Tulvien pahetessa, myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessä Eliana löytää itsensä keskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.
"'Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat jouksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä."
Emmi Itärannalta luin aikaisemmin Teemestarin Kirjan viime kesän lukumaratonissa. Pidin kummallisesti kyseisen kirjan oudosta maailmasta, ja koin kirjan jollain tapaa hyvinkin kiehtovaksi. Sen takia siis, kun näin kirjamessuilla 3 pokkaria 10€ tarjouksessa Kudottujen Kujien Kaupungin ajattelin, että kirjan voi hyvinkin hankkia.
Kudottujen Kujien Kaupunki oli mielestäni jollain tapaa monimutkaisempi, kuin Teemestarin Kirja. En meinannut päästä kirjassa alkuun (tosin siitä on yhtä hyvin syyttäminen myös flunssaa, jota vieläkin sairastan), ja koin maailman hyvin sekavaksi. En ymmärtänyt oikein mistä milloinkin puhuttiin, ja kuka oli milloinkin kyseessä. Ensimmäiset 2 sivua olin varma, että päähenkilö on mies, kunnes selviää, että hän onkin nainen. Tosin mielestäni Itäranta on kirjoittanut, ehkä tahallaan Elianan hieman maskuliiniseksi hahmoksi. Toki nykyajan kirjoissa naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, eivätkä tarvitse pelastusta (ja hyvä niin), mutta jotenkin Eliana tuntui olevan erityisen maskuliininen. En tiedä, voi olla että lukijana tulkitsin hänet vain niin. (Myöhemmin tajusin ettei Itäranta, todennäköisesti tahallaan, anna Elianan ulkonäöstä ollenkaan kuvausta.)
Toisin kuin Teemestarin Kirjassa, jossa maailma kuvaillaan hyvin tarkasti, minun oli vaikeuksia tässä kirjassa vaikeuksia kuvitella kyseistä maailmaa. Millainen se on, kuinka laaja, miten se on syntynyt. Kirjan maailma tuntui mielestäni hyvin keskeneräiseltä. Ihan kuin kirjaa varten olisi kehitetty vain Saari. Kaikki sen ulkopuolella on turhaa. Kirjassa puhutaan mantereesta, ja laivoista, jotka käyvät saarella, mutta siltikin tuolla muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Voihan tietenkin olla, että flunssaiset aivoni eivät pystyneet käsittelemään kaikkea annettua tietoa, ja sen takia koin kirjan maailman hieman keskeneräiseksi.
Itäranta kirjoittaa kauniisti, hänen juonensa ovat hyvin kehitettyjä, ja kieli on kaunista. Vaikka koinkin kirjan monella tapaa erikoiseksi ja keskeneräiseksi, nautin sen lukemisesta. Kirjassa on hyvin taidokkaasti kuvailtu tunteita, ja unia ja tapahtumia.
"Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihi, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin."
Loppujen lopuksi en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Olihan tarina mielenkiintoinen, mutta en kokenut saavani siitä itse paljon mitään irti. En tiedä oliko kirjassa moraalista opetusta. Sanoma sillä oli. Kirjan viimeiset sanat, vaikka ne kauniita olivatkin, tuntuivat ne mielestäni tyhjiltä.
"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."
p.s. Valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".
Kudottujen Kujien Kaupunki oli mielestäni jollain tapaa monimutkaisempi, kuin Teemestarin Kirja. En meinannut päästä kirjassa alkuun (tosin siitä on yhtä hyvin syyttäminen myös flunssaa, jota vieläkin sairastan), ja koin maailman hyvin sekavaksi. En ymmärtänyt oikein mistä milloinkin puhuttiin, ja kuka oli milloinkin kyseessä. Ensimmäiset 2 sivua olin varma, että päähenkilö on mies, kunnes selviää, että hän onkin nainen. Tosin mielestäni Itäranta on kirjoittanut, ehkä tahallaan Elianan hieman maskuliiniseksi hahmoksi. Toki nykyajan kirjoissa naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, eivätkä tarvitse pelastusta (ja hyvä niin), mutta jotenkin Eliana tuntui olevan erityisen maskuliininen. En tiedä, voi olla että lukijana tulkitsin hänet vain niin. (Myöhemmin tajusin ettei Itäranta, todennäköisesti tahallaan, anna Elianan ulkonäöstä ollenkaan kuvausta.)
Toisin kuin Teemestarin Kirjassa, jossa maailma kuvaillaan hyvin tarkasti, minun oli vaikeuksia tässä kirjassa vaikeuksia kuvitella kyseistä maailmaa. Millainen se on, kuinka laaja, miten se on syntynyt. Kirjan maailma tuntui mielestäni hyvin keskeneräiseltä. Ihan kuin kirjaa varten olisi kehitetty vain Saari. Kaikki sen ulkopuolella on turhaa. Kirjassa puhutaan mantereesta, ja laivoista, jotka käyvät saarella, mutta siltikin tuolla muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Voihan tietenkin olla, että flunssaiset aivoni eivät pystyneet käsittelemään kaikkea annettua tietoa, ja sen takia koin kirjan maailman hieman keskeneräiseksi.
Itäranta kirjoittaa kauniisti, hänen juonensa ovat hyvin kehitettyjä, ja kieli on kaunista. Vaikka koinkin kirjan monella tapaa erikoiseksi ja keskeneräiseksi, nautin sen lukemisesta. Kirjassa on hyvin taidokkaasti kuvailtu tunteita, ja unia ja tapahtumia.
"Hän uneksii tummia unia paikasta, jossa ikävä asettuu jäseniin ja sakenee usvaksi ikkunalaseihi, jossa nälkä juosta vapaana ja tuntea meren suola kasvoilla tekee ilmasta kitkerää hengittää ja pelko ryömii paksuna lattioita pitkin."
Loppujen lopuksi en osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Olihan tarina mielenkiintoinen, mutta en kokenut saavani siitä itse paljon mitään irti. En tiedä oliko kirjassa moraalista opetusta. Sanoma sillä oli. Kirjan viimeiset sanat, vaikka ne kauniita olivatkin, tuntuivat ne mielestäni tyhjiltä.
"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."
p.s. Valitsin kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti