Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta.
Tapaus on kiehtonut ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon.
Ruotsalaisessa lääkärissä Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän, ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä tapahtui?
Olen viime aikoina lukenut monta eri tavoin inspiroivaa kirjaa, ja hieman samantavoin kuin Bea Uusma rakastui Andrée-retkikunnan tarinaan, niin minä rakastuin Bea Uusman teokseen.
Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.
"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".
Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.
En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.
"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."
Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.
Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.
"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."
Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.
Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.
"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."
Yksinkertaisesti olin hurmiollisessa tilassa tämän kirjan luettua. En ollut koskaan ennen lukenut tälläistä teosta, olin ihmeissäni ja syvästi ihastunut.
"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle".
Kirja on yhtä paljon tarina Bea Uusmasta , kuin se on kertomus Andrée-retkikunnasta. Bea on pakkomielteinen tarinasta, hän uppoutuu siihen, se valtaa hänen mielensä. Hänen on pakko saada selville mitä tapahtui. Hän tuntee olevansa sidottuna retkikunnan kohtaloon.
En ollut koskaan aiemmin kuulutkaan Andrée-retkikunnasta. Toki kilpailu pohjoisnavan valloittamisesta on tuttu, mutta vain niiltä kuuluisimmilta osin. Näiden Ruotsalaisten miesten tarina tuntuu oleen kadonnut jonnekkin ajan ja historian syövereihin. Voisi kuvitella, että kolme miestä, jotka lähtevät valloittamaan vetypalolla Pohjoisnapaa, olisi kuuluisa tarina, mutta kuten yleensäkin, historia kertoo voittajien tarinan.
"Matkustan kolme kertaa Huippuvuorille. Kertaakaan en pääse perille Valkosaarelle, koska vedessä on liikaa ajojäitä. Kustakin matkasta tulee samanlainen: Minä yritän selvittää, minä vuoden viiikkona todennäköisyys päästä perille on korkein."
Bea avaa näiden minulle täysin tuntemattomien miesten elämää ja tarinan mitä kiehtovimmalla tavalla. Hän jakaa otteitaan heidän päiväkirjoistaan, jotka löydettiin miesten mukana vuonna 1930. Hän kertoo heidän taustoistaan ja toiveistaan. Kirjan edetessä tutustuu näihin miehiin ja rupeaa kannustamaan heitä, haluaa heidän onnistuvan, heidän innostus tarttuu, mutta samalla mieltä kalvaa epätoivo, sillä tietää heidän epäonnistuvan.
Tarina on samaa aikaa sydäntäraastava, epätoivoinen, että kiehtova. Minkälaisia nämä ihmiset olivatkaan! Bean pakkomielle tekee hänestä tavallaan samanlaisen, kuin mitä nämä miehet olivat; seikkailijan, tutkimusmatkailijan. Hän kertoo kuinka hän kerta toisensa jälkeen pyrkii pohjoisnavalle, vaikka hän inhoaa palelemista.
"Minä vihaan palelemista. en ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään."
Kirjassa Bea miettii syitä miesten kuolemaan. Hän kertoo faktat, analysoi miesten päiväkirjojen otteet, ja hän kehittää omat päätelmänsä. Mitä enemmän hän jakaa tuloksiaan, sitä enemmän sydämeni tuntui särkyvän. Hän vertailee dataa, hän pohtii miten lämpötilat vaikuttavat miehiin, kuinka kylmältä on mahtanut tuntua, hän kaivaa tietoa ja faktaa ja kokoaa niistä kattavan teoksen.
Kirjan lopussa hän jakaa tunnetuimat teoriat miksi nämä miehet kuolivat, ja omat teoriansa ja päätelmänsä. Kukaan ei ole koskaan varmuudella pystynyt todentamaan mihin nämä urheat miehet kuolivat. Voimme vain arvailla.
Mielestäni Bea on tehnyt ihanan kirjan nykyajan tutkimusmatkailijoille ja seikkailijoille. Meille, jotka uppoudumme kerta toisensa jälkeen tarinoihin ihmisistä ja asioista, jotka ovat kadonneet, ja jotka ovat ikuisiksi ajoiksi jääneet mysteereiksi. Meille, jotka uppoudumme tarinaan, ja koemme ikuista paloa saada asiat selvitettyä. Meille, jotka emme ikinä unohda. Meille, jotka olemme syntyneet väärään aikaan.
"Kukaan ei tiedä missä he ovat, heistä ei jää varjoakaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti