Marissa Meyer - Cinder

Cinder on ensimmäinen osa Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Tarina on vanha Tuhkimo- satu pienellä twistillä. Päähenkilö Cinder on nuori 17-vuotias kybordi, puoliksi robortti, puoliksi ihminen, ja sen jälkeen tarina menee aika peruskaavalla, pienillä twisteillä tietenkin.

Cinder on ya-kirja ja eli siis kirja on suunnattu nuorille tai nuorille aikuisille. Se on fantasiaa ja scifiä jollain jännällä tapaa sekoitettuna. Jos olisin ollut hieman nuorempi olisi kirja iskenyt minuun vielä kovemmin, mutta nyt vaikutus jäi hieman vaisuksi. Ajattelin kuitenkin etsiä toisen osan käsiini ja lukea senkin ja katsoa hieman, että mihin suuntaan tarina jatkuu.

Koska tarinan pohjana on käytetty vanhaa satua on se myös monella tapaa hyvin ennalta-arvattava, kirja etenee tutun kaavan mukaan ja mitään kovin suuria yllätyksiä kirja ei siis tarjoa. Ajattelenkin sen suurimmaksi valtiksi sen kuinka hienosti kirjailija on onnistunut vanhasta kaikille tutusta tarinasta kehittämään jotain uutta ja erilaista.

Laini Taylor - Karou, savun tytär

Karou esittää olevansa kuin kuka tahansa 17-vuotias, hän asuu Prahassa, käy taidekoulua ja hengailee kahviloissa kavereidensa kanssa. Hänessä on myös toinen puoli, hän on koko ikänsä kasvanut kimeereiden, eräänlaisten hirviöiden kanssa, toimii juoksumiehenä heille. Yhdellä tällaisella matkalla Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan tarkoitus on surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. Akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti. 

Kirja siis on nuorten fantasiaa ja ensimmäinen osa Daughter of smoke and bone -sarjasta. Kirjan idea on todella mielenkiintoinen, ja ensimmäinen lause antaa kirjasta todella kiehtovan kuvan, joka sitten sortuu todella nopeasti.

"Olipa kerran enkeli ja paholainen, jotka rakastuivat. Se ei päättynyt hyvin." 

Odotin niin paljon enemmän. Totta puhuen odotin niin paljon parempaa tarinaa, ja täysin erilaista tarinaa. Tuo ensimmäinen lause antaa mielikuvan, joka ei todellakaan ollut mitään mitä odotin kyseiseltä kirjalta. Kirjaili ja hänen koko kirjasarjansa olivat täysin tuntemattomia minulle etukäteen, enkä ollut lukenut edes kirjan synopsista. Tuolla idealla jo pelkästään voisi kirjoittaa mitä mielikuvituksellisimpia ja kiehtovia teoksia, mitä tämä ei ollut. 

Kirjan tarina oli sekava, ja tuntui jollain tapaa, että kirjailijallakin meni itsellään into kirjoittaa tarinaa jossain välissä ja tuntui että kirjailija tahallaan (ties mistä syystä) pitkitti tarinaa aivan turhilla tapahtumilla. Hahmot tuntuivat yksitoikkoisilta ja ennalta-arvattavilta. Päähenkilöt olivat kuin Romeo ja Julia (ja kyllä, kirjassa oli naamiaiset missä rakastavaiset tapasivat), ja niin moni asia tuntui jo miljoona kertaa käytetyltä idealta. 

Olin lähinnä raivoissani kun lopetin kirjan lukemisen. Kyllä, tuhlasin arvokasta lukuaikaa tähänkin kirjaan, mutta olin päättänyt antaa sille mahdollisuuden parannukseen, mitä ei ikinä tapahtunut. Selvennykseksi se, että raivoni nousi lähinnä siitä, että olin tuhlannut aikaa näinkin latteaan teokseen, joka ei herättänyt minkäänlaisia tunteita minussa. 

Kirjan kieli oli köyhää, välillä tuskastelin lukiessani sitä, ja kuvailu todella latteaa. Siellä täällä oli yksittäisiä hienoja kohtia, jossa kuvattiin todella hienoin sanakääntein jotain, mutta se oli todella harvassa. En aio tuhlata tämän enempää aikaani tutustuen sarjan muihin osiin. 

Pakko vielä mainita, että kirjan kansi ei kyllä herätä myöskään lukemaan teosta. Kansi näyttää lähinnä huonosti photoshopatulta kuvalta, ja ainakin tässä lukijassa herättää lähinnä ärtymystä. 

Sean Steward - Matkijalintu

Päätin lukea Matkijalinnun uudestaan melkein heti sen jälkeen kun olin lukenut Good Omensin. Olin alunperin kirjan lukenut jo vuonna 2009 ja ihastuin jo silloin siihen. Pienen etsiskelyn jälkeen (luojan kiitos kirjastojen lainaushistorialle!) löysin kirjan uudestaan! 

En tosiaan muistanut kirjan tai kirjailijan nimeä, ne on mitkä unohtuvat ensimmäisenä, mutta muistin tiettyjä kohtauksia ja tapauksia kirjasta, joiden perusteella sain paikannettua sen. 

"On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä..."

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä, ja Elenan kuoltua velat jäävät hänen tyttäriensä Tonin ja Candyn maksettaviksi. Toni ei koskaan pitänyt äitinsä näkyjen maailmasta - puhumattakaan Ratsastajista, kuudesta oudosta jumalasta, jotka ajoittain ottivat tämän valtaansa. Tonille äidin kuolema tarkoitti uutta alkua, elämää ilman noituutta, mutta hän ei vielä tiennyt, että äidillä oli annettavanaan vielä yksi lahja...

Tosiaan kuten mainitsin, luin kirjan jo aikaisemminkin, enkä ehkä ollut kovinkaan yllättynyt, että Good Omensin jälkeen halusin lukea juuri tämän kirjan (okei siihen voi vaikuttaa sekin, että olin juuri katsonut American Gods tv-sarjan). Kirjassa on jumalia, voodoota, noituutta tietyllä tapaa. Kirjassa eletään meidän maailmassamme, mutta myös noituuden maailmassa. Tulevaisuuteen näkemisen maailmassa, ja maailmassa, jossa jumalat pystyvät hallita meitä. 

Kirja kertoo ehkä kuitenkin mielestäni ennenkaikkea äideistä ja tyttäristä. Kirjan päähenkilö ei ole Elena, vaan Elenan tytär Toni, Antoinette, joka väkivalloin yrittää olla tulematta äitinsä kaltaiseksi. Pidän Tonin hahmosta, hän ei ole itseään tyrkyttävä, kaikkia ihastuttava hahmo, vaan enemmänkin hieman vastaantaisteleva ja taka-allalle samaan aikaan jäävä, joka kuitenkin löytää omat voimansa, sekä pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään äitiään enemmän. 

Toni pohtii elämäänsä kirjan edetessä. Hänen ätinsä kaappijumalat, Ratsastajat ottavat hänet valtaansa, ja opettavat hänelle asioita elämästä. Toni on ehkä monella tapaa samanlainen kuin moni muukin meistä, hänellä on ollut joskus ollut tietty kuva elämästään, miten hän haluaisi sen menevän, mutta sitten elämä tulee siihen eteen ja mikään ei mene niinkuin oli joskus suunnitellut. 

"Olin aina ajatellut, että ainoa toivoni oli tulevaisuudessa. Sen piti olla täydellinen. Kulutin kaiken aikani huolehtien ja tähdäten kaukaista huomista kohden. Ainoa mitä tiesin onnesta oli, että se oli vielä kaukana edessäpäin. Aioin rakentaa itselleni tulevaisuuteen suojaisan bunkkerin. Sinne sijoitin turvatun talouden, mukavan talon ja ainakin yhden terveen lapsen. Palvova aviomies ja voittoputki Astrosin baseball-joukkueelle olisivat mukavia lisäkkeitä, muta eivät mitenkään välttämättömiä. Ja kun saisin bunkkerini valmiiksi, ryömisin sisään ja paiskaisin oven kiinni antaakseni elämän sodan riehua ulkopuolella."

Tosiaan äidistä ja tyttäristä ei voi kertoa tarinaa, olematta kertomatta tarinaa perheestä. Siinä tässäkin kysymys on. Miten toisen ihmisen luonne hautaa ehkä alleen toisen, ilman sitä toisen tajuamatta. Miten sisarukset jotka ovat läheisiä, ovat siltikin täysin tuntemattomia toisilleen. Miten vanhemmilla on ollut elämä ennen sinua, ja mten se elämä voi tulla kummittelemaan myöhemmin. Miten kaikki rakastavat omalla tavallaan. 

 

Perhetarinat ovat aina kiehtovia. Ne, jos mitkä, kertovat inhimillisyydestä ehkä parhaiten. 

"Niin kauan kun minä elän, myös osa hänestä elää. Ja sama pitää paikkansa tyttäreni kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla, samoin hänen tyttärensä kohdalla ja hänen tyttärensä. 

Tässä perheessä me kaikki olemme laulajia, ja me olemme myös lauluja,"

Terry Pratchett - Johan Riitti

Tällä kertaa vuoron sai kolmas Terry Pratchetin kiekkomaailman teos; Johan Riitti. 

"Aamu valkeni. Täällä ylhäällä Oinasvuorilla aamunkoitto oli aina vaikuttava, varsinkin silloin, kun myrsky oli kirkastanut ilman. Persahterin kylän laaksosta oli mahtavat näkymät vähäisimmälle vuorenrinteille ja kukkuloille, jotka niiden ylitse virtaava lempeä aamunkajo oli värjännyt purppuraisiksi ja kellanpunertaviksi, vaikka kaukaisuudessa erottuvat tasangot olivat yhä varjojen peitossa (Kiekkomaailman maagisessa kentässä valo näet liikkuu hidastettuna.)"

Mahtava velho tekee kuolemaa kiekkomaailmassa. Perinteen mukaisesti hänen tarkoituksensa on siirtää voimansa kahdeksannen pojan kahdeksannelle pojalle, joka on juuri syntymässä. Hiukan liian myöhään paljastuu muuan pikkuseikka: syntynyt pienokainen onkin tyttö. Paikallinen noita nhaluaa väen vängällä korjata vahingon muuttamalla tulokkaan aivan tavalliseksi noidaksi. Mutta tytön pitää tunkeutua Näkymättömän yliopiston sisimpään pyhättöön - ja pyrkiä pelastamaan maailma hyvin tähdätyllä potkulla!

Kirjan alkuperäinen nimi on Equal Rites, ja mielestäni aika hienosti nimetty kirja. Kirja tosiaan kertoo nuoresta Eskarina tai Esk nimisestä tytöstä, jonka pitäisi ryhtyä velhoksi. Ainoa ongelma on, että naispuolisia velhoja ei ole koskaan ollut. Eikä perimätiedon mukaan heitä tule myöskään koskaan olemaankaan. Kirja on ennenkaikkea teos tasa-arvosta. Vaikka koskaan ei ole ollut naispuolisia velhoja, ei se tarkoita ettei joku päivä voisi olla. 

Kirjan sanoma on tosiaan oivallinen; elämmekö me miehet ja naiset tosiaan niin omissa sukupuolirooleissamme, että emme voi hyväksyä sitä (vähintään ilman suuren suurta nikottelua) että toisen sukupuolen edustaja poikeaa hänelle syntymässään "määrätystä" roolista. Nainen haluaa ruveta kirvesmieheksi tai mies haluaa kampaajaksi (ehkä hieman huonot esimerkit, mutta ensimmäiset jotka tulivat mieleen), tai kuten tässä kirjassa; tyttö haluaa velhoksi. Eikö meillä kaikilla pitäisi olla samanlainen oikeus ryhtyä ihan siksi mitä me itse haluamme olla, ilman että (tässä tapauksessa vanha mies) tulee sanomaan meille ei!

 Haluan tässä kohtaa nyt kuitenkin painottaa, että tämä kyseinen kirja on ilmestynyt 30 vuotta sitten, joten uskon että kirjan sanoma ei niinkään pidä enää tänä päivänä paikkansa (ainakaan suurimmalta osin, ehkä ihmiskunta on kehittynyt tämän asian osalta edes hieman). 

"Naiset osaavat kuitenkin olla toisinaan hämmentäviä. Liian herkkiä hermostumaan. Suurmagiaan vaaditaan äärettömän selkeitä ajatuksia, eivätkä naisten lahjat löydy siltä suunnalta. Heidän aivoillaan on tapana ylikuumentua. Minun täytyy surukseni sanoa, että velhouteen on olemassa vain yksi sisäänkäynti, joka on Näkymättömän Yliopiston pääportti, eikä yksikään nainen ole koskaan käynyt siitä läpi."

Johan Riitti kirjan myötä Pratchett esittelee toisen lempihahmoni kiekkomaailmassa. Rincewindin lisäksi suosikkini on aina niin kärttyisen hyvällä tavalla ihastuttavan realistinen Muori Säävirkun. Muori on noita, sanan kaikessa merkityksessä. Hän pukeutuu mustiin, käyttää pollalogiaa ja mustaa noidan hattua, koska jos hän ei käyttäisi hattua, niin miten kukaan voisi tietää, että hän ylipäätänsäkkin on noita! Kun myöhemmin pääsen jatkamaan Kiekkomaailman osalta niin Noidat tulevat hyvinkin tutuiksi. 

"Hatussa ei ollut muutaa erityisen poikkeuksellista kuin se, ettei kenelläkään toisella kyläläisellä ollut samanlaista. Tuo ei kuitenkaan tehnyt siitä maagista."

Seuraavana Kiekkomaailman teoksista olisi vuorossa Mort. En edes muista milloin olen viimeksi tuon kyseisen kirjan lukenut, joten ihan mielenkiinnolla odotan sitä. Tämän vuoden tavoitteeksihan laitoin, että saisin edes 4 Pratchettia luettua, ja nyt on kolme siis käyty läpi! Onneksi Joulukuuhun on aikaa vielä, niin monta kirjaa nyt mielessä joita pitäisi lukea. Lukemista suuresti häiritsee nyt se, että aloitin juuri opiskelmaan Kirjasto-ja tietopalvelualaa ammattikorkeakoulussa joten syksy tulee todennäköisesti olemaan monella tapaa kiireinen.

"Sellaisia universumeja saattaa olla olemassa, missä kirjastonhoitoa pidetään rauhallisen sorttisena ammattina, ja missä työn vaarat rajoittuvat hyllyiltä päähän putoaviin suurikokoisiin teoksiin.."

Neil Gaiman, Terry Pratchett - Good Omens

Jos fantasiakirjoista pitäisi valita yksi suosikki, tulisi se ehdottomasti olemaan Neil Gaimanin ja Terry Pratchetin kirja Good Omens. 

Kirjan luin alunperin, muistaakseni suomeksi, joskus ikuisuus sitten (todennäköisesti ylä-asteella/lukiossa) ja sen jälkeen se nousi yhdeksi lempikirjakseni (tosiaan, mielestäni on vain julmaa kysyä paljon lukevalta hänen lempikirjaansa! Liian paljon vaihtoehtoja). Suosittelen kirjaa suuresti kaikille, jotka vähäänkään pitävät kummankaan kyseisen kirjailijan teoksista. 

Kirja siis kertoo lyhesti sanottuna maailmanlopusta. Lyhyesti sanottuna siis. Kyseiseen maailmanloppuun on sotkeutunut kuollut noita, jonka ennustukset viitoittavat hänen perillisensä tietä, kunniakkaan noitametsästäjien-armeijan kaksi jäsentä, ilmestyskirjan ratsastajat, sekä demoni Crowley ja enkeli Aziraphale. Sekä tietenkin itse antikristus, jonka olisi tarkoitus edesauttaa viimeistä taistelua taivaan ja helvetin taistelua. 

Tämä siis lyhyesti sanottuna. 

Kirja on kaikinpuolin hauska, hienosti ja taidokkaasti kirjoitettu ja kaikinpuolin viihdyttävää luettavaa. Koska en kirjaa ole suomeksi kohtuuhinnalla löytänyt, olen sen hankkinut englanniksi ja englanniksi sen nyt luin. 

Tässä kirjassa, kuten monessa muussakin on tiettyjä lempikohtauksia, joihin palaa aina mielellään, ja jotka jäävät mieleen pyörimään:

"He had heard about talking to plants in the early seventies, on Radio Four, and thought it was an excellent idea. Althought talking is perhaps the wrong word for what Crowley did. What he did was put the fear of God into them. More precisely, the fear of Crowley. In addition to which, every couple of months Crowley would pick out a plant that was growing too slowly, or succumbing to leaf-wilt or browning, or just didn't look quite as good as the others, and he would carry it around to all the other plants. "Say goodbye to your friend," he'd say to them. "he just couldn't cut it.."

Then he would leave the flat with the offending plant, and return an hour or so later with a large, empty flower pot, which he would leave somewhere conspicuously around the flat.

The plants were the most luxurious, verdant, and beautiful in London. Also the most terrified."

Luin kirjan nyt, koska kuulin että siitä suunnitellaan minisarjaa/tv-elokuvaa/jotain sellaista, ja halusin muistuttaa itselleni kirjan tapahtumista. Se on hyvä aina välillä palata takaisin lempikirjojen pariin. Lukea ne uudestaan, ja muistuttaa itselleen niiden hienosta sisällöstä. 

Terry Pratchett - Valon Tanssi

Aah, taas vaihteeksi Terry Pratchettia!



Valon tanssi, jatkaa aika lailla samasta kohdasta mihin Magian väri jäi. Rincewind tippuu maailman reunalta, mutta ihmeen voimalla pelastuu. Tietenkin
Samaan aikaan Ankh-Morporkin näkymättömässä yliopistossa saavat selville, että maailma tuhoutuu, ellei kahdeksaa mahtavinta loitsua lueta, myös se loitsu, joka asuu Rincewindin päässä.
Kilpikonna Suuri Kaksonen on asettanut itselleen uuden kurssin kohti salaperäistä punaista tähteä, eikä loitsua voida lausua, ellei Rincewind ole ajoissa oikeassa paikassa.

Maailma loppuu, Rincewindin tulee se pelastaa. Aika peruskauraa eiköstä niin? Terry Pratchett on aina hyvinkin samanlainen, seikkailuja seikkailujen perään, ja jotenkin antisankarimme kuitenkin päätyy aina olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tosiaan Rincewind on mielestäni yksi parhaimmista Pratchettin hahmoista, sillä hän vain on niin ihanan kyyninen, ja aina valmis karkuun. Ja siltikin päätyy aina tekemään juuri päinvastoin, kuin mitä aikoi ja pelastaa lopulta päivän. (Olen aika varma, että mainitsin tämän ensimmäisessä Pratchett postauksessakin.. mutta mitäpä tuosta, toisto on välillä ihan hyvästä)

Mukana on taas vaihteleva määrä erinlaisia hahmoja, on peikkoja, kuolema (Tietenkin!), on velhoja, palkkasotureita ja neitoja jotka eivät kaipaa pelastamista. Erilainen sekoitus perus fantasiahahmoja, samoin kun fantasiakliseitä, mikä on juuri Pratchettin tarkoituskin. Otetaan ne kaikki kasaan, sekoitetaan ja heitetään kirjan sivuille ja katsotaan mitä siitä tulee.

Vaikka nyt tuntuukin että paasaan Pratchettin kliseisyydestä, niin on Kiekkomaailman kirjojen lukeminen aina yhtä maagista. Niissä tuntuu olevan pieni osa todellisuudesta, ja niissä on kaikki aina mahdollista. Ne ovat kuin satuja aikuisille, jotka ymmärtävät ne pienet piilotetut kaksimieliset vitsit, jotka menevät lapsilta ohi.. ja niitähän nämä kirjat ovat pullollaan.

Kirjoitan tämän (TAAS.. huoh, nyt pitää tsempata) hyvin hyvin jälkikäteen, joten lainaukset ovat hukassa (yritin tsempata ja ottaa niistä kuvia ja lisätä, mutta puhelimeni, jossa ne kuvat siis olivat, päätti toissapäivänä hajota).

Nyt on kuitenkin jo toinen Pratchett luettu! Tämän vuoden tavoitteeksi voisin ottaa vielä ainakin kaksi Pratchettiä. Seuraavana vuorossa olisi Johan Riitti ja Mort.

Terry Pratchett - Magian väri

Tutustuin ala-asteella (muistaakseni) Terry Pratchetin ihmeelliseen maailmaan, kun hyvä ystäväni (APUA, en muista tarkkalleen kuka heistä!) suositteli minulle Noitia maisemissa kirjaa. Sen jälkeen olen sieltä täältä lukenut Prachetin kirjoja, jokseenkin hyvinkin valikoivasti. Olen lukenut kaikki Noita-kirjat,ja kaikki kirjat, jossa Rincewind esiintyy, sekä muutaman muunkin sieltä täältä. Olen ehkä nirso ja sen takia olen valikoinut kirjoja hyvinkin harvakseltaan.

Siihen ajattelin tehdä nyt muutosta, ja lueskella pikkuhiljaa kaikki Terry Prachetin kirjat läpi. Järjestyksessä. Lista on hullun pitkä, ja yllätyksekseni huomasin ettei kaikkia ole edes suomennettu!

Lukemisen aloitin ensimmäisestä Prachetin Kiekkomaailma-kirjasta. Eli Magian väristä. 

Magian väri esittelee Kiekkomaailman, joka on hieman eriskummallinen maailma. Siellä asuu Velhoja ja noitia, prinssejä, sankareita ja tietoisesta päärynäpuusta tehty Matkatavara, sekä itse Kuolema.
Magian värin päähenkilönä on Rincewind. Epäonnistunut velho, joka tulee seikkailemaan useassa muussakin kirjassa. Mielestäni hän on aivan mahtava hahmo. Vaikka hän kuinka yrittää olla sekaantumatta mihinkään, hän siltikin päätyy mitä kummallisimpiin tapahtumiin. Hän on mielestäni ihanan epätoivoinen, ja sen takia ehdottomasti yksi lempi hahmoni Kiekkomaailmassa.

Kirja kertoo kuinka Kakskukka, turisti Vastapainomantereelta saapuu Ankh-Morporkin kaksoiskaupunkiin. Eihän Turisteissa muuten ole mitään erikoista, mutta hän nyt vain sattuu olemaan ensimmäinen turisti koko kaupungissa. Erikoisten sattumien kautta Rincewind päätyy (tai pakotetaan henkensä uhalla) opastamaa ja pitämään Kakskukka hengissä vierailunsa ajan. Sen jälkeen kun he vahingossa sytyttävät Ankh-Morporkin tuleen lähtevät he kiertämään muuta Kiekkomaailmaa.
Reissu on hengenvaarallinen, tietenkin. Ja Rincewind on epätoinen, tietenkin. Ja Kakskukka on tietämättömän innoissaan kaikesta.

"Pitkät puiden rivistöt kaiuttivat Kakskukan ääntä puolelta toiselle ja palauttivat sen ennen pitkää hänelle takaisin, vastausta vailla. Hän istuutui kivelle ja yritti miettiä.
Ensinnäkin hän oli eksyksissä. Se oli kiusallista, mutta ei liiemmin huolestuttanut häntä, Metsä näytti varsin mielenkiintoiselta ja siellä oli luultavasti keijuja tai tonttuja, mahdollisesti jopa molempia. Itse asiassa hän oli pariin otteeseen ollut huomaavinaan, miten oudot vihreät kasvot katselivat häntä korkeammalta puiden oksista."

Jos totta puhutaan niin kirja on ehkä hieman sekava. Siinä pitää keskittyä kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Sinulle selitetään kirjassa hyvinkin paljon Kiekkomaailmasta, ja miten se toimii ja sinun oletetaan vain ymmärtävän se (ilmeisesti on okei, ettet ymmärrä kaikkea ja jatkavat vain kirjan lukemista.. kyllä sitten jossain vaiheessa ymmärrät).

 Kiekkomaailman teoksissa paradioidaan kaikkia perinteisia fantasiakirjallisuuden teemoja. Sankareita, palkkasotureita, velhoja, noitia, ja ylipäätänsä fantasiamaailmoja. Se on ihastuttavan virkistävää luettavaa, ja muistuttaa mielestäni lukijoita, että kaikkea ei todellakaan tarvitse ottaa niin vakavasti.

"Peikko oli  väriltään kauniin läpikuultavan sininen. Rincewindin tuijottaessa pieni kalaparvi pyrähti sen rinnan poikki.
`Ei ole kohteliasta tuijottaa´, peikko sanoi. Sen suun ympärille muodostui pieni vaahtopää, kun se avautui, ja sulkeutuva suu muistutti veden alle peittyvää kiveä.
`Eikö? Miksei?´ Rincewind kysyi. Miten hän pitää itsensä koossa? Tämä oli se kysymys, johon hänen mielensä huusi vastausta. Miksei hän läiky yli?"

Kiekkomaailman kirjoihin on aina helppo palata. Itse aloitin lukeamaan niitä jo lapsena, mutta aikuisenakin niistä saa paljon irti. Ne pakottavat lukijan avartamaan mielikuvitustaan ja kuvittelemaan mitä oudompia asioita. Ne muistuttavat mielestäni lukijoille, että harva asia on päätös mihinkään ja aina uusi seikkailu odottaa. Ja mielestäni se on hyvä muistutus myös aikuisillekkin välillä.

Emmi Itäranta - Kudottujen Kujien Kaupunki

Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuorin kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi viittaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa, myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessä Eliana löytää itsensä keskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

"'Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat jouksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä."

Emmi Itärannalta luin aikaisemmin Teemestarin Kirjan viime kesän lukumaratonissa. Pidin kummallisesti kyseisen kirjan oudosta maailmasta, ja koin kirjan jollain tapaa hyvinkin kiehtovaksi. Sen takia siis, kun näin kirjamessuilla 3 pokkaria 10€ tarjouksessa Kudottujen Kujien Kaupungin ajattelin, että kirjan voi hyvinkin hankkia.

Kudottujen Kujien Kaupunki oli mielestäni jollain tapaa monimutkaisempi, kuin Teemestarin Kirja. En meinannut päästä kirjassa alkuun (tosin siitä on yhtä hyvin syyttäminen myös flunssaa, jota vieläkin sairastan), ja koin maailman hyvin sekavaksi. En ymmärtänyt oikein mistä milloinkin puhuttiin, ja kuka oli milloinkin kyseessä. Ensimmäiset 2 sivua olin varma, että päähenkilö on mies, kunnes selviää, että hän onkin nainen. Tosin mielestäni Itäranta on kirjoittanut, ehkä tahallaan Elianan hieman maskuliiniseksi hahmoksi. Toki nykyajan kirjoissa naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, eivätkä tarvitse pelastusta (ja hyvä niin), mutta jotenkin Eliana tuntui olevan erityisen maskuliininen. En tiedä, voi olla että lukijana tulkitsin hänet vain niin. (Myöhemmin tajusin ettei Itäranta, todennäköisesti tahallaan, anna Elianan ulkonäöstä ollenkaan kuvausta.)

Toisin kuin Teemestarin Kirjassa, jossa maailma kuvaillaan hyvin tarkasti, minun oli vaikeuksia tässä kirjassa vaikeuksia kuvitella kyseistä maailmaa. Millainen se on, kuinka laaja, miten se on syntynyt. Kirjan maailma tuntui mielestäni hyvin keskeneräiseltä. Ihan kuin kirjaa varten olisi kehitetty vain Saari. Kaikki sen ulkopuolella on turhaa. Kirjassa puhutaan mantereesta, ja laivoista, jotka käyvät saarella, mutta siltikin tuolla muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Voihan tietenkin olla, että flunssaiset aivoni eivät pystyneet käsittelemään kaikkea annettua tietoa, ja sen takia koin kirjan maailman hieman keskeneräiseksi.

Itäranta kirjoittaa kauniisti, hänen juonensa ovat hyvin kehitettyjä, ja kieli on kaunista. Vaikka koinkin kirjan monella tapaa erikoiseksi ja keskeneräiseksi, nautin sen lukemisesta. Kirjassa on hyvin taidokkaasti kuvailtu tunteita, ja unia ja tapahtumia.

"Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihi, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin."

Loppujen lopuksi en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Olihan tarina mielenkiintoinen, mutta en kokenut saavani siitä itse paljon mitään irti. En tiedä oliko kirjassa moraalista opetusta. Sanoma sillä oli. Kirjan viimeiset sanat, vaikka ne kauniita olivatkin, tuntuivat ne mielestäni tyhjiltä.

"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."

p.s. Valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".

Hugh Howey - Hiekka

Hugh Howey on Siilon luojana tunnettu kirjailija. Siilo-sarjasta olen lukenut vain ensimmäisen osan. Se ei oikein iskenyt minuun, mutta jälkikäteen on jäänyt vaivaamaan ja olenkin suunnitellut lukevan loputkin sarjasta.

Ostin kirjan kirjamessuilta. Satuin ensimmäiseen pisteeseen ja selailin kirjoja. Siinä myyjä keskusteli jonkun asiakkaan kanssa juuri tästä kirjasta, ja mielenkiintoni heräsi heti.

Siilon tavoin Hiekka dystopinen kuva maailmasta.

"Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestö nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista.

Hiekassa, Vanha maailma on hautautunut hiekkaan ja uusi maailma rakennettu sitä peittävien dyynien päälle. Paahtavassa erämaassa neljä sisarusta kamppailee selviytyäkseen kukin tahoillaan. Ainoa tapa menestyä on ryhtyä hiekkasukeltajaksi, mutta dyynit ovat arvaamattomia ja vaarallisia.
Nuori Palmer lähtee isänsä jalanjäljissä etsimään kadonnutta kaupunkia - matkalle, jolta isä ei koskaan palannut

Hiekka on ehkä hieman sekava kirja. Henkilöhahmoja ei kunnolla esitelty, he vain tupsahtelivat kirjaan, ja minusta ainakin tuntui, että heitä oli liikaa. Alussa Palmer tuntui olevan päähenkilö, mutta sitten tuli sekaan hyvin olellisina hahmoina hänen siskonsa Vic ja veljensä Conner, joilla kaikilla oli merkittävä osa kirjaa. En saanut kunnollista otetta hahmoihin, ja he kaikki tuntuivat jäävän hyvin pinnallisiksi.

Ilmeisesti Hiekka on vain yksittäinen teos, ainakin se loppuu tavalla, joka ei kauheasti jätä ihmettelemään. Ainakaan Howleyn nettisivuilla ei ole mitään mainintaan jatko-osasto.

Jos vertaa Hiekkaa Siiloon, huomaa tietyn eron. Siilo olo jäsennelty järkevästi, tarinan kulku oli selkeää ja maailma, joka kirjassa luotiin, tuntui yhtenäiseltä ja kaikinpuolin järkevältä. Hiekassa taas kirjan maailmasta ei saa kunnollista kuvaa, joka minua lukijana ärsytti suunnattomasti.

Loppujen lopuksi Hiekka ei säväyttänyt dystopisena teoksena kovinkaan paljoa. Se ei tarjonnut kauheasti mitään uutta.

"Se oli enemmän kuin rakkautta. Ja se auttoi häntä pysymään pystyssä, kun hän palasi taakkansa luokse - railo hiekassa oli helppo ylittää kerta kerran jälkeen - sitten hän suuntasi tuuleen ja taivaanrantaan, ja äidin sanat kaikuivat hänen korvissaan, saattoivat häntä pitkälle marssilla; sanat, jotka äiti kuiskasi Ei-kenenkään-maan rajalla tuulen ujelluksen ja telttakankaan julkiean paukkeen yli."

Victoria Aveyard - Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on uuden fantasiasarjan ensimmäinen osa. Se on ilmestynyt vuonna 2015, ja teosta on kuvailtu nälkäpelin ja Game of thronesin yhdistelmänä. Kirja oli Elisalla e-kirjana alennukselta, ja sieltähän se oli pakko ostaa. Näin jälkikäteen jään miettimään pitäisikö tämä ihan omaan kirjahyllyyn asti hankkia.

Kirjassa veri on kaikki kaikessa. Se jakaa ihmiset kahtia, punaisiin ja hopeisiin. Hopeiset ovat ylimystöä ja omaavat maagisia taitoja. Punaiset ovat rahvaita, työläisiä jotka joutuvat sotimaan, elleivät ole olleet onnekkaita ja päässeet ammattiin.
Kirjan sankaritar kuuluu jälkimmäiseen kastiin (tietenkin), hänen perheestään on lähtenyt sotimaan jo kolme vanhempaa veljeä, ja Mare täytettyään 18 olisi seuraava.

"Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakkaan."

Maren tulevaisuus muuttuu radikaaliksi, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten asemaa. Ystäväänsä ja omaa tulevaisuuttaan suojellaakseen Mare päätyy hopeisten keskuuteen, ja siellä hänelle ja hopeisten hallitsijahoville selviää, että punaisesta verestään huolimatta Mare omaa oman maagisen taitonsa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, ja valtataistelun ja kaiken juonittelun kiemuroissa on epäselvää, keneen hän voi luottaa. Mikään ei ole mustavalkoista, ja kuka tahansa voi olla petturi.

"Vuodet varjoissa ovat opettaneet minulle monia asioita.
Tunnistamaan ne, joilla on eniten rahaa mukanaan, ne jotka eivät huomaa minua, ja sen miltä valehtelija näyttää." 

Fantasiamaailmat ovat aina kiehtovia. Niissä aina on ylempi ihmisluokka, joka hallitsee muita vähempiosaisia. Karikatyyri omasta yhteiskunnastamme.
Tässä ihmiset ovat selkeästi jaettu, jonkin fyysisen ominaisuutensa mukaan kahteen luokkaan. Ne, joilla on hopeinen veri ovat hallitsijoita, lähes jumalia. Ne joilla on punainen veri, ovat rahvaita, kertakäyttötavaraa, uhrattavia. He eivät merkitse mitään ylimystölle, he sotivat sodat heidän puolestaan ja toimivat työläisinä, mutta heidän henkensä ei ole minkään arvoista.

"Kun vene jatkaa kulkuaan, minä alan uskoa, että koko kylä on täynnä typeryksiä. Kaikki kaksi tuhattu asukasta näyttävät tungeksivan joenpenkalla. Jotkut seisovat nilkkojaan myöten joessa. Näin kaukaa katsottuna he näyttävät kaikki samalta. Elottomia hiuksia, kuluneita vaatteita, läikikästä ihoa, väsymystä, nälkää - samanlainen olin ennen itsekin. 
Ja vihaa. Tunnen heidän vihansa veneeseen asti. He eivät hurraa tai huuda nimiämme. Kukaan ei heiluta kättään. Kukaan ei edes hymyile."

Kirjan alku oli mielestäni hieman sekava. En saanut aluksi nimistä selkoa, kuka on nainen ja kuka mies (todennäköisesti, jos olisin keskittynyt tarkemmin, tämä ei olisi ollut ongelma). Välillä kirjan juoni tuntui liian yksinkertaiselta. Ajattelin usein, että tottakai noin tapahtuu, ja tottakai tuosta seuraa tuota. Kirjan juoni tuntui ehkä paikoin liian yksinkertaiselta, ja sen takia kirja oli välillä hieman kyllästyttävä.

Kyllähän kirjassa tapahtui lähes koko ajan jotain. Se oli täynnä toimintaa, ja lievästä kyllästymisestäni huolimatta se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Tiedän, että kirja on vaikuttanut minuun, kun se jää häiritsemään lukemisen jälkeen. Tämä jäi häiritsemään.

Henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Pidin päähenkilö Maresta, hän oli fiksu ja rohkea. Hän myös teki pahoja virheitä perheelleen ja satutti lähimmäisiään, mutta siltikin hän yritti aina parhaansa. Inhimillistä hänessä oli hänen halunsa luottaa johonkin paikassa, jossa hän tiesi, ettei kehenkään saa luottaa. Myös miten Mare kirjan loppupuolella julistaa, että hän ei ole kenenkään puolella paitsi omallaan on omalla tavallaan inspiroiva.
 Toisaalta jotkut hahmot tuntuivat hieman kuluneilta: hallitseva kuningatar oli tietenkin ilkeä, ja kuningas jokseenkin naiivi.

Kirjalta olisin ehkä toivonut maailman kuvailemista enemmän. Ymmärsin että kyseessä on tietynlainen dystopinen kuvaus, ja että maailma on todella erilainen. Siltikin tuntui, että maailmasta sai vain pienen riipaisun. Kirjan alussa oli kartta maailmasta, mikä oli hienoa, sillä siitä sai jonkinlaisen käsityksen, mutta itse olisin enemmän toivonut kuvailua ja kertomuksia mitä on tapahtunut, miten tähän on päädytty, minkälainen tämä maailma on ollut ja minkälainen se on nyt. Toisaalta kirja on tarkoitettu nuorille aikuisille, joten ymmärrän hyvin miksi näitä ei ole ajateltu tärkeäksi.

"Yhteiset muistomme välähtelevät mielessämme. Muistan jokaisen hetkemme, mutta nyt ystävyytemme on ohi ja sen on korvannut ainoa asia, joka yhdistää meitä."

Kirjastahan on helmikuussa julkaistu jatko-osa: Glass Sword, ja sarjan kolmas-osa julkaistaan vuoden 2017 helmikuussa. Kaikesta huolimatta suunnitelmissa on tutustua myöhemmin myös jatko-osiin.
Punaisesta kuningattaresta on suunnitteilla myös elokuva.