Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, on kirja, jota olen nyt useamman viikon lukenut. Minuun on viime aikoina iskenyt luku ahdistus, ja lukeminen on jäänyt vähän vähälle, lähinnä junassa lukemiseen.. (Kuljen työmatkat kävellen, joten voitte kuvitella, että lukeminen on jäänyt hyvin vähälle).
Alkuun teos tökki, en tuntunut pääsevän sisälle, ja kaikki tuntui hieman hankalalta. Sitten iski valaistuminen, ja teos vain soljui eteenpäin, sitten iski lukuahdistus, enkä taas päässyt sisälle. Tämä kertoo lähinnä omasta mielenlaadustani, eikä niinkään teoksen laadusta.
Kirjan kertojana toimii pieni Maf koira, kokonimeltään Mafia Honey. Maf kertoo oman tarinansa Marilynin elämän viimeisistä vaiheista; erosta Arthur Milleristä, syöksykierteestä alkoholin ja lääkkeiden kanssa, ja psykiatreista, jotka eivät ymmärrä, ja vain pönkittävät omaa egoaan, sekä Marilynin omasta kamppailustaan itsensä kanssa.
Pieni Maf-koira on Marilynin uskollisin seuralainen, ja ymmärtää häntä paremmin kuin kukaan muu.
"Hän halusi oppia ottamaan itsensä vakavasti ja arvostamaan omaa elämänkokemustaan, mutta ei päässyt pakoon ihmistä, joka oli aina ollut: suloinen ja vaikutuksille altis tyttö, joka aikuisena oli alkanut syödä pillereitä ja juopotella. Hänen ei ollut helppoa. Monet hänen aiemmat yrityksensä itsenäistyä olivat epäonnistuneet. Hän oli väsynyt"
Maf on myös oma persoonansa, hän hakee inspiraatiota kirjallisuushistorian merkkikoirista, ja vertaa asioita kirjallisuuteen. Hänen suurin idolinsa on kapinallinen Lev Trotski. Maf on myös kova puhumaan, muiden eläinkuntien edustajien kanssa, hän käy niin keskustelua kissojen, leppäkerttujen, hämähäkkien ja kirppujen kanssa, sekä tietenkin muiden koirien. Kissat puhuvat asioista runonmuodossa, kun taas koirat ovat enemmän leveän proosan muodossa. Monet muutkin eläimet ovat saaneet omat puhetyylinsä, mikä on kiehtova, ja erikoinen piire teoksessa.
Loppuarvioni on, että pidin kirjasta, löysin siitä paljon hyvää ja mielenkiintoista. Kirjan kerronta oli sujuvaa, ja rikasta. Se haastoi lukijan, ja samalla tutustutti laajemmin kirjallisuushistoriaan.
Maf koiraa kuvataan ehkä enemmänkin inhimillisenä, kuin ihmisiä itseään teoksessa. Koirat puhuvat taiteesta, ja yhteiskunnallisista asioista, mutta valitettavasti ihmiset eivät ymmärrä heitä. Ehkä O'Hagan ei käytä kuitenkaan koiraa kertojana aivan niin kuin olisi voinut.
"Nautin saadessani tutkia kaikessa rauhassa ihmisten kenkiä: nauhakenkiä ja korkokenkiä, sandaaleita ja hienoja saappaita, jotkut niistä kuin kauniita piirroksia, joita olin äskettäin nähnyt lehdissä."
En ole aiemmin tutustunut O'Haganin teoksiin, koten en koe voivani verrata tätä kirjaa muihin hänen teoksiinsa. Puhuakseni totta, en ole varma haluanko tutustua hänen työhönsä tarkemmin. Kuten aiemmin mainitsin mielestäni kirja olo hyvin kirjoitettu, ja teoksessa on kaikki ainekset klassikoksi, mutta minua se ei loppujen lopuksi imenyt mukaansa niin hyvin kuin olisin halunnut ja ajoittain koin vaikeaksi pysyä perässä kaikkien henkilöiden ja kirjailijoiden ja lemmikkien nimien perässä.
Olen kyllä iloinen että luin kirjan, siinä oli kaiken epätoivon ja enteilevän katastrofin jälkeen hyvin positiivinen ja elämää rakastava asenne, jota itse kaipasin juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti