Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, varsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaisia, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopan, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä."

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadilaisen nuorenparin Aleksin ja Viljan perhe-elämästä, jaksamisesta ja kuinka sitä omaa paikkaa ei nyt tunnu löytyvän yhteisön sääntöjen keskellä.

Aleksilla ja Viljalla on jo ennestään neljä lasta kun he saavat tietää olevansa taas raskaana. Raskaus tuntuu nyt jo ylivoimaiselta Viljan mielestä, mutta asiat rupevat näyttämään entistä synkemmältä, kun pariskunta saa selville odottavansa kaksosia.

Kirjassa puhutaan sekä Aleksin, että Viljan näkökulmasta, mikä mielestäni tuo molempia päähenkilöitä lähemmäs lukijaa. Asiat eivät ole helppoja kummallekaan teoksessa.

"Pihanurmea reunustaa kohoava metsärinne. Mäen voi kolata jo neljän sentin lumesta. Koskaan ennen en ole kolannut lokakuun alussa. Auraan nurmen vihreäksi ja mäen valkoiseksi, ja omenaposkilapset liukuvat alas ja juoksevat ylös, eikä väsymystä ja epäröintiä ole. Lisää lunta, äiti, vielä ylemmäs, vielä alemmas, äiti, tee hyppyri, tee törmäysmuuri, äiti, hae pulkka, hae rattikelkka, mää haluun sukset."

Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen osioon: "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja". Tässä kirjassa on monia teemoja, joiden voisi kuvitella tulevan jonkun naispuolisen perheenjäseneni puolelta, mutta kirjan luin ajatellen isääni.

 Isäni on kasvanut elämänsä ensimmäiset vuodet lestadilaisessa perheessä pohjois-suomessa, ja hän oli minua useaan otteeseen pyytänyt lukemaan tätä kirjaa. Heidän perheensä ei ollut himo-uskovaisia, ja ehkä hieman maallisista syistä johtuvia, mutta kuitenkin uskovaisia. Teema tuntuu minusta jännittävältä, koska minun lapsuudessani emme ikinä olleet millään lailla uskovia. Emme käyneet kirkossa (ehkä 2 kertaa koko lapsuuteni aikana joulukirkossa), emmekä lausuneet iltarukousta (Opin vasta lukiossa yleisimmän iltarukouksen kavereiltani). Uskonto ei vain kuulunut perheeseeni milläänlailla. 

Toki kävimme perinteisesti koulun kanssa kirkossa, silloin kun oli pakko, ja muistelin että pidin kirkkoa ja uskontoa käsitteenä kauhean kiehtovana. Varmaan samalla tavalla kuin lapset yleensäkkin pitävät sellaisia asioita, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kirjoitin uskonnon ylioppilaskirjoituksissa, koska mielestäni kirkko on erkaanunut alkuperäisistä opetuksista suurella lailla, ja Uutta Testamenttia pidän vain vaikutusvaltaisten miesten poliittisten tarkoitusperien takia koottuna kirjana.

Pidin kirjasta suunnattomasti. Mielestäni se oli hyvin kirjoitetttu, ja nautin suunnattomasti runoista, ja kalevalan pätkistä, jotka oli kirjaan sirotettu. Kirjan hahmot olivat eläviä mielessäni, ja kyseenalaistivat olemassaoloaan hyvin tutulla tavalla.

Kirjaa oli helppo lukea, ja siihen syventyi heti. Kieli oli kuvailevaa ja kaunista.

"Kun ovi aukeni, Aleksi painoi äkkiä päänsä, sillä sisältä tuleva kirkas valo häikäisi. Mustissa korkokantakengissä oli nahkainen remmi, joka lepäsi nilkan kaarella. Tummanpunainen hame ulottui melkein polviin, soikeat lumpiot ihon alla, nelipäisen reisilihaksen ja patellajänteen liikahdukset erottuivat."

Kirjassa käsitellään raskaita aiheita, uskoa, yhteisöön kuulumista ja paineita, joita se saattaa tuoda. Miten uskoa omalla tavallaan, ja onko kyseenalaistaa kaikkea oppimaansa. Perhettä, ja rakkautta ja juuri sitä jaksamista. Milloin saa sanoa, että ei vaan jaksa, milloin pitäisi hakea apua. Erityisesti kirjassa tulee mieleen kysymys: milloin olla hyvä vanhempi? Miten olla hyvä äiti tai isä? Saako välillä olla vihainen ja väsynyt, vaikka muut vanhemmat eivät olekkaan. Tuo Teema on mielestäni todella hyvä. Liiaksi ei sitä voida painottaa, että vanhemmatkin ovat ihmisiä. He eivät välttämättä jaksa kaikkea sitä mitä yhteiskunta tai yhteisö heiltä vaatii. On okei sanoa, etten jaksa, on okei hakea apua, vaikka se naapurin Martta ei apua saisikaan. 

Kirjassa on kyllä yksi positiivinen sanoma; vaikeista asioista pitää saada puhua.

"Pienen hetken minä ymmärrän tyystin, mitä on uskoa rauhaan, vapauteen ja iloon asti."