Ann Rosman - Majakanvartijan tytär

Tämä kyseinen kirja on siis ensimmäinen poliisi Karin Adleria seuraavassa kirjasarjassa. Tein sen virheen, että luin ensin sarjan toisen osan (myönnettäköön, että olen usein tehnyt näin kirjasarjojen kohdalla). Päähenkilön tarina siis hieman sekoittuu, mutta onneksi ei pahasti. 

Kirja on hyvin perinteinen dekkari, taas. Ei siinä mitään, eihän kaiken tarvitse olla korkeakirjallisuutta, ja mielestäni dekkarit ovat loistavaa viihdekirjallisuutta. Tässä ei lukijalta odoteta paljoakaan. Juoni kulkee hyvin yksinkertaisella ja onnistuneeksi todetulla dekkarin kaavalla. Ruumis löydetään, poliisi kutsutaan paikalle, ja sitten selvitellään. Kuten monissa muissakin ruotsissa dekkareissa niin myös tässä poliisin yksityiselämä onnistuu sekaantumaan tavalla tai toisella murhan selvittelyyn. 

Kirja alkaa, kun pieneltä saarelta Mastrandin ulkopuolelta löydetään remontoidusta rakennuksesta ruumis. Rakennus on vanha, ja majakanvartijoiden asunnon kellaria remontoitaessa rakennusmiehet kohtaavat järkyttävän näyn: umpeen muuratusta huoneesta löytyy miehen ruumis. 

Ruumis on ollut piilossa nelisenkymmentä vuotta, eikä oikein mitään johtolankoja enää löydy. Tilannetta ei myöskään helpota että rikospoliisi Karin Adlerin omat ihmissuhteet ovat pahasti solmussa niin töissä, kuin kotonakin. 

Ketä nyt ei viihdyttäisi lukea Ruotsin upeista rannikkomaisemista, ja kuvitella niinkin idylliseen paikkaan murhaa. Ruotsalaiset kieltämättä osaavat kirjoittaa hyviä dekkareita, ja jotkut niistä saavat lukijat varpailleen ja koukutettua mukaan heti alusta alkaen. Tämä ei mielestäni kuitenkaan niin hyvä ollut. Ann Rosman mielestäni kirjoittaa enemmänkin viihteellistä rikoskirjallisuutta, sen kiven kovan, hieman pelottavan rikoskirjallisuuden sijaan, jota olisin ehkä toivonut. Hänen tarinoillaan on hienot ideat, ja ne toimivatkin, mutta jotenkin ne kaipaavat jotain lisää. Ehkä jonkinlaista elämän raakuuden kuvaamista. 

Tässä kirjassa myös jotkut juonenpätkät tuntuivat todella kummallisilta. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta, ja mielestäni niitä ei perusteltu tarpeeksi. Murhaaja tuntui loppujen lopuksi pääsevän kuin koira veräjästä, ja jotekin itselleni jäi todella epätyydyttynyt olo. 

Lotte & Soren Hammer - Saastat

Saastat on Lotte & Soren Hammerin esikoisteos ja aloittaa rikosylikomisario Konrad Simosenista kertovan dekkarisarjan. Kirjailijat ovat tanskalaisia, ja sinne myös tapahtumatkin sijoittuvat.

Koulun liikuntasalin katosta roikkuu viisi alastonta ja silvottua miehen ruumista. Tapahtumat järkyttävät koko Tanskaa, ja jutusta tulee median suosikkitarina.
Joukko pedofiilien vastustajia on päättänyt panna lapsiinsekaantujat vastuuseen teokseen, ja joukkomurha on vastalause tanskalaisen oikeuslaitoksen saamattomuudelle. Pian lynkkausmieliala valtaa koko maan, ja poliisilla on iso työ pitää kaikki hallinassa.

Kirja on erikoinen dekkari sen suhteen, että tekijät esitellään heti alussa. Niitä ei yritetä peittää millään tavalla, ja lukijalle ei jää mitään pohdittaavaa, ainoastaan kuvatun poliisityön seuraaminen.
Minun oli todella vaikea päästä kirjaan sisälle. Nielen yleensä dekkarit yhdeltä istumalta, ilman sen mitään kummempaa ongelmaa, mutta tätä pakotin usean päivän ajan itseni lukemaan. Ehkä tässä oli vialla juuri se, että lukijalle ei jätetty tässä oikein mitään vastuuta.

En myöskään pitänyt kirjoittajien tavasta kirjoittaa. He eivät mielestäni esitelleet henkilöhahmoja selkeästi, ja olin välillä pihalla kuka oli kukakin. Hahmoista puhuttiin joissain kohdissa etunimillä ja toisissa taas sukunimillä, ja en pysynyt oikein perässä kuka oli kuka. Muutenkin kirja tuntui vaikeaselkoiselta ja sekavalta luettavalta. Dekkarit harvoin ovat tekstin puolesta mitään kirjallisia mestariteoksia, ja jotenkin tässä jäi fiilis, että kirjailijat yrittävät aivan liikaa.

Kirjan päähenkilönä on rikosylikomisario Konrad Simonsen, ja häntä, että hänen murharyhmäänsä seurataan tässä teoksessa. Tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista. Kirja kertoo mitä voi tapahtua kun oikeus otetaan omiin käsiin. Mitä tapahtuu, kun yhteiskunta ei auta, ja pettää jatkuvasti ne jotka apua eniten tarvitsisivat.

Dekkareiden suhteen, on niitä parempikin tullut luettua. En taida kyllä enempää aikaa tähän nyt

Kirja sopisi paljon paremmin televisiosarjaksi. Siinä teoksen piirteet, ja vivahteet tulisivat paremmin esille.

Tommi Kinnunen - Lopotti

Jotkut odottavat sitä, että ne luetaan juuri oikealla hetkellä. Nyt oli minun hetkeni lukea Lopotti.

En yhtään ihmettele, että ihastuin Lopottiin. Kinnusen aikasempi teos Neljäntienristeys oli aivan ihana kirja, ja ihmettelin jo silloin miten joku osaa luoda niin eläviä ja samaistuttavia henkilöhahmoja. Mielestäni Kinnunen kiteyttää kirjoissaan hienosti ihmisenä olemisen, sen hämmennyksen mitä jokainen kokee, tuskat ja ilot. Ehkä perinteiseen suomalaiseen tapaan kirjassa on sitä perinteistä melankoliaa, mitä jokaisesta kotimaisesta teoksesta yleensä löytyy.

                       "Älä koskaan ala joksikin, vain siksi että joku toinen niin tahtoo"

Kirjassa seurataan jo Neljäntienristeyksessä tutuksi tullut sukua. Päähenkilöinä on nyt perheen sokea tyttö Helena, joka nuorena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Kirjan toinen päähenkilö on Tommi, Helenan veljenpoika, joka puolestaan eroaa muusta perhestään homoseksuaalisuudellaan. Molemmat ovat ulkopuolisia, ja siitä kirjakin kertoo, ulkopuolisuuden tunteesta, ja ennenkaikkea oman paikkansa löytämisestä maailmasta.
Kuten Neljäntienristeyksessäkin myös tässä on perhe tärkeä osa kirjaa. Perheen erot, perheen tärkeys ja miten suhteet muuttuvat ihmisten muuttuessa.

"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi että pysyisi aina juuri tuollaisina joiden luona voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jäneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he itse näe liikettä."

Kirja on hienosti kirjoitettu, tekstiä on helppo ja mukava lukea. Pidän siitä, kun kirjoissa kuvataan hetkiä ja tunteita ja tilanteita. Kuvaukset tässäkin olivat mielestäni mielenkiintoisia.
Kirja tosiaan hyppii Helenan ja Tommin välillä, se myös hyppii ajasta toiseen, välillä tulee muisteluita lapsuuden tapahtumista, välillä hypätään ajassa eteenpäin. Kirja kuitenkin etenee päähenkilöiden vanhetessa, mutta se ei muuten kulje kovinkaan lineaarisesti.

Jotenkin toivoisi aina, että kirjan päähenkilöillä olisi lopulla kaikki hyvin. Ehkä koska elämässä ei aina päädy hyvin, niin sitä toivosi edes kirjoilta. Mutta koska kirjallisuus matkii kuitenkin elämää, se tuo eteen yllätyksiä, joita ei aina haluaisi. Kirja särki siis jollain tapaa sydämeni, ja olisin halunnut sen loppuvan hieman iloisemmin.

Ann Rossmann - Noitavasara

Noitavasara on toinen osa Ann Rosmannin rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovassa dekkarisarjassa. Ostin kirjan kirpputorilta, joten sarjan ensimmäinen osa on lukematta. Pistin sen kyllä kirjastossa varaukseen, ja nyt odottelenkin sen saapumista.

Keskiaikaisiin vaatteisiin puettu naisen päätön ruumis löydetään vanhalta uhrikiveltä. Samaan aikaan Rouva Wilson löytää puutarhastaan ihmisen pään. Rikoskonstaapeli Karin Adlerin, sekä muiden hämmästykseksi ruumis ja pää eivät kuuluneet yhteen. Pian surmattuja naisia alkaa löytyä lisää ja rupeaa vaikuttamaan siltä, että paikan historia nitoutuu jollain tavalla yhteen viimeaikaisten tapahtumien kanssa.

Kirja on hyvin perinteisellä dekkarikaavalla rakennettu teos. Se seuraa monella tapaa ruotsalaisia dekkariperinteitä. Päähenkilönä on naispoliisi, joka tutkii murhien sarjaa, jotka tapahtuvat meren läheisyydessä. Murhat ovat raakoja ja häikäilemättömiä (kuten kunnon dekkarissa pitääkin olla), sekä poliisit nerokkaita.

Tarina on hyvin koostettu, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että tarina on hyvin mietitty alusta loppuun. Henkilöhahmoihin olisin toivonut hieman enemmän syvyyttä, mutta koska en ole ensimmäistä teosta lukenut, niin voi olla että siinä avataan hahmoja vielä enemmän. Kirja pistää lukijan arvailemaan tekijää, ja sitä pitääkin miettiä.

Adam Silvera - They both die at the end

Kirjan päähenkilöinä on Mateo ja Rufus ja tapahtumat sijoittuvat molemman pojan 24 viimeiselle tunnille. Kirjan idea on aivan loistava! Samana päivänä kun kuolet saat soiton, joka ilmoittaa sinulle, että kuolet seuraavan vuorokauden kuluesssa. Et tiedä miten tai milloin, vain sen, että se tapahtuu seuraavan 24 tunnin kuluessa.

"Maybe it's better to have gotten it right and been happy for one day instead of living a lifetime of wrong."

Kirjan alussa Mateo ja Rufus molemmat saavat tämän soiton. He eivät tiedä toisistaan mitään, molemmat elävät omaa aivan toisistaan erilaista elämäänsä. He kuitenkin tutustuvat soiton saatuaan Last Friends nimisessä sovelluksessa, joka yhdistää ihmisiä heidän viimeisenä elinpäivänään. Tai kuolevia ja niitä, jotka haluavat viettää päivän kuolevan ihmisen seurassa. Molemmat ovat yksin, ja kaipaavat jotain seuraa viimeiselle päivälleen.

Kirja oli tottapuhuen aivan ihana! En muista milloin viimeksi olisin lukenut yhtä sydäntäriipaisevan ja samalla niin ihanan kirjan. Kirjassa pelataan ajatuksella: mitä tekisit jos tietäisit kuolevasi tänään? Voiko viimeisenä päivänään muuttaa vielä elämäänsä? Kuinka rohkea pitää olla, jotta tuntee eläneensä täysillä? Juuri näitä syviä ajatuksia, joita useimmat ihmiset pyörittelevät mielessään.
Kirja pistää ajattelemaan mitä haluaa elämältä, ja kuinka haluaa elämänsä viettää. Ketkä ovat ne tärkeimmät ihmiset, jotka haluaisi luokseen viimeisenä päivänä, ja mitä kaikkea tekisi heidän eteensä.

Kirja todellakin pistää ajattelemaan, ja arvostamaan elämää.

"Today is one long morning. But I have to be the one who wakes up and gets out of the bed. I look ahead at the empty streets, and I start walking towards Rufus and his bike, walking toward death with every minute we lose, walking against a world that's against us."

Kirjassa kerrotaan tapahtumia Mateon ja Rufuksen näkökulmasta. Kirjailija vaihtelee luvuittain kertojaa, lisäksi kirjassa on muutama luku henkilöistä, jotka vaikuttavat poikien kuolemaan. Kirja on mielenkiintoinen, sillä harvoin lukija voi päätellä jo kirjan nimestä, että päähenkilöt kuolevat, harvoin se myöskään on koko kirjan idea.

Teos on suunnattu nuorille aikuisille, mutta ehdottomasti sopii kaikille. Tietenkin päähenkilöt ovat nuoria aikuisia itse, mutta teemat ovat siltikin samat. Kuoleminen, eläminen, mikä on tärkeää? Suosittelen kirjaa suurella lämmöllä. Se on sydäntälämmittävä teos, joka ei missään nimessä jätä kylmäksi.