keskiviikko 31. elokuuta 2016

Rosamund Lupton - Mitä jäljelle jää

Sidley Housen koulu on tulessa. Talosta nousee taivaalle tumma synkkä savu. Grace tietää, että hänen 17-vuotias tyttärensä Jenny on sisällä. Hän juoksee epäröimättä taloon sisälle savun ja liekkien sekaan.
Grace ja Jenny ovat elämän ja kuoleman rajamailla, ja kun selviää että palo on tahallaan sytytetty, rupeaa Grace selvittämään asiaa. Tutkinnan edetessä Grace saa selville, ettei Jenny ole vieläkään turvassa, ja että tutuistakin ihmisistä löytyy pimeitä, salaisia puolia. 
Grace ymmärtää, että vaikka onnellisesta lopusta ei ole takuita, rakkaudella ei ole rajoja.



"Optimismisi oli suurenmoista! Urheutesi tapahtumien äärellä oli huikeaa. Tiesin ettet välittäisi hiukkaakaan hänen ulkonäöstään, tärkeintä olisi että hän selviäisi. Kysymyksesi tarkoitus oli osoittaa uskosi siihen että hän selviäisi, että kysymys arvista oli olennainen koska eräänä päibänä hän kohtaisi - varmasti - vielä ulkomaailman."

Kirja on ihastuttava. Tästä kirjasta tulee huomanneeksi Rosamund Luptonin lahjakkuuden. Kirja on tarina äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, sekä perheen voimasta. Tämä on niitä harvoja kirjoja, joissa kyynel nousee silmään.

"Tuntuu että olen muuttunut avaintenvartijaksi, ja olen varma, että yksi niistä avaa oikean lukon, Minun tehtäväni on nyt selvittää kaikki mahdollinen."

Rosamund luptonilta on ilmestynyt kolme teosta: Sisar, Mitä jäljelle jää, ja uusimpana Hiljaisuuteen hävinneet. Mitä jäljelle jää erosi mielestäni noista muista kahesta suuresti sillä, että siinä oli vain yksi kertoja. Tarinaa esitettiin vain yhden näkökulmasta. Aika janaa hypittiin Luptonin kirjojen tavoin edestakaisin, mutta nyt se oli erinomaisen sujuvasti upotettu tarinaan mukaan eikä se häirinnyt minua läheskään niin paljon kun aikaisemmin.

Tykästyin kirjaan monelta eri kantilta, pidin kirjoitustavasta, ja pidin tarinasta ja sen henkilöistä. Tarinahan on trilleri, niinkuin muutkin Lupotonin tarinat, ja tämä ehkä noista kaikista vei eniten mukanaan heti alusta lähtien. Kirjan tunnelma alusta lähtien on hyytävä, mutta samalla kirjasta huokuu rakkaus. Päähenkilö Grace huokuu rakkautta miestään ja lapsiaan kohtaan.
Kirja on myös uskomattoman kaunis teos. Kaikessa kauheudessaan. Harvoin saa näin kaunista teosta lukea.

                                                    "Nähdä maailma hiekanjyvässä,
                                                      ja taivas kedon kukassa, 
                                                     pitää äärettömyyttä kämmellä, 
                                                     ja ikuisuutta tunnissa."
                                                
                                                       William Blake


torstai 25. elokuuta 2016

Kun keskittyminen ei vain riitä!

HUOH! Tuo on ollut lukemisen osalta aika lailla olotila viimeaikoina. Minulla on ollut ainakin 6 kirjaa koko ajan lainassa kirjastolta, odottamassa vain lukemista mutta en vain ole saanut aikaseksi käydä niihin käsiksi. Kesälomakin oli ja meni, eikä aikaa lukemiselle vain tuntunut löytyvän.

En ole tätä kuitenkaan lopettamassa! Viimeaikoina on tosiaan vaan keskittyminen ollut koko ajan jossain muualla. Ajattelin itseasiassa, että keskittyminen pitäisi heittää kohta tuohon Helmetin kirjahaasteen suuntaan, että saisi sen vuoden loppuun mennessä suoritettua.

Lukuhaasteen osalta en ole vielä päässyt edes puoleenvälin (ja taas uudestaan se HUOH!) ja aikaa on siis vuoden loppuun. Mietiskelin, että varmaan auttaisi jos olisi noihin loppuihin olisi jo valmiiksi kirjat valittuina. Tai ainakin edes osaan. Ehkä niihin vaikeimpiin.

Eli:
Ruuasta kertova kirja: Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Thomas Harris: Uhrilampaat TAI Sarah Bannan: Weightless TAI Mary Hogan: Ihan kivat kasvot

Olympialaisista kertova kirja: Lasse Erola: Omituiset Olympialaiset, kesäkisojen erikoisia sattumuksia

Kirjan nimi on kysymys: Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

1700-luvulla kirjoitettu kirja: Markiisi de Sade: Justine

Kokoelma esseitä tai novelleita: Jantso Jokelin: Matkaopas ei-minnekkään

Nobel- voittajan kirjoittama kirja: F.E.Sillanpää: Nuorena nukkunnut

Kirjassa mukana Pablo Picasso: Françoise Gilot, Carlton Lake: Elämä Picasson rinnalla

2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Agatha Christie - Hänet täytyy tappaa (Tapahtuu Syyriassa)

Okei, nyt on varaukset siis tehty, heti kun ensimmäiset kirjat tipahtavat saatavaksi niin alkaa sellainen lukuoperaatio ettei muulla väliä!

Tess Gerritsen - Joka tulella leikkii

Viulisti Julia Andsell löytää antikvariaatista ostamansa nuottivihkon välistä tuntemattoman säveltäjän käsinkirjoittaman kappaleen. Kun Julia ensimmäisen kerran soittaaa kappaleen, hänen kolmivuotias tyttärensä hyökkää väkivaltaisesti hänen kimppuunsa.
Sävellys ja tapahtuma saa Julian pelkäämään tytärtään, ja hän päätyy Venetsiaan selvittämään sävellyksen alkuperää. Jäljet johtavat toisen maailmansodan aikaiseen Italiaan, missä nuori muusikko jäi juutalaisvainjen jalkoihin.



Olen suuri Tess Gerritsen fani. Olen lukenut kaikki Rissoli & Isles -sarjan kirjat useaan otteeseen, sekä monta muutakin Gerritsenin kirjoittamaa teosta. Hänen kirjansa ovat kiehtovia trillereitä, joissa usein on selkäpiitä karmivia yksityiskohtia ja juonenkäänteitä.
Tämä kirja ei kuulunut Rissoli & Isles -sarjaan, mutta oli siltikin hyvin kiehtova. Kirja oli myös yllättävän lyhyt, vain 238 sivua.

Kirja alkaa kiehtovasti ja vie mukanaan heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Luin sen lähes tulkoon yhdeltä istumalta. Kirja oli mielestäni sopivan lyhyt. Jos siihen olisi upotettu enemmän, olisi se menettänyt merkityksensä. Siihen oli kaikki oleellinen saatu: jännitystä, historiaa, parisuhdedraamaakin.

Ainoa mikä kirjassa ehkä hieman häiritsi oli sen nopeatempoinen tahti. Kirjassa tosiaan tapahtuu, ehkä liiaksikin. Välillä tapahtumien tempo häiritsi, ja kirjasta jäi ehkä hieman halpa maku suuhun.

Pidin kirjan historiallisesta puolesta erityisen paljon. Kirjaan oli hienosti nidottu menneisyys ja nykyisyys toisiinsa, ja natsien teot saivat uuden ulottuvuuden. Vaikka aihe on monille tuttu, niin se aina on siltikin yhtä koskettava.

Trillereiden ystävälle suosittelen suuresti Tess Gerritsenin kirjoja, myös tätä.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Rosamund Lupton - Hiljaisuuteen hävinneet

Kymmenenvuotias kuuro Ruby ja hänen äitinsä Yasmin laskeutuvat Alaskan lentokentälle ja heitä siellä on vastassa poliisi. Rubyn isä, joka oli dokumentoimassa Alaskan luontoa uskotaan kuolleen katastrofaalisessa tulipalossa, joka tuhosi kokonaisuudessaan pienen inuiittikylän ja kaikki siellä olleet.
Yasmin ei suostu uskomaan miehensä kuolleen, vaan lähtee tyttärensä kanssa mielipuoliselle retkelle halki Alaskan. He matkuvastavat rekan kyydissä jäätävässä kylmyydessä ja heidän matkansa etenee hitaasti jäisillä teillä. Matka muuttuu yhä vaarallisemmaksi, kun rekan taustapeiliin ilmestyvät siniset valot, jota tuntuvat seuraavan heitä pimeydessä. 

"Äiti kertoo minulle, että isä on OK, mutta Anaktuessa on ollut järkyttävä tulipalo. Hän sanoo että poliisit ovat tyhmiä laiskurita, joten me lähdetään etsimään isä ite."

Rubyn äiti haluisi, että hän käyttäisi sanoja. Omaa ääntänsä. Ruby itsepintaisesti käyttää viittomiaan ja Voice Magicia tietokoneella, johon hän voi kirjottaa ja laite puhuu hänen puolestaan. Kirjan yksi teemoista onkin juuri tämä. Rubyn hiljaisuus ja hänen tapansa kommunikoida. Ruby kiihkeästi yrittää saada äitinsä ymmärtämään, että vaikka Ruby ei puhukkaan, hän siltikin puhuu omalla äänellään. Omalla kielellään. 



"Se ei ole minun ääneni, se on typerä, kevyt tyhjiö-ääni". 

Ensimmäisen kerran luin Rosamund Luptonin kirjaa kesän lukumaratonissa. Hän kirjoittaa kiehtovasti ja tarinoissa tuntuu olevan usein paljon enemmän miltä päällisin puolin vaikuttaa.

Koin taas kirjan alussa, että kirjaa on hieman hankala lukea. Olin unohtanut tavan, jolla Lupton kirjottaa. Hän hyppii ihmisestä toiseen, ja näkökulmasta toiseen. Tässäkin pääosin hypättin Rubyn ja hänen äitinsä hahmojen välillä.
 Kesti siis hieman tottua tähän tyyliin taas, mutta aika nopeasti koin päässeeni kärryille ja sen jälkeen oli vain ilahduttavaa saada kuulla kahden niin erilaisen hahmon näkökulmasta tarina. Rubyn maailma oli niin erilainen kuin hänen äitinsä. 

Kirjassa kuvataan myös ulkopuolisuuden tunnetta. Oikeastaan aika hieno veto, että kirjan tapahtumat käydään Alaskassa, paikassa jossa on vain erämaata. Lunta ja jäätä eikä ihmisiä juuri lainkaan. Siellä jos missä tuntee olonsa varmasti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. 
Rubyllä on vaikeuksia koulussa sopeutua. Hän on samaan aikaan erityisoppilas kuulovammansa takia, että samalla lahjakkaiden oppilaiden ryhmässä. Hänen vanhempansa tuntevat molemmat olonsa ulkopuolisiksi omassa avioliitossaan, ja Yasmin palaa muistoissaan lapsuuteensa, jossa hän menetti toisen vanhempansa, ja kuinka erilaiseksi se hänet teki muista lapsista. 
Yksinäinen, ulkopuolinen ja pelokas voi olla niin monella tapaa, mutta kunhan ei anna niiden tunteiden voittaa, niin kaikki kääntyy vielä hyväksi. Sen viestin olin lukevinani piilotettuina sanojen välistä. 

"Sillä ei ollut väliä, miten lujaa Ruby pakotti ilmaa keuhkoistaan, miten täydellisesti hänen kielensä ja huulensa ja kitalakensa liikkuivat ja tekivät yhteistyötä, koska hän ei itse koskaan kuulisi ääntään, sanat olisivat vain äänettömiä hänen ympärillään. Kolmevuotiaasta saakka Ruby oli halunnut, että joka huoneessa oli peili. Yasmin ymmärsi nyt, että hänen täytyi saada todiste omasta olemassaolostaan tilassa."


PS: Tajusin muuten näin jälkikäteen, että tämä kyseinenhän kirja on julkaistu Suomessa Tammikuussa 2016. Joten tämä siis pääsee lukuhaasteeseen!

tiistai 16. elokuuta 2016

Liz Tuccilo - How to be single



Kirja kertoo kolmenkympin plussa puolella olevasta Juliesta, joka erään martini- täytteisen illan jälkeen päättää muuttaa elämäänsä, ja tutustua miten sinkkunaiset ympäri maailmaa elävät.

Juliet lopettaa työnsä, ja lähtee tutkimusmatkalle maailman ympäri. Hän päätyy matkoillaan niin Pariisiin kuin Brasiliaankin, sekä Islantiin, ja tutustuu mitä kiehtovimpiin sinkkunaisiin ympäri maailmaa. Onko oikeaa tapaa olla sinkku ja löytää mies, vai tekevätkö he kaikki jotain väärin? Hänen lähtökohtainen ideansa on koota kirja tekemästään tutkimustyöstä. 

Kirjassa Julie selostaa matka-tapahtumistaan, ja samalla kerrotaan hänen New Yorkissa asuvistaan ystävistään: Georgiasta, Alicesta, Serenasta ja Rubystä. Kaikilla on omat mies ongelmansa. Yksi on eronnut, yksi ei oikein ole ikinä rakastunut, toinen on menossa naimisiin, eikä tiedä onko mies oikea ja yksi haluaa vain jotain muuta. 
En voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon kirjasta tulee mieleen myös kuuluisa Sinkkuelämää-sarja. Tarkemmin asiaa tutkaillessani huomasin, että Liz Tuccillo on kirjoittanut kyseistä sarjaa. Ei siis mikään ihmekkään, että jotkut elementit kirjassa tuntuivat hyvin tutuilta! Samoin Tuccilo on ollut kirjoittamassa menestyksekästä Self-help kirjaa: He's Just Not That Into You (josta myöskin on tehty elokuva). 

Okei, jos olet ikinä tutustunut Eat Pray Love- konseptiin (oli kyse kirjasta tai elokuvasta), niin tämä kirja tuntuu etäisesti myös siltä osin tutulta.
 Keskiössä on sinkkunainen, joka lähentelee neljääkymmentä. Hänen elämässään tapahtuu jotain, joka saa hänet lähtemään kiertämään maailmaa. Tällä kertaa ei menty kuitenkaan ihan samoihin paikkoihin (tosin Bali ja Intia olivat tässäkin edustettuina), mutta tällä matkallaan nainen saa loppujen lopuksi jonkun ahaa-elämyksen ja yhtäkkiä elämä ei olekkaan niin kauheaa.

How to be single kirjaa kuvaillaan takakannessa "tyylikkääksi, hauskaksi ja pistäväksi" -teokseksi. Ehkä se on omalla tavallaan sitä. Aika monet sinkuista ja sinkkujen elämäntavoista kertovovat kirjat ovat sellaisia. Niissä yleensä kuvaillaan fiksuja, ja kauniita naisia, joilla on rahaa ja tavoitteita ja urat ja melkein kaikki on kohdallaan. He ovat usein ehkä hieman neuroottisia, mutta sillä hauskalla söpöllä tavalla. He pitävät huolen ulkonäöstään, koska eihän muuten saa miestä. He itkevät kun löytävät selluliittia, koska se on maailmanlopun merkki. 
Ehkä juuri näiden takia tuntuu toisaalta myös turhauttavalta lukea tälläisiä kirjoja. Välillä tekisi mieli lyödä näitä naisia kasvoihin ja todeta että ei se mies välttämättä tee sinua onnelliseksi! Ja että sinun itse täytyy tehdä elämästäsi sellainen, että olet siihen tyytyväinen, ei kukaan tule ja muuta sitä! Tosin sekin on pointti minkä nämä naiset oppivat juuri niillä matkoillaan. 

Kirja oli kaikenkaikkiaan ihan kevyttä luettavaa, sellaista viihdyttävää, aivot narikkaan tyyppistä, jota voisi hyvin lukea uima-altaan reunalla. 
Valitsin kirjan lähinnä koska näin siitä aiemmin netissä, jotkin kovin hyvät arvostelut (en nyt taas yhtään muista missä.. Voi hyvinkin olla, että Pinterestissä...) ja ajattelin että tämän voisi lukea Helmetin haasteeseen osioon "Sinulle vieraalla kielellä (eli ei äidinkielellä) tai murteella kirjoitettu kirja". Ja nyt se on luettu. Mitäpä siihen muuta sanomaan, ei tämä kirja ainakaan minun elämääni muuttanut.

Viime vuonna tuli myös kirjaan hyvin hyvin löysästi pohjautuva samanniminen elokuva. Tottapuhuen en löytänyt mitään yhteistä elokuvalla ja kirjalla. Ja tietenkin koska olen leffatrailereiden suuri ystävä niin tässä on kyseisen elokuvan traileri. 






keskiviikko 10. elokuuta 2016

Johanna Sinisalo - Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille

Johanna Sinisalo on kokenut ja aktiivinen vuoristovaeltaja ja pitkän matkan patikoija. Tämä kyseinen teos sisältää yhden pienoisromaanin ja puolen tusinaa muuta lyhytproosa-tekstiä, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella syntyneet patikkaretkien innoittamina. Kirjasta löytyy myös kokemusperäisiä neuvoja ja tietoja niille, jotka haluavat jonakin päivänö lähteä omille poluilleen.

"Kaihoamme ja kaipaamme koko ajan jotakin muuta, jotakin uutta, jotakin ennen kokematonta. Ja siksi olemmekin niin helppoja saaliita viihteelle ja huvituksille: maailma tulee television ja elokuvan kautta kehnoina jäljitelminä luoksemme, koska emme kulje sen halki"

Luin kirjan lukuhaasteen osioon: Vihervuosi 2016-sloganiin: "Minun maisemani - Maalla ja kaupungissa" - sopiva kirja. Minulla oli aluksi suuria vaikeuksia keksiä juuri tähän kohtaan sopivaa kirjaa, mutta sitten erään ystävän suosittelemana seikkailin Helmetin sivuilla ja löysin sieltä sivuston, jossa suositellaan lukuhaasteen eri osioihin kirjoja. Pienen selailun jälkeen iskin silmäni tähän ja pian se oli jo varauslistallani.



Johanna Sinisalon teoksista olen aiemmin lukenut kuuluisan Ennen päivänlaskua ei voi-teoksen, ja muistan vain kuinka en ymmärtänyt siitä oikein mitään. Tosin taisin silloin olla ylä-asteella. Olin kuitenkin  sen takia hieman varautunut aloittaessani tätä kirjaa.

Heti kirjan ensimmäisillä sivuilla huomasin, että pelkoni olivat olleet aivan turhia. Kirja on hyvin mukaansatempaava. Itse olen suuri vaellusblogien ystävä, ja tämä oli omalla tavallaan hyvin samantyylinen. Kirjassa on sekä fiktiivistä tarinankerrontaa, ja myös Sinisalon omia matkakertomuksia.

"Kylästä toiseen patikointi on silti hyvin hasuska ja palkitseva tapa matkustaa ja tutustua maahan kirjamellisesti ruohonjuuritasolla"

Kirjassa kerrotaan viidestä erinlaisesta vaellusympäristöstä. Jokaisesta kerrotaan ensin faktatietoja, minkälaista siellä on vaeltaa, miten siellä toimitaan jne. Sitten tulee joko fiktiivinen kertomus, joka liittyy alueeseen tai Sinisalon oma matkakertomusta, tai molempia. Kirjassa on kuvailtu Brittein saarta, Alppeja, Appalakkeja, down Under, sekä muita kiinnostavia euroopan kohteita.
Kirjan lopussa on myös kerrottu käytännön neuvoja: ruokahuollosta, omien taitojen testauksesta, matkojen suunnittelusta.

Itse koin kirjan viihdyttäväksi tietokirjaksi. Sain todella paljon hyvää tietoa, neuvoja ja ohjeita, mutta samalla Sinisalon kertomukset olivat todella kiehtovia ja viihdyttäviä. En muista, että olisin aikaisemmin törmännyt samankaltaiseen teokseen. Jo aika pian alun jälkeen huomasin kirjoittavani muistikirjaani ylös eri polkujen nimiä ja sivustoja, joita Sinisalo mainitsee kirjassa. Kirja inspiroi ottamaan askeleen eteenpäin ja haastamaan itseään. Itse koin erityisen hienoksi, että kirjassa kuvataan sitä, miten kuka tahansa kunnosta tai iästä riippumatta voi aloittaa harrastuksen, kumhan muistaa omat rajoitukset ja ottaa ne realistisesti huomioon.

On ihme, jos tämän kirjan saa luettua, ilman että vaelluskärpänen onnistuu puremaan ja pahasti. Itse koin kaikkein mielenkiintoisemmaksi kuvaukset Brittein saarten vaellusreiteistä. Varmaan rupean heti tutkimaan enemmän kyseisiä reittejä ja polkuja tämän postauksen kirjoitettuani. Ainahan sitä voi suunnitella vaikka toteutuksesta ei vielä olisikaan tietoa.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille vaellusharrastuksesta kiinnostuneille. Vaellusharrastustakin voi harrastaa niin monella erinlaisella tapaa, ja Sinisalo tuo hienosti tässä kirjassa noita tapoja esille. Ja samoin sen, että vaelluksessa pääpointti ei ole kilometrien määrä, tai kuinka nopeasti kävelee tietyn reitin. Se on itsensä ylittäminen, ja maailman löytäminen uudella tapaa.


maanantai 1. elokuuta 2016

Victoria Aveyard - Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on uuden fantasiasarjan ensimmäinen osa. Se on ilmestynyt vuonna 2015, ja teosta on kuvailtu nälkäpelin ja Game of thronesin yhdistelmänä. Kirja oli Elisalla e-kirjana alennukselta, ja sieltähän se oli pakko ostaa. Näin jälkikäteen jään miettimään pitäisikö tämä ihan omaan kirjahyllyyn asti hankkia.

Kirjassa veri on kaikki kaikessa. Se jakaa ihmiset kahtia, punaisiin ja hopeisiin. Hopeiset ovat ylimystöä ja omaavat maagisia taitoja. Punaiset ovat rahvaita, työläisiä jotka joutuvat sotimaan, elleivät ole olleet onnekkaita ja päässeet ammattiin.
Kirjan sankaritar kuuluu jälkimmäiseen kastiin (tietenkin), hänen perheestään on lähtenyt sotimaan jo kolme vanhempaa veljeä, ja Mare täytettyään 18 olisi seuraava.

"Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakkaan."

Maren tulevaisuus muuttuu radikaaliksi, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten asemaa. Ystäväänsä ja omaa tulevaisuuttaan suojellaakseen Mare päätyy hopeisten keskuuteen, ja siellä hänelle ja hopeisten hallitsijahoville selviää, että punaisesta verestään huolimatta Mare omaa oman maagisen taitonsa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, ja valtataistelun ja kaiken juonittelun kiemuroissa on epäselvää, keneen hän voi luottaa. Mikään ei ole mustavalkoista, ja kuka tahansa voi olla petturi.

"Vuodet varjoissa ovat opettaneet minulle monia asioita.
Tunnistamaan ne, joilla on eniten rahaa mukanaan, ne jotka eivät huomaa minua, ja sen miltä valehtelija näyttää." 


Fantasiamaailmat ovat aina kiehtovia. Niissä aina on ylempi ihmisluokka, joka hallitsee muita vähempiosaisia. Karikatyyri omasta yhteiskunnastamme.
Tässä ihmiset ovat selkeästi jaettu, jonkin fyysisen ominaisuutensa mukaan kahteen luokkaan. Ne, joilla on hopeinen veri ovat hallitsijoita, lähes jumalia. Ne joilla on punainen veri, ovat rahvaita, kertakäyttötavaraa, uhrattavia. He eivät merkitse mitään ylimystölle, he sotivat sodat heidän puolestaan ja toimivat työläisinä, mutta heidän henkensä ei ole minkään arvoista.

"Kun vene jatkaa kulkuaan, minä alan uskoa, että koko kylä on täynnä typeryksiä. Kaikki kaksi tuhattu asukasta näyttävät tungeksivan joenpenkalla. Jotkut seisovat nilkkojaan myöten joessa. Näin kaukaa katsottuna he näyttävät kaikki samalta. Elottomia hiuksia, kuluneita vaatteita, läikikästä ihoa, väsymystä, nälkää - samanlainen olin ennen itsekin. 
Ja vihaa. Tunnen heidän vihansa veneeseen asti. He eivät hurraa tai huuda nimiämme. Kukaan ei heiluta kättään. Kukaan ei edes hymyile."

Kirjan alku oli mielestäni hieman sekava. En saanut aluksi nimistä selkoa, kuka on nainen ja kuka mies (todennäköisesti, jos olisin keskittynyt tarkemmin, tämä ei olisi ollut ongelma). Välillä kirjan juoni tuntui liian yksinkertaiselta. Ajattelin usein, että tottakai noin tapahtuu, ja tottakai tuosta seuraa tuota. Kirjan juoni tuntui ehkä paikoin liian yksinkertaiselta, ja sen takia kirja oli välillä hieman kyllästyttävä.

Kyllähän kirjassa tapahtui lähes koko ajan jotain. Se oli täynnä toimintaa, ja lievästä kyllästymisestäni huolimatta se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Tiedän, että kirja on vaikuttanut minuun, kun se jää häiritsemään lukemisen jälkeen. Tämä jäi häiritsemään.

Henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Pidin päähenkilö Maresta, hän oli fiksu ja rohkea. Hän myös teki pahoja virheitä perheelleen ja satutti lähimmäisiään, mutta siltikin hän yritti aina parhaansa. Inhimillistä hänessä oli hänen halunsa luottaa johonkin paikassa, jossa hän tiesi, ettei kehenkään saa luottaa. Myös miten Mare kirjan loppupuolella julistaa, että hän ei ole kenenkään puolella paitsi omallaan on omalla tavallaan inspiroiva.
 Toisaalta jotkut hahmot tuntuivat hieman kuluneilta: hallitseva kuningatar oli tietenkin ilkeä, ja kuningas jokseenkin naiivi.

Kirjalta olisin ehkä toivonut maailman kuvailemista enemmän. Ymmärsin että kyseessä on tietynlainen dystopinen kuvaus, ja että maailma on todella erilainen. Siltikin tuntui, että maailmasta sai vain pienen riipaisun. Kirjan alussa oli kartta maailmasta, mikä oli hienoa, sillä siitä sai jonkinlaisen käsityksen, mutta itse olisin enemmän toivonut kuvailua ja kertomuksia mitä on tapahtunut, miten tähän on päädytty, minkälainen tämä maailma on ollut ja minkälainen se on nyt. Toisaalta kirja on tarkoitettu nuorille aikuisille, joten ymmärrän hyvin miksi näitä ei ole ajateltu tärkeäksi.

"Yhteiset muistomme välähtelevät mielessämme. Muistan jokaisen hetkemme, mutta nyt ystävyytemme on ohi ja sen on korvannut ainoa asia, joka yhdistää meitä."

Kirjastahan on helmikuussa julkaistu jatko-osa: Glass Sword, ja sarjan kolmas-osa julkaistaan vuoden 2017 helmikuussa. Kaikesta huolimatta suunnitelmissa on tutustua myöhemmin myös jatko-osiin.
Punaisesta kuningattaresta on suunnitteilla myös elokuva.