Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet.
Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.
"Hän kysyi, olinko mielummin kuuro vai sokea, fiksu vai kaunis. Menisinko naimisiin inhoamani miehen kanssa, jos pelastaisin siten sen kaverin sielun? Olinko joskus saanut emätinorgasmin? Mistä supersankarista pidin eniten? Keiltä poliitikoilta ottaisin suihin?."
Näin siis kuvataan Karen Joy Fowlerin bestselleriä: Olimme ihan suunniltamme.
Kirjan kuvaus on mielenkiintoinen ja mukaansatempaavaa. En tosiaan tiennyt mistä kirja kertoo kun bongasin sen kirjaston hyllystä. Muistelen, että mietin mielessäni ehkäpä hieman hämmentyneenä kirjan takakannen kuvausta. Se kuulosti aivan dekkarilta, mutta ei kuitenkaan.
Teos ei ollut ollenkaan sellainen joksi sen kuvittelin. Kirjan päähenkilö Rosemary kertoo hieman kummallista tarinaansa keskikohdasta lähtien. Hän on opiskelija jonka veli ja sisar ovat kadonneet. Vasta kirjan puolessavälissä selviää, että Rosemaryn kadonnut sisar, Fern, onkin apina. Heidän vanhempansa ovat tutkijoita ja Ferni ja Rosemarya kasvatetaan, kuin sisaria.
"Uskoin aina ennen tietäväni, mitä Fern Ajatteli. Riippumatta siitä, miten kummallisesti hän käyttäytyi - vaikka pukeutui omituisesti ja poukkoili ympäri taloa kuin ilmapallo paraatissa - osasin takuuvarmasti tulkita häntä."
Koko kirjan Rosemary käy läpi mielessään traumojaan. Hän miettii miksi Fern on jättänyt hänet ja yrittää muistella mitä oikein on tapahtunut.
Kirja oli ehkä hieman kummallinen. Mutta toisaalta niin oli aihekkin kirjassa. Pidin siitä, että kirja on kirjotettu minä muodossa, ja että päähenkilölläkin oli paljon ongelmia. Näin saimme tutustua päähenkilön ajatusmaailmaan huomattavasti paremmin ja hänen muistoihinsa. Miten juuri hän koki tämä kaiken.
Kirjan selkeä teemahan on eläinkokeet, ja eläinten inhimillisyys, ja sen kyseenalaistaminen, tietenkin. Kaikki me tiedämme, että eläinkokeita tehdään, mutta kuinka moni meistä tekee asialle jotain.
Samastuin kirjassa myös päähenkilön itsensä etsimiseen ja hyväksymiseen. Rosemary on aina tiennyt olevansa erilainen ja hän ei puhu perheestään, koska ei halua tuoda sitä esille, eikä oikein saa sen takia ystäviäkään.
Kirjan lopulla hän kuitenkin tajuaa, että hänellä on ystäviä ja hän onnistuu (tietenkin) löytämään rauhan itsensä kanssa. Sekä löytämään paikkansa. Se ei ole helppoa kirjan päähenkilölle, niinkuin se ei ole helppoa kellekkään muullekkaan meistä.
Lukukokemus oli yllättävän raskas, mutta palkitseva ja ajatuksia herättävä kaikenkaikkiaan. Ei ehkä paras kirja luettavasti näin juhannuspäivänä, mutta minkäs teet! Lukeminen on aina rentouttavaa!
"Tapahtumamuistissa on tiettyjä subjektiivisia piirteitä. Muistaessamme jonkin kokemuksen meistä tuntuu, että se on osa menneisyyttä ja myös että muistamme sen oikein, vaikka saatamme olla siinä suhteessa osittain tai kokonaan väärässä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti