kirjan alussa kerrotaan magian historiasta, ja sen jälkeen kirja on jaettu eri osiin mm. muinainen magia, pohjoisen magia ja magia nykyaikana, sekä monta muuta. Kirja on hienosti kuvitettu ja pidän siitä miten kuvat on aseteltu tekstin kanssa, tehden siitä helposti lähestyttävän ja luettavan.

Okei, ehkä teini-ikäinen minä voittaa ja saattaa olla että hankin kyseisen kirjan kokoelmaani jossain vaiheessa. Kirja on juuri sellainen tietokirja, jota itse tykkään lukea: historiallista faktaa pienen twistin kanssa tarjottuna mielenkiintoisen näköisessä muodossa.

Anni Saastamoinen - Debressiopäiväkirjat

Tämä kirja ei todellakaan ollut sitä mitä ajattelin. Varoitus heti alkuun: minulla on paljon mielipiteitä, ja ne kaikki eivät varsinaisesti ole hyviä. Olen monta arvostelua tästä kirjasta lukenut, ja todella moni on hehkuttanut tätä hulvattomaksi, hauskaksi ja samaan aikaan hyvin todenmukaiseksi teokseksi, ja valitettavasti voin vain osittain olla samaa mieltä. 

"Useimmat tarinat ja näytelmät alkavat siitä, kun esirippu nousee. Tämä tarina alkaa siitä, kun raskas esirippu laskeutui ja pimensi maailmani."

Kirja oli mielestäni hyvinkin todenmukainen kertomus siitä, mitä masentunut ihminen käy läpi, minkälaiseksi hän olonsa tuntee, ja minkälaiseen ryöpytykseen hän joutuu Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Kirjahan on Saastamoisen omiin kokemuksiin perustuva, ja itse pystyin samaistumaan todella moniin Saastamoisena ajatuksiin ja kokemuksiin. Onkin tärkeää, että masentuneen kokemuksista puhutaan, ja tarinoita kerrotaan. Jokainen ihminen voi joskus elämänsä aikana masentua, toiset ovat alttiimpia siihen kuin toiset, ja valitettavan moni häpeää kertoa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä usein he tuntevat olonsa jo valmiiksi huonoiksi ja epäonnistuneiksi, ja valtavirrassa usein masentuneita pidetäänkin sellaisina. 

Hienosti Saastamoinen tuokin esille myös suomalaisen kulttuurin olla "vahva". Täällä ihmiset ovat selviytyneet ja tulevat aina selviytymään pimeässä ja koleassa, ja kuinka vahingollista tällaisen ajattelun leviäminen on. Meidän tulisi osata puhua asioista, ja käsitellä niitä. Ei tunkea niitä aivojen pimeyteen, jossa ne vahingoittavat meitä, ja me seuraavia sukupolvia. 

"Henkinen kipeys on häpeällistä. Meillä päin ei saa mennä henkisesti rikki eikä jumalauta ainakaan kertoa siitä, jos tuntee rikkoutuneen. Sodistakin ihmiset palasivat ja olivat taatusti rikki, mutta ei siitä puhuttu."

Saastamoinen myös  tuo sitä puolta kirjassa esille, kuinka läheiset käyttäytyvät hyvin erilaisin tavoin masentuneen ympärillä. Toiset käyttäytyvät normaalisti, ja yrittävät auttaa, toiset taas eivät suhtaudu läheskään yhtä hyvin. Tässäkin tulee mielestäni erinomaisesti esille se, minkä takia masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista tulisi puhua enemmän. Ihmiset tarvitset kuulla tarinoita ja kokemuksia siitä, jotta osaavat reagoida "oikein". Jos ei ole koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jolla on jokin mielenterveysongelma, eikä ole koskaan joutunut kohtaamaan tilannetta, jossa joku kertoo ongelmistaan, ei voikkaan tietää miten reagoida tälläsissä tilanteissa. 

 Saastamoinen kirjoittikin kirjassaan paljon erilaisten ystäviensä ja sukulaistensa reagoinnista, ja siitä kuinka hän pelkästi kertoa sairaudesta, ja miten ihmiset sitten yllättivät vastauksillaan. 

"Ihmisten tapa reagoida sihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Sons of Odiniin tai alkaneeni turkistarhaajaksi. Sävy oli pettynyt, taustalla ehkä huolestuneisuuden ja hämmennyksen aikaansaama sekamelska. En olis susta vittu uskonut."

Kuitenkin kirja vaikuttaa paikoittain hyvin pakotetulta. Jotkut osat tuntuvat siltä, että niistä on väkipakoin yritetty tehdä hauskoja, ja kiroilu (jota kirjassa on paljon) tuntui vain turhalta. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi ilman kiroilua saanut paljon hauskemman, ja jos Saastamoinen olisi kertonut asiat hieman eri tavoin, hieman eri sanoja käyttäen, olisi se ollut tehokkaampi keino tuoda tilanteen komikkuus ja räävikkyys esille. Juuri tämän takia siis petyinkin kirjaan. Ei pelkkä kiroilu tee asioista riemastuttavia, se tekee ehkä hieman aidompaa, mutta ei millään tavoin riemastuttavampaa, ainakaan tällaisessa teoksessa. Tämä teos olisi vaatinut mielestäni hieman mustempaa, ja hieman erilaisempaa huumoria.

Toisaalta tämä on Saastamoisen omakohtainen kokemus, ja ehkä hän juuri tällä tavoin hän halusi tuoda kokemuksensä esille. Vaikka itse olisinkin tehnyt eri tavalla, ja toivoin että kirjailijakin olisi tehnyt, haluan kunnioittaa hänen omaa, yksilöllistä tapaansa kertoa tarinansa. 

Kirjan aihe on tärkeä, ja juuri tämänkaltaisia kirjoja Suomen kirjamarkkinoille tarvitaankin enemmän. Mielestäni jokaisen, jonka lähiomainen, ystävä, sukulainen, tuttu, joka sairastaa tai on sairastanut masennusta tulisi lukea kyseinen kirja, ja ehkä kirja on juuri heille tarkoitettukin. Ei niinkään vertaistueksi masennusta sairastaneelle. Onkin hienoa, että Saastamoisesta on löytynyt rohkeutta tuoda tarinansa esille meille muille luettavaksi ja opittavaksi. 

"Paraneminen ei ole mikään palkintoseremonia. Kukaan ei tule taputtamaan käsiään yhteen ja hurraamaan, että vittu miten hienoa kun sait kerättyä pyykit kuivumasta tai että herranjestas miten upeaa, sinähän siivosit! Harva edes huomaa, että voit jo paremmin. Itsekin sen huomaa salakavalasti, kun havahtuu siihen, että pärjää. Huomaa, että pysyy elossa."

Gabi Köpp - Kunpa en olisi ollut tyttö

Gabi Köppin omaelämänkerrallinen teos: Kunpa en olisi ollut tyttö, on raastavaa luettavaa niin monelta kantilta katsottuna. Se kertoo nuoren saksalaisen tytön elämästä ja paosta puna-armeijan alta toisen maailmansodan lopulla. Köpp ei päässyt kovinkaan pitkälle ennenkuin jäi puna-armeijan jalkoihin ja josta alkoi hyväksikäyttö ja pahoinpitely.

"Kauan en jaksa olla kumarassa asennossani, joka kätkee kasvoni. Lopulta suoristaudun ja annan Edwinille lakkinsa takaisin. Todellista suojaa ei ole minulle tarjolla. Palmikkoni työnnän piiloon taas oman myssyni alle."

Viime vuosina on uutisoitu paljon saksalaisten siivilinaisten kohtelusta toisen maailmansodan lopulla. Tunnetuinta varmastikkin on puna-armeijan tekemät raiskaukset, mutta myös liittoutuneiden ja ranskalaistenkin sotilaat hyökkäsivät ja kohtelivat kaltoin siivilinaisia. Köpp ei ole ainoa nainen, joka on kirjoittanut näistä tapahtumista, ja onkin tärkeää että myös nämä hirmuteot tulevat kaikkien tietoon.

Köpp jäikin neuvostoarmeijan vangiksi ja hän kertookin kohtelusta, jota koki nimenomaan heidän käsissään. Hän kertoo, kuinka kylmästi muut saksalaisnaiset heittivät hänet nuoruutensa takia miesten armoille, jotta itse säilyisivät raiskauksilta. Karmeinta mielestäni olikin lukea juuri siitä, miten toiset, etenkin vanhemmat naiset, uhrasivat Köppin, jotta itse säästyisivät. Köpp kertookin hämmennyksestään, jota tunsi näitä naisia kohtaan. Joitakin hän inhosi avoimesti, toisista hän jopa välitti ja piti äitihahmonaan.

"Huudan ihmisjoukosta Christiania - yhä uudelleen. Vain hänestä olen huolissani, vain häntä ajattelen. Oma viiltävä kipuni ei ole vielä tavoittanut minua. Olen shokissa, enkä siksi pysty vielä käsittämään, mitä minulle on tapahtunut."

En tiedä mistä minäkin olen saanut käsityksen että saksalaiset siivilit eivät olisi kärsineet niin paljon kuin maat, joita saksan armeija valloitti, mutta valhehan se on. Yhtä lailla siivilit saksalaiset, joilla ei ollut mitään tekemistä sotimisen kanssa, kärsivät kammottavia asioita, ja neuvostoarmeijan ja liittoutuneiden tekemät kauheudet traumatisoivat varmasti moni naisia ja lapsia.

Jokaisen tulisi lukea elämänkerrallisia teoksia, jotka avaavat ihmismieltä ehkä kammottavallakin tavalla, se on mielenkiintoinen ja erinomainen tapa tutustua ihmisen luonteeseen tilanteissa, joista ei pääse pakenemaan tai joissa ei ole mitään mahdollisuutta. Ihminen on kuitenkin sitkeä eläin, ja kuten moni muukin, myös Gabi Köpp selvisi hänelle tapahtuineista asioista, ja jatkoi elämäänsä.

p.s pahoittelut kaikista kaameista kirjoitusvirheistä, joita tästä tekstistä varmasti löytyy! En jaksanut pahemmin oikolukea tekstiä kaikkien kouluhommien ohessa! Lupaan panostaa seuraavaan postaukseen hieman enemmän!

Bea Uusma - Naparetki, minun rakkaustarinani

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. 

Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. 

Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?

Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.

Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.

"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".

Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.

En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.

"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."

Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.

Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.

"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."

Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.

Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.

"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."

Robyn Davidson - Tracks

Eräänä päivänä  makasin flunssan takia kotona ja selailin tylsistyneenä internetin ihmeellistä maailmaa. Olin juuri lukenut Villi Vaellus-kirjan ja etsin netistä jotain samantyyppistä kirjaa, blogia tai artikkelia (koska tottakai joku toinenkin nainen on tehnyt jotain aivan mahtavaa).
Törmäsin jossain lukemassani artikkelissa Robyn Davidsoniin, naiseen joka 1970-luvulla matkusti Länsi-Australiassa 1700 mailin matkan koiransa ja neljän kamelin kanssa. Olin aivan hämmästynyt! Miksi en ollut aiemmin kuullut tästä? Seuraavaksi sain selville, että Davidson oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, ja että kirjasta oli tehty elokuva. Katsoinkin elokuvan heti siltä istumalta, sillä mitäpä muutakaan olisin tehnyt, ja ihastuin siihen täysin. Kirjakin olisi ehdottomasti joskus luettava!

Vuoden -parin päästä olin kaverillani viettämässä kesäiltaa. Siinä Sangriaa tehdessäni huomasin, että kaverini lukee juuri tuota kyseistä kirjaa. Olin ehtinyt kokonaan unohtaa teoksen! Enkä ollut vieläkään sitä lukenut. Olisin muuten lainannut kirjan, mutta kyseinen kaveri oli pian palaamassa Tanskaan, eikä tulisi lukemaan kirjaa loppuun ennen sitä. Puoli vuotta myöhemmin nyt olen vihdoin ja viimein saanut kirjan käsiini, ja luettua sen!

"The two important things that I  did learn were that you are as powerful and strong as you allow yourself to be, and that the most difficult part of any endeavour is taking the first step, making the first decision."

Tykästyin kirjaan heti jo ensisivuilla. Olin alkuun hieman yllättynyt kuinka raaollisesti Robyn kertoo ajatuksiaan ja kuinka aidosti hän kuvailee tapahtumia, ja en malttanut olla vertailematta kirjaa ja elokuvaa keskenään (tiedän, sitä ei MISSÄÄN nimessä saisi tehdä). Tykästyin kirjaan kuitenkin enemmän kuin aluksi tykästyin elokuvaan, kirja vei mukanaan ja välillä tuntui kun olisi kävelemässä Robynin mukana ja sekoamassa aavikolla hänen kanssaan.

" I wondered what powerful fate had channalled me into this moment of inspired lunacy. The last burning bridge back to my old self collapsed. I was on my own."

Kirjaa ja elokuvaa vertaillessani huomasin, kuinka elokuvasta oli otettu pois aika lailla Robynin ja muun maailman suhtautumista Aborginaaleihin. Toki elokuvassa oli kohtauksia jossa valkoiset kohtaavat aborginaaleja ja kohtelevat heitä hyvinkin väheksyen, mutta kirjasssa puhuttiin paljon enemmän heidän oikeuksistaan ja kohtelustaan. En ollut koskaan aiemmin pahemmin edes ajatellut miten Australian uudisasukkaat polkivat aborginaaleja maahan, kuinka heidät ajettiin mailtansa ja kuinka heidät tutustettiin alkoholiin ja sokeriin, joka ilmiselvästikkään ei sovi heille. Kuulostaa hyvin samalta kuin mitä amerikassa aikoinaan tehtiin, mutta jostain syystä tätä aborginaalien maahan polkemisesta ei ole niin paljon puhuttu.

Robyn pohtii myös hyvin paljon suhtautumistaan muihin ihmisiin. Häntä voisi kuvailla introvertiksi, ja aavikolle mennessään hänen suurin toiveensa on irtautua muusta maailmasta, eristyisesti ihmisistä.
Robynillä on hyvin ristiriitainen suhde XX:ään. Tavallaan hän on riippuvainen tästä, ja hän on Robynin linkki muuhun maailmaan, mutta samalla Robyn haluaisi olla ehdottomasti yksin.
Välillä tuntuu siltä kun Robyn pitäisi itseään muuta ihmiskuntaa parempana, ja että muu ihmiskunta olisi väärässä, he ovat liian äänekkäitä, ja keskittyneitä aivan väärin asioihin. Paikoin Robyn myöntää olevansa väärässä, huomaa omat virheensä ajattelutavassaan ja ihailtavasti yrittää oppia niistä.

Mikä erityisesti jäi mieleen oli, kuinka Robyn ei missään nimessä halunnut olla sellainen nainen, jota muut ihannoivat sen takia, että hän käveli aavikon läpi kameleidensa kanssa. Hän ei tehnyt sitä kenenkään muun takia kuin itsensä. Häntä tuntui erityisesti ärsyttävän se, kuinka maailmassa (minun kaltaiseni ihmiset) katsovat näitä urheita naisia ja miehiä. jotka tekevät jotain mahtavaa ja ennekuulumatonta ja miettivät kuinka he haluaisivat pystyä samaan. Myönnän. Minä olen juuri tuollainen ihminen! Ehkä siinä mielessä ajattelen että Robyn oli väärässä. Vaikka kuinka tekisit jonkun asian itsellesi, teet sen myös samalla jollekkulle toiselle. Se vain on niin.

"The reaction was totally unexpected and it was very, very wierd. I was now public property. I was now feminist symbol. I was now object of ridicul for small-minded sexist, and I was cracy, irresponsible adventurer (thought not as crazy as I would have been had I failed). But worse than all that, I was now a mythical being who had done something courageous and outside the possibilities that ordinary people could hope for."

Hyvää Minna Canthin päivää!

Kuten otsikkokin sen jo sanoo: Hyvää Minna Canthin päivää eli Hyvää tasa-arvon päivää!

"Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maassa?"
- Kirjeitä kuopiosta

Pieni kertaus siitä, kuka ihme Minna Canth oli (jos vaikka olet koulun tunneilta sen unohtanut, ja jos olet niin HÄPEÄ!):

Minna Canth oli suomalainen kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth kirjoitti näytelmiä, pienoisromaaneja ja novelleja. Hän on Suomen ensimmäinen huomattava naiskirjailija. Canth nosti teoksillaan esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja välitti uusia ajatuksia, jotka järkyttivät perinteistä maailmankatsomusta.

Canth oli aikansa Suomessa merkittävä mielipidevaikuttaja ja eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Hän edisti naisten asemaa muun muassa tekemällä työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Minna Canth syntyi 19.3.1844 Tampereella ja tyttönimeltään oli Ulrika Wilhemina Johnson. Hänen isänsä muutti perheen vuonna 1853 Kuopioon hoitamaan Finlaysonin puuvillatehtaan perustamaa lankakauppaa.
Syksyllä 1863 Mina Johnson pääsi ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon aloittamaan opiskelun kansakoulunopettajaksi juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin. Seminaarissa hän otti käyttöön nimen Minna.
Opiskelu keskeytyi syksyllä 1865, kun hän meni naimisiin seminaarin luonnontieteiden opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa. Perheeseen syntyi Jyväskylässä seitsemän lasta.
Jyväskylässä asuessaan Minna Canth kirjotti lehtiin uutisten lisäksi häntä itseään askarruttavista aiheista: raittiudesta, naiskasvatuksesta ja kansanvalistuksesta. Vuonna 1878 ilmestyi myös hänen esikoisteoksensa Novelleja ja kertomuksia.

Jäätyään leskeksi Minna Canth muutti 1880 takaisin Kuopioon lapsuuden kotiinsa, jossa hänen äitinsä ja veljensä asuivat, ja hoitivat kauppaliikettä. Vuonna 1881 Minna sai kauppaliikkeen omiin nimiinsa. Kolmen vuoden päästä hän otti myös nimiinsä sekatavarakaupan, jota hänen veljensä oli hoitanut.

Minna Canthin Kuopion kodista, Kanttilasta, kehittyi aikaa myöten kirjallinen ja aatteellinen keskus, Minnan Salonki. Kanttilassa vierailivat ajan merkittävimmät kulttuurivaikuttajat. Siellä keskusteltiin sekä kirjoitettiin. Canthia kiinnostivat sekä uskonnolliset kuin yhteiskunnalliset aatevirtaukset: työnväenaate, naiskysymys, raittius- ja rauhanaate, kieli- ja kansallisuuspolitiikka, darwinismi, spiritismi, lääketiede, sielutiede, sekä kirjallisuuden uudet virtaukset, mutta ennen kaikkea ihminen näiden aatteiden keskellä.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys"

Lasse Erola - Omituiset olympialaiset

Kirjassa kerrotaan erikoisia sattumuksia, ja tempauksia ja tapahtumia mitä nykyaikaisissa olympialaisissa on tapahtunut. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus historiaa, faktaa ja urheilua, ja juuri siksi todella mielenkiintoinen luettavaksi.

Kuulin ystävältäni J:ltä alunperin tästä kirjasta. Hän oli valinnut kirjan lukuhaasteen kohtaan "Olympialaisista kertova kirja", ja kehui kirjaa paljon. Rakastan pieniä erikoisia faktoja, joita voi myöhemmin kertoa eteenpäin, ja tämä kirja on täynnä niitä. Juuri siksi valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen juuri tuohon samaiseen kohtaan. 

"Erityisesti ulkomaisia kisavieraita silmällä pitäen Alko lanseerasi kesällä 1952 Suomessa joukon uusia alkoholijuomia. Parhaiten uutuuksista menestyi Gin Long Drink, greipinmakuinen pitkä ginijuoma. Se sai heti markkinoille tultuaan lisänimen Urheilijan kesäjuoma."

Kirjassa tosiaan kerrotaan kommelluksia aina ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista, jotka järjestettiin Ateenassa vuonna 1896, aina vuoteen 2008, jolloin kisat järjestettiin Pekingissä. 

Omituiset olympialaiset on urheilukirja ihmisille, jotka eivät välitä urheilusta, eli siis juuri minunlaisille ihmisille. En ole kertaakaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut Olympialaisista, mutta tämä teos tuo myös hieman toisenlaisen näkökulman tunnettuihin kisoihin. Ehkä seuraavien olympialaisten aikaan seuraan kisoja hieman tarkemmin.