Colleen Oakley - Before I Go

Before I Go on toinen Pinterestistä bongattu kirja. Sitä varmaan oli siellä kehuttu hyvin samankaltaiseksi kuin Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Ja olihan se, sillä "omg, tässäkin kirjassa kuolee päähenkilö, joka rakastaa jotakuta"-tyylillä. Yleensä tuollaiset kirjat ovat hyviä jo ihan senkin takia, että ne koskettavat syvimpiä tunteitamme. Kuoleminen on traagista, rakkauden menetys on traagista, ja siitä kaikesta selvityminen on inhimmillistä ja toivoa herättävää.

"Whatever the season, I guess everyone has their story for why they are where they are. Mine, of course, has to do with cancer."

Siitä on  päivää vailla kolme vuotta, kun Daisy sai rintasyvästä terveen paperit. Nyt hänen lääkärinsä ilmoitti, että syöpä on palannut. Eikä hän tule tällä kertaa selviämään siitä.

Kaikkien listojen teon ohella, Daisy yrittää ymmärtää mitä tarkoittaa se, että hänellä on neljästä kuuteen kuukauteen elinaikaa enää jäljellä. Kunnes hän pelästyy, ja rupeaa miettimään miten hänen avuton miehensä tulee pärjäämään hänen kuolemansa jälkeen. Kuka tulee noukkimaan hänen sukkansa lattialta, ja muistuttamaan, että tämän tulee syödä jotain muutakin kuin muroja.
Daisy ottaa päämääräkseen löytää miehelleen Jackille uuden vaimon, ennenkuin hän menehtyy.

Mutta kun Daisy pikkuhiljaa sairauden edetessä rupeaa ymmärtämään miltä tuntuu menettää miehensä toiselle naiselle kaiken tämän keskellä, rupeaa hän katumaan päätöstään. Daisyn on pakko ruveta miettimään, mitä hän haluaa loppuelämältään, ja onko hän kykeneväinen uhraamaan oman onnellisuutensa sen puolesta.

Okei, pakko sanoa. Daisyä ärsyttävämpää hahmoa en ole pitkään aikaan tavannut. Hän oli vain jotenkin niin ärsyttävä. Hän oli kunnollinen, ja listoja suunnitteleva, ja vaikutti kaiken puolin täydelliseltä. Ei kukaan ole täydellinen. Mielestäni Daisy oli tehty liian hyväksi ihmiseksi. Hänen vikansa eivät tuntuneet edes vioilta, koska ne olivat niin pieniä ja inhimillisiä. Olisin Daisyltä ehkä kaivannut enemmän raivoa. Hän on kuolemassa, pakkohan hänen on olla vihainen, mutta hän tuntui vain leijailevan jossain. Tottakai kirjassa on muutama raivokohtaus, mutta hyvin pieniltä ne vaikuttivat, pieniltä ja mitättömiltä.
Ja siis haluaisin ymmärtää sen miksi hän vain ajattelee miestään ja miten hänen miehensä selviää hänen kuolemansa jälkeen, mutta tottapuhuen en ymmärrä. En ymmärrä miksi Daisy on niin fiksoitunut mieheensä, eikä mieti omaa elämäänsä. Hänellä ei tunnu olevan mitään kunnianhimoa, ei mitään unelmia, ei mitään tavotteita, joita hän haluiaisi saavuttaa. Vain ja ainoastaan hänen miehensä.

Daisyn aviomies Jack tuntui olevan paljon realistisempi hahmo. Hänellä tuntui olevan enemmän luonetta, ja vikoja, ja persoonallisuutta. Hän suuttuu, hän loukkaantuu ja raivostuu. Jack tuntuu kirjassa käyvän paljon enemmän tunteita läpi, kuin Daisy vaika kirja onkin kirjoitettu Daisyn näkökulmasta.

Kirja olisi ehkä sellaista sopivaa (todellakin) aivotonta luettavaa. Sellaista, jota voisi lukea helposti rannalla tai jossain mökillä riippumatossa. Sellaista "hälläväliä mitä luen tänään"-luettavaa.

En kiellä sitä että kirjan loppu oli koskettava, se kun Daisy kuolee. Mutta tämä kirja ei saanut minua ainakaan miettimään sen enempää elämääni tai kuolemaani. Enemmänkin minulle jäi sellainen tunne, että kai tässä pitäisi miettiä jotain, mutta koska kirja ei herättänyt sen enempää tunteita niin miksi turhaan,

Ps. Kirjassa on vain yksi lainaus, koska se oli ainoa hyvä lainaus, jonka kirjasta löysin. Oikeasti.