Tämä kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa: pääteemana toimii koulukiusaaminen ja kouluampuminen. Nuoruuden vaikeudet ja äärimmäiset reaktiot jotka siitä syntyvät pyörivät tässä kirjassa ympyrää kauhistutavalla tavalla. Kirja käsittelee perheiden reaktiota tapahtuman jälkeen, oikeuskäsittelyä ja syytä, miten näin kaameaan tilanteeseen päädyttiin.
Kirja on täysin fiktiota, mutta Jodi Picoult kirjottaa mielestäni hienolla tavalla nuorista, heidän julmuuksista ja siitä, miten vanhemmat eivät vain näe nuorten elämää. Tässä kirjassa Picoult tuo myös esille, sen kuinka nuoret piilottelevat tunteitaan vanhemmilta, miten he eivät hae apua, ja miten väärät päätökset johtavat entistä huonompiin tilanteisiin.
"Laceyn sisälle ei jäänyt mitään. Hän oli antanut kaiken pojalleen. kaikkein suuri isku oli se, että lapset tuottivat väistämättä pettymyksen, riippumatta siitä, kuinka täydelliseksi heitä kuvittelee. Loppujen lopuksi käy ilmi, että lapset muistuttavat meitä enemmän kuin luulemmekaan - he ovat puutteellisia, läpikotaisin kelvottomia."
Kirjan loppu on mielestäni yllättävä, mutta samalla hieman pakotettu. Kirjailija yrittää lopussa tuoda äärimmäisen yllätyksen, jonka itse koin hieman pakotetuksi. Picoult tuo nuorten hyvinkin äärimmäisiä luonteen piirteitä joihin en itse pystynyt samaistumaan millään lailla (toisaalta en ole enää viisitoistavuotias), ja mietinkin usein, että näiden nuorten ajatusmaailma tuntuu todella kummalliselta.
Pidin kirjasta, vaikka teema onkin hieman raskas. Se oli mielestäni hienosti kirjoitettu, hypellen henkilöstä toiseen, näyttäen erilaisia näkökulmia tapahtumien kulusta. Kahden äidin, ja kahden nuoren näkökulmia. Kirja myös hyppelee ajallisesti, mikä mielestäni oli hieman häiritsevää. Toisaalta takaumat olivat hyvin oleellisia kirjan kulun suhteen, mutta osan niistä koin siltikin hieman häiritseviksi, ja jotkut hieman turhiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti