Blogitauko

Pakko nyt myöntää, että en kerkeä päivittämään tätä blogia niin usein kuin haluaisin. On ollut kiirettä, motivaation puutetta, ja kaikkea siltä väliltä. Blogin kirjoittamisesta on tullut suorittamista, entisen hauskan ajanvieton sijaan, joten päätinkin nyt pitää sitten hieman oikein luvallista taukoa.

Mukavaa ja kiinnostavaa tämä on ollut ja tauon tavoitteena onkin saada lisää inspiraatiota ja aloittaa pienen tauon jälkeen uusiksi.

Tauon aikana päivittelen kuitenkin Instagramiin lukemistani kirjoista, joten siellä voi seurailla kuulumisiani, ja seurailla mitä kirjoja olen viime aikoina lukenut. Instagramista minut löytää nimellä @booksbytaru 

Ihanaa kevättä ja jaksamisia kaikille!

Lukumaraton

Viime sunnuntaina järkättiin Kirjavinkkariyhdistys ry:n kanssa lukurauhan päivän kunniaksi lukumaraton, johon siis itsekkin osallistuin. Olen viime päivinä kärsinyt kunnon flunssasta, joten voimat menivät kesken maratonin ja oli pakko siirtyä kesken kaiken aivottomanpaan hommaan eli suomeksi television katseluun. 

Sain kuitenkin hyvin ihan hyvin suoritettua tuota maratonia. Luin 3 kirjaa, ja n. 1065 sivua. Olin varannut maratoniin 6 sivua. 

Mitä sitten luin: 

Lars Kepler: Paginini ja paholainen

Keplerin toinen osa Joona Linna- kirjasarjasta. Ruotsin aseviennin päätöksistä vastaava Carl Palmcrona löydetään hirttoköydestä kodistaan Östermalmilta. Huone on täysin kalustamaton, eikä lähellä ole mitään, minkä päälle Palmcrona olisi voinut kiivetä. 

Tukholman edustalta löytyy kuollut nainen yksin ajelehtivasta moottoriveneestä. Naisen keuhkot ovat täynnä vettä, mutta vaatteet ja vene eivät ole märkiä. Onko kyseessä onnettomuus? Rikoskomisario Joona Linna alkaa tutkia arvoituksellisia kuolemia ja löytää yhteyden niiden väliltä. Samalla hän oivaltaa, että muitakin ihmisiä on hengenvaarassa. Poliisille tulee kiire löytää heidät ennen 

murhaajaa. 

"Tyylikkäästi pukeutunut mies on aivan paikoillaan, ranteet suorina ja kengänkärjet lattiaa kohti, aivan kuin hän olisi pysähtynyt ilmaan kesken korkean hypyn. 

  Mies on hirttäytynyt - mutta siinä ei ole kaikki, tässä ei jokin täsmää, jokin on pielessä."

Kirja vei mukanaan. Rakastan dekkareiden lukemista ja se aina nollaa aivoni sopivalla tavalla. Olin ehkä hieman varautunut sillä  Hypnotisoija oli ehkä paikoin hieman itseään toistava, mutta tämä ei kyllä ollut. Kirja vei mukanaan ja koko ajan tapahtui asioita toisensa perään sopivassa määrin. Seuraava Kepler menee siis lukulistalle. 

Annoin kirjalle 4 tähteä

Pia Leino: Taivas

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikean kauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä. 

Olin odottanut tämän lukemista. Pidän dystopiasta ja dystopinen helsinki kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että siihen oli pakko tutustua tarkemmin. Kirja ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Kieli oli kaunista ja todella kuvailevaa. Mieleeni tuli todella paljon Leena Krohnin Unelmakuolema, jossa paikoin kuvaillaan tilaa ja hetkeä sen enempää tarkemmin selittämättä miksi asia on niin kuin se on. Kirjassa oli hetkiä, joita en oikein osannut sijoittaa mihinkään. Ne ehkä tapahtuivat tulevaisuudessa, ajassa johon päähenkilöt eivät olleet vielä päässeet? Odotin ehkä Helsingin kuvauksilta huomattavasti enemmän. Oli kuitenkin kiva päästä lukemaan kirjailijan luomaa maailmaa. 

"Nyt jäljellä oli viileä huone ja tuuli, joka hakkasi Esplanadin puiston lehmusten latvoja. Paljaat oksat näyttivät riipivän pilvimassaa. Osa lehmuksista oli jo kaatunut myrskyissä, mutta sitkeimmät jaksoivat vielä. Torikauppiaat olivat nostelleet puita teiltä päästäkseen kärräämään tavaroitaan, mutta rungot makasivat yhä sikin sokin puistossa hiljalleen lahoavana kuolemankellojen ja hevosmuurahaisten majapaikkana."

Kirja kuitenkin loi mielenkiintoisen katsauksen tulevaisuuteen, jossa masentuneisuus on normi, ja elämä harmaata ja synkkää. Ihmiset ovat menettäneet seksuaalisen kiinnostuksen muihin, ja se tuntuu vieraalta ja oudulta. Kirjan päähenkilöt saavat mahdollisuuden karata tästä tylsästä ja harmaasta maailmasta, ja saavat hallituksen salaisen lääkekokeilun ansiosta nähdä maailman kauniina ja mahdollisuuksien paikkana. 

Annoin kirjalle 2 tähteä

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki - Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijan elämä ja seikkailut

Suomen ensimmäinen tähtitieteilijä Sigfrid Aronius Forsius (s. 1560) ei ollut mikään tavallinen tiedemies. Forsius tutki tähtitiedettä, astrologiaa, luonnonfilosofiaa, kirjoitti luonnontieteellisen teoksen Physica, sekä kirjan mineraaleista. Euroopan yliopistoissa opiskellut Forsius työskenteli pappina, virkamiehenä, professorina, kuninkaallisena tähtitieteilijänä, tutkimusmatkailijana, kartoittajana, kruunun salaisena asiamiehenä, almanakan laatijana, ennustajana ja merkkien selittäjänä. Hän oli virsirunoilija, saarnakirjailija, historioitsija, perinteenkerääjä, kääntä, unien näkijä, juoppo, riitapukari, ja ehkä ystävänsä murhaaja. Hän oli todellakin sotkuinen kuvaus koko aikakaudesta. 

"... Siis jos joku hiihtää sinisessä metsässä sinisten puiden alla sinisellä hangella ovat hänen silmänsä, kasvonsa, vaatteensa kaikki siniset! Ilman vaikutuksesta! Joka on läpinäkyvä olio, sekä metsän sinisestä, joka taas vastaanottaa sinisen värin. Ja kaikki tämä on vain heijastusta! Ei todellista.."

Kirja on sarjakuvaromaani, ja myönnän heti etten ole sarjakuvien kovinkaan kova fani. Kesti hetken ennen kuin totun kirjan rosoiseen tyyliin ja hankalasti luettavaan tekstiin. Teksti oli kuitenkin hauskaa, ja kirja oli todella mielenkiintoisesti ja erikoisesti toteutettu kuvaus 1500-luvulla eläneestä tiedemiehestä. Ihana lähestymistapa historiaan. 

Annoin kirjalle 3 tähteä

Lars Kepler - Hypnotisoija

Tukholmalaisen lähiön urheilukentältä löydetään raa’asti murhattu mies. Myöhemmin myös miehen vaimo ja tytär löytyvät yhtä julmasti murhattuina kotoaan. Perheen poika Josef on elossa, mutta vakavasti loukkaantunut.

Rikoskomisario Joona Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan Josefin, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville. Bark suostuu, vaikka on aiemmin vannonut, ettei enää koskaan hypnotisoisi ketään. Samalla hän joutuu mukaan painajaismaisten tapahtumien ketjuun.

”Äkkiä hän kuulee kuiskivaa keskustelua. Keittiöstä, ehkä, hän ajattelee. Mutta kenen kanssa Shulman kuiskailee? Hän yrittää karistaa pelkoa niskoiltaan mutta ei onnistu. Lattia narahtaa, ja Simone näkee ovenraosta, miten joku kulkee nopeasti ohi käytävällä kylpyhuoneen ulkopuolella.”

Olen keskustellut nyt useamman ihmisen kanssa Hypnotisoijasta, ja monet ovat kuvailleet sitä raa’aksi, ja ovat kertoneet joutuvansa keskeyttämään kirjan lukemisen kesken. Ymmärrän nämä pointit hyvin kyllä, mutta itse en kokenut kirjaa mitenkään erityisen raa’aksi. Toki kirjan ensi metreillä kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti lapsen ja koko perheen murha, mutta sen jälkeen kirja rauhoittuu hyvinkin perinteiseksi. Paikoin jopa tylsäksi. Itse myönnän hyppineeni keskikohdalla sivuja ja lähinnä selailleeni niitä paikoin, sillä kirja tuntui junnaavan paikoilleen. Samoja asioita tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta, mikä vaan tuntui olevan turhaa.

Muuten Kepleri kyllä iski ja lujaa. Pistin heti seuraavan kirjan varaukseen. Kirja herätti kyllä itsessänikin paljon erilaisia tunteita. Juoni kulkee kahdessa eri kerroksessa. Erik Maria Barkin muisteloissa, sekä nykyhetkessä, jossa Joona Linna selvittelee murhia. Joona Linna, joka on suomalaissyntyinen rikoskomisario (ja josta muistutetaan tasaisin väliajoin). Linna tuntuu ajoin olevan itseriittoinen ja tarkkavaistoinen mies, josta ei saa paljoa irti ainakaan tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Joonas Linna, josta ilmeisesti tulee sarjan päähenkilö tuntuu tässä ensimmäisessä osassa olevan lähinnä sivuhenkilö, kun taas Erik Maria Bark tuntuu olevan enemmän keskiössä. Melkein voisi luulla Barkin olevan 
päähenkilö.

Odottelen innolla nyt seuraavaa osaa ja sitä, että pääsen tutustumaan enemmän Keplerin maailmaan. Kirjaa lukiessa väistämättä tulee ajatelleeksi, että kuinka paljon väkivaltaa tulee kuvata tämänkaltaisessa kirjassa. Minua henkilökohtaisesti kirjan väkivalta ei häirinnyt, sitä ei ollut niin paljoa, että se olisi pilannut koko kirjan ja tehnyt siitä lukukelvottoman. Olen lukenut paljon karmaisevampiakin juttuja, ja sen suhteen koska tiedän kirjan tapahtumien olevan fiktiota, ei se minuun vaikuta. Joku vähän tottumattomampi väkivaltaan voisi hyvinkin järkyttyä kirjasta, joten varoituksen sana siihen.

Annan kirjalle 4 tähteä

Camilla Grebe - Lemmikki

Murha ja muutama talviviikko kuihtuvassa Ormbergin kylässä saattavat kolme ihmistä yhteen: Nuoren poliisin Malinin, profiloija Hannen, ja teini-ikäisen Jaken. Murhatutkinta ei käy heille pelkästään hengenvaaralliseksi, vaan se myös muuttaa heistä jokaista perusteellisesti. 

”Lähes kaikki tuttuni olivat nimittäin kuulleet kiviröykkiön luona vauvan itkua – jatkuvaa, murheellista ulinaa. He puhuivat kummituslapsesta, ja vaikka en uskonut henkiin tai muuhun hölynpölyyn, en halunnut ottaa riskejä. Niinpä en koskaan kulkenut täällä pimeällä.”

Camilla Greben Lemmikki on toinen Greben rikosromaani ja itsenäinen jatko-osa Greben ensimmäiselle teokselle: Kun jää pettää alta. Osittain teoksessa on samoja henkilöhahmoja, mutta mukaan esitellään myös uusia, kuten teini-ikäinen Jake, jolla on salaisuus, mitä ei muille kerrota, sekä nuori poliisi Malin, jonka elämän suunnan on menneisyyden tapahtumat sanelleet. Malin tuntuukin olevan kirjan päähenkilö, hän on kokenut kovia, ja hän haluaa pois Ormbergin kuolevasta kylästä. Hän etsii jollain tapaa kirjassa vielä itseään, mutta samalla pyrkii tekemään työnsä hyvin.
 Camilla Greben romaaneista on paljon hyvää sanottavaa. Henkilöhahmot ovat syvällisiä, ja niihin on paneuduttu. Kertojat vaihtelevat pääosin Malinin ja Jaken välillä hypäten välillä Hanneen. Grebe on hienosti onnistunut syventämään jo Kun jää pettää alta -romaanissa ilmennyttä Hannen muistisairautta, ja sairauden etenemistä on raastavaa seurata.

”Samaistun Namibian rannikon kauniisiin taloihin, ja hiekan tilalla on sairauteni, joka hukuttaa minut hitaasti mutta varmasti. Minä olen puut ja rakennukset, ja kirottu dementia on kuin japanilainen kudzu.

 Olen kertoja, olen kertomus.

 Olen kamera, olen talot.

 Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.”

Olen yrittänyt lukea monia dekkareita viime aikoina, ja usein olen palannut takaisin vanhaan, sillä en ole saanut vaan uusista nimistä niin kovin hyvin kiinni. Niistä on puuttunut se jokin juttu, joka kietoo mukanaan ja saa uppoutumaan kirjaan kokonaan. Tästä teoksesta se löytyi. Grebe osaa hyvin kerronnallaan kietoa lukijan teokseensa, ja saa haluamaan lisää.

Ehkä jollain tapaa odotin kirjalta kuitenkin vielä enemmän, kuin mitä se antoi. Kirjan hahmot eivät ole perinteisiä, ja tässä teoksessa kirjan ”pääpoliisi”, ei ratkaise juttua, ei löydä sitä ratkaisevaa tekijää, joka yhdistäisi rikoksen kaikki langat toisiinsa. Kirjan ”pääpoliisi” eli Malin on tässä ihminen, joka ei halua uskoa mitään pahaa kenestäkään tutustaan. Mikä tekee hänestä ehkä hieman huonon poliisin, ja todella erilaisen mihin olemme tottuneet, mutta kuitenkin hyvän ihmisen.

Annan kirjalle 4 tähteä.

Teemu Keskisarja - Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus

Aleksis Kivi. Jokaiselle suomalaiselle ihmiselle tulee heti mielleyhtymiä tuon nimen kuullessa. Monet sanovat heti Seitsemän veljestä ja Impivaara, toiset Nummisuutari. Jotkut sanovat Nurmijärvi ja Siuntio. Joillekin taas kaikki nuo ja monta muuta. Jo peruskoulussa meille opetetaan Seitsemää veljestä. Meille samalla kerrotaan Aleksis Kiven kurjasta ja lyhyeksi jääneestä elämästä. Mainitsematta ei myöskään jätetä sitä, että Kiven alamäki alkoi juuri Seitsemän veljesten saaman murska-arvostelujen jälkeen. Paholaiseksi ikuisiksi ajoiksi tässä tarinassa on jätetty August Ahlqvist, joka haukkumalla Seitsemän veljeksen, loi itselleen paikan historian kirjoissa.  Monet tietävät siis paljonkin Aleksis Kivestä, suomalaisesta suurkirjailijasta, mutta tietävätkö he tarpeeksi?

Itsekin luulin tietäväni jo paljon, mutta Keskisarja onnistui teoksellaan tuomaan paljon uusia asioita, joita en ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan.

Teemu Keskisarja on loistava historioitsija, ja tässä teoksessa hän on onnistunut lähteidensä avulla luomaan Aleksis Kivestä teoksessaan niin elävän kuvan, että välillä unohtaa lukevansa historiankirjaa. Aleksista välittyy teoksen avulla herkkä, väärinymmärretty, hermoheikko, velkaantunut ja laiska taivaanrannanmaalari, joka eli aivan omaa elämäänsä välittämättä sen pahemmin ympäröivästä maailmasta. Vain kirjoittaminen oli tärkeää.

Odotin tältä kirjalta paljon ja hyvin se mielestäni onnistuikin tavoitteissaan. Teos ei tuntunut tunkkaiselta elämänkerralta 1800-luvulla eläneestä kirjailijasta. Siinä oli hienosti kerrottu erilaisista teorioista, jotka pyörivät Aleksis Kiven ympärillä (seksuaalinen suuntautuminen, suhde Charlotta Lönnqvistiin, sukujuuret ym.), mutta kuitenkin pysyttiin asiassa, eikä lähdetty sen kummemmin asioita spekuloimaan. Pidin siitä, että kirjaan oli lisätty Kiven itsensä kirjoittamia kirjeenpätkiä ja valokuvia ihmisistä sekä paikoista.

Kirjaan uppoaa mukaan, ja sitä on miellyttävä lukea. Kirjoitustapa viihdyttää, ja paikoin saa lukea Keskisarjan omia huvittavia kommentteja. Välillä huomasin taas tylsistyväni, kun lueskelin Keskisarjan analysointia Ahlqvistin ja Meurmanin arvosteluista. Sellaista historiankirjojen lukeminen valitettavasti on; toiset asiat kiinnostavat enemmän, kuin toiset.

Itseäni Aleksis Kivi on kiehtonut jo pitkään. Syksyllä kävin Lapinlahden sairaala-alueella kävelemässä (jossa Kivi, kuten moni muukin kotimainen kirjailija on ollut hoidettavana), sekä kävin myös katsastamassa Aleksis Kiven kuolinmökin ulkoapäin. En tiedä mikä Kivessä kiehtoo minua niin kovin, hänen ilmiselvä hulluutensa? Hänen kirjallinen lahjakkuutensa? Kurja elämä? Vai kaikki tämä yhteensä. Vaikka tosiaan opimme Aleksis Kiven nimen ja tarinan jo hyvinkin nuorina tuntuu, että hänen ympärillään leijuu aina jonkinasteinen mystinen ilmapiiri. 

Annan kirjalle 4 tähteä

Aaveiden alkuvuosi

Aloitin vuoden 2019 reippaasti lukemalla kirjoja aaveista, historiasta ja ihmiskohtaloista. Loistava tapa aloittaa vuosi, eikös niin?


Ensimmäinen kirja, jonka luin oli Natalia Kalevan teos Aaveiden Kristiinankaupunki, historiaa ja kummitustarinoita. Minulla on sukua Kristiinankaupungissa, ja olenkin siellä vieraillut muutamaan otteeseen (en ole hetkeen päässyt siellä käymään suureksi harmikseni), ja sen takia tämä kirja olikin todella mielenkiintoista luettavaa, sillä niin monet paikat olivat jotenkin tuttuja.

Kirjassa oli sopivasti historiaa ja kummitusjuttuja. Natalia Kaleva oli yhdeksänvuoden aikana kerännyt tarinoita paikallisilta, sekä metsästänyt tietoa ja faktoja eri lehdistä ja kirjoista. Kirja oli jaettu viiteen eri osaan: kaupunki, kirkot ja raatihuone, museot, huvilat, hotellit ja vanhat talot.  Kirjan lähdeluetteloa selatessani huomasin, että sinne oli listattu Wikipedia kahteen otteeseen, mikä sai itselläni karvat nousemaan pystyyn. Wikipediaa kun ei voi luotettavaksi lähteeksi millään lailla tulkita. Muuten, kun kirjaa tarkastelee, on se hienosti koostettu ja tietoa on runsaasti.

Teos on tosiaan kiva pikku infopläjäys Kristiinankaupungista ja se tuokin kaupungista aivan uuden, salatun puolen esiin. Itse opin uusia juttuja kaupungista ja sen historiasta, ja oli mielenkiintoista kuulla tarinoita sen historiasta ja ihmisistä. Kummitusjuttujen avulla tuntuukin, että pääsee kaupungin historiaan syvemmälle sisälle.

Annan kirjalle 3 tähteä. 

Toinen aavekirja, jonka lukaisin oli Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Kirjan takakannessa lukeekin, että teos ”vie lukijan tutkimusmatkalle Suomen kiehtovimpiin aavepaikkoihin”.

Kirjassa on tarkemmin kerrottu 12 eri paikasta aina Aleksanterin teatterista, Louhisaaren kartanolinnaan ja Naantalin kaupunkiin asti. Tarinat on koostettu niin, että ensin kerrotaan paikan historiasta ja ihmisistä, jotka sitä asuttivat. Sen jälkeen on muutamalle sivulle koottu paikan kummitustarinat.

Teoksessa tulee todella paljon informaatiota ja vuosilukuja. Kuka omisti kyseisen paikan, milloin se rakennettiin, mitä ihmisille tapahtui. Tätä kirjaa lukiessa tulee enemmänkin mieleen historiankirja kaikkine faktoineen. Toki aavetarinat ovatkin lyhyitä, ja ne todella usein liittyvätkin paikan historiaan. Olisin kuitenkin enemmän kaivannut tarinoiden värittämistä ja tarinanomaista kerrontaa, kuin pelkkiä faktoja.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikenkaikkaan miellyttävä, ja nautinkin todella paljon siitä. Pakko lukea myöhemmin Karvosen toinen kirja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2, joka ilmestyikin viime vuonna.

Anna kirjalle 3.5 tähteä. 

2018 parhaat ja lupaukset vuodelle 2019

Vuosi 2018 lähenee loppuaan ja pakko myöntää: olen ollut laiska. Ei ole ollut energiaa kouluhommien jälkeen päivitellä blogia niin paljon, kuin olisin halunnut, ja sen takia on sisältö jäänyt vähän köyhäksi.

Ei siinä mitään, nyt lähdetään kohti uutta vuotta, ja otetaan uudet haasteet taas esiin! Keväällä koulun puolesta ei näytä tulevan luettavaa niin paljon, joten kevätkaudella pitäisi keretä panostaa blogiin taas hieman enemmän.

Tänä vuonna on kuitenkin jotain tullut luettua, joten kerrataas mitä on vuoden parhaimmistoa ollut (ei  parhaus järjestyksessä):


Adam Silvera: They both die at the end
Ya-kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille! Ehdottoman hienosti kirjoitettu ja sydäntäsärkevä tarina.
Blogipäivitys kirjasta täällä

Tommi Kinnunen: Lopotti
Jos Tommi Kinnusta et ole vielä syystä tai toisesta lukenut, niin äkkiä lukulistalle! Hieno kirja ihmisyydestä, sen ihanuudesta ja tuskasta.
Blogipäivys kirjasta täällä. 

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
Ensimmäinen Snellmannin kirja, jonka luin ja jotenkin teos jäi mieleen todella vahvasti. Tapa, jolla kirja oli kirjoitettu ja sen raakuus ja tarina veivät mukanaan.
Blogipostaukseen tästä 

Selja Ahava: Ennenkuin mieheni katoaa
Teos vei mukaan ja järisytti. Kieli oli kaunista ja runollista, ja kirjaa oli todella ihana lukea.
Blogipostaukseen tästä

Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin JA Naiset, joita ajattelen öisin.
Tutustuin Mia Kankimäkeen tänä vuonna, ja hän vei kyllä mukanaan ihan kunnolla. Koin Kankimäen tavan kirjoittaa, sekoittaa eri tyylilajeja keskenään jotenkin todella luontevaksi ja miellyttäväksi.
Lue postaus Asioista täältä ja yönaisista täältä

      

Shonda Rhimes: Year of yes
Kirja oli ihanan inspiroiva elämänkerta. Pohdin pitkään, että pistänkö listalle tämän vai Veitolan kirjan, mutta enemmän palaan mielessäni tähän teokseen ja otan Shondasta mallia. Ihanan inspiroiva nainen, joka on niin paljon saanut aikaiseksi. Kirjan kuuntelin äänikirjana.
Postaukseen pääset lukemaan tästä

Tuulia Aho ja Anna-Maija Metso: Tähtienlaskijan runoja
Pääsin tänä vuonna tutustumaan lastenrunoihin oikein kunnolla, ja ne ihastuttivat suunnattomasti. En tajunnutkaan aiemmin, kuinka paljon aikuisetkin saavat irti lasten runoista. Tähtienlaskijan runoja vie illan ja hämärän maailmaan ja siellä asustavien olentojen ajatuksiin ja uniin.
Postaukseen tästä

Luku lupaukset vuodelle 2019

1. Luen vähintään kolme kirjaa Keskisuomalaisen top 100 listalta

2. Luen vähintään neljä kirjaa TBR-listalta

3. Päivitän blogia keskimäärin 3-4 kertaa kuukaudessa 

4. Lukutavoite vuodelle 2019 on 150 kirjaa (Lähellekkään tätä en päässyt tänä vuonna)

5. Päivittelen Goodreads-tiliä enemmän

6. Osallistun, joko instagramissa tai blogissa vähintään kahteen haasteeseen vuoden aikana