Paula Hawkins: Nainen Junassa

Paula Hawkins trilleri Nainen junassa ilmestyi vuonna 2015 ja heti nousi myyntimenestykseksi. Teos on menestynyt loistokkaasti ympäri maailmaa, ja siitä on nyt elokuvakin tekeillä, jonka pääosaa esittää Emily Blunt. 

"Nojaan päätäni junan ikkunaa vastem ja katselen ohi lipuvia taloja kuin elokuvan kamera-ajoa. Kukaan muu ei näe niitä samalla tavalla kuin minä; edes talojen omistajat eivät luultavasti näe niitä koskaan tästä kulmasta. Minulle tarjoutuu kahdesti päivässä, vaikkakin vain ohikiiltävän pienen hetken ajaksi, mahdollisuus kurkistaa muiden ihmisten elämään."

Päähenkilö Rachel matkustaa päivästä toiseen samalla junalla. Junan ikkunasta hän alkaa seurata radanvarren talossa asuvaa pariskuntaa, jolle kuvittelee mielessään täydellisen onnelllisen elämän. Hän ehkä liiankin tiiviisti, ja kummallisen omistushaluisesti seuraa heidän elämäänsä. 

Sitten eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä muuttaa kaiken, ja rikkoo idyllin, jonka hän on päässään luonut, ja  pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa. Rachel haluaa selvittää mitä naiselle tapahtui, ja samalla mutta tulee kietoutuneeksi yhä kohtalokkaammalla tavalla vieraiden ihmisten elämään. 

Rachelillä on pahoja ongelmia, joita hän ei hallitse ja antaa kontrolloida elämäänsä. Hän ei ole aivan tavallinen sankari, hän ei ole täydellinen, ja siksi varmaankin ihastuin kirjaan. Hän on rikki, hänellä on pieni halu muuttua, mutta antaa heikkoutensa voittaa.

En ollut tutustunut kirjaan aiemmin, olin lukenut ohimennen jostain että kirjasta on tulossa leffa, mutta muuten jätin sen aika lailla omaan arvoonsa. Suomalaisen kirjakaupan henkilökunta kehui kirjaa vuolaasti ostaessani sen, itse noukin sen hyllystä lähinnä kohtuullisen hinnan vuoksi, ja en kyllä katunut hetkeäkään. Olihan kirja minun TBR-listallani, joten oli kiva saada se sieltäkin pois luettua. 

"Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus, se täytti koko tilan, se humisi korvissa, minun tuli kuuma ja epämiellyttävä olo. Aivot lakkasivat toimimasta, en tiennyt, miksi olin tullut. Mitä ihmettä minä oikein tein siellä? Jostain etäältä kuului matala jylinä - juna oli tulossa. Vanha, tuttu ääni tuntui lohduttavalta."

Kirja on syystäkin tullut suosituksi ympäri maailmaa, se imee lukijan heti mukaansa. Kirja kiehtoo heti alusta lähtien. En malttanut laskea sitä käsistäni, vaan luin teoksen putkeen, en ole hetkeen törmännyt näin hyvään trilleriin, joka tuntuu etenevän täydellisesti omalla painollaan. Kirjan kannessa on arvostelu Tess Geritseniltä, jonka teokset olen lukenut useaan otteseen, ja  mietin itsekseni, että jos hänkin pitää kirjasta, niin pakkohan sen on olla hyvä.

Pidin kirjassa siitä, kuinka et todellakaan voinut arvata teoksen loppuratkaisua, ja kuinka hyvin Hawkins on onnistunut kuvaamaan ihmisluonteen, sen hyvät ja huonot puolet. Kuinka onnistuneesti hän on onnistunut kirjoittamaan ihmisen kieroutuneeksi ja vialliseksi, kuvaamaan ihmisluonteen synkän puolen. 

Suosittelen kirjaa trillereistä tykkääville. Itselläni kirja nousee yhdeksi ehdottomaksi suosikiksi, jota tulen lukemaan yhä uudestaan (ja jota tulen tyrkyttämään kaikille perheenjäsenille ja tutuille!)

"Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen. Tyttölapsen. Tyttölapsen. Jään jumiin kolmanteen kohtaan, en vain pääse edemmäs. Pääni täyttyy äänistä, suuni täyttyy verestä. Kolmas tuo tyttölapsen. Kuulen harakat - ne nauravat, pilkkaavat minua, käkättävät remakasti. Lintuparvi. Pahanilmanlinnut."

 

 

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Törmäsin Anna Kortelaisen kirjaan paikallisessa kierrätyskeskuksessa. Olen viime aikoina tehnyt niistä erinomaisia löytöjä, ja tämä on mielestäni yksi niistä. On hyvin todennäköistä, etten muuten olisi koskaan törmännyt kirjaan, ellen sattumalta olisi poiminut sitä kirjahyllystä, ja olen iloinen että tein niin. Jotenkin kirjan kansikuva kiehtoi niin paljon, etten voinut jättää sitä.

"Nainen nojaa keltaiseen silkkityynyyn ja hänen takanaan on talvipuutarhamainen seinämä tummanvihreitä huonekasveja. Naisella on kaunis nimi, Virginie"

Tutkija Anna Kortelainen lähti etsimään "Virginietä" tehdessään väitöskirjaa Albert Edelfeltin japanilaisen kauden pariisilaisista henkilökuvista.Mysteerinen Virginie toimi mallina useassa Edelfeltin teoksessa. Kortelainen lähtee teoksessa etsimään kuka mystinen hahmo oikein oli, minkälainen suhde hänellä oli Edelfeltiin ja mahdollisia yhteisiä lapsia. Kirjassa vilisee myös aikakaudelle ja Edelfeltin maailmalle tyypillisesti muita suomalaisia ja pohjoismaalaisia taiteilijoita ja kuuluisuuksia.

Teos on hieno kattaus 1800-luvun loppupuolen historiaan. Kortelainen kertoo naisen asemasta sekä Suomessa, että Ranskassa kyseiseen aikaan, sekä miten taiteilijat ovat siihen aikaan eläneet. Pääsemme hyvin läheisesti tutustumaan Albert Edelfeltin maailmaan, ja kuinka hän nuorena miehenä oli opiskelemassa taidetta Pariisissa, miten hän eli boheemia elämää ja tuskasteli perinteistä avioliitto-käsitystä vastaan. Tietoa Virginiestä löytyy vähän, sillä Edelfeltin pikkusisto Berta hävitti kirjeet, suojellakseen veljensä mainetta. Kortelainen kuitenkin onnistuu poimimaan sieltä täältä vihjeitä Virginien suhteesta Edelfeltiin; kirjeistä mainintoja vaaleaveriköstä, tulkitsemalla tauluja ja elämänkerroista.

"Niin paljon on kadonnut ja tietoisesti kadotettu. Usein nainen katoaa historiaan nimettömänä, pelkällä isänsä tai miehensä nimellä tai vain etunimellään."

Teos on eräänlainen taidehistorian salapoliisiteos; mitä tälle mysteeriselle mallille tapahtui? Kuka hän todellisuudessa oli? Teos on faktaa, mutta siltikin se imee mukaansa. Halusin yhtä epätoivoisesti kuin kirjailijakin saada tietää kuka tämä Virginie oikein oli. Olen aina ollut historia friikki, ja tämä teos iski minuun. Teoksessa käydään yhden Suomen suurinta taidemaalarin elämää läpi, samalla sivuutetaan monen muunkin tunnetun ja tärkeän hahmon elämää. Vaikka teos onkin historian teos, ja faktaa, se on myös tavallaan salapoliisiromaani, ja jännitämme yhdessä päähenkilön kanssa mitä tulevan pitää.

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Elämässäni iski nyt tilanne, jolloin päätin paeta rakkaaseen paikkaan; mökille. Täällä lepää mieli, ruumis ja sielu. Mökillä on myös hyvä saada kiinni kaikesta lukemiseen liittyvästä.

Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, on kirja, jota olen nyt useamman viikon lukenut. Minuun on viime aikoina iskenyt luku ahdistus, ja lukeminen on jäänyt vähän vähälle, lähinnä junassa lukemiseen.. (Kuljen työmatkat kävellen, joten voitte kuvitella, että lukeminen on jäänyt hyvin vähälle).

Alkuun teos tökki, en tuntunut pääsevän sisälle, ja kaikki tuntui hieman hankalalta. Sitten iski valaistuminen, ja teos vain soljui eteenpäin, sitten iski lukuahdistus, enkä taas päässyt sisälle. Tämä kertoo lähinnä omasta mielenlaadustani, eikä niinkään teoksen laadusta.

Kirjan kertojana toimii pieni Maf koira, kokonimeltään Mafia Honey. Maf kertoo oman tarinansa Marilynin elämän viimeisistä vaiheista; erosta Arthur Milleristä, syöksykierteestä alkoholin ja lääkkeiden kanssa, ja psykiatreista, jotka eivät ymmärrä, ja vain pönkittävät omaa egoaan, sekä Marilynin omasta kamppailustaan itsensä kanssa.
Pieni Maf-koira on Marilynin uskollisin seuralainen, ja ymmärtää häntä paremmin kuin kukaan muu.

"Hän halusi oppia ottamaan itsensä vakavasti ja arvostamaan omaa elämänkokemustaan, mutta ei päässyt pakoon ihmistä, joka oli aina ollut: suloinen ja vaikutuksille altis tyttö, joka aikuisena oli alkanut syödä pillereitä ja juopotella. Hänen ei ollut helppoa. Monet hänen aiemmat yrityksensä itsenäistyä olivat epäonnistuneet. Hän oli väsynyt"

Maf on myös oma persoonansa, hän hakee inspiraatiota kirjallisuushistorian merkkikoirista, ja vertaa asioita kirjallisuuteen. Hänen suurin idolinsa on kapinallinen Lev Trotski. Maf on myös kova puhumaan, muiden eläinkuntien edustajien kanssa, hän käy niin keskustelua kissojen, leppäkerttujen, hämähäkkien ja kirppujen kanssa, sekä tietenkin muiden koirien. Kissat puhuvat asioista runonmuodossa, kun taas koirat ovat enemmän leveän proosan muodossa. Monet muutkin eläimet ovat saaneet omat puhetyylinsä, mikä on kiehtova, ja erikoinen piire teoksessa.

Loppuarvioni on, että pidin kirjasta, löysin siitä paljon hyvää ja mielenkiintoista. Kirjan kerronta oli sujuvaa, ja rikasta. Se haastoi lukijan, ja samalla tutustutti laajemmin kirjallisuushistoriaan.
Maf koiraa kuvataan ehkä enemmänkin inhimillisenä, kuin ihmisiä itseään teoksessa. Koirat puhuvat taiteesta, ja yhteiskunnallisista asioista, mutta valitettavasti ihmiset eivät ymmärrä heitä. Ehkä O'Hagan ei käytä kuitenkaan koiraa kertojana aivan niin kuin olisi voinut.

"Nautin saadessani tutkia kaikessa rauhassa ihmisten kenkiä: nauhakenkiä ja korkokenkiä, sandaaleita ja hienoja saappaita, jotkut niistä kuin kauniita piirroksia, joita olin äskettäin nähnyt lehdissä."

En ole aiemmin tutustunut O'Haganin teoksiin, koten en koe voivani verrata tätä kirjaa muihin hänen teoksiinsa. Puhuakseni totta, en ole varma haluanko tutustua hänen työhönsä tarkemmin. Kuten aiemmin mainitsin mielestäni kirja olo hyvin kirjoitettu, ja teoksessa on kaikki ainekset klassikoksi, mutta minua se ei loppujen lopuksi imenyt mukaansa niin hyvin kuin olisin halunnut ja ajoittain koin vaikeaksi pysyä perässä kaikkien henkilöiden ja kirjailijoiden ja lemmikkien nimien perässä. 

Olen kyllä iloinen että luin kirjan, siinä oli kaiken epätoivon ja enteilevän katastrofin jälkeen hyvin positiivinen ja elämää rakastava asenne, jota itse kaipasin juuri nyt. 

 

Romain Puértolas: Fakiiri joka juttui Ikea-kaappiin

"Ensimmäinen sana, jonka intialainen Ajatušatru Vašta Patel lausui saavuttuaan Ranskaan, oli ruotsia. Ja kaiken huipuksi:
Ikea.
Hän lausui sanan hiljaa."

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin on hulvaton tarina intilaismiehestä Euroopassa. Päähenkilö Ajatušatru Vaštra Patel (lausutaan Ah tirsuu turvasta) on intilainen fakiiri, joka matkustaa ensimmäistä kertaa Eurooppaan, Ranskaan ja ensimmäisenä hän suuntaa Ikeaan. Ja siitä lähteekin Ajatušatrun huikea matka ympäri eurooppaa, jossa hän rakastuu, ystävystyy ja löytää elämän hyvät ja ihanat puolet.

Kirjan päähenkilö päätyy mitä kummallisempiin tilanteisiin matkoillaan, ja saa kokea usempaan kertaan sekä ihmisten hyvyyden, että erään ihmisen katkeruuden. On hauskaa seurata päähenkilön seikkailua, ja huomata hänen kylmänrauhallinen suhtautuminen kaikkiin uusiin tilanteisiin, mihin elämä hänet heittää.  Kirjan tunnelmasta jää rauhallinen ja tyytyväinen olotila, sellainen että oli elämässä millainen tilanne tahansa, niin kaikki järjestyy jos vain jaksaa uskoa.
 Kirjan henkilöt ovat kokeneet paljon, mutta eivät ole kuitenkaan menettäneet uskoa elämäänsä. He uskovat, että hyviä ihmisiä löytyy, usein olemalla itse sellaisia. Ja sellaiseksi päähenkilökin haluaa muuttua, hyväksi ihmiseksi, joka auttaa muita hyötymättä siitä itse millään lailla.

"Hyljeksintä sattuu enemmän kuin kepiniskut, jotka murskaavat loppujen lopuksi vain ruumiin, ei sielua. Syrjintä jättää ihmiseen näkymättömän arven, joka ei katoa koskaan ja jonka kanssa on opittava elämään ja selviämään"

Vaikka kirja kertookin maahanmuuttajista, ja laittomia siirtolaisia ei se ole synkkä poliittinen kertomus. Kirjaili on ihailtavan innokkaasti ja veikeästi saanut kerrottua tarinan, joka pistää miettimään nykyistä tilannettamme siirtolaisten kanssa, ja mitä he ovat saaneet kokea. Kirjassa onkin vain hyvin kärjistetysti käsitelty aihetta. Tosin kirjaili on rohkeasti uskaltanut ottaa mukaansa välimerellä seilaavat pakolaisveneet, joiden kaameasta kohtalosta olemme saaneet lukea usein viimisen vuoden ajan lehdistä. Tosin samalla huomasin olevani hieman hämmentynyt, että kirjassa puhutaan pakolaisveneiden katoamisesta, ja ihmisten hukkumisesta välimereen, kun muuten kirja on lähinnä koominen teos.

Pidin kirjailijan tavasta kirjoittaa, ja se toi hieman mieleeni Sarah Winmanin teoksen Kani nimeltä Jumala. Teos on mielestäni hieman ironisesti, mutta samalla hauskasti ja ehkä samalla hieman elämän säännöistä viis veisaten-kirjoitettu. Pidän kirjoista, joissa elämän normeihin ei ehkä liikaa ole kiinitetty huomiota. Tässäkin teoksessa päähenkilö on huijari, mutta emme moralisoi häntä, tai tee hänestä pahista.

Kirja on kirjoitettu juuri ennen nykyistä pakolaistilannetta, ennenkuin se riistäytyi käsistä, ja käsittelee sitä mitä se oli silloin. Vaikka tilanne on nyt eri, kuin se oli aiemmin, on kirjassa mielestäni siltikin ajankohtaisia aiheita. Koko teoshan ei ole siirtolaistilanteesta, vaan aika paljon muustkin, mutta, jos haluaa samalla hieman viihteellisempää teosta lukea aiheesta niin suosittelen tätä teosta.

"Enää hän ei ollut laiton siirtolainen, jollainen hänen ei olut koskaan tarkoituskaan olla. Kirous oli viimein murrettu. Tarkemmin ajatellen hänellä oli onnea. Hän oli tehnyt yhdeksässä päivässä ihmeellisen matkan, sisäisen matkan, joka oli opettanut hänelle, että kun ymmärtää maailmassa olevan muutakin kuin ennestään tuttua, voi itsekkin muuta uudeksi ihmiseksi."

Kirja menee Helmet 2016 Lukuhaasteeseeni kohtaan: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

"Kun ihmiset sanovat, että syksy on heidän lempivuodenaikansa, uskon heidän tarkoittavan juuri tälläistä syyspäiviä: usvaista aamunkoittoa, joka kirkastuu kirpeiksi kuulaudeksi; tuulen nurkkiin lennättämiä lehtikasoja; maatuvien kasvien miellyttävän tunkkaiasta tuoksua."

Jojo Moyesin jatko-osa teokselle Kerro minulle jotain hyvää. Luin kirjat itseasiassa putkeen, mutta en aiemmin saanut aikaseksi kirjoittaa siitä mitään, oli töitä ja sitten piti lähteä ulos juhlimaan, ja sitten olikin taas vaihteeksi töitä. Oi tätä elämän ihanaa kiertokulkua!


Kirja jatkaa Louisan tarinaa Williin rakastumisen ja sydämen särkymisen jälkeen. Willin kuolemasta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Louisa tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan aloittaa oma elämä, ja elää sitä täysillä. Hän työskentelee lentokentällä ja katsoo joka päivä, kun ihmiset toteuttavat unelmiaan ja matkustavat. Kun Louisa joutuu onnettomuuteen, ja joutuu palamaan kotikyläänsä toipumaan, tuntuu kun mikään ei olisi muuttunut.

Parannuttuaan Louisa liittyy sururyhmään, tutustuu siellä uusiin ihmisiink, ja rupeaa saamaan otetta omasta elämästään. Yllättäen uusi ihminen Willin menneisyydestä saapuu Louisan elämään ja sekoittaa kuviot.

"Tunsin niihin ihmisiin outoa sukulaisuutta. Minut oli tahrattu. Maailma ympärilläni tiesi sen. Mikä vielä ikävämpää, se oli alkanut valjeta itsellenikin."

Aloitetaan sillä, että kirja ei mielestäni yltänyt ensimmäisen kirjan tasolle. Toki, oli mielenkiintoista seurata mitä Louisalle nyt tapahtuu, ja miten hän jatkaa elämää. Useinhan jää  kirjan jälkeen miettimään ja kuvittelemaan miten päähenkilön elämä jatkui, niin nyt vaihteeksi oli kiva tietää, että miten kävi.
Ehkä petyin hieman tavatessani hänet paikasta mitä en todelllakaan olettanut. Ensimmäinen kirja kun loppuu hyvin toiveikkaisiin tunnelmiin. ja tämä toinen alkaa päähenkilön ollessa pohjamudissaan. Tai ei ihan alusta, mutta hyvin nopeasti hän sinne päätyy.

Ehkä kirjan alkuperäinen nimi After you, kertoo enemmän kirjasta, kun sen suomenkielinen nimi.

Oli kirjassa hyvääkin, jos ei ajatellut sitä mahtavan kirjan toisena jatko-osana, vaan täysin erillisenä tarinana. Tuntui, että Willin ja Louisan tarina tuli koko ajan Louisan eteen aloittaa uutta elämää. Hän jäi ehkä liian paljon kiinni siihen mitä heillä oli, ja mitä heillä olisi voinut olla, Tämä häiritsi mielestäni hieman muuten hienon tarinan kulkua. Okei suoraan sanottuna, se ärsytti. Olen ehkä hieman kyyninen, enkä tietenkään voi tietää miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus Se kuitenkin otti päähän, että Louisa oli luvannut jatkaa elämäänsä, ja tehdä siitä parhain mahdollinen, ja sitten hän vetää sen ihan päin seinää ja enemmän jääden roikkumaan niihin vanhoihin tunteisiin. Se oli vain niin ärsyttävä. Hän oli luvannut mennä eteenpäin (joo ei se aina ole mahdollista), ja sitten hän jääkin vain junnaamaan paikoilleen.

Ehkä en ymmärtänyt ensimmäisessä kirjassa Louisaa täysin, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa päähenkilöstä, tehtiin enemmän raukka, ja vähän jotenkin enemmän elämäänsä hallitsematon. Rakastin ensimmäisessä kirjassa Louisan rohkeutta, jota hän ei itse tuntenut, ja ihailin kuinka hän löysi sen lopussa. Olisin halunnut nähdä sitä tässä enemmän, olisin halunnut että hän pystyi pitämään ainakin suurimmaksi osaksi kiinni siitä rohkeudesta, sen sijaan että vaikuttaisi säihkäneeltä kissanpennulta.

"Olen miettinyt sitä paljon. Sen kanssa oppii elämään. Heidän kanssaan. Sillä kyllä he pysyvät luonamme, vaikka he eivät olekkaan eläviä, hengittäviä ihmisiä. Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut."

Pidän siltikin Jojo Moyes tavasta kirjattaa viihdettä. Se on helppoa ja kevyttä luettavaa, mutta siltiki sieltä löytyy niitä hankalia tunteita. Jotenkin Moyes onnistuu kuitenkin löytämään yhden jutun, jonka takia hänen kirjoihinsa jää loukkuun. Ehkä se on se, että suurten elämänmuutosten ja epätoivon hetkien jälkeen tulee aina valo, aina tulee jotain parempaa.
Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ensimmäisenkin teoksen löytäneet. Ehkä jos luen kirjan uudestaan löydän siitä enemmän parempia puolia!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

"Sinulla on vain yksi elämä. Velvollisuutesi on ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista"

Louisa Clarken elää englantilaisessa pikkukaupungissa läpeensä tuttua ja turvallista elämäänsä. Hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiemppaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, ja yhtäkkiä hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä täysin eri tavalla, mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värin ja ilon Willin
maailmaan. Kun he vihdoin näkevät toisesnsa, on aika tehdä suuria valintoja.

"Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta viivyttelin siellä ja tapoin aikaa valitsemalla puita. Harkitsin jo, olisiko sormen tai kahden menettäminen paleltumien vuoksi pienempi paha kuin siihen huoneeseen palaaminen. Mutta en kertakaikkiaan tarjennut enää, ja etusormeni, jota tarvitsen ompelemiseen, muuttui siniseksi, ja lopulta minun oli myönnettävä tappioni."

Kun kävin ostamassa kirjan Helsingin Aleksanterinkadun Suomalaisesta kirjakaupasta, myyjä mainitsi, että teos oli heidän henkilökunnan "kauniimman sukupolven"-siis, keskuudessa tämän hetken suosikki. Eikä mikään ihme, kirjassa itkee ja nauraa, ja kokee todellakin syvästi eri tunteita. Luin kirjan yhdeltä istumalta, koska sen aloitettuani en malttanut laskea sitä alas.

 Kirjan päähenkilö Louisa on ihanan outo, erikoinen tapaus johon samaistuin hetkessä. Hän on ihanan lähestyttävä, ja itsepintaisesti pitää kiinni omasta erikoisesta pukeutumisestaan ja tavoistaan. Jojo Moyes osaa kirjoittaa Louisan kokemuksista ihanan rehellisesti, eikä liioin tee päähenkilöstä myöskään liian täydellistä. Hänessä on virheitä, ihan samalla tavalla kuin kenessä tahansa meissä.

Myönnettäköön teos on Chich flickiä läpikotaisin, mutta en luokittelisi sitä siihen aivot narikkaan-kasaan. Viihteellisyyttä kirjasta ei puutu, eikä myöskään raskaita teemoja: Missä kulkee ihmisen oman valinnan rajat? Pelkoa ja itsensä ylittämistä, mitä me olemme velvollisia tekemään, että elämme sataprosenttisesti emmekä tuhlaa arvokasta elämäämme täällä maan päällä. Kirja oli mielestäni hiukan syvällisempi kuin mitä normaalisti chick flick kirjallisuudelta odottaisi, sen takia suosittelen kaikille, myös niille jotka eivät normaalisti viihteellisiä romaaneja lue, tarttumaan tähän teokseen, olemaan ennakkoluulottomia.

Kirja tosiaan herättää ajatuksia. Miten haluan elää elämäni. Tyydynkö, vai onko tämä sitä mitä juuri MINÄ haluan. Olen aiemmin miettinyt, että miten tänä päivänä joka tuutista kehotetaan elämään elämää sataprosenttisesti, matkustamaan ja kokemaan, mutta loppupeleissä, jos ihmisen oma tahto on jäädä sinne mistä on, ja elää elämäänsä miten haluaa, niin onko se väärin? Itse ajattelen, että kokemukset eivät ole pahitteeksi, mutta ne myöskään haluaisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ehkä tee ja matkusta samalla tavalla kuin ystäväni. Osaksi kysymys voi olla pelosta, ja mukavuuden halusta, mutta jos se on oma valinta, niin mikä sen olisi estämään. Toisaalta ehkä taas voisi ajatella, että miksi antaa pelon ja mukavuuden estää tekemästä asioita. Ilmiselvästihän niiden ei pitäisi antaa estää, sitä pitäisi osata ottaa askel tuntemattoon, tehdä jotain mitä ei ole koskaan eläissään tehnyt. Tehdä jotain joka pelottaa enemmän kuin uskoisi. Antaa vain mennä.

"Ja se johdatti mielikuvitukseni odottamattomille poluille; kun istuin siellä, mieleeni muistui asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin, vanhoja tunteita nousi pintaan, sisimmästäni pulpahteli uusia ajatuksia ja ideoita, kuin havaintokykyni olisi laajentunut"

Kirjaan ja koko kirjailijaan tutustuin tosiaan, kun näin kirjasta tehdyn elokuvan trailerin. Rakastan elokuvien trailereita, melkein enemmänkin kuin itse elokuvia. Elokuva Me before you (kirjan alkuperäisnimi) tulee ensi-iltaan 3.6.2016

ps. Ehkä minäkin kirjan antaman energian kautta päädyn kokeilemaan jotain uutta ja pelottavaa!

Riitta Pulkkinen: Vieras

 

"Miten läpitunkemattomina ja silti hauraina nämä kaikki ihmisihot kantavat sydämiä ja aikeita, maksoja, kaunaa, rakkautta kauppoihin ja alas metrotunneleihin niin kuin minä nyt"

Riitta Pulkkisen teokset ovat pidettyjä, enkä yhtään ihmettele miksi. Rakastuin jo Pulkkisen aikaisemmassa Totta-teoksessa kirjan kieleen, sanojen nitoutumiseen yhteen ja kuvailun taitoon.Kirjaa oli ilo lukea, juuri sellaista mistä pidän.

Teoksessa Vieras kirjan päähenkilö, seurakuntapastorina toimiva Marian elämä on järkkynyt ja hän päättää lähteä. Hän pakenee ensin Tuholmaan ja sieltä jatkaa kohti New Yorkia. Maata, josta hänen äitinsä on kotoisin. Maria päätyy asumaan Mélanien luo, naisen, jonka elämä on myös järkkynyt, ja joka tutustuttaa hänet uudestaan tanssin maailmaan. 

Kirjassa kuvataan Marian päätöstä paeta, hänen uskonkriisiään ja tunnetta, ettei hallitse elämäänsä, mutta kuinka velvollisuus siltikin kutsuu takaisin. Hän käy mielessään keskustelua itsensä kanssa, yrittäen vakuuttaa itseensä puoleen ja toiseen ja muistelee samalla nuoruuttansa.

Kirjassa kohdataan monia, raskaitakin teemoja. Syömishäiriötä sairastavan maailmankatsomusta, ja kuinka hän vakuuttaa itselleen tekevänsä oikein. Rasismia, ja lapsiin kohdituvaa väkivaltaa. Oman uskonsa vahvistamista ja sen menettämistä. Ennakkoluuloja ja ulkopuolisuuden tunnetta. 

"Koska alussa oli pelkkiä sanoja. Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalisa. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä."

Kirjan alussa minulle tuli tunne etten pääse tarinaan oikein mukaan. Kuvailut olivat kuitenkin niin loistavia, ja kirjan kieli ihanaa luettavaa, etten malttanut laskea kirjaa alas, ja ennenkuin huomasin niin kirjan tarinakin oli muuttunut kiehtovaksi. Se veti mukaansa, ja piti otteensa lähes koko kirjan ajan. 

Pulkkisen aikaisemman teoksen kohdalla olin hieman ristiriidassa, vaikka ihastuin kirjan kieleen, ja kuvailuihin, sekä tarinaan, oli teos silti mielestäni hieman hidas. Sama tämän teoksen kanssa. Ehkä se vain johtuu, että olen tottunut lukemaan teoksia, jossa tapahtuu paljon lyhyellä aika välillä. Pulkkisen teoksissa palataan ajassa taaksepäin, muistellaan ja ollaan siltikin tässä, läsnä. 

Jälkeenpäin minulle heräsi ajatus, että muutkin Riitta Pulkkisen teokset voisi lukea.

"..se on rituaali tälle koskaan palautumattomalle yölle ja mojitoille, jotka saavat pään humisemaan. Rituaali vapaudelle muovata itsestään millaisen haluaa."