Kirja on hyvin perinteinen dekkari, taas. Ei siinä mitään, eihän kaiken tarvitse olla korkeakirjallisuutta, ja mielestäni dekkarit ovat loistavaa viihdekirjallisuutta. Tässä ei lukijalta odoteta paljoakaan. Juoni kulkee hyvin yksinkertaisella ja onnistuneeksi todetulla dekkarin kaavalla. Ruumis löydetään, poliisi kutsutaan paikalle, ja sitten selvitellään. Kuten monissa muissakin ruotsissa dekkareissa niin myös tässä poliisin yksityiselämä onnistuu sekaantumaan tavalla tai toisella murhan selvittelyyn.
Kirja alkaa, kun pieneltä saarelta Mastrandin ulkopuolelta löydetään remontoidusta rakennuksesta ruumis. Rakennus on vanha, ja majakanvartijoiden asunnon kellaria remontoitaessa rakennusmiehet kohtaavat järkyttävän näyn: umpeen muuratusta huoneesta löytyy miehen ruumis.
Ruumis on ollut piilossa nelisenkymmentä vuotta, eikä oikein mitään johtolankoja enää löydy. Tilannetta ei myöskään helpota että rikospoliisi Karin Adlerin omat ihmissuhteet ovat pahasti solmussa niin töissä, kuin kotonakin.
Ketä nyt ei viihdyttäisi lukea Ruotsin upeista rannikkomaisemista, ja kuvitella niinkin idylliseen paikkaan murhaa. Ruotsalaiset kieltämättä osaavat kirjoittaa hyviä dekkareita, ja jotkut niistä saavat lukijat varpailleen ja koukutettua mukaan heti alusta alkaen. Tämä ei mielestäni kuitenkaan niin hyvä ollut. Ann Rosman mielestäni kirjoittaa enemmänkin viihteellistä rikoskirjallisuutta, sen kiven kovan, hieman pelottavan rikoskirjallisuuden sijaan, jota olisin ehkä toivonut. Hänen tarinoillaan on hienot ideat, ja ne toimivatkin, mutta jotenkin ne kaipaavat jotain lisää. Ehkä jonkinlaista elämän raakuuden kuvaamista.
Tässä kirjassa myös jotkut juonenpätkät tuntuivat todella kummallisilta. En oikein pitänyt kirjailijan ratkaisusta, ja mielestäni niitä ei perusteltu tarpeeksi. Murhaaja tuntui loppujen lopuksi pääsevän kuin koira veräjästä, ja jotekin itselleni jäi todella epätyydyttynyt olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti