Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, varsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaisia, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopan, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä."

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadilaisen nuorenparin Aleksin ja Viljan perhe-elämästä, jaksamisesta ja kuinka sitä omaa paikkaa ei nyt tunnu löytyvän yhteisön sääntöjen keskellä.

Aleksilla ja Viljalla on jo ennestään neljä lasta kun he saavat tietää olevansa taas raskaana. Raskaus tuntuu nyt jo ylivoimaiselta Viljan mielestä, mutta asiat rupevat näyttämään entistä synkemmältä, kun pariskunta saa selville odottavansa kaksosia.

Kirjassa puhutaan sekä Aleksin, että Viljan näkökulmasta, mikä mielestäni tuo molempia päähenkilöitä lähemmäs lukijaa. Asiat eivät ole helppoja kummallekaan teoksessa.

"Pihanurmea reunustaa kohoava metsärinne. Mäen voi kolata jo neljän sentin lumesta. Koskaan ennen en ole kolannut lokakuun alussa. Auraan nurmen vihreäksi ja mäen valkoiseksi, ja omenaposkilapset liukuvat alas ja juoksevat ylös, eikä väsymystä ja epäröintiä ole. Lisää lunta, äiti, vielä ylemmäs, vielä alemmas, äiti, tee hyppyri, tee törmäysmuuri, äiti, hae pulkka, hae rattikelkka, mää haluun sukset."

Luin kirjan Helmetin lukuhaasteen osioon: "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja". Tässä kirjassa on monia teemoja, joiden voisi kuvitella tulevan jonkun naispuolisen perheenjäseneni puolelta, mutta kirjan luin ajatellen isääni.

 Isäni on kasvanut elämänsä ensimmäiset vuodet lestadilaisessa perheessä pohjois-suomessa, ja hän oli minua useaan otteeseen pyytänyt lukemaan tätä kirjaa. Heidän perheensä ei ollut himo-uskovaisia, ja ehkä hieman maallisista syistä johtuvia, mutta kuitenkin uskovaisia. Teema tuntuu minusta jännittävältä, koska minun lapsuudessani emme ikinä olleet millään lailla uskovia. Emme käyneet kirkossa (ehkä 2 kertaa koko lapsuuteni aikana joulukirkossa), emmekä lausuneet iltarukousta (Opin vasta lukiossa yleisimmän iltarukouksen kavereiltani). Uskonto ei vain kuulunut perheeseeni milläänlailla. 

Toki kävimme perinteisesti koulun kanssa kirkossa, silloin kun oli pakko, ja muistelin että pidin kirkkoa ja uskontoa käsitteenä kauhean kiehtovana. Varmaan samalla tavalla kuin lapset yleensäkkin pitävät sellaisia asioita, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kirjoitin uskonnon ylioppilaskirjoituksissa, koska mielestäni kirkko on erkaanunut alkuperäisistä opetuksista suurella lailla, ja Uutta Testamenttia pidän vain vaikutusvaltaisten miesten poliittisten tarkoitusperien takia koottuna kirjana.

Pidin kirjasta suunnattomasti. Mielestäni se oli hyvin kirjoitetttu, ja nautin suunnattomasti runoista, ja kalevalan pätkistä, jotka oli kirjaan sirotettu. Kirjan hahmot olivat eläviä mielessäni, ja kyseenalaistivat olemassaoloaan hyvin tutulla tavalla.

Kirjaa oli helppo lukea, ja siihen syventyi heti. Kieli oli kuvailevaa ja kaunista.

"Kun ovi aukeni, Aleksi painoi äkkiä päänsä, sillä sisältä tuleva kirkas valo häikäisi. Mustissa korkokantakengissä oli nahkainen remmi, joka lepäsi nilkan kaarella. Tummanpunainen hame ulottui melkein polviin, soikeat lumpiot ihon alla, nelipäisen reisilihaksen ja patellajänteen liikahdukset erottuivat."

Kirjassa käsitellään raskaita aiheita, uskoa, yhteisöön kuulumista ja paineita, joita se saattaa tuoda. Miten uskoa omalla tavallaan, ja onko kyseenalaistaa kaikkea oppimaansa. Perhettä, ja rakkautta ja juuri sitä jaksamista. Milloin saa sanoa, että ei vaan jaksa, milloin pitäisi hakea apua. Erityisesti kirjassa tulee mieleen kysymys: milloin olla hyvä vanhempi? Miten olla hyvä äiti tai isä? Saako välillä olla vihainen ja väsynyt, vaikka muut vanhemmat eivät olekkaan. Tuo Teema on mielestäni todella hyvä. Liiaksi ei sitä voida painottaa, että vanhemmatkin ovat ihmisiä. He eivät välttämättä jaksa kaikkea sitä mitä yhteiskunta tai yhteisö heiltä vaatii. On okei sanoa, etten jaksa, on okei hakea apua, vaikka se naapurin Martta ei apua saisikaan. 

Kirjassa on kyllä yksi positiivinen sanoma; vaikeista asioista pitää saada puhua.

"Pienen hetken minä ymmärrän tyystin, mitä on uskoa rauhaan, vapauteen ja iloon asti."

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet..

Luin tämän kirjan Helmet 2016-kirjahaasteen osioon: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.. Koska minulla ei oikein ole alle 18-vuotiaita tuttuja, niin päädyin noukkimaan tämän Facebookin Helmet-lukuhaaste ryhmästä.
Onneksi ryhmä on olemassa, haasteessa on tänä vuonna paljon aiheita, mihin en keksi millään kirjoja, mutta Facebook-sivuilla haasteen suorittajat voivat jakaa lukemiaan kirjojaan ja siellä on koottu eri listoihin eri aihealueisiin sopivia kirjoja. Aivan täydellistä!

Jenni Pääskysaaren kirjoittama kirja on tehty nimeomaan tytöille, ikähaarukalla 12-17. Toki sitä voi lukea vanhemmatkin tytöt (kuten minä!!), mutta nimenomaisesti teoksesta saa avun teini-ikäinen itseään etsivä tyttö.
Kirjaa lukiessa mietin vain, että "voi, kumpa tämä kirja olisi ollut saatavilla silloin, kun itse olin teini-ikäinen". Kirjaan on ihanan lempeästi kerrottu kaikki ne pienen suuret jutut, jonka jokaisen tytön tulisi joskus kuulla:

• Kuinka häntä rakastetaan.
• Kuinka hän on fiksu.
• Kuinka hän on luova.
• Kuinka hänellä on oikeus koskemattomuuteen.
• Kuinka hän on oikeus Unelmiin.
• Kuinka ei pidä antaa muiden talloa itseä alas.
• Kuinka olla kiltti.
• Kuinka olla rohkea.

Ja paljon muuta!

Kirjassa oli söpö, sarjakuvamainen kuvitus, ja rohkaisevia juttuja tosi-elämän tytöistä (kuuluisista) ja tarinoita siitä, miten he ovat tulleet ketä nyt ovat. Jokainen otsikko vastaa kirjan nimeen Tyttö sinä olet..

Suosittelen, että jokainen teini-ikäinen tyttö lukisi kirjan. Toki monet asiat ovat itsestään selvyyksiä, mutta ei se mitään haittaa. Välillä on hyvä muistuttaa itseään niistä itsestäänselvyyksistä.

ps. Pääskysaari on tehny myös teoksen Poika sinä olet.. Voisin veikata, että sekin olisi jokaisen pojan lukea.

Kristin Ohlsson: Lotus Blues

Oho siitä onkin taas hetki aikaa, kun oon mitään kirjotellut. Tässä onkin nyt ollut pieni tauko lukemisesta, tiiättekö sen fiiliksen kun ei vaan jaksa keskittyä kirjaan. Sellainen olotila tässä viime aikoina on ollut.

Nyt kuitenkin lueskelin työkaverin suositteleman kirjan tässä viikonlopun kunniaksi. Työkaveri suositteli tätä kirjaa sanoilla "et voi laskea tätä alas" ja "todella koukuttava". Olin siis superinnoissani tästä suosituksesta ja innoissani rupesin sitten kirjaa lukemaan.

"Olin alusta lähtien aistinut, että hän oli minua koko ajan askeleen edellä ja piti hallussaan joitakin ratkaisevaa tietoa, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Kenties hän halusi koetella minun nähdäkseen, miten nopeasti pystyisin selvittämään tapausta koskevia seikkoja omin nokkineni. Tai sitten hänellä oli käynnissä jonkinlainen peli, jota en ymmärtänyt."

Itse kirjasta. Juoni alkaa kun lakimies Martin Bennerin puheille tulee mies, joka haluaa puhdistaa sisarensa maineen. Sisar on murhannut Texasissa 2 ihmistä, ja Tukholmassa 3, ja naisen veli on varma, että hän ei ole tehnyt murhia. Sekaan kuuluu myös naisen kadonnut 4 vuotias poika.
Naisen tapaus on kuuluisa, ja nainen on tehnyt itsemurhan juuri ennen oikeudenkäyntiä. Juttu menee vain monimutkaisemmaksi kun selviää, että mies, joka esittäytyi naisen veljenä, ei olekkaan veli, vaan täysin tuntematon mies. Tapaus menee entistä enemmän monimutkaiseksi ja juttuun sekoittuu myös lakimiehen yksityiselämä, ja pian hän huomaa olevansa syvemmällä kuin haluisikaan.

Kirja ei aluksi tehnyt vaikutusta, en pitänyt tarinan kerronnallisesta muodosta. Kirja kerrotaan minä muodossa lakimiehen näkökulmasta, ja väliin on tungettu haastattelupätkiä, jossa lakimies kertoo tarinaa toimittajalle. Kesti hetken ennenkuin tajusin päähenkilön nimen, häntä ei niinkään esitellä, vaan sinne tänne tipotellaan vihjeitä, ja päähenkilön (eli siis lakimiehen) taustaa. Siis niiltä osin kuin se sopii muuhun tarinan kerrontaa.
Päähenkilö ei myöskään tunnu kovin uskottavalta, hän on lakimies, naistenmies ja huoltaja pienelle tytölle, jokin ei vain hänessä tuntunut uskottavalta, ja se mielestäni häiritsi pitkään tarinankerrontaa. Tarina oli myös aivan täynnä kliseitä, siis aivan täynnä. Onhan rikosdraamat ja trillerit aina täynnä kliseitä, mutta jotenkin tuntui, että tämä oikein pursusi niitä.

Tarina kyllä parani loppua kohden. Kun pääsi kaikesta muusta eroon, ja tarinaan rupesi tulemaan eritavoin syvyyttä niin se todellakin koukutti. Loput 200 sivua olivatkin kirjan mielenkiintoisimmat.

Kirjastahan on tulossa jatko-osa Lokakuussa 2016, jonka nimi on Mion Blues. Vaikka tämä kirja ei vakuuttanut minua, aion siltikin pyrkiä lukemaan sen. Eih

Andy Weir: Yksin Marsissa

Heti kun näin, että Helmetin kirjahaasteessa on kohta "kirjassa ollaan avaruudessa", tiesin että haluan lukea juuri tämän kirjan! Olisihan niitä ollut paljon muitakin vaihtoehtoja, mutta kun sain päähäni, että tämän haluan lukea, niin siitä ei enää käännytty takaisin. Oli minulla pieniä "vaikeuksiakin" saada kirja: kirjan varaus-haku aika oli mennyt jo 5.5 umpeen, mutta minäpä kiltisti töissä niin, etten päässyt kirjastoon sen aukioloaikana. ONNEKSI ihanat kirjastontädit pitivät sen vielä 9.5 asti, jolloin vapaapäivänä pääsin sen lunastamaan :) Kiitoksia ihanat kirjastotädit (ja -sedät)!

Kirja kertoo Markin tarinaa, kuinka hän loukkaantuu, ja jää jälkeen muun miehistön paetessa tuhoisaa hiekkamyrskyä. Kun hän vihdoin herää, on hän loukkaantunut, ja yksin Marsin pinnalla, ilman mitään keinoa kommunikoida NASA:n kanssa. Kun hän vihdoin saa yhteyden NASA:an alkaa kamppailu saada hänet elävänä takaisin maahan.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka pääosaa esittää Mark Wahlberg. En ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta en kauhesti hyvää ole siitä kuullut. Kuulin myös monelta taholta, että kirja on parempi (ylläri ylläri), ja että kirja sisältää kauheasti teknistä tietoa, ja faktatietoa, mikä pitää paikkansa. Kirja on niinsanotusti nörttikirja (hei, pitääpä luoda uusi tunniste "nörttikirjallisuus"), ja pakko myöntää, että ilmeisesti olen niin nörtti, että tykästyin kirjaan todenteolla. Kirjassa tosiaan on paljon teknistä tietoa, mutta se onkin kirjan idea. Päähenkilö on insinööri ja botanisti, ja on jumissa Marsin pinnalla, jossa juuri tälläinen tieto on elintärkeää, joten miksi ihmeessä hän miettisi muuta. Samoin oli mielestäni ihanaa, että päähenkilö säilytti huumorintajunsa koko ajan, se teki kirjasta inhimillisemmän, mutta ehkei kuitenkaan realistista. Niinkuin oikeasti, kuinka kauan selviäisit itse, ilman muita ihmisiä jutteluseurana selväjärkisenä.

Kun ensimmäisen kerran näin leffatrailerin pelkäsin kirjan olevan ahdistava, sellainen missä ei ole toivoa ollenkaan. Onneksi yllätyin, sillä kirjassa olikin enemmän positiivinen fiilis. Elokuvasta en tosin 

Kirja oli nopeatempoinen, ja mielestäni hyvin kirjoitettu, eikä ainakaan minun mielestäni se ole liikaa teknistä härpäkettä liikaa pullollaan. Pohdinkin, että jos jossain alessa törmään kirjaan ostan sen mielelläni kirjahyllyyn.

ps. palautin sitten kirjan, ennenkuin ehdin ottaa lainauksia siitä! 

Jenni Linturi: Malmi, 1917

"Oiva hymähti. Lettu nosti kädet rinnalle. Laski ne. Aika matoi kuin kostea puu uunissa. Miliisinpillit huusivat. Kauempana rouva Puolakka järjesteli vaunuja, käskytti kantajia ja toisteli poikiensa nimiä aivan kuin toisto olisi muuttanut ne lihaksi. Oiva sanoi, että hänen pitäisi lähteä, mutta silti hän ei lähtenyt. Siksi Lettu kertoi uudestaan, että hänen pitäisi kiiruhtaa, lähteä, tehdä juttuja. Hämäläisille asiat piti kertoa suoraan, ja se juuri oli ongelma. Sillä Malmilla asiat eivät olleet aikoihin olleet suoria."

Jenni Linturin kirja Malmi 1917 kertoo pienen maalaiskunnan murroksesta silloin kun koko suomi kuohuu. Yläluokkan ja työttömäksi jääneiden tilallisten välillä kuohuu, jännite purkautuu väkivaltaisuuksina ja tilannetta rauhoittamaan kutsutaan suomenkielinen apulaisnimismies.
Uusi sukupolvi haluaa ajatella toisin kun edeltävä. Apulaisnimismiehen pojat, ja ruotsinkielisen tilallisen tytöt kuvittelevat voivansa valita oman kohtalonsa.
Kirja kertoo itsenäistymisen kynnyksellä olevista aikuisista ajalta, jolloin koko maailma oli hieman vinossa. Tsaari oli kuollut, Suomi itsenäistymässä. Vanhaa tuhottiin, että uutta saatiin tilalle. Todellisuus ilmenee julmana, ja raakana tässä hienosti kuvatussa teoksessa.

"Tietenkäään elämä ei ollut romaani, eikä matka, eikä koulu, vaan tunneista koostuvia viikkoja. Sillä niin hämmästyttävää kuin se olikin, päivät seurasivat toisiaan myös sähkölamppujen loisteessa. Tietenkin ne olivat parempia päivä, miellyttävämpiä, mutta yhtä kaikki ne olivat sellaisi, joiden välille olisi vaikea laittaa eroa myöhemmin."

Pidin kirjasta, se toi näkökulman satavuotta sitten olleeseen Suomeen, jossa luokkaerot olivat myös kielellisiä eroja. Kuinka yläluokka oli Ruotsalaisia tai Venäläisiä, kuinka ruotsinkieli oli varattu paremmalle väelle, ja kuinka suomenkieli löi itsensä myöhemmin läpi, kuinka suomesta tuli kansan ykköskieli.
Kirjasta pystyy aistimaan itsenäisyyden aatteen. Sen kaaoksen ja vihan naapurivaltoja kohtaan, sen "nyt, me teemme Suomesta oman valtion, ei enää muiden jalkojen alle jäämistä"- aatteen, joka varmasti piti tuona aikana paikkansa.
Pidin myös, kuinka tarina kerrotaan ihmisten kautta. Ei välttämättä historiallisten tositapahtumien, vaan nuorten ihmisten, jonka vanha tuttu maailma katoaa, ja josta nousee uudet ideologiat esiin, ja kuinka karuksi maailma paljastuu loppujen lopuksi olevan.

"Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevasa toisenlaisia kuin olivat."

Suosittelen kyllä tutustumaan kirjaan!

Ernest Cline: Ready player one

"Aina kun istuin pimeässä katselemassa sarjaa läppäriltäni huomasin kuvittelevani, että minä asuin siinä lämpimässä, valoissa talossa ja että nuo hymyilevät , ymmärtäväiset ihmiset olivat minun perheeni. Että maailmassa ei ollut mitään niin pahasti pielessä, ettei sitä olisi ratkaistu yhden ainoan puolituntisen jakson loppuun mennessä (tai yhden kaksoisjakson loppuun mennessä, jos oli kyse jostain todella vakavasta"

Tutustuin kirjaan kun eräs Tinder-keskustelu koski tätä kirjaa (joo kyllä, kirjavinkkejä saa mielenkiintoisista paikoista), joku tyyppi (en muista hänen nimeään valitettavasti) kertoi, että tämä oli hänen lempikirjansa ja selosti lyhyesti, että mistä kirja kertoi. Ja se iski minuun heti. 

On vuosi 2044 ja Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa. 

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtiseen loppuvaiheen. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen - ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti. 

Siinä siis tarinan juoni, lyhyesti. Kirja on hyvin paljon pelimaailmaa, ja voin kuvitella, että pelaajat erityisesti tykkäävät siitä. Mielestäni kirjaa oli monestakin syystä hauska lukea, mutta tätä jotenkin erityisesti, koska joku oli tehnyt marginaaliin merkintöjä kummallisista sanoista, ja kirjoitusvirheistä. On hauska lukea kirjaa ja huomata, että jonkun silmään on iskenyt samat "virheet"(kirja oli siis kirjastosta lainattu, jos tämä jäi joltain epäselväksi).

Kirjassa on hyvin kuvailtu maailma, jossa ihmiset elävät elämäänsä virtuaalitodellisuudessa, sen sijaan että murenevassa todellisuudessa. Maapallon hiljalleen tuhoutuminen, ylikansoittuminen ja nälänhätää pakenevat ihmiset, elävät virtuaalitodellisuudessa, jossa kuka tahansa voi olla kuka tahansa. Mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuudesta. 

"Ollaksemme pelkkiä karvattomia apinoita olemme itse asiassa onnistuneet keksimään muutamia aika mielettömiä juttuja. Tietokoneita, Lääkkeitä. Lasereita. Mikroaaltouuneja. Keinosydämiä. Atomipommeja.Me olemme jopa lähettäneet pari tyyppiä Kuuhun ja takaisin. Me olemme myös luoneet maailmanlaajuisen viestintäverkoston, jonka ansiosta me kaikki voimme puhua ympäri maailmaa koko ajan. Vaikuttavaa, vai mitä?"

Vaikka kirja kertookin pelaamisesta (joka ei minua kiinnosta erityisesti) huomasin kirjan olevan siltikin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vaikka peli-selostukset, ja pienet faktat 80-luvusta, olivat välillä tylsiä, ei kirjan kokonaisuus mielestäni kärsinyt. Perusteemat pysyivät samana, altavastaava yksilö vastustaa isoa vaikutusvaltaista firmaa, joka käyttää kaikki mahdolliset keinot voittaakseen. 

Henkilöt olivat mielestäni samaistuttavia, he olivat niin sanottuja altavastaavia, sisäänpäin kääntyneitä erakkoluonteisia nuoria, jotka olivat kasvaneet virtuaalitodellisuudessa, joille se maailma oli kaikki kaikessa. Kirjassa puhutaan myös ihmisistä, jotka sulkeutuvat täysin ulkomaailmalta, elävät vain tietokoneidensa kanssa, ja kun se maailma järkkyy, he tappavat itsensä tai vahingoittavat jotakuta toista. He eivät pysty tai halua elää todellisuudessa. Tämähän on tosi asia jo Aasiassa, josta aina välillä kuulee aasiasta nuorista, jotka asuvat pelikahviloissa. 

Suosittelen kyllä lukemaan kirjan! Vaikka et olisikaan pelaaja, antaa tämä teos siltikin paljon. 

Viveca Sten: Juhannusmurha

"Sataman täyttivät veneiden valkeat rungot. Kaikkialla oli aluksia ja juhlivia ihmisiä. Humalainen nuoriso velloi laitureilla leppeässä kesäillassa. Väkijoukossa hoiperteleva tyttö kuitenkin tärisi vilusta."

Juhannusmurhat jatkaa Viveca Stenin Sandhamn-sarjaa. Pääosiossa on sarjan aiemmista teoksista tuttu Nora, joka asuttaa perimäänsä Villa Brandia Sandhamnissa, sekä hänen poliisiystävänsä Thomas, ja he molemmat sotkeutuvat tapansa mukaan Sandhamin idyllissä tapahtuviin rikoksiin.

Noran miesystävän 14-vuotias tytär katoaa juhannusyöhön ja kuristava huoli saa vallan. Nuorten juhlinta ei olekkaan niin viatonta kuin poliisi haluaa uskoa. Huolimatta poliisin valvontaoperaatiosta saari herää juhannusaamuna kauheaan uutiseen, josta jokaisella tuntuu olevan oma totuutensa kerrottavana. 

Aiemmat teokset imin hetkessä, ne olivat puoleensa vetäviä, sekä hauskoja ja tapahtumarikkaita, ja yllätyksellisiä. Tämä teos sisälsi kyllä nämä kaikki osatekijät, mutta jotenkin jäi huonompi maku suuhun. 

Sarjan toinen päähenkilö Nora, on aiemmissa teoksissa mielestäni ollut itsenäisempi, ja rohkeampi, ja tässä hän tuntuu jotenkin jäävän taka-alalle. Norasta tuli mieleen lähinnä kohtaloonsa tyytyvä, ehkä hieman rasittava ja avuton nainen, ja se ärsytti kirjassa paljonkin. 

Kirja oli sellaista kevyttä kesäpäivän lukemista, jatkoi mielestäni sujuvasti sarjaa, mutta siltikin siitä jäi mielestäni puuttumaan jotain. Olen paljon lukenut ruotsalaisia dekkareita, ja vaikka Sandhamn-sarja on suosittu, ei se yllä mielestäni Camilla Läckbergin tasolle. Kirjoista puuttuu jotenkin yllätyksellisyys ja ehkä dekkareissa kaivattu raakuus. Henkilöhahmot tuntuvat jotenkin latteilta, ja sellaisilta, jotka vain tyytyvät kohtaloonsa. 

Olin odottanut tältä kirjalta paljon, olin himoinnut kirjaa jo pitkään ennenkuin menin ostamaan, ja olihan se viihdyttävä, mutta ei mielestäni niin viihdyttävä kun se olisi voinut olla. Eli pieni pettymys tässä nyt koettiin, eikä kirja millään pääse lempikirjojeni pariin, toisin kuin Stenin Sotilaiden salaisuudet-teos. Ainakin kirja nyt on luettu TBR-listaltani! 

"Se oli alkanut viattomana huvina. Hän oli aina ollut avoin uusille kokemuksille, ja kun oli tilaisuus kokeilla kokaiinia, hän ei ollut voinut vastustaa."