Lucinda Riley - Keskiyön ruusu

Olin viime vuonna ostanut Lucinda Rileyn teoksen Keskiyön ruusu Elisa Kirja - palveluun, ja jostain syystä en jostain syystä tuolloin innostunut kirjaa aloittamaan. Kirja onkin nyt lojunut palvelussa jonkin aikaa, joten muutama yö sitten (kun olin jo muutaman tunnin maanut sängyssä, enkä ollut vieläkään sanut unta) päätin vihdoin ja viimein aloittaa sen.

Kirja on siis rakkaustarina, joka alkaa 1900-luvun alun Intiasta, ja kulkee nykypäivän Englannin maaseudulle. Kirja alkaa  kun yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, tutustuu prinsessa Indiraan, ja pääsee tämän viralliseksi seuralaiseksi. He matkustavat kauas Englantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Englannissa Anahitan maailma kokee suuria muutoksia, ja hän tapaa kohtalonsa tavatessaan Donald Astrubyryn, nuoren kartanon perijän, sekä tämän kieron äidin. 

Vuosisata myöhemmin Astburyn kartano on elokuvan filmauksen taustana, ja nuori kaunis filmitähti Rebecca Bradley asettuu asumaan kartanoon kuvausten ajaksi. Kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoäitinsä Anahitan menneisyyttä ja pian kaikki Astuburyn salaisuudet rupevat yksitellen paljastumaan. 

"Olen lähettänyt hänelle vastaukseksi sähkösanoman, jossa kerron, kuinka paljon häntä rakastan, Joka tapauksessa aion puhua äidin kanssa tänään, miellyttipä se häntä tai ei. Emme voi enää jatkaa tällä tavalla."

Teos on sukutarina, joka kiehtoo heti alusta lähtien. Se on romanttinen teos, mutta mielestäni kirja ei ole liian romanttinen, ja siihen on onnistuneesti lisätty draamaa, joka kiehtoo jopa tällaista pinttynyttä dekkareiden lukijaa. En ole viime aikoina lukenut yhtä näin ihastuttavaa kirjaa tältä saralta, ja olen aivan varma, että tästä muodostuu yksi ehdoton lempikirjoistani, ja pystyn kuvittelemaan palaavani tähän uudestaan. 

Kirja hyppii aikajanasta toiseen päiväkirjojen ja kirjeiden kautta, ja samalla se hyppii myös mantereesta toiselle. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka kirjan kahden maan (Intian ja Englannin) erot ovat niin suuret, on ne molemmat kuvailtu hienosti ja elävästi. Lucinda Riley kuvailee kuin satua, kun hän kirjassaan kirjoittaa Intiasta Brittihallinnon aikana, samoin kuin hän todella onnistuneesti tuo näiden kahden maan suuret erot esille. 

"Ari nousi autosta ja veti keuhkonsa syvän henkäyksen raikasta nummi-iltaa. Päivä oli Englannissa poikkeuksellisen lämmin, ja katsellessaan kumpuilevaa maisemaa hän ymmärsi, miksi isoisoäiti oli kertomuksessaan kuvaillut sen kauneutta niin elävästi. Hiljaisuus teki suurimman vaikutuksen; tuulenvire oli melkein olematon, ja hiljaisuuden rikkoi vain karun ja aution nummen yli lentävän hiirihaukan huuto - mikään ei varmaankaan ollut muuttunut sen jälkeen kun Anahita oli viimeksi käynyt siellä."

Kirja alkaa Anahitan 100-vuotis juhlilla, jolloin hän miettii entistä elämäänsä, ja tapahtumia, jotka muuttivat hänen elämänsä. Alussa Anahita saadaan vaikuttamaan hieman hurahtaneelta, vanhalta taikauskoiselta naiselta, mutta kirjan edetessä saadaan selville niin paljon hänen elämänsä tapahtumia. Anahita oli kuvailtu hienosti kirjassa, ja hänen tarinansa eteni luontevasti. 

Kirja seuraa myös Donaldin,  Rebeccan ja Ari:n elämää, ja miten heidän kohtalonsa sitoutuivat Astrubyryn kartanoon ja Anahitaan. 

"Jos minussa on ylipäätään minkäänlaista arvokkaaksi katsottavaa kauneutta, se on kätketty syvälle sisimpääni. Siellä piilee maan päälle eletyn vuosisadan mukanaan tuoma viisaus ja sydän, joka on säestänyt tasaiseen tahtiin kaikkia kuviteltavissa olevia ihmiselämän tunteita ja tekoja."

Kirjassa on todella toiveikas, ja rakastunut tunnelma. Vaikka kirjassa sukelletaankin synkempiin aiheisiin ja käsitellään elämän pimeääkin puolta, on sen sanoma aina sama "elämä kantaa". Pidin Anahitan hahmossa eniten siitä, että jo nuorena hän vaikutti ikäistään viisaammalta ja hänellä tuntui olevan vakaa usko kohtaloon ja omaan itseensä. Kirjan yllätykset olivat sydäntä riipaisevia, mutta samalla jollain tapaa hyvinkin lohduttavia.