Jojo Moyesin jatko-osa teokselle Kerro minulle jotain hyvää. Luin kirjat itseasiassa putkeen, mutta en aiemmin saanut aikaseksi kirjoittaa siitä mitään, oli töitä ja sitten piti lähteä ulos juhlimaan, ja sitten olikin taas vaihteeksi töitä. Oi tätä elämän ihanaa kiertokulkua!
Kirja jatkaa Louisan tarinaa Williin rakastumisen ja sydämen särkymisen jälkeen. Willin kuolemasta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Louisa tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan aloittaa oma elämä, ja elää sitä täysillä. Hän työskentelee lentokentällä ja katsoo joka päivä, kun ihmiset toteuttavat unelmiaan ja matkustavat. Kun Louisa joutuu onnettomuuteen, ja joutuu palamaan kotikyläänsä toipumaan, tuntuu kun mikään ei olisi muuttunut.
Parannuttuaan Louisa liittyy sururyhmään, tutustuu siellä uusiin ihmisiink, ja rupeaa saamaan otetta omasta elämästään. Yllättäen uusi ihminen Willin menneisyydestä saapuu Louisan elämään ja sekoittaa kuviot.
"Tunsin niihin ihmisiin outoa sukulaisuutta. Minut oli tahrattu. Maailma ympärilläni tiesi sen. Mikä vielä ikävämpää, se oli alkanut valjeta itsellenikin."
Aloitetaan sillä, että kirja ei mielestäni yltänyt ensimmäisen kirjan tasolle. Toki, oli mielenkiintoista seurata mitä Louisalle nyt tapahtuu, ja miten hän jatkaa elämää. Useinhan jää kirjan jälkeen miettimään ja kuvittelemaan miten päähenkilön elämä jatkui, niin nyt vaihteeksi oli kiva tietää, että miten kävi.
Ehkä petyin hieman tavatessani hänet paikasta mitä en todelllakaan olettanut. Ensimmäinen kirja kun loppuu hyvin toiveikkaisiin tunnelmiin. ja tämä toinen alkaa päähenkilön ollessa pohjamudissaan. Tai ei ihan alusta, mutta hyvin nopeasti hän sinne päätyy.
Ehkä kirjan alkuperäinen nimi After you, kertoo enemmän kirjasta, kun sen suomenkielinen nimi.
Oli kirjassa hyvääkin, jos ei ajatellut sitä mahtavan kirjan toisena jatko-osana, vaan täysin erillisenä tarinana. Tuntui, että Willin ja Louisan tarina tuli koko ajan Louisan eteen aloittaa uutta elämää. Hän jäi ehkä liian paljon kiinni siihen mitä heillä oli, ja mitä heillä olisi voinut olla, Tämä häiritsi mielestäni hieman muuten hienon tarinan kulkua. Okei suoraan sanottuna, se ärsytti. Olen ehkä hieman kyyninen, enkä tietenkään voi tietää miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus Se kuitenkin otti päähän, että Louisa oli luvannut jatkaa elämäänsä, ja tehdä siitä parhain mahdollinen, ja sitten hän vetää sen ihan päin seinää ja enemmän jääden roikkumaan niihin vanhoihin tunteisiin. Se oli vain niin ärsyttävä. Hän oli luvannut mennä eteenpäin (joo ei se aina ole mahdollista), ja sitten hän jääkin vain junnaamaan paikoilleen.
Ehkä en ymmärtänyt ensimmäisessä kirjassa Louisaa täysin, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa päähenkilöstä, tehtiin enemmän raukka, ja vähän jotenkin enemmän elämäänsä hallitsematon. Rakastin ensimmäisessä kirjassa Louisan rohkeutta, jota hän ei itse tuntenut, ja ihailin kuinka hän löysi sen lopussa. Olisin halunnut nähdä sitä tässä enemmän, olisin halunnut että hän pystyi pitämään ainakin suurimmaksi osaksi kiinni siitä rohkeudesta, sen sijaan että vaikuttaisi säihkäneeltä kissanpennulta.
"Olen miettinyt sitä paljon. Sen kanssa oppii elämään. Heidän kanssaan. Sillä kyllä he pysyvät luonamme, vaikka he eivät olekkaan eläviä, hengittäviä ihmisiä. Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut."
Pidän siltikin Jojo Moyes tavasta kirjattaa viihdettä. Se on helppoa ja kevyttä luettavaa, mutta siltiki sieltä löytyy niitä hankalia tunteita. Jotenkin Moyes onnistuu kuitenkin löytämään yhden jutun, jonka takia hänen kirjoihinsa jää loukkuun. Ehkä se on se, että suurten elämänmuutosten ja epätoivon hetkien jälkeen tulee aina valo, aina tulee jotain parempaa.
Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ensimmäisenkin teoksen löytäneet. Ehkä jos luen kirjan uudestaan löydän siitä enemmän parempia puolia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti